Avoin korva ja lähin olkapää, kiitos

Mietin sitä että kai se sitten on keskivaikea masennus, kun ajattelee haluavansa kuolla, muttei kuitenkaan koskaan tee sitä. Koska silloin se ei ole niin vaikea masennus kaikille muille, yhteiskunnallekaan ihan niin kallis kun ei tule sairaalapäiviä yliannostuksista tai kiinnikursimisista. 

Henkilökohtaisesti itselle se ei tunnu ollenkaan keskivakealta, se tuntuu aivan saatanallisen vaikealta. Se ettei enimmäkseen halua eika jaksaisi olla olemassa ja silti vain on, päivästä toiseen. Silti niin minun vanhoissa papereissani lukee, jotka sain väen vängällä vaatia polilta muutama vuosi sitten. Eivät meinanneet haluta antaa, koska sieltä puuttuu pitkiä pätkiä jolloin niitä ei ole käynneiltäni ja osastoajoiltani päivitetty lainkaan. Ei kai suurta kiinnostusta herätä 'määrittelemätön toistuva keskivaikea masennus'. Onhan se vielä tuossa elossa.

Se on iljettävän epämääräinen tunne ja tarve, kun ei halua elää muttei niinkään kuollakaan. On tässä jo tarpeeksi terapiassa käyty että pitää aikuisen ihmisen osata ajatella miten ne kurjat olot ja päivät eivät ole ikuisia, tulee niitä hyviäkin hetkiä. Ei se sitä silti helpommaksi tee, niitä hetkiä kun haluaisi nukkua viikon putkeen ja olla näkemättä enää koskaan ainuttakaan ihmispaskaa, jotka hyväkseen käyttävät. 

Taas kerran mietin kenelle voin soittaa, kenelle laittaa viestiä että nyt on paha olla, mutta ei taida olla ketään jolle haluaisin valittaa. Ei kukaan jaksa sellaista kuunnella, ellei siitä palkkaa saa, eikä kukaan osaa siihen mitään sanoa, ellei ole sitä kirjasta opiskellut.

Ehkä nyt vain kurjuuttaa kaikki stressi, sitä kun ei koskaan elämästä puutu. Pääsin kouluun, juuri siihen mihin halusinkin. Sekin ressaa, mutta eniten inhoa aiheuttaa tämä paskaduuni jota aina joudun tekemään kun siihen olen ammatin hankkinut ja ne ihmiset joiden kanssa sen takia joudun tekemisiin, 

Vihaan niitä, jotka eivät ymmärrä etten halua tehdä töitä vapaapäivinäni, en halua saatanan hiuspätkiä kotiini, en jaksa siivota kotona aina kun joku päättää haluavansa leikkuun ihan vain koska eivät voi tulla liikkeeseen jossa työskentelen. Ja vihaan että ne luulevat sen olevan ihan ok, koska olen liian heikko kieltäytymään kahdesti.

Haluan vain nukkua viikon. Ja haluan loman, miksei minulla voi olla edes kahta lomapäivää ilman että joku soittaa töiden puolesta?

Pääsen, en pääse, pääsen, en pääse...

Voi hurja, ensimmäisestä pääsykoepäivästä selvitty kai kunnialla. Kummasti auttaa ettei ole poskiontelontulehdusta ja korkeaa kuumetta. Nautin itse asiassa tästä päivästä. Olen jo nyt asteen ihastunut tähän kouluun,mikä tarkoittaa sitä että tulen olemaan aivan hirveän pettynyt jos en sisään pääsekään. Olen tähän mennessä kuullut vain positiivisia mielipiteitä ja työtilat näyttävät hyviltä. Lisäksi vaihto-oppilasmahdollisuudet ovat ilmeisen runsaat ja se houkuttaa minua paljon. Isosisko ja Haru ovat saaneet molemmat kokea ulkomailla opiskelun, minä haluan siitä oman osani.

Saan olla kyllä tyytyväinen että olin vielä toisen vuoden tuolla edellisessä koulussani, niistä opeista on huomattava etu näissä kokeissa. Tieto siitä ettei mikään tehtävä ole niinkään vieras auttaa olemaan stressipallona aivan koko ajan. Lisäksi täällä on aika runaasti sellaisia puolituttuja, ei koko ajan tarvitse kykkiä jossain nurkassa yksin.

Jo perjantaina saa kuulla alustavat pisteet, jotta tietää tarvitseeko kaikki toivo heittää jo ennen heinäkuuta. Jos niin käy, on minulla noin miljoona varasuunnitelmaa. Ainutkaan niistä ei vain hirveästi houkuta.

Ehdin tuossa viikonloppuna kaivaa kädet taas multaan. Äidin puutarhaahan minä taas kuoputan, kun oma piti jättää taakse. Saa nähdä koska taas oman puutarhan saan. Mutta tuossa riittää lääniä niin että minä ja äiti mahdutaan oikein hyvin samaan pihaan. Lähinnä revin joka paikkaan tunkenutta peurankelloa ylös ja kääntelin multia, perjantaina istuttelen sitten perennoja maahan. 

On sekin sellaista sielun terapiaa.

Muutoksia

Melkein kokonaan taas muutettu takaisin vanhemmille, tai huonekaluni ainakin ovat. Itse istun tyhjässä kämpässä taittopatjan, kahvikupin ja tietokoneen kanssa. Kaiken kaikkiaan mitä muuta ihminen tarvitseekaan. Kesä menee parturi-kampaajan töissä, kuun lopussa minulla on koulun pääsykoe.

Viimeiset viikot ovat olleet taas aivan liian täynnä kaikkea, vaikea ymmärtää että olen täällä enää viisi päivää ja sen jälkeen en ehkä enää koskaan. Pitäisi muistaa vaihtaa postiosoite.

Voi luojat miten toivon pääseväni tähän kouluun, en ole vielä tarpeeksi aikuinen ihminen kokopäivätyöhön. Lisäksi minulla on naurettavat määrät sekä rationaalisia että irrationaalisia pelkoja pärjäämisestäni nine-to-five -työssä.

Kaverilla oli ongelmia työterveyslääkärien kanssa, olivat oikein pitäneet kunnon palaveria siitä ettei kaveri suostunut antamaan koko sairashistoriaansa vaan ainoastaan loppupäätelmän ja lääkärinsä puhelinnumeron. Kielsivät tältä työt sen vuoksi. Vaikka loppupäätelmän mukaan hän on täysin terve ja työkykyinen, ollut samaa yötä tekemässä eri työnantajalla jo vuoden. Naurettavaa väkivaltaa ja syrjimistä, jos minulta kysytään. Taas sellaista auktoriteetin väärinkäyttöä, että minun kurkkuani kuristaa ja taas tulee mahtava muistutus miksei lääkäreihin ja niiden ammattimaisuuteen juuri tarvitse luottaa pätkääkään.

No jaa, minä olen kärttyinen, väsynyt ja nälkäinen, viisaudenhammas on ollut tulehtunut ja turvoksissa jo viikon, eivätkä antibiootit tunnu auttavan. Mehukeitonkin juominen sattuu, perkele. Kun se tuosta paremmaksi muuttuu menen revityttämään koko leuan irti.

Ei minulla oikeasti ollut mitään sanottavaa, kunhan yksinäistyttää.

Ai niin, minä ja Haru ollaan menossa Twenty One ilotsin keikalle kun ne Suomeen tulee!

Terveisin neiti Kiukku Tuittupää

Väsyttää, väsyttää, väsyttää, en taas muista päivää jolloin ei väsyttäisi. Ei taaskaan mitään lomaa, mikä se sellainen edes on? Ei opiskelijoilla ole oikeasti varaa lomiin, on vain päiviä jolloin voi tehdä töitä enemmän. Kiukuttaa niin pirunmoisesti että ne suuret aikovat tehdä opiskelijan elämästä vielä hieman lämpimämmän helvetin, aivan kuin ei täällä käristyisi jo muutenkin. Saatanalliset pukupellet, ei varmaan päätä pakota kun on hyvä työpaikka ja makoisa palkka, jolla on varaa ostaa brie-juustoa vaikka joka päivä.

Inhoan yli kaiken sitä, kun joku kehtaa sanoa kyllä nuorena jaksaa. No ei vittu välttämättä jaksa. Olen kokenut kerta toisensa jälkeen kun ei vain jaksaisi, kun niin paljon mieluummin kävisi maaten mutaiseen maahan, kun ei se kroppa enää tottele vaikka kuinka käskisi, koska ei vain jaksa enää. Siinä tulee kyllä aina selväksi millainen ihminen sellaisen sanoja on, eipä ole tainnut juuri elämässään tarvinnut miettiä psyyken kysymyksiä. Minä kykenen paljoon silkkaa tuittupäisyyttäni, mutta aina välillä tekee niin mieli lopettaa. Kummasti se tunne kasvaa kun tässä katselee maailman ja Suomen menoa. Olen kohta itse kylttien kanssa pääkaupungissa pyörimässä, huudan megafoniin ja odotan kananmunien kanssa ensimmäistä idioottia, joka ulos uskaltaa Talosta astua.

Ja pomo leikkasi hiukseni, voi idioottilapsi mikset muistanut ettet ole koskaan ollut tyytyväinen kun se koskee sinun hiuksiisi? Tekisi mieli repiä kaikki pois päästä, mutta ehkä kaivan jokaisen huivin ja pipon kaapeistani ja peitän pääni kesään asti. 

Tänään ei ole mikään hyvin.

Enkeleitä ja sosiologiaa

 Tein tällaisia enkeleitä pari viikkoa sitten. Ensin etsaus, sitten käsinpölytyksellä tausta ja lopuksi vielä enkeleiden mekot sun muut yksityiskohdat kaappipölytyksellä. Tein ne ajatellen serkuntyttöjä.

 Pelkät etsaukset.

Oksalakattu ja sitten vain happoon lillumaan. Oli pieniä ongelmia hapon kanssa, se näytti todella epäilyttävältä ja oli kasvattanut itseensä asioita.

Tuota käsipölytettyä hartsia oli tuskaa saada pois, lähinnä siksi ettei sijaisemme ollut osannut sanoa että sen saa asetonilla pois hetkessä. Onneksi vakiopettaja tuli takaisin.

Koevedokset

Ja valmiit enkelit. Ihan hauskat tuli, hieman olisin voinut tummemmaksi syövytellä, varsinkin tämän alemman mekkoa. Mutta hyväksyttävät silti. Molempia tuli kuuden sarja, huomenna alan merkitä niitä. 

On hulluna stressiä ja mikäpä sen parempi keino hoitaa asiaa kuin pakoilla vastuuta ja olla kirjoittamatta niitä tuhatta ja sataa sivua sosiologiasta, vaikka alkaisi olla jo pakko jos läpäistä haluaisi kurssin. Alakuloisuus alkaa taas oireilla, se on sitä kun ihminen unohtaa ettei ihan aina pystykkään siihen kaikkeen mahdolliseen jonka kasaa kun voikin paremmin. Ja syyllisyys on kova, kun kyse ei ole minun rahoistani tässä avoimessa yliopistossa, vaan ukkini maksoi nämä opinnot. Joten minulla on jo senkin puolesta velvollisuus onnistua.

Joskus olisin mielelläni aivan mitä tahansa muuta kuin nuori aikuinen, kun ei tässä iässä saisi olla muuta kuin yritteliäs, jaksavainen ja tavoitteellinen. Ison osan ajasta minä olen ennemminkin lamaantunut, väsynyt ja hukassa. 

Ajatusta pakeneva voima

En halua mennä takaisin kouluun. En halua olla menemättä kouluun vain sen takia että pelkään mitä paskaa minusta on levitelty vain koska en ole ollut kertomassa asioiden todellista puolta. En halua ahdistua vain siksi että yksi ihminen on poistanut minut facebookistaan, mutta on pysynyt sen kaverina, joka on minusta voinut levitellä vaikka mitä, ennen kuin lähti kokonaan karkuun koko koulusta raukkamaisen tekonsa vuoksi. Tämä ihminen kun kävi minuun käsiksi pikkujouluissa, kävi vielä uudelleen sen jälkeenkin kun olin säikähdyksestä lyönyt häntä kasvoihin. Sitten se vielä seurasi minua asunnolleni ja kutsumatta tunkeutui sinne sisään, eikä meinannut lähteä vaikka useampaan kertaan pyysin ja lopulta käskin. Sitten se vielä kehtasi sanoa kun siitä hänelle myöhemmin muistutin  (hän halusi vielä myöhemmin laittaa minulle viestejä käyttäytymisestään, mutta ei pyytänyt anteeksi ainuttakaan tekoaan) että 'olisit sanonut ettet halua että seuraan sua kämpälles'. Jo se että sille pitäisi sanoa ettei ihmisiä kuulu vain seurata niiden asuinpaikoille ja tunkeutua kutsumatta sisään, on pelottavaa. Se että se on viisikymppinen mies on pelottavaa. Se että se on viisikymppinen mies, joka käyttäytyy ja puhuu kuin viidentoista kesäinen on pelottavaa. 

Mitään todella vakavaa ei tapahtunut, mutta kai minulla on turvaton olo. Se realiteetti on iskenyt, että siinä olisi oikeasti voinut käydä todella huonosti minulle. Olin niin humalassa etten olisi voinut tehdä juuri mitään jos se olisi asunnossani päättänyt kiinni käydä. Minun tekisi mieli piiloutua, tekisi mieli sulkeutua maailmaan jossa ei ole ainoan ainuttakaan miestä. Kun ne tarttuu kiinni ilman minkäänlaisia kutsuja. Minä en missään vaiheessa koko puolikkaista kouluvuotta ole antanut tämän papan ymmärtää yhtään mitään. En ole ollut sen kanssa juurikaan tekemisissä, jutellut muutaman kerran kouluhommista. Eikö ihmisille saa enää jutella ilman että ne luulevat että minuun saakin koskea? Minuun ei saa koskea. Minä hämmennyin jo siitä että toinen (tyttöpuolinen ja turvallisesti parisuhteessa) koulukaverini halasi minua kun olin lähdössä joululomille. Ja nyt on sellainen olo ettei minuun saa enää koskaan kukaan koskea. Ei kaverit, naiset, miehet saati puolitutut. Miksei ihmisilläkin voi olla keltaista nauhaa kuten koirilla kaulassa ilmoittamassa, ettei tätä yksilöä saa lähestyä tai koskea?

Minua iljettää, ahdistaa ja inhottaa. Ennen raiskaus on ollut toki hyvin olemassaoleva käsite, minulla on ystäviä jotka on raiskattu, joille on tehty kamalia väkivallan tekoja, joista toipuminen on kestänyt kauan ja joista ei täysin koskaan kai toivutakaan. Olen ollut tukena, kuuntelevana korvana, mutta en ole koskaan osannut itse pelätä sitä asiaa. Se on silti ollut täysin irrallinen osa omasta minuudestani ja todellisesta ymmärryksestä. Empatiaan ja sympatiaan kykenee myös ilman todellista käytännön kokemusta tilanteesta, jonka toinen on läpikäynyt. 

Ensin vähättelin enkä oikein ymmärtänyt (taisin jopa naurahtaa) kun ystäväni antoi minulle kriisipuhelinnumeroita, että eihän tässä nyt mitään oikeastaan edes tapahtunut. Nyt se on alkanut upota, että oikeastaan kyllä tapahtui ja myös se, mitä olisi voinut tapahtua. Kaipaan tällä hetkellä palavasti terapiasuhdettani, jotain paikkaa jossa voisin todella läpikäydä tämän asian nyt kun aivoni alkavat päästä taas tapahtumien tasalle. Olen ystävieni kanssa asiaa puhunut ja kirjoittanut päiväkirjaan ja nyt tänne, olen sortunut vanhoihin pahoihin tapoihin ahdistuksen myötä, mutta silti tämä olo ei tunnu muuta kuin vahvistuvan. Ensin ajattelin muiden ylireagoivan, nyt minusta tuntuu että kuulun itse samaan kategoriaan. Kuuluuko tällaisesta nyt näin paljon ahdistua ja järkyttyä? En tiedä muuta kuin olevani hyvin ahdistunut ja järkyttynyt, alan lipsua masennuksen puolelle tämän takia. 

Pelkään mitä nämä tapahtumat ja tunteet tekevät omalle ajattelumaailmalleni, joka jo nyt on miesten suhteen turhan kyyninen. Järjellä tiedän että on niitä fiksujakin miehiä, sellaisia kuin ukkini ja isäni, mutta omat kokemukseni eivät paljoa anna tilaa näille hienoille ihmisille, jotka jossain tässä suuressa massassa lymyilevät. En halua ajatella että koko maailma on läpimätä ja niin ovat sen asuttavat loisetkin, haluaisin kyetä tasapainoiseen parisuhteeseen vielä joskus, haluaisin kyetä ajattelemaan hyvää muista ihmisistä, miehistäkin. Tiedostan senkin, etten koe samanlaista katkeruutta, kyynisyyttä ja vihaa naisia kohtaan kuin miehiä. Ja on kai hyvä että, tiedostan etten haluaisi olla näin katkera ja vihainen, mitä miehiin tulee. Haluaisin vain saada syyn ja enemmän esimerkkejä, jotka alkaisivat kumota tätä kytevää inhoa. Pelkään kuitenkin, että mitä kauemmin elän, sitä enemmän näihin hiiliin puhalletaan.

Akryylia ja pollalogiaa

Tämä viikko on mennyt akryylien parissa, olen testaillut miten mediumi vaikuttaa jälkeen, täytyy kyllä kaikessa rehellisyydessä sanoa ettei silmäni taida olla tarpeeksi kehittynyt nähdäkseni mitään eroa. Vernissaa pitäisi vielä kokeilla, sekin kuulemma hieman kirkastaa värejä.

Tämä kuutar on tässä vielä keskeneräinen. Ihan vain välihuomio.

Mokasin tuon taivaan kun en osannut lopettaa ajoissa. Minulle käy helposti niin.

Olen oikeastaan tämän viikon stressaillut ja viettänyt enimmäkseen unettomia öitä, sillä eilen oli kasvatuspsykologian tentti. Ei mennyt hyvin, ei ainakaan omasta mielestäni. Kysymykset olivat vaikeat ja sönkötin sitten menemään aivan omiani. Kahden viikon jälkeen saa sitten tietää täytyykö alkaa prepata uusintatenttiin.

On sitä ihmislapsi idiootti kun itsensä laittaa yliopistoon.

Huomenna on koulun pikkujoulut ja maanantaina täytän taas yhden vuoden. Olen hyvissä ajoin aloittanut synttärimasistelut, sen ettei täällä ole oikeastaan ketään joka sitä juhlisi kanssani, eikä oikein mitään paikkaa minne mennä sitä yksinäni orpona juhlistamaan. Sitten sain tänään postissa kirjeen viime vuotiselta luokkakaverilta, jolla oli niin ihania sanottavia minusta, että hiukan nousi melkein tippa linssiin. Sitä kuvittelee olevansa niin näkymätön muiden ihmisten elämässä ja sitten onkin saattanut tehdä johonkuhun isommankin vaikutuksen sitä ollenkaan tajuamatta.

Sellaisen kuuleminen on aina jotenkin iso asia.

Itke itke sinilintu

Useinkin nykyään minun on vaikea muistaa, etten aina jaksa asioita, jotka iso osa muista ihmisistä vain ravistelevat selästään. Se kertoo siitä että voin nykyään tasaisemmin, ymmärrän omaa jaksamistani ja tietynlaista rajoittuneisuuttani paremmin. Tunnen itseni huomattavasti paremmin. Kuitenkin luulen, että saan koko loppuelämäni huomata uusia rajoja omassa elämässäni ja keksiä keinoja niiden ylittämiseen, ilman että riskeeraan oman hyvinvointini. 

Luulen tämän oleva keskeinen asia jokaisen ihmisen elämässä, oman itsensä tunnustaminen ja sen kehittäminen, vaikka sitten vain alitajuisesti. Vaikka olen kyllä tavannut niitäkin ihmisiä, joille itsekehityksen ajatuskin on allergisoiva.

Olen viimeisten kuukausien aikana oppinut itsestäni muun muassa sen, että kahden viikon taiteellinen työskentely ja iltojen kuluminen yliopiston luennoilla saa minut ensimmäisenä vastaan tulevana vapaapäivänä nukkumaan kuusitoista tuntia kahdestakymmenestäneljästä.

Se, että vaikea grafiikantyö, jossa on etsaus ja kaksinkertainen akvatinta, laatta joka on joka ikisessä työvaiheessa mennyt tavalla tai toisella pieleen, on aivan mahtava kun sen saa vihdoin valmiiksi puolentoista viikon tuskastelun ja hampaiden kiristyksen jälkeen. Onnistuneen koevedoksen ja yhden ensimmäisen kunnon vedostuksen jälkeen on sydän keveä, vaikka pitää rientää koko illaksi yökoulua toteuttamaan. Ja että minä saan, ilman epäilystä, hermoromahduksen kun vain yhden vedoksen jälkeen joku muu on käynyt pilaamassa laattani ja tehnyt siihen viikonlopun aikana valtavan, syvän naarmun, jota ei ole mitään mahdollisuutta korjata. 

Kun siinä vedin takin päälle ja menin autooni itkemään, etten nolostuttaisi itseäni yhtään enempää (koska itkevät ihmiset saavat muut ihmiset kiusaantumaan), mietin että näin siinä vain minulle käy. Ja luultavasti tulee käymään vielä monta kertaa elämäni aikana että istun autossani itkemässä, ihan vain että saan itkeä rauhassa kun itkettää. Ja ei se itkeminen nyt loppujen lopuksi ihan hirveän noloa ole, kyllä sitä saa mielestäni itkeä kun turhauttaa ja vituttaa ja väsyttää ja on menettänyt jotain minkä vuoksi on tehnyt valtavasti duunia. 

En minä silti osaa muiden edessä itkeä, mutta ei kai vielä tarvitsekaan.

Lisäksi minun kannattaa vain syödä kipulääkkeitäni kun jalat ja selkä kipunoivat ja säkenöivät. Se, että yritän olla ilman johtaa pitkälti muiden ihmisten loukkaamiseen, piikittelyyn ja tiuskimiseen. Ja tietysti ihan vain mieltä tylsyttävään kipuun. Ja on parempi ettei missään vaiheessa ole kenellekään vaaraa mattopuukosta silmässä, aivan sama onko niin tyhmä että piirtää paspispöydällä vai ei.

Olen oppinut myös, että kasvatuspsykologian opiskelu saa minut hieman kiukkuiseksi, sillä samalla lailla kuin lapsen kehitystä opiskellessanikin. Turhaudun siitä ettei suurin osa vanhemmista ymmärrä ihmisen kehityksestä hölkäsen pöläystä, eivätkä edes yritä auttaa asiaa opiskelemalla. Sitten se kiukku vähän kytee sisälläni ja yhtyy siihen turhaumukseen joka tulee kivuistani ja johan on soppa valmis. Kihisen pääni sisällä ja käyn siellä keskusteluja asioista joista haluaisin joillekin huomauttaa.

Ja opin että olen ikävöinyt kirjastoja ja sitä huumaavaa tunnetta, että yhdessä paikassa voi olla niin valtava määrä tietoa ja se kaikki tieto voisi olla minun. Täytyy muistaa, että vaikka minulla melko kattava kirjasto jo itselläni onkin, ei kaikkea opi fiktiosta ja fantasiasta.

Oppia ikä kaikki, niin se kai menee, oli sitten kyse isoista tai pienistä asioista.

Tökkään itteeni kohta kuivaneulalla silmään

Kuukauden ajan olen opiskellut metalligrafiikkaa. Aloitettiin kuivaneulalla, joka ei ollut yhtään minun juttu. Hyi hirveää, miten rumaa jälkeä sitä saa aikaan kun ei ole hajuakaan siitä mitä tekee. Kun sitten vihdoinkin päästiin kovapohjien pariin, oli oloni huomattavasti kotoisampi.

Ensin valmistelin kuparilaatan, leikkasin ja viilasin sen. Ensimmäisestä tein melko pienen, en uskaltanut isompaa kokeilla ensimmäiseen työhöni, kun se kuparilaatta maksoi niin että hyvä kun en kieleen vahingossa puraissut. Ei sitten harmittaisi niin pahasti jos pieleen menisikin.

Tein luonnoksen (oikeasti ensin tuskastelin päivän verran luonnoksen aihetta) kevyelle paperille 8B-lyikkärillä, jonka sai mukavasti painettua kovapohjaan prässin läpi.

Kun se siinä sitten komeili, raaputtelin sen miten taisin. Kovapohjalla tulee herkullista, pientä viivaa, jota on huomattavasti helpompi kontrolloida kuin tökkimällä suoraan neulalla kuparilevyä. 

Tämmöinen siitä sitten tuli. Vähän jännitti miltä se näyttäisi valmiina, kun piti miettiä koko homma väärinpäin, mustat vaaleiksi ja vaaleat mustiksi. 

   

 Sitten piti valmistella laatta syövytystä varten, teipata sen selkämys ja oksalakata reunat. Lisäksi onnistuin söhräisemään karhun kuonoon viirun, mutta senkin onnistui pelastamaan syövytykseltä lakalla. Oli helpottavaa, että vaikka vähän möhlisi tuon pohjan kanssa, lakalla sen pystyisi melko hyvin pelastamaan.

Sitten happoon lilluttelemaan! Annoin takimmaisten puiden olla vähemmän aikaa, olisiko ollut joku vartin (en muista enää) ja lakkasin ne sitten piiloon että ne jäisivät hieman haaleammiksi.

Valmiista työstä vedostin kolmella eri värillä, halusin kokeilla miten eri värit toimivat. Oli myös hauska kokeilla mikä väri sopisi parhaiten karhuherrani tunnelmiin. Väreinä olivat musta, lämmin seepia ja ja ja jokin vihreä joka näytti kartassa kivalta.

Vasemmalla sumuisena musta, oikealla lämmin seepia.

 Viimeisen viikon olen sählännyt akvatintan kanssa. Minä ja hartsi ei oikein tulla toimeen, kolmeen kertaan olen nyt laatan pölyttänyt. Ensimmäisellä kerralla pölytyskaappia avatessa putosi iso köntsä laatalle, toisella kertaa sulatin hartsia liikaa joten se syöpyi epätasaisesti. Laatta meni siis pilalle, mutta ajattelin että aivan sama, tämä viedään loppuun vaikka väkisin. 

Tuossa vasemmalla on harjoitusvedos pelkästä etsauksesta ja syövytyskartta jonka laatalle suunnittelin. Syövytysajat eivät tietenkään paikkansa pitäneet sitten lopulta, koska pidin koko laattaa kauemmin hapossa aluksi, jotta aikaisemmat syövytykset hieman tasoittuisivat. Noh, saa nähdä, koska saakelin hidasta tämä akvatinta on sen oksalakan takia. Aina muutamaa syövytyssekuntia vasten pitää odotella 15-30 minuuttia oksalakkakerroksen kuivumista ennen kuin voi syövyttää seuraavan asteen. Voi odottamisen tuskaa. Sellainen joutilaisuus johtaa vain kahvin liika-annosteluun ja snarryn lukemiseen. Maanantaina saan varmaan akvatintan valmiiksi asti ja saan koevedoksen, josta näkee kuinka tummaksi se ensimmäinen pilalle mennyt syövytys jotkin alueet veti. Täytyy ajatella harjoittelun kannalta.

Rauhoitu hyvä nainen

Ensimmäinen koulupäivä haahuiltu ympäriinsä, tuhrusteltu luonnosvihkoon ja näytetty siltä kuin kuuntelisi ohjeita. En malta odottaa tätä vuotta, olen ihan täpinöissäni!

Vaniljajäätelöä ja mansikoita

Koulu alkaa sillä lailla oikeasti huomenna. Tänään kävin kääntymässä toimistolla että tietävät minun käyvän siellä koulua ja sitten huitelin ostamaan vasaraa ja meisseleitä että voin koota Ikean tv-tason. Taso tuli vaikka kaksi ruuvia jäi jostain syystä käteen. Hyvin tuo tuossa silti seisoo, kai se kertoisi jos heikottaisi. 

Olipa ihana päästä omaan kotiin. Täällä kaikki on siellä missä pitää ja jos ei ole niin se olen kuitenkin minä joka sen on siihen laittanut. Voin olla juuri niin kuin huvittaa ilman että odottamattomia vieraita paukkaa sisään ovista ja ikkunoista. Osaan herätä aamulla ja tehdä ruokaa. Menen joka päivä neljä kertaa ulos ovesta kun ei ole muita viemässä Memmua pissalle. Saan polttaa tuoksukynttilöitä ja suitsukkeita ilman että aiheutan päänsärkyä kellekään. On rauhallista ja hiljaista. Saan katsoa telkkarista mitä haluan, eikä sen tarvitse olla jalkapalloa Tehdä kanakastiketta ja juoda teetä ja viiniä sekaisin jos huvittaa. Harvemmin huvittaa, mutta tulipahan koettua. Koti on ihana.

Oli kyllä ihanaa myös viettää viimeinen vapaa viikonloppu merellä. Lämmin oli ilma vaikkei merivesi, seuran mökki kun sijaitsee avomerellä. Se ei haitannut, sitten piti vain juosta kirkuen saunaan istumaan ja lämpenemään kunnes aivot jostain kumman syystä ovat taas sitä mieltä, että uiminen olisi hyvä ratkaisu.

Kesä meni naurettavan nopeasti. Niin siinä kai käy kun on töitä tarpeeksi ja sateinen kesä. Kotiin päästessä sitä ei halunnut juuri muuta kuin pestä hiuksenpätkät pois varpaista ja mennä päiväunille. Tietenkin kuuden aikaan aloitetut päiväunet eivät enää ole päiväunet vaan ihan vain unet jotka jatkuvat siihen asti että herätään syömään, ennen kuin vaihdetaan nukkumapaikkaa sohvalta sänkyyn.

Yritin etsiä uutta pesukonetta ennen kuin tuo vanha tekee reiän lattiaan. Löytyi yksi sopiva, mutta sellaista ei tietenkään sijaitse missään päin tätä päätä Suomea. Kun vaatimukseni ovat edestätäytettävä ja syvyys saisi olla vain sen kolmekymmentä senttiä ja rapiat niin kuin tuo vanha papparainenkin. Ei se muuten, mutta jos siinä yhtään enempää on senttejä niin minun täytyy kiivetä pesukoneen yli päästäkseni pissalle. Eikö pieniä pesukoneita mukamas tarvitse kukaan muu? Luulisi että muutkin komeronkokoisten vessojen omistajat haluaisivat pestä pyykkiä.Saatanan miniyksiöt, sanonpahan vaan.

Pahoittelut, jotain meni pieleen

En päässyt kouluun. En ainoaankaan niistä. Eniten kurjuuttaa se että vaikka kerroin itselleni koko ajan että minä tuskin pääsen, niin sattuu se silti että on sellaisella varasijalla ettei mitään toivoakaan ole. Vaikka niin toitotin itselleni ettei se maailma siihen kaadu, töihin vain ja taiteita lisää, jos sitä vaikka oikeasti oppisi maalaamaan.

Semmoisia oikeita töitä, koska yrittäjyys on perseestä, siinä ei rikastu kuin vahingossa ja aniharva. Hyvä kun saa vuokran maksettua ja kuukauden ruoat ostettua, muuhun ei juuri rahaa käteen jää. Silti tehdään neljänkymmenen tunnin viikkoa, sitä vain ei voi suurimpaa osaa ajasta muuta tehdä kuin keittää teetä ja istua perseellään ja toivoa että puhelin soisi tai joku kävelisi sisään. En voi kehottaa ketään nuorta (saati aikuista) alkamaan yrittäjäksi, ei siinä saa mitään muuta kuin elämänketutuksen ja ihmisvihan.

Tänäänkin puhelin soi kahdesti. Toinen oli peruutus ja toinen oli mummo joka kysyi leikkauksen hintaa. Hinnan kerrottuani vastaus oli: "Oi kauhia, onkse nii paljo? Emmää kyl sit tuu."

No älä sitten tule, ole sen pehkosi kanssa. Leikkaa itse, siten sitä halviten pääsee jos ei käsityöstä ja ihmisen ajasta ja oman ulkonäön ylläpitämisestä halua maksaa. Muutapa metsään, siellä ei kenenkään tarvitse katsella sitä sinun leikkaamatonta tukkaasi eikä vastata turhiin puheluihisi. 

Mutta kunnon asiakaspalvelija ei sano noin. Puhelimessa täytyy silti hymyillä (ääni kuulostaa ystävällisemmältä kun hymyilee tyhmästi seinälle. Tai irvistää itselleen peiliin) ja pahoitella ja sanoa että kiitos kuitenkin, kuulemiin. Kiitos. Niinpä niin.

 Ei auta, ei se eläminen siihen lopu että henkeään pidättää.

Oho kappas keppanaa

Sinne loppui se kouluvuosi. En oikein edes ole varma mitä oikein on tänä vuonna tullut tehtyä, tuntuu ettei mitään oikeasti konkreettista ja näkyvää. On se kädentaito hieman parantunut ja on ollut sekä hauskaa että kurjaa. Nyt pitäisi taas ryhdistäytyä tekemään töitä joka päivä yhdeksästä viiteen, opetella taas se sellainen asiakassuhdehöpötys ja löytää rohkeutta olla koko päivän sosiaalinen ja inhimillinen. Kyllä se sieltä lihasmuistista pian herää.

Työvaihejuttuja

Oletan aina olevani melko näkymätön. Sellainen jonka nimeä ei oikein saa mieleensä vaikka olisi sen kuullutkin joskus. Olen uusien ihmisten kanssa niin häilyväinen ja ujo, kaikki lihakset niin jäykkänä jännityksestä että hyvä kun pystyn liikkumaan, saati sitten puhumaan. 

On todella pelottavaa kun joku muistaakin nimeni, sellainen ihminen jolle olen puhunut ehkä kaksi lausetta puoli vuotta sitten. Ne ovat sellaisia hetkiä kun hetkeksi koko maailma muljahtaa outoon kulmaan ja täytyy tovi räpiköidä sen todellisuuden perään jota kuuluisi elää sen sijaan johon on pudonnut. On se kuitenkin kiva ettei olekaan ehkä ihan sellainen hiiri kuin itse luulee.

Tänään sain toisen pienlehditä valmiiksi, sen yksinkertaisemman. Vielä on paljon toisesta tekemättä, vaikken muistanutkaan ottaa tämänpäiväisestä työvaiheesta kuvaa, sain jo mustattua koko tuon arkin joka tuossa valopöydällä näkyy.

Tykkään pienlehtien tekemisestä, ne vaativat paljon töitä ja miettimistä, mutta sitten on niin onnistunut fiilis kun pitelee taiteltua, niitattua ja siistittyä versiota kädessään. 

Kyllä se kesää jo katselee

Minä olen kriisikirjoittaja. Silloin kun elämä on ihan siedettävää ja mukavaa ei minulle tule mieleenkään kirjoittaa. Sen takia tätä blogiakin lukiessa tulee sellainen olo että minua aina vain vituttaa ja kurjuuttaa. Oikeasti on melko hienoa huomata mitä se tarkoittaa että kirjoitan tännekin enää melko harvoin. Onhan se myös ihan laiskuuttakin, myönnettävä se on, mutta myös sitä etten koe yksinkertaisesti tarvetta kirjoittaa ja purkaa. Olisi se hienoa osata purkaa sitä hyvääkin oloa muille luettavaksi, että ihan oikeasti itsekin tajuaisi että onhan niitäkin päiviä kun kaikki on hyvin ja aurikokin paistaa. Nykyään minulla on useimpina päivinä sellainen olo että minähän olen ihan normaali ja fiksukin ihminen.

Loma tuli ja meni, minä olen vieläkin flunssassa, se tekee yli kaksi kuukautta yskimistä ja niistämistä. Olin töissäkin, taas omistaja pyysi jäämään vakituiseksi. Se sanoi että olen sen paras työntekijä ja kanssani on aina kiva olla töissä, mitä ei voi sanoa muista. Totesi vielä että kyllä sen huomaa kuka on asiakaspalvelutyössä ollut ja että olen äitini tytär. Minä kiitin ja kieltäydyin epäsuorasti. Nyt on sitten elämänkriisi, melkein voisi sanoa että on liikaa vaihtoehtoja mitä tehdä seuraavaksi. Koulu kiinnostaisi, toimintaterapeutin hommat, lapsiin erikoistuneena. Jos en sinne pääse niin jään tänne vielä vuodeksi maalaamaan. Sitten voisi tietenkin aina mennä töihin, koska minulla on sellainen harvinainen mahdollisuus tässä maassa että todella voin vain mennä töihin. Mutta sitten sinne jää kiinni, siihen että on sitä rahaa, vaikka ei sitä oikeasti olisi kuin sen tonnin kuussa kituuttamalla, ja opiskelut on aina parempi hoitaa nuorena. Minullahan on se ongelma että olen hyvin juurtunut siihen etten halua olla köyhä. En halua elää siinä köyhyysrajalla, jossa täytyy aina miettiä pystynkö vielä syömään viikon makaroonia että koira saa lääkkeensä ja ruokansa. Se ei tässä maassa pienyrittäjänä tai lastenhoitajana miksikään muutu.

Minä sain tänne vihdoinkin suihkukaapin, harmi vain että ne eivät saaneetkaan sitä tänään toimimaan kun pitää tilailla puuttuvia osia. Märkää on ja Memer kurainen, mutta sekään ei harmittanut etten sitä saanut kunnolla pestyä kun sain houkuteltua kaverit meidän kanssa lenkille ja sen jälkeen istumaan kanssani juomaan teetä ja höpöttämään. 

Oli kiva tulla takaisin omaan kotiin.

Metsinkäinen

Sekin on sellainen aito ihminen, jotka vetävät minua kuin liekki yökköstä. Se yrittää ja onkin aina ystävällinen, oli kyse kenestä vain ja vielä silloinkin kun itse jo istun pyörittelemässä silmiä tuskastuneena ihmisten heikkoudelle ja typeryydelle. Pakko on sellaista ihastella, sellaista ihmistä keneltä löytyy niin paljon kärsivällisyyttä ja hyvyyttä aikuisten ihmisten kanssa, sellaista jota minulla riittää lapsille. Itse taidan odottaa aikuiselta ihmiseltä jo tiettyä tasoa, ja kun siihen ei yllä ei minulta sellaiselle riitä empatiaa ja sympatiaa. Se että joku sietää sillä tavalla aikuisen miehen jatkuvaa itsesääliä ja syyttelyä on minusta uskomattoman voimakasta. 

Se on muutenkin ihan sellaisen oloinen kuin se olisi kömpinyt esiin metsän sammalikosta, sellainen metsinkäinen. 

Koko orionin vyö

Tyhjä päivä, koulussa kuitenkin ihan hauskaa. Luovaa kirjoittamista ja improa. On vaikeaa kirjoittaa yhdessä toisen ihmisen kanssa kun tyylit ovat niin erilaiset ja on tottunut tekemään oman päänsä mukaan. Osasin kuitenkin tehdä myönnytyksiä, ehkä siihen pisteeseen etten jaksanut enää välittää niin hirveästi. Saatiinpahan ainakin tehtyä.

Täällä on hurjat pakkaset, aamulla vaati hirveän määrän rohkeutta lähteä ulos. Kolmet kalsarit, kaksi villapaitaa, kaksi huivia ja kaksi pipoa. Villasukat. Vielä fleecevuoratut tumput ja viisi minuuttia vetkuttelua ennen kuin lähdin kävelemään kouluun. En kuitenkaan myöhästynyt vaikka olin ihan varma. Naama oli jäätyä irti ja lumi narisi jalkojen alla, mutta selvisin hengissä.

En saa mitään oikeaa aikaiseksi, niin hirveät alemmuuskompleksit ja artblockit että tekisi mieli hakata päätä valopöytään. Hirvittää että pitäisi nyt saada kaksi pidempää sarjakuvaa aikaiseksi, kun ei saa edes omaksi huvikseen tuhrittua a4-sta aikaiseksi. Pitäisi palata perusasioihin, tehdä jotain yksinkertaista, mutta aivot sanovat ettei se riitä. Ja jos se ei riitä, parempi kun ei tee mitään. Joten nukuin kolme tuntia pois iltapäivästä ja luin drarrya (Draco In Darkness by Plumeria) loput. 

Mietin pitäisikö pyytää Harun essit itselle, ei se niitä syö ja jos tämä melodraamaelämä loppuisi itselääkityksellä. Onhan minulla ollut samat pöperöt ennenkin, olisi vieläkin kaapit piukassa ellen olisi heikkona (tai vaihtoehtoisesti vahvana) hetkenä kiikuttanut niitä takaisin apteekkiin ja luukusta alas. On ikävä ketipinoreita, niillä voisin nukkua koko päivän ja yön pois, kun melatoniinilla vain nukahtaa ja herää taas.

Memer kuulemma itkee iltaisin ikävää, oli lähellä etten vain hypännyt bussiin ja ensimmäiseen junaan hakemaan sitä kotiin. Sitten meidän ei tarvitsisi molempien itkeä iltaisin.

Aiheenanto 'uudelleen tekeminen'

Tässä vielä monta viikkoa sitten tekemäni koulutyö. Se on taas todella huono kuva koska koulun a3-skanneri on ala-arvoinen enkä osannut silloin käyttää senkään vertaa photaria.

Vesiväriharjoitus

Laita kädet korville

On kurjuuttanut, kai se on tämä räntäsade ja loputon tuuli. Niin hirveää siellä on etten aamulla jaksa lähteä enää ulos Memerin pissatuksen jälkeen. Istun sohvalla ja tuijotan ikkunasta ulos samalla kun tietokoneen ruutu pyörittää BBC:n Call the Midwifea. 

Menen ruokailuksi kuitenkin, maksan siitä ruoasta rahaa. Olo on raskas ja surullinen, sellainen kaihoisa ja murtunut. Siinä hetkessä tunnistin sen tunteen hyvin, vaikka olikin aikaa siitä kun se viimeksi oli päälle käynyt. Se on hassua miten sitä unohtaa miltä joskus silloin tuntui kunnes se tulee takaisin ja ihmettelee miten sellainen kipu edes pääsi unohtumaan. Ahdistusta ja pahaa oloa on niin montaa erilaista sorttia, on sitä vihaa, surua pahoinvointia, kaihoa, inhoa, väsymystä. Ei sitä edes muista kuinka vaikeaa voi olla hengittää tai olla ihmisten lähellä. Sitä miten kadottaa aikaa jäädessään jumiin, tuijottamaan asioita minuuteiksi ja minuuteiksi. Ihan vain siksi ettei enää pysty ajattelemaan samalla kun alitajunnassa riehuu. Kaikki on liikaa ja sitä haluaa vain sinne missä on lähin koti, lähin turvapaikka johon voi piiloutua pakoon, josta ei tarvitse lähteä ulos ennen kuin koira tarvitsee taas pissattaa.

Olen kai vain väsynyt, siitä se aina tuntuu johtuvan. Olen tehnyt hyvin töitä tällä viikolla, animaatiota. Olen saanut 51 kuvaa piirrettyä, hurjat seitsemän sekuntia kuinka tyttö nousee seisomaan valopallojen keskellä, joista yhdestä syntyy perhonen. Siinä on kuulemma liikaa tavaraa, ei ihminen pysty katsomaan kaikkea kerralla. Vaikka jälki on hyvää, ihminen ei liiku niin sulavasti, pitää keskittyä ihmisen liikkumiseen ja nykimiseen ja miten jotkin liikkeet ovat toisia nopeampia. 

Minusta tuntuu että olen yhä enemmän ilkeä ihmisille, minä puren äkkiä enkä edes syystä.

On niin raskas olo, tuntuu kuin minua vedettäisiin maan alle, työnnettäisiin hartioista alaspäin. Aivan kuin päälläni olisi painopeitto, sellainen jota käytetään joillain erityislapsilla rauhoittamiseen. Ne ovat todella painavia, enkä itse pysty olemaan sellaisen alla kovinkaan kauaa. Joitakin se auttaa ankkuroitumaan, minua vain ahdistaa.

Otin mattopuukon mukaani kun lähdin työpisteeltäni, ensin hypistelin sitä hetken. Se on sellainen pinkki pilipalikiinalaisversio jonka sain ostettua halvalla, mutta terävä se on. Sujautin laukkuuni ja läksin kun en enää kestänyt. Siellä se laukussa on vieläkin ja on huomiseen asti kun lasken sen takaisin työpisteelleni. Ei minun tarvitse sillä mitään tehdä, riittää että se on tuolla ja tiedän sen, minulla on vaihtoehto ja saan itse päättää mihin suuntaan nojaudun. Nykyään se menee useammin tähän etten mitään tee. Vaikka haluan niin en halua. En tiedä mitä ajattelen siitä, minun kuuluisi kai olla ylpeä, mutta en osaa tuntea muuta kuin surua. Se on niin iso osa minua, tuntuu kuin se olisi kuollut ja minä surisin sitä. Aina välillä se jaksaa nostaa päätään ja minä suren etten ole tarpeeksi vahva tuomaan sitä takaisin eloon. Vaikka tiedänhän minä että oikea vahvuus on olla tekemättä mitään. Minun pääni ymmärtää mutta vatsa ei. 

Näinä hetkinä toivon että joku olisi kanssani, ihan vain vaikka istumassa hiljaa. Kaipaan psykoterapeuttiani ja sitä että olisi joku jolle puhua edes kahdesti viikossa oikeista asioista. Täällä ei ole ketään kelle puhua oikeista asioista ollenkaan. Eivät ne edes tule teelle kun kutsun, pelaavat mieluummin pelejään. Jäin taas ulos. En tiedä miksen ole tarpeeksi, miksen koskaan riitä? Ja mitä minun kuuluu tehdä että yllän siihen mihin pitäisi? Kai minä joskus opin, eihän tässä elämisessä muuten mitään mieltä ole. 

Ihan hyvin minä olen täällä pärjännyt yksinäni, näitä päiviä tulee aina toisinaan kun ei muuta voi kun istua ja itkeä. Tuskin säästyn niiltä koskaan, siihen minä en enää voi vaikuttaa. Tiedän oman psyykeni, ei ihminen voi intenssiivistä psykoterapiaa käydä kolmea vuotta tutustumatta omaan päähänsä.

Täytyy vain olla vajoamatta liian syvälle ja uskoa että tulen takaisin taas hetken päästä ja unohdan jälleen kerran miltä tuntuu kun sielua sattuu.