Vuoksi

En mene nukkumaan, en vaikka kello on kaksikymmentä vailla neljä aamulla. Se tarkoittaisi vain sitä että heräisin huomiseen, enkä ole varma pystynkö siihen. On vain helpompi painaa Next episode Outlanderista ja räpsyttää kuivia silmiä.

Typerää, aivan kuin aika vaivautuisi pysähtymään ihan ja vain sen vuoksi, etten minä ole valmis hyväksymään sen kulkua.

Sano "Juusto"

Minä olen pitkään miettinyt, miksi sosiaalinen kanssakäyminen uusien ihmisten kanssa on niin uuvuttavaa. Miksi se on niin vaikeaa jutella ja hymyillä ja nauraa, ihan vaikka oikeasti on hauskaa ja mielenkiintoista ja hupaisaa. Kolme tuntia jo imee minut aivan kuiviin, kuusi tuntia ja minulla on päänsärky, ahdistus ja naamaani sattuu, kuin sen lihakset olisivat jo kaikki päättäneet että hymyily on täysin turha harrastus, kun kerran voi murjottaa kulmat kurtussa niin paljon mukavammin.

Kuusi tuntia aktiivista sosiaalisuutta tarkoittaa seuraavaa vuorokautta mahdollisimman yksinäisissä ja suljetuissa merkeissä, mieluiten tietokoneen, television ja koiran kanssa. Ruokakaan ei ole pahitteeksi. Kaikkein tärkeintä on, ettei tarvitse kuunnella vakavissaan yhtään ketään.

Vaikeinta on kestää ne kolme tuntia, jolloin se uupumus vain kasvaa ja kasaantuu. Se miten tilanteesta voi irrottautua huomaamattomasti, miten sanotaan kohteliaasti ja hienotunteisesti että minä haluan nyt heti kotiin. Lopulta huomaan vain vähän niinkuin töksäyttäväni sen keskelle pientä hiljaisuutta ennen kuin pakenen pimeyden pehmoiseen linnaani turvaan.

En minä välttämättä jännitä uusien ihmisten tapaamista siinä perinteisessä mielessä. Ei minun käteni tärise tai perhosia lentele vatsassa, saati sitten mitään norsuja tömistele. En minä hermohikoile tai ole erityisen levoton. Minä hermoilen unissani, näen sellaisia kummallisia painajaisia, jotka eivät oikeasti ole painajaisia, mutta hipovat sitä rajaa. Toinen saattaa olla että heräilen yön mittaan tunnin välein ja olen sitten kiukkuinen seuraavana päivänä. Se ei erityisemmin helpota hymyilemisen ja juttelemisen komboa, jos sekaan heittää sarkasmia ja kyynisyyttä ja lasersäteitä.

Ja tervetuloa taas uusille lukijoille!

Joulu koputtelee sängyn alla

Tiedättekö niitä pieniä pakkomielteitä arkiasioissa, jotka eivät oikeastaan suoranaisesti vaikeuta arjen kulkua, mutta olisi se elämä silti helpompaa jos niistä ei välittäisi. 

Luulen että niitä on kaikilla, sillä minä ainakin itse lohduttaudun kun petaan petiä ja yritän etsiä värikoodatut lakanat, ja saan mielessäni jo itkupotkuraivarin koska en voi nukkua jos pussilakana on punainen ja aluslakana sininen. Ja sitten kun löydän valkoisen lakanan, tajuan että oi kamala, en minä ikinä saa unta tuon peiton kanssa, se on punainen ja oranssi. Silmiä kirvelee kun sellaista katsoo. Joten se on vaihdettava, ja sitten myös on etsittävä toiset tyynyliinat jotka sopivat siihen uuteen pussilakanaan. Ja on tajuttoman vaikea löytää tästä huushollista kolme yhteen sopivaa tyynyliinaa.

Onneksi tätä ei tarvitse tehdä ihan liian usein.

Koulussa oli joulujuhlat ja toinen osa koulutuksesta alkaa sitten keväällä, silloin on erityislapset vuorossa. Mutta ensin minä nollaan kaikki mahdolliset ajatukset kahdeksi viikoksi ja yritän muuttua taas jokseenkin keskimäärin rentoutuneeksi stressipalloksi.

Paketoin kaikki lahjatkin ja huomena tuodaan kuusi sisälle, kokkailin tänään rosmariinilammasta ja pekoni-sieni-valkosipulinkynsi-lisuketta ja kahvi-kerma-mustaherukkakastiketta ja perunamuusia. Sillä toipuu krapulasta oikein mainiosti, jaksaa taas seuraavat kuusi tuntia upouudella mahtavalla tietokoneella.

There is no living, only enduring

Ihan näin aikaisin sanin Hukkiksen talvikuntoon. En ehkä vielä tykkää taustasta, en ole vielä päättänyt. Teki mieleni piirrellä ja raapustelinpa sitten uuden bannerin. Oli kyllä jo aikakin.

Minun pitäisi mennä tietokoneostoksille, kun tämä romu hajoaa käsiin ja joka kerta kun sen avaan, ilmenee uusi ongelma. Ei tällaista mekaniikkaihminen jaksa, vaikka olisi kuinka muutosvastainen hakamies. En vain tiedä haluanko taas läppärin, joka hajoaa kahden vuoden päästä, mutta on pirun kätevä vai pöytäkoneen joka mahdollisesti kestää kauemmin, mutta vie valtavasti pöytätilaa, jota minulla ei ole. 

Harjoittelu ja näyttö loppui ja minä läpäisin, tulee vielä todella kova ikävä lapsia ja hoitajaa. Olen silti onnellinen että se loppui, väheni ahdingot puolella. En silti saanut taaskaan minkäänlaista onnistumisen tunnetta, en ikinä ole saanut. 

Jotenkin minä vain teen asioita ja sitten ne ovat ohi. Ihan kun vain seisoo jossain ja ajattelee, että nyt minä olen tässä ja muutaman tunnin päästä tämä hetki on ohitse ja minä olen jossain aivan muualla. Toisinaan se tekee siitä hetkestä erityisen, mutta useimmiten se menettää täysin merkityksensä. Sitä uppoaa niin täysin lineaariseen aikakäsitykseen ettei sen kulumisessa ole mitään järkeä. Koska joka hetki elämästäsi teet jotain uutta tai uudelleen ja se jää aina taakse, etkä tee sitä samaa enää koskaan.

Marmattamista

Ihana päivä tänään, se sanoo ja minä ynähdän. Se lupasi aamulla sadetta ja siellä paistaa aurinko, minusta se on väärin. 

Laitan opettajan pöydälle Franzenin Tumman veden päällä kun se pyysi, minä luin sen kai jo pari vuotta sitten kun löysin alennushyllystä. Jutellaan siitä ja siitä miten se kertoo täydellisesti lapsen näkökulman ja että haluan nähdä sen elokuvan vielä tällä viikolla.

Taidan mennä yksin.

Perjantaina lähden kohti Tamperetta, viikonloppuna on Tracon johon mennään heilumaan Harun kanssa, kuten niin monena aikaisempanakin vuonna. Siellä on aina ihanaa, pöljiä ihmisiä ja upeita asuja ja mielenkiintoisia paneeleita. 

Olen miettinyt varaavani ensi vuonna pöydän taidekujalta, laitan jok'ikisen ikivanhankin kuvan sinne, jota kehtaa edes katsoa ja teen jotain vähän myyvempää kamaa. Fanfiction-juttuja, niitä menee väkisinkin parhaiten.

Koulunkäynti on niin kallista, miten ihmisillä on tähän varaa. Siihen että täytyy maksaa vuokrat ja sähköt ja vedet ja puhelimet ja verkot ja ruoat ja hygieniatuotteet ja kirjat ja opiskelumaksut ja koira ja askarteluvälineet ja teet ja terapia.

Mistä persnahasta ne sellaiset rahat sitten repii samalla kun opiskelee, jos tuista tulee käteen se 300 euroa, kysynpähän vain. Haluaisin huomauttaa että saisin työttömänä enemmän kuin opiskelijana, onko se mikään ihmekään että se houkuttelee ihmisiä. Minä sain enemmän rahaa sairaana.

Töitä töitä, mutta kun ei täältä töitäkään saa, varsinkaan opiskelun ohelle.

Minä saan aina rahasta päänsärkyä, ja vielä enemmän Kelan sivuista.

Eat Me

Avasin taas kahden vuoden tauon jälkeen kiloklubin välisivulle koneelleni. Sitä täyttelin eilisillä ja tämänpäiväisillä ja kauhukseni huomasin kuinka vähän ja surkeasti syönkään. Ei ihme että keho kahmii kaiken ravinnon pelkäksi rasvaksi ympärilleen, kun se pelkää että elän kehitysmaassa ja kuolen pian nääntymiskuoleman.

Se että syön päivässä keskimäärin 500-600 kaloria oli minulle yllätys, minä en koskaan mieti mitä suuhuni laitan enkä kiinnitä siihen huomiota. Minulla ei ole koskaan nälkä, lähinnä syön kun taas muistan että ihmisen kuuluu syödä elääkseen. Hemmetinmoinen vaiva syödä yli 1200 kaloria, koko ajan täytyy olla jotain pupeltamassa.

Olin ihan unohtanut kuinka pirun vaikeaa niiden kuitujen ja rasvojen ja kasvisten tasapainoitteleminen onkaan, mutta viimeksi kun tuolla olin ja söin noiden ohjeiden mukaan laihduin viisi kiloa, ja silloin olin vielä pienempi pallura kuin nyt olen.

Että jos syömällä enemmän voi laihtua viisi kiloa, se käy minulle oikein hyvin.

Tietenkin olen taas yrittänyt liikkua enemmän, en ole livistänyt Memen pitemmistä iltalenkeistä kertaakaan tällä viikolla, olen pyöräillyt töihin ja terapiaan ja aloitin jo viime viikolla tanssimaan taas. Siis ei baarissa, vaikka sitäkin on tullut harrastettua ihan tarpeeksi. Joogailenkin silloin tällöin.

Aika ylpeä olo on minulla, kun olen taas onnistunut ryhdistäytymään hetkeksi. 

I wanna be a walrus.

Muistellaan iskän kanssa miten ruskea kastike onnistuu, ja lopulta minä kykenen siihen. Ihan hyvää, mutta suolaista. Se ei kuitenkaan haittaa, siitä tulee mieleen ukki ja sen maailman parhaat pöperöt. 

Olen viime viikon ja jopa tätäkin viikkoa juossut ympäriinsä, ollut ihan hulluna töissä ja iltaisin itkenyt väsymystäni ja turhaumustani. Olin kampaamossa neljänä päivänä, mallina torstaina ja sunnuntaina vielä lapsenlikkana hoitamassa Lauantaita. Maanantaina taas kampaamoon. 

Tänään en ole muuta tehnyt kuin raahautunut terapiaan keskustelemaan (valittamaan) luottamusongelmistani ja siitä miten olen jo kauan sitten menettänyt uskoni ihmiskuntaan. 

On paljon helpompaa jos ei edes odota ihmisiltä mitään, silloin ei tarvitse pettyä ihan niin paljon, vaikka aina se kirpaiseekin.

Minun tekisi mieli kysyä terapiatädiltä miksi se tahtoo minun olevan sille vihainen, mutta en kysy, sen sijaan vain suoristan sen erheen taas kerran. Se on yksi niistä hyvin harvoista ihmisistä, jotka eivät ole elämäni aikana saaneet minua haluamaan nauloja ja voodoo-nukkeja.  Se on aika hyvin, ne ihmiset voin laskea yhden käden sormilla.

Tänään myös huomasin että iltapelkoni siitä että joku puukottaa minua selkään kirjaimellisesti on aika lailla kadonnut sen jälkeen kun kävin meediolla, jonka kanssa keskustelin edellisistä elämistäni. Sain häneltä vihdoinkin selventävät vastaukset niihin kysymyksiin joita olen pohtinut. Sain vihdoinkin tietää entisen elämäni traumasta, ja olen selvästi vihdoin päästänyt siitä irti.

Herra Tietokone joutuu odottamaan lisäosia jostain päin Eurooppaa, ja minun täytyy hiipiä aikaisin aamulla Harun tietokoneelle päästäkseni nettiin ollenkaan. Tänään sillä on aika transpolilla joten käytin tilanteen hyväkseni. Nyt voin pelata seuraavat kolme tuntia Sims3:sta.

En tahdo nukkua

Minua laiskuuttaa tänään, meinasin pistää lapinkuvat mutta koneeni joutui huoltoon. Joten epulikepuilen tylsyyttäni tämmöisellä kysymyspostauksella.

• What was the happiest moment of your life? The saddest?

Onnellisin olen elämässäni ollut kun hain pienen poikani Memerin kotiin. Se oli pieni pörröinen otus, jolla oli valtavat suuret silmät, ja kun se ensimmäisenä yönä mönki minun peittoni alle lämpimään nukkumaan, oli sydämeni pakahtua rakkaudesta.

Surullisimpia hetkiä on aika monta, kaiken kaikkiaan viisi. Ne on niitä aikoja kun olen osunut kovaa aina pohjaan asti.

• Who was the most important person in your life? Can you tell me about him or her?

Haruhan se, minun rakas pikkusisko/veli. Ollaan tultu maailmaan vain puolitoista vuotta välissämme, ja aluksi en pitänyt siitä mötikästä lainkaan. Aina kolmetoistavuotiaaseen saakka minulla oli tapana syyttää Harua kaikesta ja läpsiä sitä miten sattuu. Sitten eräänä päivänä minä havahduin että mitä minä oikein teen, en minä tällainen halua olla.

Nyt Haru on minun paras ystäväni. Se on hassu, ihan pöljä oikeastaan. Paras imitoimaan intialaista aksenttia ja ainut jonka kanssa osaan nauraa itseni kipeäksi.

• Who has been the biggest influence on your life? What lessons did that person teach you?

Ei minulla oikeastaan ole yhtä imistä joka olisi vaikuttanut elämääni. Olen pienestä pitäen elänyt kirjojen kautta, ja kirjallisuus on opettanut minulle enemmän kuin ainutkaan ihminen koskaan pystyisi.

• Who has been the kindest to you in your life?

Oi kauhistus mikä katkeruuden purkaus pöllähtikään kun tätä aloin miettiä. Haru varmaan, se ei ainakaan vielä ole tässä elämässä minua kertaakaan pettänyt. Se on tosin varmaan ainoa ihminen jolle voin antaa kaiken anteeksi, minä olen sille velkaa niin paljon.

• It’s been said that after they pass away, the most important people in our lives “live within us.” Is there anyone from your past that lives within you?

Isomummuni on henkioppaani.

• What are the most important lessons you’ve learned in life?

Vaikka tahtoisin kuolla, jokin minussa ei vielä anna viimeistä lupaa.

• What is your earliest memory?

Hoitajamme yrittää laittaa Harua nukkumaan kun minä ja Isosisko odotetaan eteisessä vaatteet päällä että mentäisiin ulos.

• Are there any words of wisdom you’d like to pass along to me?

Haluaisin sanoa jotain kamalan äklöä kuten "elämä kantaa", mutten usko siihen. Sinä itse kannat ihan itse itseäsi.

• What are you proudest of in your life?

Joistain piirrustuksistani, siitä että jos haluan olen ihan taitavakin.

• When in life have you felt most alone?

Kun kolmetoistavuotiaana yritin hirttää itseni.

• How has your life been different than what you’d imagined?

Olen vielä elossa, ja nyt toisinaan en enää edes ihmettele sitä.

• How would you like to be remembered?

Toisinaan en haluaisi että minua muistettaisiin ollenkaan, en ole jättänyt jälkeeni tähän mennessä kovin onnellisia muistoja. Kai haluaisin olla se rakastava vanhempi, puoliso ja isovanhempi.

• Do you have any regrets?

Niin monia etten halua laskea. Joskus kadun sitä että synnyin, toisinaan taas sitä että sanoin kaupankassalla "päivää" "hei"n sijasta.

• What does your future hold?

Juuri nyt minun on pakko pysyä täällä missä olen vielä ainakin vuoden verran terapian takia. Olen kyllä katsellut erinäisten taideopistojen sarjakuvalinjoja. Ehkä minusta tuleekin lastentarhanopettaja. Äiti minä haluaisin joskus olla, ja haluaisin rakastavan puolison itselleni joka kestäisi vajavaisuuteni.

What were your parents like?

Etäisiä, töissä enemmän kuin eivät.

How was your relationship with your parents?

Meillä ei juuri ole syvällisempiä välejä. Se mitä kukaan ei tunnu koskaan ymmärtävän on, ettei meillä puhuta. Mistään.

Did you get into trouble? What was the worst thing you did?

Vähä väliä. Olin aika väkivaltainen lapsi. Pahin oli kun kolmosluokalla meidän luokkamme tytöt otimme tavaksi näpistellä ties mitä ja jäimme siitä kiinni.

Do you have any siblings? What were they like growing up?

Haru ja Isosisko. Isosiskon kanssa olemme aika etäisiä kanssa.

What did you look like?

Luurangonlaihalta pikku tirriäiseltä. Pellavapää olin ja liian isot silmät päässäni. Olin todella vakavan ja kiukkuisen näköinen ihan luonnostani. Olen nykyäänkin jos pidän naamani peruslukemilla.

How would you describe yourself as a child? Were you happy?

Olin minä toisinaan ihan onnellinenkin.

What is your best memory of childhood? Worst?

Meillä, minulla, Isosiskolla ja isosiskon kaverilla oli tapana leikkiä sellaisella purolla, joka kulki niityn ja koivumetsän välissä. Rakensimme sinne ties kuinka monta kertaa majan. Kerran rakensimme sinne todella upean kodan, se oli mestariteoksemme. Sitten alkoi sataa ja kömmimme kotaamme suojaan. Yhtäkkiä kuului ulkopuolelta raskaita askeltenääniä ja puuskutusta. Siellä oli hirvi, nuuskuttamassa rakennelmaamme vain havu, oksa ja sammalseinän takana. Pidätimme kaikki henkeämme jännittyneinä ja kuuntelimme kuinka se valtava eläin liikkui aivan vieressämme. Sitten se jolkutteli pois, sade lakkasi ja me kömmimme ulos piilostamme ihmettelemään valtavien sorkkien jälkiä poljetussa maassa.

Pahin on kun olin ensikertaa eskarissa. Rakensin hiekkalinjan ja ilkeät tytöt totesivat että se on liian pieni ja ruma ja hajoittivat sen rakentaakseen isomman ja paremman.

Did you have a nickname? How’d you get it?

Miki on ainut lempinimi jonka hyväksyn. Haru sen minulle antoi. Omasta nimestäni on niin vaikea vääntää mitään, että ne kaikki kuulostavat naurettavilta tai alentuvilta.

Who were your best friends? What were they like?

Olen saanut jokaiseen parhaaseen ystävääni pettyä jossain vaiheessa elämääni. Pienempänä minut jätettiin leikkien ulkopuolelle, ala-asteella minusta puhuttiin selkäni takana tai vain syrjäytettiin ja yläasteella minut oli helppo unohtaa. Ainut pysyvä ystäväni on Womba, mutta sänkin on muuttanut kotikaupungista pois jo pari vuotta sitten ja näemme todella harvoin.

How would you describe a perfect day when you were young?

Koulun jälkeen tapasimme meillä, keräsimme valtavat ryhmysauvamme ja samoilimme meijän mettän poikki Purolle. Siellä leikittiin ja taisteltiin Quake-hirviöitä vastaan kunnes kesäauringosta arvioitiin että kello oli yhdeksän ja patikoitiin takaisin kotiin.

What did you think your life would be like when you were older?

En ajatellut kauheasti aikuiselämääni lapsena. Ainut pysyvä oli se että jo silloin tiesin haluavani lapsia.

Do you have any favorite stories from your childhood?

Meille luettiin paljon Grimmin satuja lapsena ja lempparini oli Lumivalko ja Ruusunpuna.

• Do you have a love of your life?

Ei ole ainakaan vielä. Sormet ristissä.

• When did you first fall in love?

En ole koskaan rakastunut kehenkään, joskus pelkään etten osaa.

• Can you tell me about your first kiss?

Haha, ihan eka oli hoidossa kun olin viisi. Poika sanoi että halusi kuiskata minulle jotain, minä kumarruin lähemmäs ja sieltä se muiskautti minua suulle.

Mutta sitä ei kai lasketa.

Ekaeka oli kun olin kolmentoista, oltiin talvi-iltana kävelyllä ja istuttiin puiston penkille. Poika silitti poskeani ja kumartui sitten suutelemaan. Huvikseni kokeilin pystynkö miettimään jalkapalloa.

Kyllä kykenin. En edes pidä jalkapallosta.

• What was your first serious relationship?

Ei minulla ole ollut ainoatakaan oikeasti vakavaa suhdetta, mutta kai se oli neljätoistavuotiaana nuorisorikolliseen.

• Do you believe in love at first sight?

En oikeastaan, uskon kiinnostukseen ensisilmäyksellä.

• Do you ever think about previous lovers?

Kyllä juu, kun itsesäälissä vellon.

• What lessons have you learned from your relationships?

Älä usko mitään heti. Muista mitä itse haluat ja pidä siitä kiinni. Jos et oikeasti ole kiinnostunut, älä edes aloita. Älä pitkitä väistämätöntä. Ole rehellinen niin paljon kuin pystyt, älä kuitenkaan liikaa.

• Can you tell me about your religious beliefs/spiritual beliefs? What is your religion?

Lasken itseni lehtolaiseksi, vaikka minulla on paljon myös omia, henkilökohtaisia uskomuksia. Lisäksi kuulun luterilaiseen kirkkoon.

• Have you experienced any miracles?

Jokin estää minua kuolemasta, mutten vielä tiedä mikä se jokin on.

Lisäksi olen saanut merkin Raunilta kun sitä tarvitsin.

• What was the most profound spiritual moment of your life?

Kun vihdoin ymmärsin mihin haluan uskoa ja että minulla on vapaus uskoa siihen mitä todella haluan.

• Do you believe in God?

Uskon että jokainen ihminen pitää omat jumalansa.

• Do you believe in the after-life? What do you think it will be like?

Itse uskon Tuonelaan ja sielujen kiertokulkuun, uudelleensyntymiseen.

Can you tell me about your illness?

Toistuva keskivaikea - vaikea masennus. Lisäksi minulla on synnynnäinen lonkkavika, jänteeni ovat liian lyhyet. Lievä skolioosi jota ei tosin ole koskaan tutkittu, selkäni ylemmät nikamat viettävät oikealle. Polvieni rusto on viallista ja jos kävelen liikaa ne sattuvat niin paljon että jalat menevät alta. Olen puolisokea, enkä nyt liioittele.
Mitäs muuta vielä?

Do you think about dying? Are you scared?

Ajattelen kuolemaa melko usein. Näen sen unissani lähes joka yö jossain muodossa. Hyvinä kausina en tietenkään niin usein. En pelkää kuolemaa enää, elämää sitäkin enemmän.

How do you imagine your death?

Olen kuvitellut sen useampana skenaariona kuin voin edes kuvitella, mutten vielä tiedä mikä on se viimeinen.

If you were to give advice to me or my children, or even children to come in our family, what would it be?

Älä pelkää hakea apua, äläkä usko että olet heikko jos haet. Olet heikko jos et osaa tai uskalla pyytää auttavaa kättä silloin kun sitä todella tarvitset. Neuvo jota en itse vieläkään oikein ole osannut sisäistää.

Has this illness changed you? What have you learned?

Se on ollut kanssani niin kauan etten usko että se on niinkään muuttanut minua. Olen ikäänkuin kasvanut sen ympärille. Sen takia olen niin vinkurainen ja mahdoton.

Huh, tulipa pitkä. Pitää mennä nukkumaan. Jos joku muu kärsii unettomuudesta tai inspiraation puutteesta, niin minä haastan Sinut tekemään tämän saman! Ilmoitathan minulle, haluan lukea sen!

Kuolonkorinaa

Tietokoneeni kuolee, tämä on viides läppärini, ja se kuolee. Ehdin jo kiintyä tähän, se on ollut minulla jo vuodenpäivät. Ja nyt se kuolee. 

Minä vihaan muutosta, varsinkin tietokoneissa. Juuri kun olen saanut kaikki ohjelmat koneelle, tottunut niihin ja oppinut käyttämään koko uutta häskää se menee ja hajottaa tuuletusjärjestelmänsä. Tai vain kaatuu yhtäkkiä itseensä juuri kun olen saanut kirjoitettua kolme tuntia tärkeitä papereita tallentamatta. 

Pitäisi viedä se huoltoon, mutta mistä vitusta sitä nyhtää nekin rahat, Kelasta ei ole taas kuukauteen kuulunut mitään. 

Minua kiukuttaa. Pahainen kakara.

What's happening now

Ensi tiistaina alkaa taas normaali arki ja terapia kahdesti viikossa. Pitäisi kai taas ajatella että minä selvisin, mutta mitä sillä tekee kun ei se ollut kunnialla suoritettu.

Tänään on hyvä päivä, tänään pystyn hengittämään. Eilen olin tanssimassa, se vie aina osan stressiä ja maailmantuskaa mennessään, ja sitten sain ystävän unikaveriksikin.

En vieläkään pysty ilman lääkkeitä nukkumaan, edellisyönä minua ammuttiin päähän ja jouduin ihmissuden hyökkäyksen kohteeksi.

Ala-aste aikainen kaverini meni kihloihin ja minä haluaisin lapsen.

Laiska syödessä hikoilee

Minä olen ollut vähän poissa. Tietokoneelta ja itsestäni, vähän kaikkialta. Joskus se on vain parempi lopettaa ajatteleminen ja olla kuin ei olisikaan, tehdä asioita mekaanisesti vain päästäkseen eteenpäin. Koska siitähän tässä maailmassa on kyse, etenemisestä. 

Minä vihaan sitä. Haluaisin olla paikoillani tai liikkua taaksepäin. Pysyä tässä hetkessä, olla miettimättä tulevaisuutta. Miksi ihmiset haluavat tulevaisuuden, sieltä harvoin löytää mitä hakee ja on vielä harvemmin onnellinen. Jos minä en nyt ole onnellinen, miksi olisin huomenna?

Näin unta jossa Hesalainen läimäytti minua kummallekin poskelle. Otin vapauden tulkita sen siten, että olen sillekin jo kääntänyt kummankin posken, ei minun tarvitse ottaa ainuttakaan iskua enää vastaan.

Näin sen kahvilassa muutama päivä sitten, kumpikaan ei sanonut kummallekaan mitään, enkä minä katsonut sitä päin. Olisin kai alkanut itkemään.

Teen sitä vieläkin liikaa, olen kuin vesiputous ja ai että kun hävettää.

Minulla on yksinäinen olo.

Vappua, simaa ja puutarhanhoitoa

Minä kokeilen uutta terapiamuotoa, olen kuullut että sitä kutsutaan puutarhanhoidoksi. Se on ihanan raskasta ainakin tässä vaiheessa, kun minä myllerrän kaksikymmentä vuotta paikoillaan olleen mullan uusiksi. Jättömaata on valtavasti, ja sen olen vasta laittanut syrjään, sellainen siivoaminen on ihan yliarvostettua. Olen saanut jos aikaiseksi kivipuutarhan ja kahteen penkkaan uuden maan. Toisessa on reunalla karpaattienkelloja, valkoisia ja sinisiä ja ylempänä ritarinkannuksia violetteina ja vaaleanpunaisina, gladiousseja purppurana ja vaaleanpunaisina ja keltapunaisina. Kääpiöivän luumupuun haen huomenna, samoin kun vähän kesä- ja syyskukkia lisää. Ja multaa, multaa tarvitaan aina lisää.

Tätä minä ehdotan kaikille joille on vaikeuksia rentoutua ja nukkua. Tee sen kolme tuntia kasaan painuneen maan lapioimista, sen jälkeen mitä terapeuttisinta suunnittelua ja sitten paras kohta: uuden mullan kaivuu ja uusien taimien ja siementen ja sipulien istutus.

Ulkoa kun tulen kävelen suoraan saunaan makaamaan lauteilla ja meinaan nukahtaa. 

Ihanaa, loma ja kukat ovat ihania.

Hyvää vappua kaikille, juokaa paljon simaa (vähän kirkasta sekaan) ja kokeilkaa kuinka monta pyöreää pikku munkkia saatte yhtäaikaa suuhunne (minä saan vain kolme)!

Minä tapasin miehen. Sellaisen aika mielenkiintoisen ja vähän oudon, mutta mukavan.

Hiukan pelottaa mitä tästäkin tulee vai tuleeko mitään, mutta haluan yrittää parhaani. Se on niin komeakin.

En ollut alasti

Jotkut poseeraa alasti, kurssin ohjaaja sanoo ja katsoo minuun sillä lailla läpitunkevasti kuin vain jotkut osaavat. Minä mietin kuumeisesti sekunnin sadasosan ennen kuin sanon pitäväni alusvaatteet päällä. Se nyökkää ja hymyilee. Ota vaan vaatteet pois.

Mallina oleminen on yllättävän hauskaa. Kurssilla on seitsemän henkeä ja minä istun, makaan ja seison pehmustetulla korokkeella korsettiliiveissäni ja stringeissäni ja poseeraan. Ensin kolmen minuutin luonnoksia ja sitten puolitoista tuntia yhdessä asennossa.

Siinä sitten istuessani ohjaaja tulee ja kohentaa lämpöä puhaltavaa metelöivää kojetta, joka estää minua jäätymästä. Nostaa katseensa ja kysyy: Oho, sä oletkin satuttanu itsesi.

Se puhuu minun silvotusta oikeasta reidestäni ja minä sanon vain että juu, kun en muuta jaksa. Nykyään en jaksa nolostella tai suuremmin häpeilläkään arpiani, siinä ne ovat ja pysyvät, paksuina punaisina viivoina ihollani. 

Mist se on tullu?

Onnettomuudesta, minä sanon niin kuin aina kun joku arvistani suoraan kysyy ja katson sitä pitkään. 

Aijai, auto vai skootteri? Se kysyy ja hyppää mieluummin siihen järkevämpään sananselitykseen.

Skootteri.

Sen silmistä näen ettei se usko, enkä ihmettelekään. Kyllä ihmisen aika tyhmä täytyy olla jos sellaisen uskoo, suoria pitkiä viivoja ei ihan helposti liikenneonnettomuudesta saada.

Yritän olla keskittymättä siihen kuinka varpaani alkavat pistellä, mahdollisimman luonnollinenkin asento on hieman hankala, laulan mielessäni Imogen Heapia kun ohjaaja keskeyttää kertosäkeeni.

Millon sun onnettomuus tapahtui?

Hmm siis mä sain ajokortin viistoist vee nii... joku viitise vuot sitte? Ja vasta sitten lasken mitä se tekisi. 

Onks sulle mitää traumoja jääny?

Ei oo onneks, on mulla ajokorttiki. Ja tul sil skotullaki viel ajettuu. Sen verra hurjapää et ei ko takas satulaa, naureskelen ja se naureskelee kanssani.

Joskus minua hämmästyttää kuinka helppoa valehteleminen voikaan olla.