Avoin korva ja lähin olkapää, kiitos

Mietin sitä että kai se sitten on keskivaikea masennus, kun ajattelee haluavansa kuolla, muttei kuitenkaan koskaan tee sitä. Koska silloin se ei ole niin vaikea masennus kaikille muille, yhteiskunnallekaan ihan niin kallis kun ei tule sairaalapäiviä yliannostuksista tai kiinnikursimisista. 

Henkilökohtaisesti itselle se ei tunnu ollenkaan keskivakealta, se tuntuu aivan saatanallisen vaikealta. Se ettei enimmäkseen halua eika jaksaisi olla olemassa ja silti vain on, päivästä toiseen. Silti niin minun vanhoissa papereissani lukee, jotka sain väen vängällä vaatia polilta muutama vuosi sitten. Eivät meinanneet haluta antaa, koska sieltä puuttuu pitkiä pätkiä jolloin niitä ei ole käynneiltäni ja osastoajoiltani päivitetty lainkaan. Ei kai suurta kiinnostusta herätä 'määrittelemätön toistuva keskivaikea masennus'. Onhan se vielä tuossa elossa.

Se on iljettävän epämääräinen tunne ja tarve, kun ei halua elää muttei niinkään kuollakaan. On tässä jo tarpeeksi terapiassa käyty että pitää aikuisen ihmisen osata ajatella miten ne kurjat olot ja päivät eivät ole ikuisia, tulee niitä hyviäkin hetkiä. Ei se sitä silti helpommaksi tee, niitä hetkiä kun haluaisi nukkua viikon putkeen ja olla näkemättä enää koskaan ainuttakaan ihmispaskaa, jotka hyväkseen käyttävät. 

Taas kerran mietin kenelle voin soittaa, kenelle laittaa viestiä että nyt on paha olla, mutta ei taida olla ketään jolle haluaisin valittaa. Ei kukaan jaksa sellaista kuunnella, ellei siitä palkkaa saa, eikä kukaan osaa siihen mitään sanoa, ellei ole sitä kirjasta opiskellut.

Ehkä nyt vain kurjuuttaa kaikki stressi, sitä kun ei koskaan elämästä puutu. Pääsin kouluun, juuri siihen mihin halusinkin. Sekin ressaa, mutta eniten inhoa aiheuttaa tämä paskaduuni jota aina joudun tekemään kun siihen olen ammatin hankkinut ja ne ihmiset joiden kanssa sen takia joudun tekemisiin, 

Vihaan niitä, jotka eivät ymmärrä etten halua tehdä töitä vapaapäivinäni, en halua saatanan hiuspätkiä kotiini, en jaksa siivota kotona aina kun joku päättää haluavansa leikkuun ihan vain koska eivät voi tulla liikkeeseen jossa työskentelen. Ja vihaan että ne luulevat sen olevan ihan ok, koska olen liian heikko kieltäytymään kahdesti.

Haluan vain nukkua viikon. Ja haluan loman, miksei minulla voi olla edes kahta lomapäivää ilman että joku soittaa töiden puolesta?

Pääsen, en pääse, pääsen, en pääse...

Voi hurja, ensimmäisestä pääsykoepäivästä selvitty kai kunnialla. Kummasti auttaa ettei ole poskiontelontulehdusta ja korkeaa kuumetta. Nautin itse asiassa tästä päivästä. Olen jo nyt asteen ihastunut tähän kouluun,mikä tarkoittaa sitä että tulen olemaan aivan hirveän pettynyt jos en sisään pääsekään. Olen tähän mennessä kuullut vain positiivisia mielipiteitä ja työtilat näyttävät hyviltä. Lisäksi vaihto-oppilasmahdollisuudet ovat ilmeisen runsaat ja se houkuttaa minua paljon. Isosisko ja Haru ovat saaneet molemmat kokea ulkomailla opiskelun, minä haluan siitä oman osani.

Saan olla kyllä tyytyväinen että olin vielä toisen vuoden tuolla edellisessä koulussani, niistä opeista on huomattava etu näissä kokeissa. Tieto siitä ettei mikään tehtävä ole niinkään vieras auttaa olemaan stressipallona aivan koko ajan. Lisäksi täällä on aika runaasti sellaisia puolituttuja, ei koko ajan tarvitse kykkiä jossain nurkassa yksin.

Jo perjantaina saa kuulla alustavat pisteet, jotta tietää tarvitseeko kaikki toivo heittää jo ennen heinäkuuta. Jos niin käy, on minulla noin miljoona varasuunnitelmaa. Ainutkaan niistä ei vain hirveästi houkuta.

Ehdin tuossa viikonloppuna kaivaa kädet taas multaan. Äidin puutarhaahan minä taas kuoputan, kun oma piti jättää taakse. Saa nähdä koska taas oman puutarhan saan. Mutta tuossa riittää lääniä niin että minä ja äiti mahdutaan oikein hyvin samaan pihaan. Lähinnä revin joka paikkaan tunkenutta peurankelloa ylös ja kääntelin multia, perjantaina istuttelen sitten perennoja maahan. 

On sekin sellaista sielun terapiaa.

Muutoksia

Melkein kokonaan taas muutettu takaisin vanhemmille, tai huonekaluni ainakin ovat. Itse istun tyhjässä kämpässä taittopatjan, kahvikupin ja tietokoneen kanssa. Kaiken kaikkiaan mitä muuta ihminen tarvitseekaan. Kesä menee parturi-kampaajan töissä, kuun lopussa minulla on koulun pääsykoe.

Viimeiset viikot ovat olleet taas aivan liian täynnä kaikkea, vaikea ymmärtää että olen täällä enää viisi päivää ja sen jälkeen en ehkä enää koskaan. Pitäisi muistaa vaihtaa postiosoite.

Voi luojat miten toivon pääseväni tähän kouluun, en ole vielä tarpeeksi aikuinen ihminen kokopäivätyöhön. Lisäksi minulla on naurettavat määrät sekä rationaalisia että irrationaalisia pelkoja pärjäämisestäni nine-to-five -työssä.

Kaverilla oli ongelmia työterveyslääkärien kanssa, olivat oikein pitäneet kunnon palaveria siitä ettei kaveri suostunut antamaan koko sairashistoriaansa vaan ainoastaan loppupäätelmän ja lääkärinsä puhelinnumeron. Kielsivät tältä työt sen vuoksi. Vaikka loppupäätelmän mukaan hän on täysin terve ja työkykyinen, ollut samaa yötä tekemässä eri työnantajalla jo vuoden. Naurettavaa väkivaltaa ja syrjimistä, jos minulta kysytään. Taas sellaista auktoriteetin väärinkäyttöä, että minun kurkkuani kuristaa ja taas tulee mahtava muistutus miksei lääkäreihin ja niiden ammattimaisuuteen juuri tarvitse luottaa pätkääkään.

No jaa, minä olen kärttyinen, väsynyt ja nälkäinen, viisaudenhammas on ollut tulehtunut ja turvoksissa jo viikon, eivätkä antibiootit tunnu auttavan. Mehukeitonkin juominen sattuu, perkele. Kun se tuosta paremmaksi muuttuu menen revityttämään koko leuan irti.

Ei minulla oikeasti ollut mitään sanottavaa, kunhan yksinäistyttää.

Ai niin, minä ja Haru ollaan menossa Twenty One ilotsin keikalle kun ne Suomeen tulee!

R-sana

Ei jukopliut, taas sitä tulee muistutus että isä on aina oikeassa: "Jos luottaa siihen et ihmiset on melko typeriä ja suvaitsemattomia, ni niitten kans tulee toimeen iha hyvin."

Tämä on se elämisen ohje, jota en saisi koskaan unohtaa. Silti se kummasti luisuu mielestä usein juuri silloin kun ei saisi, eli silloin kun yrittää luottaa toiseen ihmiseen. Täysin turhaa taas kerran, koska sitä mahtaa ihmislapsi oikeasti oppia ettei sitä nyt vain voi luottaa muuhun kuin itseensä ja kuolemaan. Ja itseensäkin luottaminen on silloin tällöin vähän turhan riskaapelia, kun nyt sattuu olemaan tällainen osa-aika-normaali. Miksen minä vain voi sisäistää sitä synnynnäistä typeryyttä ja välinpitämättömyyttä, jonka kanssa iso osa tästä ihmiskunnasta tuntuu syntyneen?

Niin mäki sua, yhä vieläkin mietin kumpi meistä on typerä, se joka pistää toisen siihen tilanteeseen vaikkei itse selvästi edes tiedä mitä itse tarkoittaa, vai minä joka tiedän valehtelevani, vain koska jos sellaiseen vastaa kiitos on vuorossa jotain ihan muuta. Ahdistaa ajatella että se valehtelee, se että tiedän että se valehteli. Se ahdistaa enemmän kuin se että valehtelin itse takaisin, ehkä olen liian tottunut vain peilaamaan muiden ajatuksia ja tunteita, ehkä olen liian pelkuri kun on kyse rumasta totuudesta. 

Nyt loppui sitten saatana sekin, ei enää yhtään. En aio sanoa niin enää kenellekään, ellei kyseessä ole platoninen sukulaisuussuhde ja kuolema on lähellä. Ajattelin että olisi tulevaisuudessa helpompi ehkä todeta että tiedän. Tai se kiitossana. Tämä on sellainen asia mistä ei saisi valehdella, elokuvat ja laulut antavat ymmärtää että se on monille suuri asia. Itse en edes tiedä, en vieläkään ole täysin varma osaanko tuntea sellaisia asioita. Olen Memerin kanssa harjoitellut sellaisia tunteita kuin huolehtiminen ja ikävä ja kiintymys. Sitten tunnen syyllisyyttä siitä etten tunne niistä ainuttakaan kun se on vanhemmillani jo toista kuukautta. Tunteet jotka itsessäni todellisuudessa tunnistan ovat sellaisia synkempiä ja rankempia, sellaisia jotka todella tuntee koko kehossaan ja elämässään. Raivo ja viha ja suru ja yksinäisyys. Kyllä sellainen kaikennielevä ilokin on minulle tunnistettavissa, sekin on hyvin vahva tunne, mutta sitäkin sattuu niin harvoin että vaikea sanoa onko se oikeasti jotain aivan muuta.

Ei auta tunnevammaisen kuin ihmetellä ja jatkaa opettelua. Ei vain aina tarvitsisi itsessään tuntea sitä pettymystä ja inhoa ihmismaailmaa kohtaan.

Vuoksi

En mene nukkumaan, en vaikka kello on kaksikymmentä vailla neljä aamulla. Se tarkoittaisi vain sitä että heräisin huomiseen, enkä ole varma pystynkö siihen. On vain helpompi painaa Next episode Outlanderista ja räpsyttää kuivia silmiä.

Typerää, aivan kuin aika vaivautuisi pysähtymään ihan ja vain sen vuoksi, etten minä ole valmis hyväksymään sen kulkua.

I wanna go, go where, I don't know

Facebookin feedi täyttyy leskenlehdistä ja vauvoista ja kasvavista vatsoista. Mikä ihmisiä vaivaa, miksi tähän maailmaan täytyy juuri nyt tulla lapsia yhä enemmän ja enemmän, tuntuu että niitä puskee joka saamarin aukosta. 

Ahdistaa oma parisuhde, joka on taas mahdollisimman parisuhdeton ja lokeroimaton, koska sitoutumiskammoni välttelee jokaista toisen esittämää kysymystä elämisen suunnasta. Hyi olkoon ja voi tsiisus, kasvaisinpa jo aikuiseksi ja ymmärtäisin itseäni. Ymmärtäisin mitä haluan ja tarvitsen, mutta ei, en osaa enkä halua. Juoksen mieluummin pakoon ja vitsailen ja vaihdan puheenaihetta. Heti kun sä et o enää aktiivisena Tinderissä. 

Saamarin kevät, saa kaikki aivan sekaisin. Minä yritän uida ja pysyä pinnan päällä, onhan tässä nyt vaikka kaikkea mitä odottaa. Minulla on toukokuun ajan näyttely pystyssä Sastamalassa, mutta sinne pitäisi ensin saada tauluja valmiiksi tarpeeksi ja pitäisi tehdä julisteet ja avajaisten kutsukortit. Miten ihmeessä sellaisiakin tehdään? Ei ainakaan sillä lailla ettei avata fotaria ollenkaan. 

Maalannut minä olen ahkerastikin, siitä olen nauttinut, taas tuntuu että se onkin ainut asia mistä nautin. Toinen pistää viestiä: vieläkö maalaat? Joko tuut kotiin? En halua lähteä, mitä minä kotona. Ahdistaa olla siellä ilman Memeriä, se jäi vanhemmille autorikon vuoksi ja nyt siellä on ihan liian erilainen mies tilalla nukkumassa sängyssäni. Sellainen joka haisee enemmän hielle kuin ei, ryövää peiton vaikka sillä olisi omakin, sellainen joka ei lämmitä varpaitani vaan omaa jääkalikkajalat. Ja vaikka Memekin osaa viedä oman tilansa, niin sitä pystyy sentään siirtelemään kun se levittäytyy liiaksi.

Eikä Meme jätä vessanpytyn kantta auki. Joka helvetin kerta.

Tekisi mieli huutaa, kirkua, karjua. Heittää tavaroita ja repiä hiukset päästä, leikata vatsa auki ja kaivaa kaikki paha ulos. 

Siksi istutaan hiljaa, ettei vain vahingossa alkaisikin huutaa täyttä kurkkua sanoitta, parempi olla riskeeraamatta ja pitää huulet tiiviisti yhdessä. 

Terveisin neiti Kiukku Tuittupää

Väsyttää, väsyttää, väsyttää, en taas muista päivää jolloin ei väsyttäisi. Ei taaskaan mitään lomaa, mikä se sellainen edes on? Ei opiskelijoilla ole oikeasti varaa lomiin, on vain päiviä jolloin voi tehdä töitä enemmän. Kiukuttaa niin pirunmoisesti että ne suuret aikovat tehdä opiskelijan elämästä vielä hieman lämpimämmän helvetin, aivan kuin ei täällä käristyisi jo muutenkin. Saatanalliset pukupellet, ei varmaan päätä pakota kun on hyvä työpaikka ja makoisa palkka, jolla on varaa ostaa brie-juustoa vaikka joka päivä.

Inhoan yli kaiken sitä, kun joku kehtaa sanoa kyllä nuorena jaksaa. No ei vittu välttämättä jaksa. Olen kokenut kerta toisensa jälkeen kun ei vain jaksaisi, kun niin paljon mieluummin kävisi maaten mutaiseen maahan, kun ei se kroppa enää tottele vaikka kuinka käskisi, koska ei vain jaksa enää. Siinä tulee kyllä aina selväksi millainen ihminen sellaisen sanoja on, eipä ole tainnut juuri elämässään tarvinnut miettiä psyyken kysymyksiä. Minä kykenen paljoon silkkaa tuittupäisyyttäni, mutta aina välillä tekee niin mieli lopettaa. Kummasti se tunne kasvaa kun tässä katselee maailman ja Suomen menoa. Olen kohta itse kylttien kanssa pääkaupungissa pyörimässä, huudan megafoniin ja odotan kananmunien kanssa ensimmäistä idioottia, joka ulos uskaltaa Talosta astua.

Ja pomo leikkasi hiukseni, voi idioottilapsi mikset muistanut ettet ole koskaan ollut tyytyväinen kun se koskee sinun hiuksiisi? Tekisi mieli repiä kaikki pois päästä, mutta ehkä kaivan jokaisen huivin ja pipon kaapeistani ja peitän pääni kesään asti. 

Tänään ei ole mikään hyvin.

Enkeleitä ja sosiologiaa

 Tein tällaisia enkeleitä pari viikkoa sitten. Ensin etsaus, sitten käsinpölytyksellä tausta ja lopuksi vielä enkeleiden mekot sun muut yksityiskohdat kaappipölytyksellä. Tein ne ajatellen serkuntyttöjä.

 Pelkät etsaukset.

Oksalakattu ja sitten vain happoon lillumaan. Oli pieniä ongelmia hapon kanssa, se näytti todella epäilyttävältä ja oli kasvattanut itseensä asioita.

Tuota käsipölytettyä hartsia oli tuskaa saada pois, lähinnä siksi ettei sijaisemme ollut osannut sanoa että sen saa asetonilla pois hetkessä. Onneksi vakiopettaja tuli takaisin.

Koevedokset

Ja valmiit enkelit. Ihan hauskat tuli, hieman olisin voinut tummemmaksi syövytellä, varsinkin tämän alemman mekkoa. Mutta hyväksyttävät silti. Molempia tuli kuuden sarja, huomenna alan merkitä niitä. 

On hulluna stressiä ja mikäpä sen parempi keino hoitaa asiaa kuin pakoilla vastuuta ja olla kirjoittamatta niitä tuhatta ja sataa sivua sosiologiasta, vaikka alkaisi olla jo pakko jos läpäistä haluaisi kurssin. Alakuloisuus alkaa taas oireilla, se on sitä kun ihminen unohtaa ettei ihan aina pystykkään siihen kaikkeen mahdolliseen jonka kasaa kun voikin paremmin. Ja syyllisyys on kova, kun kyse ei ole minun rahoistani tässä avoimessa yliopistossa, vaan ukkini maksoi nämä opinnot. Joten minulla on jo senkin puolesta velvollisuus onnistua.

Joskus olisin mielelläni aivan mitä tahansa muuta kuin nuori aikuinen, kun ei tässä iässä saisi olla muuta kuin yritteliäs, jaksavainen ja tavoitteellinen. Ison osan ajasta minä olen ennemminkin lamaantunut, väsynyt ja hukassa. 

Ajatusta pakeneva voima

En halua mennä takaisin kouluun. En halua olla menemättä kouluun vain sen takia että pelkään mitä paskaa minusta on levitelty vain koska en ole ollut kertomassa asioiden todellista puolta. En halua ahdistua vain siksi että yksi ihminen on poistanut minut facebookistaan, mutta on pysynyt sen kaverina, joka on minusta voinut levitellä vaikka mitä, ennen kuin lähti kokonaan karkuun koko koulusta raukkamaisen tekonsa vuoksi. Tämä ihminen kun kävi minuun käsiksi pikkujouluissa, kävi vielä uudelleen sen jälkeenkin kun olin säikähdyksestä lyönyt häntä kasvoihin. Sitten se vielä seurasi minua asunnolleni ja kutsumatta tunkeutui sinne sisään, eikä meinannut lähteä vaikka useampaan kertaan pyysin ja lopulta käskin. Sitten se vielä kehtasi sanoa kun siitä hänelle myöhemmin muistutin  (hän halusi vielä myöhemmin laittaa minulle viestejä käyttäytymisestään, mutta ei pyytänyt anteeksi ainuttakaan tekoaan) että 'olisit sanonut ettet halua että seuraan sua kämpälles'. Jo se että sille pitäisi sanoa ettei ihmisiä kuulu vain seurata niiden asuinpaikoille ja tunkeutua kutsumatta sisään, on pelottavaa. Se että se on viisikymppinen mies on pelottavaa. Se että se on viisikymppinen mies, joka käyttäytyy ja puhuu kuin viidentoista kesäinen on pelottavaa. 

Mitään todella vakavaa ei tapahtunut, mutta kai minulla on turvaton olo. Se realiteetti on iskenyt, että siinä olisi oikeasti voinut käydä todella huonosti minulle. Olin niin humalassa etten olisi voinut tehdä juuri mitään jos se olisi asunnossani päättänyt kiinni käydä. Minun tekisi mieli piiloutua, tekisi mieli sulkeutua maailmaan jossa ei ole ainoan ainuttakaan miestä. Kun ne tarttuu kiinni ilman minkäänlaisia kutsuja. Minä en missään vaiheessa koko puolikkaista kouluvuotta ole antanut tämän papan ymmärtää yhtään mitään. En ole ollut sen kanssa juurikaan tekemisissä, jutellut muutaman kerran kouluhommista. Eikö ihmisille saa enää jutella ilman että ne luulevat että minuun saakin koskea? Minuun ei saa koskea. Minä hämmennyin jo siitä että toinen (tyttöpuolinen ja turvallisesti parisuhteessa) koulukaverini halasi minua kun olin lähdössä joululomille. Ja nyt on sellainen olo ettei minuun saa enää koskaan kukaan koskea. Ei kaverit, naiset, miehet saati puolitutut. Miksei ihmisilläkin voi olla keltaista nauhaa kuten koirilla kaulassa ilmoittamassa, ettei tätä yksilöä saa lähestyä tai koskea?

Minua iljettää, ahdistaa ja inhottaa. Ennen raiskaus on ollut toki hyvin olemassaoleva käsite, minulla on ystäviä jotka on raiskattu, joille on tehty kamalia väkivallan tekoja, joista toipuminen on kestänyt kauan ja joista ei täysin koskaan kai toivutakaan. Olen ollut tukena, kuuntelevana korvana, mutta en ole koskaan osannut itse pelätä sitä asiaa. Se on silti ollut täysin irrallinen osa omasta minuudestani ja todellisesta ymmärryksestä. Empatiaan ja sympatiaan kykenee myös ilman todellista käytännön kokemusta tilanteesta, jonka toinen on läpikäynyt. 

Ensin vähättelin enkä oikein ymmärtänyt (taisin jopa naurahtaa) kun ystäväni antoi minulle kriisipuhelinnumeroita, että eihän tässä nyt mitään oikeastaan edes tapahtunut. Nyt se on alkanut upota, että oikeastaan kyllä tapahtui ja myös se, mitä olisi voinut tapahtua. Kaipaan tällä hetkellä palavasti terapiasuhdettani, jotain paikkaa jossa voisin todella läpikäydä tämän asian nyt kun aivoni alkavat päästä taas tapahtumien tasalle. Olen ystävieni kanssa asiaa puhunut ja kirjoittanut päiväkirjaan ja nyt tänne, olen sortunut vanhoihin pahoihin tapoihin ahdistuksen myötä, mutta silti tämä olo ei tunnu muuta kuin vahvistuvan. Ensin ajattelin muiden ylireagoivan, nyt minusta tuntuu että kuulun itse samaan kategoriaan. Kuuluuko tällaisesta nyt näin paljon ahdistua ja järkyttyä? En tiedä muuta kuin olevani hyvin ahdistunut ja järkyttynyt, alan lipsua masennuksen puolelle tämän takia. 

Pelkään mitä nämä tapahtumat ja tunteet tekevät omalle ajattelumaailmalleni, joka jo nyt on miesten suhteen turhan kyyninen. Järjellä tiedän että on niitä fiksujakin miehiä, sellaisia kuin ukkini ja isäni, mutta omat kokemukseni eivät paljoa anna tilaa näille hienoille ihmisille, jotka jossain tässä suuressa massassa lymyilevät. En halua ajatella että koko maailma on läpimätä ja niin ovat sen asuttavat loisetkin, haluaisin kyetä tasapainoiseen parisuhteeseen vielä joskus, haluaisin kyetä ajattelemaan hyvää muista ihmisistä, miehistäkin. Tiedostan senkin, etten koe samanlaista katkeruutta, kyynisyyttä ja vihaa naisia kohtaan kuin miehiä. Ja on kai hyvä että, tiedostan etten haluaisi olla näin katkera ja vihainen, mitä miehiin tulee. Haluaisin vain saada syyn ja enemmän esimerkkejä, jotka alkaisivat kumota tätä kytevää inhoa. Pelkään kuitenkin, että mitä kauemmin elän, sitä enemmän näihin hiiliin puhalletaan.

Akryylia ja pollalogiaa

Tämä viikko on mennyt akryylien parissa, olen testaillut miten mediumi vaikuttaa jälkeen, täytyy kyllä kaikessa rehellisyydessä sanoa ettei silmäni taida olla tarpeeksi kehittynyt nähdäkseni mitään eroa. Vernissaa pitäisi vielä kokeilla, sekin kuulemma hieman kirkastaa värejä.

Tämä kuutar on tässä vielä keskeneräinen. Ihan vain välihuomio.

Mokasin tuon taivaan kun en osannut lopettaa ajoissa. Minulle käy helposti niin.

Olen oikeastaan tämän viikon stressaillut ja viettänyt enimmäkseen unettomia öitä, sillä eilen oli kasvatuspsykologian tentti. Ei mennyt hyvin, ei ainakaan omasta mielestäni. Kysymykset olivat vaikeat ja sönkötin sitten menemään aivan omiani. Kahden viikon jälkeen saa sitten tietää täytyykö alkaa prepata uusintatenttiin.

On sitä ihmislapsi idiootti kun itsensä laittaa yliopistoon.

Huomenna on koulun pikkujoulut ja maanantaina täytän taas yhden vuoden. Olen hyvissä ajoin aloittanut synttärimasistelut, sen ettei täällä ole oikeastaan ketään joka sitä juhlisi kanssani, eikä oikein mitään paikkaa minne mennä sitä yksinäni orpona juhlistamaan. Sitten sain tänään postissa kirjeen viime vuotiselta luokkakaverilta, jolla oli niin ihania sanottavia minusta, että hiukan nousi melkein tippa linssiin. Sitä kuvittelee olevansa niin näkymätön muiden ihmisten elämässä ja sitten onkin saattanut tehdä johonkuhun isommankin vaikutuksen sitä ollenkaan tajuamatta.

Sellaisen kuuleminen on aina jotenkin iso asia.

Itke itke sinilintu

Useinkin nykyään minun on vaikea muistaa, etten aina jaksa asioita, jotka iso osa muista ihmisistä vain ravistelevat selästään. Se kertoo siitä että voin nykyään tasaisemmin, ymmärrän omaa jaksamistani ja tietynlaista rajoittuneisuuttani paremmin. Tunnen itseni huomattavasti paremmin. Kuitenkin luulen, että saan koko loppuelämäni huomata uusia rajoja omassa elämässäni ja keksiä keinoja niiden ylittämiseen, ilman että riskeeraan oman hyvinvointini. 

Luulen tämän oleva keskeinen asia jokaisen ihmisen elämässä, oman itsensä tunnustaminen ja sen kehittäminen, vaikka sitten vain alitajuisesti. Vaikka olen kyllä tavannut niitäkin ihmisiä, joille itsekehityksen ajatuskin on allergisoiva.

Olen viimeisten kuukausien aikana oppinut itsestäni muun muassa sen, että kahden viikon taiteellinen työskentely ja iltojen kuluminen yliopiston luennoilla saa minut ensimmäisenä vastaan tulevana vapaapäivänä nukkumaan kuusitoista tuntia kahdestakymmenestäneljästä.

Se, että vaikea grafiikantyö, jossa on etsaus ja kaksinkertainen akvatinta, laatta joka on joka ikisessä työvaiheessa mennyt tavalla tai toisella pieleen, on aivan mahtava kun sen saa vihdoin valmiiksi puolentoista viikon tuskastelun ja hampaiden kiristyksen jälkeen. Onnistuneen koevedoksen ja yhden ensimmäisen kunnon vedostuksen jälkeen on sydän keveä, vaikka pitää rientää koko illaksi yökoulua toteuttamaan. Ja että minä saan, ilman epäilystä, hermoromahduksen kun vain yhden vedoksen jälkeen joku muu on käynyt pilaamassa laattani ja tehnyt siihen viikonlopun aikana valtavan, syvän naarmun, jota ei ole mitään mahdollisuutta korjata. 

Kun siinä vedin takin päälle ja menin autooni itkemään, etten nolostuttaisi itseäni yhtään enempää (koska itkevät ihmiset saavat muut ihmiset kiusaantumaan), mietin että näin siinä vain minulle käy. Ja luultavasti tulee käymään vielä monta kertaa elämäni aikana että istun autossani itkemässä, ihan vain että saan itkeä rauhassa kun itkettää. Ja ei se itkeminen nyt loppujen lopuksi ihan hirveän noloa ole, kyllä sitä saa mielestäni itkeä kun turhauttaa ja vituttaa ja väsyttää ja on menettänyt jotain minkä vuoksi on tehnyt valtavasti duunia. 

En minä silti osaa muiden edessä itkeä, mutta ei kai vielä tarvitsekaan.

Lisäksi minun kannattaa vain syödä kipulääkkeitäni kun jalat ja selkä kipunoivat ja säkenöivät. Se, että yritän olla ilman johtaa pitkälti muiden ihmisten loukkaamiseen, piikittelyyn ja tiuskimiseen. Ja tietysti ihan vain mieltä tylsyttävään kipuun. Ja on parempi ettei missään vaiheessa ole kenellekään vaaraa mattopuukosta silmässä, aivan sama onko niin tyhmä että piirtää paspispöydällä vai ei.

Olen oppinut myös, että kasvatuspsykologian opiskelu saa minut hieman kiukkuiseksi, sillä samalla lailla kuin lapsen kehitystä opiskellessanikin. Turhaudun siitä ettei suurin osa vanhemmista ymmärrä ihmisen kehityksestä hölkäsen pöläystä, eivätkä edes yritä auttaa asiaa opiskelemalla. Sitten se kiukku vähän kytee sisälläni ja yhtyy siihen turhaumukseen joka tulee kivuistani ja johan on soppa valmis. Kihisen pääni sisällä ja käyn siellä keskusteluja asioista joista haluaisin joillekin huomauttaa.

Ja opin että olen ikävöinyt kirjastoja ja sitä huumaavaa tunnetta, että yhdessä paikassa voi olla niin valtava määrä tietoa ja se kaikki tieto voisi olla minun. Täytyy muistaa, että vaikka minulla melko kattava kirjasto jo itselläni onkin, ei kaikkea opi fiktiosta ja fantasiasta.

Oppia ikä kaikki, niin se kai menee, oli sitten kyse isoista tai pienistä asioista.

No ei se laatta iha nii hirviä ollukkaa

Tökkään itteeni kohta kuivaneulalla silmään

Kuukauden ajan olen opiskellut metalligrafiikkaa. Aloitettiin kuivaneulalla, joka ei ollut yhtään minun juttu. Hyi hirveää, miten rumaa jälkeä sitä saa aikaan kun ei ole hajuakaan siitä mitä tekee. Kun sitten vihdoinkin päästiin kovapohjien pariin, oli oloni huomattavasti kotoisampi.

Ensin valmistelin kuparilaatan, leikkasin ja viilasin sen. Ensimmäisestä tein melko pienen, en uskaltanut isompaa kokeilla ensimmäiseen työhöni, kun se kuparilaatta maksoi niin että hyvä kun en kieleen vahingossa puraissut. Ei sitten harmittaisi niin pahasti jos pieleen menisikin.

Tein luonnoksen (oikeasti ensin tuskastelin päivän verran luonnoksen aihetta) kevyelle paperille 8B-lyikkärillä, jonka sai mukavasti painettua kovapohjaan prässin läpi.

Kun se siinä sitten komeili, raaputtelin sen miten taisin. Kovapohjalla tulee herkullista, pientä viivaa, jota on huomattavasti helpompi kontrolloida kuin tökkimällä suoraan neulalla kuparilevyä. 

Tämmöinen siitä sitten tuli. Vähän jännitti miltä se näyttäisi valmiina, kun piti miettiä koko homma väärinpäin, mustat vaaleiksi ja vaaleat mustiksi. 

   

 Sitten piti valmistella laatta syövytystä varten, teipata sen selkämys ja oksalakata reunat. Lisäksi onnistuin söhräisemään karhun kuonoon viirun, mutta senkin onnistui pelastamaan syövytykseltä lakalla. Oli helpottavaa, että vaikka vähän möhlisi tuon pohjan kanssa, lakalla sen pystyisi melko hyvin pelastamaan.

Sitten happoon lilluttelemaan! Annoin takimmaisten puiden olla vähemmän aikaa, olisiko ollut joku vartin (en muista enää) ja lakkasin ne sitten piiloon että ne jäisivät hieman haaleammiksi.

Valmiista työstä vedostin kolmella eri värillä, halusin kokeilla miten eri värit toimivat. Oli myös hauska kokeilla mikä väri sopisi parhaiten karhuherrani tunnelmiin. Väreinä olivat musta, lämmin seepia ja ja ja jokin vihreä joka näytti kartassa kivalta.

Vasemmalla sumuisena musta, oikealla lämmin seepia.

 Viimeisen viikon olen sählännyt akvatintan kanssa. Minä ja hartsi ei oikein tulla toimeen, kolmeen kertaan olen nyt laatan pölyttänyt. Ensimmäisellä kerralla pölytyskaappia avatessa putosi iso köntsä laatalle, toisella kertaa sulatin hartsia liikaa joten se syöpyi epätasaisesti. Laatta meni siis pilalle, mutta ajattelin että aivan sama, tämä viedään loppuun vaikka väkisin. 

Tuossa vasemmalla on harjoitusvedos pelkästä etsauksesta ja syövytyskartta jonka laatalle suunnittelin. Syövytysajat eivät tietenkään paikkansa pitäneet sitten lopulta, koska pidin koko laattaa kauemmin hapossa aluksi, jotta aikaisemmat syövytykset hieman tasoittuisivat. Noh, saa nähdä, koska saakelin hidasta tämä akvatinta on sen oksalakan takia. Aina muutamaa syövytyssekuntia vasten pitää odotella 15-30 minuuttia oksalakkakerroksen kuivumista ennen kuin voi syövyttää seuraavan asteen. Voi odottamisen tuskaa. Sellainen joutilaisuus johtaa vain kahvin liika-annosteluun ja snarryn lukemiseen. Maanantaina saan varmaan akvatintan valmiiksi asti ja saan koevedoksen, josta näkee kuinka tummaksi se ensimmäinen pilalle mennyt syövytys jotkin alueet veti. Täytyy ajatella harjoittelun kannalta.