Pääsen, en pääse, pääsen, en pääse...

Voi hurja, ensimmäisestä pääsykoepäivästä selvitty kai kunnialla. Kummasti auttaa ettei ole poskiontelontulehdusta ja korkeaa kuumetta. Nautin itse asiassa tästä päivästä. Olen jo nyt asteen ihastunut tähän kouluun,mikä tarkoittaa sitä että tulen olemaan aivan hirveän pettynyt jos en sisään pääsekään. Olen tähän mennessä kuullut vain positiivisia mielipiteitä ja työtilat näyttävät hyviltä. Lisäksi vaihto-oppilasmahdollisuudet ovat ilmeisen runsaat ja se houkuttaa minua paljon. Isosisko ja Haru ovat saaneet molemmat kokea ulkomailla opiskelun, minä haluan siitä oman osani.

Saan olla kyllä tyytyväinen että olin vielä toisen vuoden tuolla edellisessä koulussani, niistä opeista on huomattava etu näissä kokeissa. Tieto siitä ettei mikään tehtävä ole niinkään vieras auttaa olemaan stressipallona aivan koko ajan. Lisäksi täällä on aika runaasti sellaisia puolituttuja, ei koko ajan tarvitse kykkiä jossain nurkassa yksin.

Jo perjantaina saa kuulla alustavat pisteet, jotta tietää tarvitseeko kaikki toivo heittää jo ennen heinäkuuta. Jos niin käy, on minulla noin miljoona varasuunnitelmaa. Ainutkaan niistä ei vain hirveästi houkuta.

Ehdin tuossa viikonloppuna kaivaa kädet taas multaan. Äidin puutarhaahan minä taas kuoputan, kun oma piti jättää taakse. Saa nähdä koska taas oman puutarhan saan. Mutta tuossa riittää lääniä niin että minä ja äiti mahdutaan oikein hyvin samaan pihaan. Lähinnä revin joka paikkaan tunkenutta peurankelloa ylös ja kääntelin multia, perjantaina istuttelen sitten perennoja maahan. 

On sekin sellaista sielun terapiaa.

Muutoksia

Melkein kokonaan taas muutettu takaisin vanhemmille, tai huonekaluni ainakin ovat. Itse istun tyhjässä kämpässä taittopatjan, kahvikupin ja tietokoneen kanssa. Kaiken kaikkiaan mitä muuta ihminen tarvitseekaan. Kesä menee parturi-kampaajan töissä, kuun lopussa minulla on koulun pääsykoe.

Viimeiset viikot ovat olleet taas aivan liian täynnä kaikkea, vaikea ymmärtää että olen täällä enää viisi päivää ja sen jälkeen en ehkä enää koskaan. Pitäisi muistaa vaihtaa postiosoite.

Voi luojat miten toivon pääseväni tähän kouluun, en ole vielä tarpeeksi aikuinen ihminen kokopäivätyöhön. Lisäksi minulla on naurettavat määrät sekä rationaalisia että irrationaalisia pelkoja pärjäämisestäni nine-to-five -työssä.

Kaverilla oli ongelmia työterveyslääkärien kanssa, olivat oikein pitäneet kunnon palaveria siitä ettei kaveri suostunut antamaan koko sairashistoriaansa vaan ainoastaan loppupäätelmän ja lääkärinsä puhelinnumeron. Kielsivät tältä työt sen vuoksi. Vaikka loppupäätelmän mukaan hän on täysin terve ja työkykyinen, ollut samaa yötä tekemässä eri työnantajalla jo vuoden. Naurettavaa väkivaltaa ja syrjimistä, jos minulta kysytään. Taas sellaista auktoriteetin väärinkäyttöä, että minun kurkkuani kuristaa ja taas tulee mahtava muistutus miksei lääkäreihin ja niiden ammattimaisuuteen juuri tarvitse luottaa pätkääkään.

No jaa, minä olen kärttyinen, väsynyt ja nälkäinen, viisaudenhammas on ollut tulehtunut ja turvoksissa jo viikon, eivätkä antibiootit tunnu auttavan. Mehukeitonkin juominen sattuu, perkele. Kun se tuosta paremmaksi muuttuu menen revityttämään koko leuan irti.

Ei minulla oikeasti ollut mitään sanottavaa, kunhan yksinäistyttää.

Ai niin, minä ja Haru ollaan menossa Twenty One ilotsin keikalle kun ne Suomeen tulee!

Vuoksi

En mene nukkumaan, en vaikka kello on kaksikymmentä vailla neljä aamulla. Se tarkoittaisi vain sitä että heräisin huomiseen, enkä ole varma pystynkö siihen. On vain helpompi painaa Next episode Outlanderista ja räpsyttää kuivia silmiä.

Typerää, aivan kuin aika vaivautuisi pysähtymään ihan ja vain sen vuoksi, etten minä ole valmis hyväksymään sen kulkua.

Kyllä se kesää jo katselee

Minä olen kriisikirjoittaja. Silloin kun elämä on ihan siedettävää ja mukavaa ei minulle tule mieleenkään kirjoittaa. Sen takia tätä blogiakin lukiessa tulee sellainen olo että minua aina vain vituttaa ja kurjuuttaa. Oikeasti on melko hienoa huomata mitä se tarkoittaa että kirjoitan tännekin enää melko harvoin. Onhan se myös ihan laiskuuttakin, myönnettävä se on, mutta myös sitä etten koe yksinkertaisesti tarvetta kirjoittaa ja purkaa. Olisi se hienoa osata purkaa sitä hyvääkin oloa muille luettavaksi, että ihan oikeasti itsekin tajuaisi että onhan niitäkin päiviä kun kaikki on hyvin ja aurikokin paistaa. Nykyään minulla on useimpina päivinä sellainen olo että minähän olen ihan normaali ja fiksukin ihminen.

Loma tuli ja meni, minä olen vieläkin flunssassa, se tekee yli kaksi kuukautta yskimistä ja niistämistä. Olin töissäkin, taas omistaja pyysi jäämään vakituiseksi. Se sanoi että olen sen paras työntekijä ja kanssani on aina kiva olla töissä, mitä ei voi sanoa muista. Totesi vielä että kyllä sen huomaa kuka on asiakaspalvelutyössä ollut ja että olen äitini tytär. Minä kiitin ja kieltäydyin epäsuorasti. Nyt on sitten elämänkriisi, melkein voisi sanoa että on liikaa vaihtoehtoja mitä tehdä seuraavaksi. Koulu kiinnostaisi, toimintaterapeutin hommat, lapsiin erikoistuneena. Jos en sinne pääse niin jään tänne vielä vuodeksi maalaamaan. Sitten voisi tietenkin aina mennä töihin, koska minulla on sellainen harvinainen mahdollisuus tässä maassa että todella voin vain mennä töihin. Mutta sitten sinne jää kiinni, siihen että on sitä rahaa, vaikka ei sitä oikeasti olisi kuin sen tonnin kuussa kituuttamalla, ja opiskelut on aina parempi hoitaa nuorena. Minullahan on se ongelma että olen hyvin juurtunut siihen etten halua olla köyhä. En halua elää siinä köyhyysrajalla, jossa täytyy aina miettiä pystynkö vielä syömään viikon makaroonia että koira saa lääkkeensä ja ruokansa. Se ei tässä maassa pienyrittäjänä tai lastenhoitajana miksikään muutu.

Minä sain tänne vihdoinkin suihkukaapin, harmi vain että ne eivät saaneetkaan sitä tänään toimimaan kun pitää tilailla puuttuvia osia. Märkää on ja Memer kurainen, mutta sekään ei harmittanut etten sitä saanut kunnolla pestyä kun sain houkuteltua kaverit meidän kanssa lenkille ja sen jälkeen istumaan kanssani juomaan teetä ja höpöttämään. 

Oli kiva tulla takaisin omaan kotiin.

Miesiemaa

Uusissa paikoissa on aina se pelko että jää yksinäiseksi. Minä en haluaisi jäädä yksinäiseksi, enkä haluaisi olla se joka unohdetaan kutsua yhteisiin menoihin. Yritän olla sosiaalinen ja puhua ja unohtaa etten oikeasti jaksaisi. Ei aina auta, olen niin jäykkänä muutoksista että hyvä kun suupieli nykii. 

En enää koskaan halua asua asuntolassa pienessä kahden hengen huoneessa. Kymmenen neliön huone jossa on kaksi sänkyä ja kaksi työpöytää ja yhteinen vessa. Minä vihaan sitä että huonekaverini - joka on kyllä muuten ihan mukava - haluaa herätä joka aamu seitsemältä kun meidän ei tarvitse olla missään ennen varttia yli yhdeksää. Paikassa jonne kävelee 30 sekuntia. Ja sitten se torkuttaa. Mulla on aina niin huono omatunto siitä kun käyn aamulla suihkussa, et kai sä herää siihen? Ei, en, herään siihen kun torkutat kolme kertaa aivan liian aikaisin aamusta.

Mutta en minä mitään ääneen sano kun se on kerran ihan herttainen tyttö muuten, enkä ole tässä kuin kaksi viikkoa ennen kuin saan oman rivarinpäätyni ja Memerin tänne. Sitten minun ei enää ole väliä vaikka olisinkin vähän yksinäinen, kunhan en enää ole yksin.

Muuttamisen algoritmi

Ei riitä että käy katselemassa elloksen alennusverhoja tai mattoja jotexista, sitä täytyy ihan oikeasti käydä etsimässä asioita ja tekemässä juttuja ja miettiä mitä vielä puuttuu. että tulenko vain seisomaan siellä paniikissa kun en muistanutkaan jotain todella tärkeää. 

Eniten minua kauhistuttaa se että mitä jos en saakaan sitä asuntoa, koska se omistaja ei enää ole vastannut sähköpostiin. Miten voi olla näin vaikeaa saada asuntoa säälittävän pienestä kylästä? Miksi kaikki siellä vain haluavat myydä, mikseivät ne vuokraa? Minä luulen ettei kukaan oikeasti halua asua siellä, onkohan se oikeasti niin huono kylä?

Pitäisi pakata tavaroita, miettiä mitkä asiat tarvitsen ensimmäiseksi kuukaudeksi ja mitkä vasta sitten myöhemmin. Pitäisi hioa ja maalata keittiöhuonekalut. Yrittää olla panikoimatta ja miettimättä mitä helvettiä olen tekemässä. 

Taikurilaatikkopeltipurkki

"Tää on ihan niinku verta, vaikka tää onki vadelmaa.'

"Nii, ihan yhtä punasta."

"Joo mutta paljon sitkeämpää."

Lapset ovat mahtavia, minä vain ajattelen kun yritän painaa mieleeni kaiken minkä se sanoo. 

"Joku hiippaili eilen yöllä meidän uudessa talossa, heräsin siihen ko se kolisteli. Sitten se katsoi mua ja mä katsoin sitä ja hetken me vaan siinä tuijotettiin toisiamme. Sitten se lähti pois.

Mitäköhän se teki meidän talossa? Hmm... minä näin eilen kirjeen pöydällä, mutta sitten tuuli vei sen merelle. Mutta hei! Katsos! Mikä tämä on? Se on se kirje!"

"No ohhoh, mitäs siinä sanotaan?"

"'Hei, anteeksi että herätin yöllä, asutte minun talossani. Terveisin LehtiKukka.'"

"Voi ei, ollaanko me muutettu jonkun toisen taloon?"

"Ei ei, kyl mä muistan sellasen jonkun LehtiKukan jolle me annettiin rahaa."

"Hyvä, ei tarvitse sitten huolehtia."

"Ei niin. Mutta luulen et se tuli etsimään sen käsilaukkua."

Vain lasten kanssa voi vakavalla naamalla keskustella olennoista, jotka ovat päätyneet syömään muurahaisia, joiden muurahaispurkki on kaatunut lattialle, josta syystä siellä on liian iso siivo vierailulle ja siitä kuinka kyseisellä olennolla on vatsanpuruja kun se on mennyt syömään vähän liikaa muurahaisia.

Minä kävin muuten myös Saksassa moikkaamassa isosiskoa ja ihastuin siihen maahan. Siellä on tosi kaunista ja tosi halpaa.

Muutan viikon päästä kahdeksan tunnin päähän täältä. Menen opiskelemaan taiteita, vihdoinkin.

Hiuslakkaa silmälaseissa

Olin tänään yksin liikkeessä koko päivän, oli töitä töiden perään onneksi. Hyvä rahapäivä ja mukavia ihmisiä, sain höpöttää jokaiselle tulevista yliopiston valintakokeista joihin matkustan huomenna. Ne ovat sitten maanantaina ja tiistaina, olen lukenut kirjan kokonaan läpi kahdesti ja tehnyt vielä vaaditulta osastolta erikseen muistiinpanot. Tähän kouluun minä haluan, tämä on ensimmäinen koulu johon oikeasti itse haluan. Oli perhepäivähoitajankin ammattitutkinto itselle mielenkiintoinen, mutta jos päättäisin tehdä töitä lasten kanssa, kouluttautuisin erityislasten pariin. Sellaiset vähän syvällisemmät asiat kiinnostavat minua enemmän kuin pintapyyhkäisy.

On hassua nauttia työstään, varsinkin liikkeessä. Se on täysin vieras tunne ja välillä huomaan miettiväni onko minulla edes lupaa siihen. Totta kai minulla on oikeus pitää siitä mitä teen, niinhän sen kuuluu ollakin.  Se on vain niin vieras tunne, että kestää hetki totutella. Vielä enemmän pidin siitä, ettei siellä ollut ketään hönkimässä niskaani vaan sain ihan itsekseni puuhastella niin kuin parhaakseni näin. Täytyy ottaa enemmän tuollaisia yksinäisiä päiviä, ei tarvitse varpaillaan kulkea ja voi hengittää. Kun kyllä minä tiedän olevani hyvä parturi-kampaaja, minä tiedän mitä tapahtuu jos leikkaan hiusta tästä suunnasta tai tästä suunnasta. Minä tiedän miksi jonkun hiuspohja näyttää taistelutantereelta tai kannattaako käyttää kevytväriä, kestoväriä vai suoraväriä. En minä ole huono, vaikka Omistaja aina saakin minut epäilemään itseäni. Minulla ei ole ollut muita kuin tyytyväisiä asiakkaita ja silti, kun se seisoo siinä ja kysyy asioita, minä yhtäkkiä luulen itseäni typeräksi ja kykenemättömäksi. Ei minun oikeasti tarvitsisi, sitä ei vain aina muista. On hyvä että on välillä näitä päiviä jotka muistuttavat siitäkin.

Valmis PPH

Minä olen täten päässyt läpi perhepäivähoitajan ammattitutkinnosta. Eilen illalla kyllä hirvitti, kun opettaja soitti että hupsis, oli unohtanut yhden monisteen näyttösuunnitelman kokoamisnipusta, ja tekaisin sitten illasta tekstiä yleisimmistä kehitysvammoista ja sensorisen integraation häiriöistä itkua vääntäen. Kyllä vitutti ja kiukutti, miten hankalaksi tämä voidaan minulle tehdä. Tuntui siltä että miten minua voidaan koetella perä perään, ja kuka edes haluaa.

Niitä opettajia kai hävetti, kun niiden vika tämä oli. Varsinkin kun se oli jo kertaalleen hyväksytty ennen kuin arvioijana toimiva opettajani huomasi jutun. No jaa, sen vuoksi kai pääsinkin sitten aika helpolla kyseisestä alueesta ja nyt ei pitäisi olla mitään valittamista - viikon päästä saa juhlia paperi kädessä.

Enää tämä viikko työharjoittelussa, tulee niin ikävä näitä lapsia. Niin hauskoja ja kekseliäitä löytyy, että luulen päivieni muuttuvan aika tylsiksi. Olen nyt harkinnut aika kovasti otanko oman ryhmän, jos nyt ei kouluun pääse. Muitakin vaihtoehtoja tietenkin on, menen nyt kesäksi parturi-kampaamoon takaisin, ei sitä tiedä vaikka sille tielle jäisin kokonaan. Toisaalta kiinnostaisi jonkin verran lähteä vähän seikkailemaan, voisi au pairiksi mennä. Britteihin mieluiten, Amerikka on pelottava ja hullu ja Australiassa on niin paljon tappavia olentoja, että kuolisin viikossa kun astuisin lapsen lemmikkitarantulan päälle.

Ensi viikonloppuna minä matkustan Kikuconiin vähän myymään asioita. Sitäkin odotan innolla, hirmuisesti iloisia asiota nyt elämässäni, kaikki on taas kääntynyt ylämäkeen.

Existential Crisis

Päiväni ovat sulautuneet yhdeksi stressin, aurinkoisten päivien, HIMYMin ja eksistentiaalisen kriisin ketjuksi. Olen vuoroin energinen ja valmis ja vuoroin itken peittoni alla kaihtimet kiinni. Pitää tehdä töitä ihan oikeasti, tai ainakin pitäisi jos ei olisi niin pirullisen tyhmä ja laiska. Pitäisi tehdä suuria tulevaisuuteen vaikuttavia päätöksiä, jotka saavat rinnan puristamaan niin ettei henkeä saa. Pitää kinuta sitä työpaikkaa kesäksi, että rahaa tulisi vihdoin edes vähän paremmin. Pitää tehdä ennakkotöitä ja lukea kirjoja ja kirjoittaa näyttösuunnitelmia. 

Kaikki se mikä pitää tehdä hukkuu kuitenkin nopeasti How I met Your Mother -putken alle, kun minä juoksen pakoon todellisuuttani ja vastuuta joka siihen kuuluu huutaen. 

Kaikista kamalinta on se ettei vain tiedä. Minä en tiedä mitä haluan, vaihtoehtoja vain lyödään eteeni enemmän ja enemmän ja tiedän vain sen että minun pitäisi hävetä sitä että mietin helppoja pakokeinoja kaikesta tästä paineesta, mutta en häpeä ollenkaan. Ne huonot opitut keinot nousevat aina kriisitilanteissa, kun ei niitä hyviä ole tarpeeksi ajoissa opetettu tilalle. Ne ovat niitä mukamas ainoita keinoja ratkaista nämä tilanteet että jaksaa huomiseen. Nykyään minä vain yritän mennä nukkumaan.

Tänään on niitä päiviä kun et ole käynyt viikkoihin ulkona, kun et oikein ole jaksanutkaan ja nyt haluaisit niin kovasti että olet alentunut kuuntelemaan spotifyn dancehits-listaa. Mutta kukaan ei enää asu täällä ja se yksikin joka asuisi on työvuorossa. Joten kahden sidukan jälkeen mietit että mitä minä tässä viinaa hukkaan, pese naamasi ja mene nukkumaan.

Bitch please

Minä hain tänään yliopistoon mutta oikeastaan en haluaisi kirjoittaa siitä, koska voi olla että vähän romahdan jos saan hylkäyskirjeen. Se nähdään sitten, ensin täytyy tehdä ja valita näytetöitä ja lähettää ne ja kirjoittaa essee ja muita papereita ja vain jännittää. Kestää sitä jännitystä ja ahdistusta ja mikäli en pääsekään sisään, täytyy kestää vuosi töitä ja yrittää uudelleen. Tämä on nyt sellainen asia mitä oikeasti haluan, en näitä välivaiheita ja päivientäyttämisiä. On parturikampaajan ja perhepäivähoitajan ammattitutkinnoista varmasti paljon hyötyä viiden ja puolen vuoden kandi ja maisteriopintojen ohella, kun töitä on kuitenkin pakko tehdä.

Minä luulen, että vaikka saisin hylkäyksen, muuttaisin silti siihen kaupunkiin missä tuo yliopisto on ja yrittäisin saada sieltä töitä. En jaksa enää olla täällä, haluan muualle. En sitten tiedä haluanko pois tästä tilanteesta vai itsestäni. 

Minä annoin sen kuulla ettei sovinismi ole "hauskaa kiusoittelua", sanoin että se on alistamista ja nöyryyttämistä, ettei tällä vuosituhannella naisen paikka ole hellan ja nyrkin välissä. Se kun nainen vastaa nasevasti takaisin autotalleista ja matolla nukkumisesta harvoin on muuta kuin puolustautumista omaan vapauteensa kohdistuvaan hyökkäykseen, vaikkei sitä siinä hetkessä tajuaisi.

Olin ihan rakentava ja nätisti sen sanoin, ei olisi tarvinnut kun se pyöritteli vain silmiään. Olisin voinut olla kiukkuisempikin, varsinkin kun sanoin sille siitä sen rasismista. Se yrittää selittää että ei se ole rasisti, on sillä niitä "tummaihoisia" ystäviä. Minä katson sitä ja sanon "vitun saatanan neekeri." Niin se huusi televisiolleen kun joku oikea ei voittanutkaan skicrossia ja minä lähinnä tuijotin sitä silmät ymmyrkäisinä. Se ei katso minua kun sanon ettei minulla ole väliä jos se ystäviensä kesken sitä sanaa jakelee, jos niiltä kerran on tullut okei, mutta yhdyskunnallisesti 'neekeri' on kääntynyt loukkaavaksi sanaksi valkoisen suussa. Se ei katso minua, hymisee vain hmm-m sillä lailla alentavasti ja minä siemaan chai-latteani etten heitä sitä sen naamaan.

Lopuksi kuitenkin halataan ja huokaisen helpotuksesta, että pääsin tuostakin eroon.

Illalla se sekoilee kännissä vielä facebookissa ja minä lähinnä luen että se kehottaa minua vaan etsimään sitä helvetin yksisarvistani, en ikinä tule kyllä löytämään.

Juu, hyvä rupuisen suomenhevosruunan on siinä päätään kännissä aukoa.

Leivoin myslivadelmakuppikakkusia ja nyt teen niille ruusukuorrutuksen. Niitä voin syödä odotellessani Prinssi Valkoista.

Marginaali

Se on hauskan näköinen ja kun minä sanon, ettei minuun saa koskea, se vain kohauttaa olkiaan, nyökkää päätään ja jää siihen käsivarren mitan päähän hyppimään. Minä hymyilen ja olen iloinen, vaikka kaverini onkin agressiivinen tänään ja aina välillä antaa minulle ilkeää silmää. Minä olen niin kuin en huomaisikaan, se toimii parhaiten, on kuin ei huomaisi. Ei minun tarvitse miellyttää joka saatanan sekunti, ei oikeasti tarvitse. Ravistelen henkisesti aivojani että saan sen ajatuksen uppoamaan sinne jäädäkseen. Se on kärsinyt niin paljon, että sille pitäisi antaa paljon anteeksi, varsinkin kun se itse tietää omat vikansa. Se ei vain niinä hetkinä vaivaudu niille mitään tekemään, enkä minä ole tullut sitä kouluttamaan vaan pitämään hauskaa.

Tanssin hitaatkin sen hipin kanssa, joka ei ole lähtenyt vaikka ne yleensä lähtevät jos eivät saa puolikovaa kaluaan johonkin hinkata. Minä vihaan hitaita, olen aina vihannut. Ne luovat kiusallisen läheisen tilanteen, oli sitten kyseessä tuttu tai vieras. Silti minä kärsin nyt heiluen puolelta toiselle ja nauretaan jollekin typerälle jutulle, koska minä en halua olla hiljaa ja antaa hetken kasvaa intiimiksi. Lopuksi niiaan ja lähden narikalle minkä jaloistani pääsen, nappaan vain istumassa olleen kaverin mukaan.

Ja silti se löytää minut, kysyy nätisti nähtäisikö joku päivä ja enhän minä voi siihen sanoa ei.

Joten nähdään ja nähdään uudelleen ja yhä vain uudelleen. Minusta se on nyt mukava poika, vaikka ensin se yritti huonointa tapaa saada minut kiinnostumaan ja hetken mietin että onko se fasisti, rasisti ja sovinisti. Olen kuitenkin nykyään aika tarkka siitä mitä mieltä itse olen näistä ajatusmalleista, että se tajusi edes raottaa silmiään. Ehkä se vielä kouluttaa ja sivistää itseään lisää, pakko sen on jos se aikoo psykologiaa opiskella. Ei ole paljoa homofoobikolla ja ahdasmielisellä asiaa nuorten mielenterveyspuolelle mielestäni, ellei halua ihmisten elämää vielä enemmän hajottaa.

Mutta ilmeisesti ei se ole niin pöljä kuin ensitapaamisella pelkäsin, nyt se on miellyttävää seuraa ja taidan katsoa mihin tämä tie menee.

Lähden huomenna Matruusin kanssa laivalle, on siinäkin kokemus.

PS. Kuka kertoo minulle mikä tuo blogloving.com on, kun teitä pulppuaa sieltä?

There is no living, only enduring

Ihan näin aikaisin sanin Hukkiksen talvikuntoon. En ehkä vielä tykkää taustasta, en ole vielä päättänyt. Teki mieleni piirrellä ja raapustelinpa sitten uuden bannerin. Oli kyllä jo aikakin.

Minun pitäisi mennä tietokoneostoksille, kun tämä romu hajoaa käsiin ja joka kerta kun sen avaan, ilmenee uusi ongelma. Ei tällaista mekaniikkaihminen jaksa, vaikka olisi kuinka muutosvastainen hakamies. En vain tiedä haluanko taas läppärin, joka hajoaa kahden vuoden päästä, mutta on pirun kätevä vai pöytäkoneen joka mahdollisesti kestää kauemmin, mutta vie valtavasti pöytätilaa, jota minulla ei ole. 

Harjoittelu ja näyttö loppui ja minä läpäisin, tulee vielä todella kova ikävä lapsia ja hoitajaa. Olen silti onnellinen että se loppui, väheni ahdingot puolella. En silti saanut taaskaan minkäänlaista onnistumisen tunnetta, en ikinä ole saanut. 

Jotenkin minä vain teen asioita ja sitten ne ovat ohi. Ihan kun vain seisoo jossain ja ajattelee, että nyt minä olen tässä ja muutaman tunnin päästä tämä hetki on ohitse ja minä olen jossain aivan muualla. Toisinaan se tekee siitä hetkestä erityisen, mutta useimmiten se menettää täysin merkityksensä. Sitä uppoaa niin täysin lineaariseen aikakäsitykseen ettei sen kulumisessa ole mitään järkeä. Koska joka hetki elämästäsi teet jotain uutta tai uudelleen ja se jää aina taakse, etkä tee sitä samaa enää koskaan.

Perhepäivähoitajan anatomia

Näin siinä käy kun kirjoittaa näyttösuunnitelmaa kaksi tuntia putkeen, sitä harhauttaa itseään ja piirtää jotain turhaa.

Tämä on tuskaa, avata sellaiset sata kohtaa perusteellisesti asioista, jotka ovat niin arkipäiväisiä, ettei niitä edes mieti. 

Olin tänään ryhmäperhepäiväkodissa ja se on mielenkiintoista havainnoida niitä aikuisia. Koska lapsista minä en tänne voi kirjoittaa, se rikkoo vaitiolovelvollisuutta, niin minä ajattelin että kerronpa mitä olen huomannut eri lastenhoitajien rooleista. 

Siellä on niitä tätejä, jotka ulospäin ovat herttaisia ja hymyileviä, mutta kun katsoo tarkemmin, sitä huomaa ettei se hymy yllä lähellekään silmiä ja tädit muuttuvat hetkessä pelottaviksi. Ne eivät pidä lasten levottomuudesta tietenkään ollenkaan, mutta eivät osaa juuri kontrolloida sitä tarpeeksi. Tällaisen tyypin minä koen hankalaksi, minusta tuntuu että teen koko ajan väärin, enkä osaa löytää sitä oikeaa paikkaani ollenkaan, koska sekään ei löydä omaansa.

Sitten on niitä kun eivät juuri edes hymyile, kun ovat sellaisia tomeria ja tuimia. Ne osaavat olla auktoriteettina ja saavat lapset hiljaisiksi hetkessä. Ne eivät ole pelottavia, sellaisten kanssa minä osaan olla.

Osa on höpsöttäjiä, herttaisia ja lapsirakkaita näkyvällä tavalla. Vaikka ryhmiksessä ollaan kauhean tiukkoja sen suhteen ettei syliä saisi antaa, nämä vähän salaa halailevat, koska kokevat sen olevan yksi lapsen perustarpeista. Nämä ovat lemppareitani, kun olen itsekin sellainen halailija ja sylittäjä. Se on paras tunne kun lapsi itse kipuaa viereen ja kaivautuu kainaloon nutuuttelemaan.

Sen näkee että siellä on stressaantuneita ihmisiä ja väsyneitä ihmisiä, ja kaikkia pännii palkkatilanne. En ihmettele, palkkahan on kaikkine lisineenkin aivan naurettava verrattuna siihen mitä päivän aikana tekee. Nykyään niin monet lapset oireilevat erilaisista syistä, ettei ainutkaan päivä kulu ilman jonkinlaista haastetta. Paljon puhutaan jaksamisesta, miten se tehdäänkään. Huumorilla ja itsestään huolta pitämällä ja sosiaalisella verkostolla.

Minulla on kamalan kahtaallevetävä mieli, lasten kanssa on ihana olla ja se tuo minulle hyvää mieltä saada lapset viihtymään ja itsekkäästi nautin siitä, miten nopeasti lapset minuun tykästyvät. Tänäänkin kotiin lähtiessäni sain kahdelle tytölle vakuutella että tulen vielä takaisin, mukaani sain molemmilta piirustuksia ja haleja. Sitten taas kaikki se stressi ja murheet ja liiallinen myötäeläminen on minulle vaikeaa. Pitäisi osata rakentaa sellaiset muurit ettei itseään sattuisi kun toisiin sattuu, mutta se on minulle vielä vaikeaa. Ehkä tämä on juuri sen vuoksi että nyt oppisin sen vihdoin.

PS. Minä lähden nyt hakemaan Harun kotiin!

Varvaskipua

Tänään on ollut itkupäivä, ensiksi sen takia että Memer oli ystävällisesti keplotellut roskiksen oven auki ja repinyt pussin pisin lattiaa, ja toiseksi hahaa, iskä unohti noukkia minut mukaansa kun lähti katsomaan kummisetääni sairaalaan ja sitten keskusteluriideltiin äidin kanssa näistä Kelapaskoista ja lääkeasioista. Siitä kun se tarjoutuu soittamaan sinne ja tänne ja kovistelemaan ja olemaan äitileijona ja minä en halua, tämä on minun asia, minun pitää hoitaa omat asiani jo itse vaikka muuten käyttäytyisinkin kuin pahainen kakara.

Juoksin kuusi kilsaa, olen yrittänyt totutella itseäni tähän liikunnan maailmaan ja se sujuu ihan hyvin, ottaen huomioon että olen aina inhonnut kaikenlaista hikoilemista. Välttelen kuumuutta ja sitä tuskaisuutta ja nihkeyttä joka siitä juontaa, ja kaikki nämä ovat oma osansa liikkumista.

Sen myönnän että se purkaa stressiä ja jopa ahdistusta, niin kauan kun itsensä saa liikkeelle. Itse olen sellainen pullapöksy että kun tulee valinta eteen, valitsen eittämättä mieluummin neljä tuntia tietokoneella kuin tunnin lenkin. 

Tehtiin siis diili Harun ja yhden ystävättären kanssa että kolmasti viikossa käydään yhdessä juoksentelemassa pitkin metsäreittejä ja ihan hyvin on sujunut.

Tänään olin yksin ja hemmetin paljon nopeampaan juoksin kuin yleensä. Siellä on nääs lentomuurahaisia ilma piukassa.

Nyt minä menen terassille hetkeksi istuksimaan tutun kanssa, vaikka minulle se jääkin juuri siksi istuskeluksi.

Losing my balance on a tight rope

Tänään on taas ollut uusi kamala päivä. Terapiassa täti sai minut puhumaan siitä että oletan itseni kuolevan nuorena, siitä että kolmetoistavuotiaana lääkäri sanoi minulle että yleensä tällaisten ruumiillisten vikojen omaavat eivät elä kuusikymppistä vanhemmiksi. Siitä että minä oikeastaan joka päivä odotan sitä salamaa taivaalta, sitä syöpää joka varmasti kasvaa jo aivoissani. Ja kuinka usein minä itse toivon sen jo tulevan. 

Juteltiin Captainin kanssa lapsista, se sanoi ettei itse halua niitä kuin vasta aikaisintaan 39-vuotiaana. Minä mietin vain etteikö se tajua kuinka paljon vaikeampaa naisen on saada lapsi 40- kuin 30-vuotiaana, ja etten minä halua kuolla kun lapseni ovat vasta kaksikymppisiä. Minä haluan esikoiseni ennen kuin täytän kolmekymmentä.

Lapset kun tuovat minulle sitä jaksamista, tänäänkin olin Lauantaita hoitamassa. Siellä oli myös sen naapuri, se on jo kahdeksan. Heti kun tulin ovelle, oli Lauantai teilata minut jaloiltani, niin kovaa se minua tuli halaamaan. Leikittiin kylpylää, väritettiin Hello Kittyjä ja syötiin jäätelöä. Ne kysyivät mitä teen huomenna ja minä kerroin näkeväni yhtä miestä. Ensimmäinen kysymys molempien suusta oli jotta koska mennään naimisiin. Minä nauroin että ei vielä vähään aikaan, mutta silti ne alkoivat jo suunnittelemaan että toinen heittelee terälehtiä ja toinen vihkii. 

Sitten leikittiin taas kylpylää ja ne molemmat halusivat piirtää minun käsiini perhoset, ja minusta ne ovat maailman hienoimmat perhoset.

Kun minä lähden, ne molemmat taas halaavat minua tiukasti ja minä halaan takaisin, huudan perästäni että ei saa tulla saattamaan niin pitkälle ettei sukat kastu!

Autossa minulla on taas parempi olo.

Get a grip, make a trip

Huomenna lähden aamu kuudelta matkalle oikein korkealle lappiin, missä erämieheilen viikon verran. Olen siellä luultavasti ilman nettiä, jotenkin se kuuluu henkeen. 

Aion samoilla metsissä ja maadoittua pitkästä aikaa oikein kunnolla, on jo pitkään ollut niin irrallinen olo. Lapin puissa on monissa hyvin vanhoja henkiä, uskoisi niiden olevan tarpeeksi kärsivällisiä kuunnellakseen viikon verran murheitani. 

Onnistuin pakkaamaan kaiken tarvittavan puolessa tunnissa, sen on pakko olla ennätys. Ei nyt sentään liioitella, olen miettinyt mukaan tulevia vaatteita jo viikon verran päässäni, muuten en ikinä pääsisi ulos ovesta tarvittavassa ajassa. Vielä kriiseilen huomisten matkavaatteiden puolesta, niiden kun täytyy olla mukavat, eivät saa puristaa mistään. Mutta ei ne liian rentut saa olla koska täytyy pysähtyä syömään jossakin. 

Memer menee hoitoon Isosiskolle ja kasvit kastelen vielä tänään jos muistan. Ne ovat ennenkin pärjänneet kuukauden kastelulla, minulla on ihmekukkia. Kai ne tietävät että unohdan kuitenkin ja säännöstelevät mystisesti kokonaisen kuukauden paria desiä elinnestettään. Paitsi viimeisin bonsaini, joka eli vain kuukauden.

Hmm, mitähän vielä? Kamera ja ipod on latauksessa, kirja ja piirtovehkeet messissä ja toiset kengät pussissa.

Valmis!

Whoopsiedo

Annan periksi, olen pahoillani. Olen luonnostani valittaja, sellaisena kai sitten pysynkin. On silkkaa valehtelua sanoa että olisin kokenut ihmeparantumisen ja voisin keskittyä elämän ihanuuteen, ei tämä sairaus niin toimi. Se menee ympyrää, minä siis. Olen kuin vuoristorata, se Linnanmäessä oleva vanha nariseva yksilö. Välillä menen ylös, kiipeän oikein korkealle huipulle ja katselen sieltä hetken maisemia innoissani, kunnes putoan rymisten ja kolisten takaisin aivan pohjalle. 

Joten hahaa, aion jatkaa kuten parhaakseni nyt näen. Kirjoitan siitä miltä tuntuu ja useimmiten olen kuitenkin pelkkä melankolinen möykky. Piirroksiani ajattelin kyllä vieläkin laittaa, se on hauskaa, tunnen oloni itsensäpaljastelijaksi. Onkohan se ihan hyvä juttu?

Vanhoja tekstejä poistelen silti, tahdon tulostaa ne ja laittaa itse nitomaani kirjaan jonka tein vuosi sitten. Siten saan ne helpommin samaan aikalinjaan kuin päiväkirjani, eivätkä ne katoa tietokoneeni mukana. Lisäksi tarvitsen jotain jota voin pitää kädessäni, jotain todellista.

Olen lukenut tässä Game of Thronesia, olen kakkoskirjassa nyt. Katsoin ensin sarjan ja rakastuin ikihyviksi. Odotan todellisen fanitytön innolla kolmoskauden alkamista ensi kuun alussa cmorelta. Aion istua sohvalla tasan kun se alkaa, ihan vain kuolatakseni Robb Starkia ja Jon Snowta.

Nukkumine on vieläkin viholliseni. Sekä sänkyyn meneminen että herääminen on täyttä taistelua, eikä kumpikaan auta ylitsepääsemään toistaan. Ketipinoria minä vihaan, mutta ilman sitä en nuku ollenkaan. Kokeilin ja valvoin 24 tuntia ennen kuin luovutin ja nappasin puolikkaan pillerin.

Minun on pakko pilkkoa yksi pinkki pilleri pienempiin osiin, kokonaisella nukun vuorokauden. Joskus en tosin välitä.

Huomenna on aika lääkärillä, tarvitsen uuden B-lausunnon.

Honey, It's Up the Road, Not Across It

Minä ostin emlaa koska olen nössö, tosissani mietin että tänään sen teen, kun saan olla yksin ja rauhassa. Mutta en minä tee, koska olen kaksinverroin nössö, minä vain kokeilen kuinka syvälle sen kanssa saan ja sitten vähän enemmän koska vihaan itseäni sen takia yhä enemmän. Itkin eilen niin paljon, enemmän kuin koskaan muistan. Koko päivän. 

Minä vihaan taas kaikkia ja kaikkea niin paljon, lääkäriä ja omahoitajaa, ja ehkä vähän sitä ammatinvalintapsykologiakin. Sekin kokous meni niin perseelleen kuin olla ja saattaa, jo huoneeseen sisään mennessä ahdisti niin että piti keskittyä olemaan pyörtymättä. Koko puolisen tunnin aikana omahoitaja ei sanonut enempää kuin viisi sanaa, kaksi lausetta, ei puolustanut saati tukenut mitenkään. Lääkäri, se saatanan botoxnoita vain sanoi

Sunha työkokemuksella tän pitäis olla helppoa.

Ja minä mietin että purskahdanko huutoitkuun vai heitänkö sitä pöydällä päähän. Ei tämä ole helppoa vaikka olisi ollut kuusikymmentä vuotta töissä, menneisyyden työnteon määrä ei vaikuta tämän hetken tilanteeseen yhtään.

Mutta minä en osaa enää sanoa mitään, istun siinä mykkänä ja puristan itseäni kokoon ja paitaani ruttuun ja ammatinvalintapsykologi näyttää siltä että tosissaan miettii mitä ihmettää tekee täällä. Sitä ihmettelen minäkin, mutta tämä on suurvirastotoimintaa, kun kerran papereihin on kirjoitettu että minä lennän sieltä ulos juuri silloin, niin jumalattomat, niinhän ne minut heittävät vaikka niska-pers-lenkillä. 

Kun botoxnoita vihdoin sanoo että juu eiköhän tää oo ny tässä ja antaa sen alentuvan hymynsä, minä ponkaisen ylös tuolista ja lukkiuduin tunniksi vessaan itkemään.

Ainoastaan toinen potilas käy oven takana koputtamassa kolmen vartin päästä ja kuiskaa oven läpi jotta olenko ok.

Joo, minä raspaan vaikken ole ja vedän lisää vessapaperia rullasta että saan niistettyä nenäni. Sitten minä hiivin ulos ja kuvahuoneeseen, nappaan rasiasta sakset ja nostan sormen huulille kun toinen viiltelijä katsoo minuun. Se nyökkää ja minä hiivin takaisin vessaan.

Keskustelussa omahoitaja ei sano mitään kun kerron olevani ahdistunut ja pääni olevan täynnä teriä. Se haluaa keskittyä siihen etten osaa ottaa negatiivista palautetta, enkä ymmärrä mistä se oikein höpisee. Olen aina ottanut vastaan negatiivista palautetta, ja vielä oikein rakentavasti. Minä piirrän, maalaan ja kirjoitan harrastuksekseni, siinä on aika pakko ottaa vastaan kritiikkiä. Siinä minä sitten istun ja parun kuin vesiputous ja lopulta olen niin kiukkuinen ja väärinymmärretty etten sen takia sano enää sanaakaan.

Jään siihen paikoilleni istumaan kun seuraavan ryhmän pitäisi alkaa ja tunnen todellista epätoivoa.

Minua pelottaa

Ihmiset haluavat aina olla liikaa ja enemmän, niin paljon että koko maailma paisuu eikä siihen mahdu enää mitään muuta kuin minä itse. Ja sitten se kutistuu äkkiä ja pysyvästi, eikä sisälle jää enää mitään.

Minun terapiatäti ja omahoitaja aina ihmettelee mitä minä ajattelen, koska sanon aina ajattelevani. En minä osaa koskaan selittää, koska ei ajatuksissani ole järkeä. Ne ovat ja kiertävät kehää, ne pomppivat ja poukkoilevat ja joskus niitä ei ole ollenkaan. Ajatteleeko ihminen oikeasti koko ajan? En minä ainakaan. Eikö koko ajan asioiden ajatteleminen olisi kamalan työlästä ja surullista, minä ainakin tulen aina surulliseksi kun ajattelen liikaa. Olo muuttuu raskaaksi ja haluan lopettaa, mutten aina osaa. 

Sitten minä menen nukkumaan.

Minulla oli hoitokokous, melkein myöhästyin. Lääkäri on yhtä pelottava kuin ennenkin eikä sitä näytä kiinnostavan, ei yhtään mikään. Minä mietin pitäisikö sen istua tässä minun paikalla, mutta tuijotan mieluummin ikkunasta ulos. 

Sitten se kysyy mitä olen ajatellut tehdä kun osastohoito päättyy ja minä hätkähdän. En minä ole miettinyt ollenkaan, olen juossut pakoon koko ajatusta kuin mustaa surmaa enkä kertaakaan ole vilkaissut taakseni. Se sanoo että miten olisi työkokeilu ja minua itkettää. Enhän minä sellaiseen pysty, en ihan varmana pysty, katso nyt minua. 

Miksen sitten suoraan lähtisi työelämään, sieltä saisi edes rahaa käteen?

Sitten minä lähden siitä huoneesta enkä puhu koko päivänä yhtään mitään.