I wanna go, go where, I don't know

Facebookin feedi täyttyy leskenlehdistä ja vauvoista ja kasvavista vatsoista. Mikä ihmisiä vaivaa, miksi tähän maailmaan täytyy juuri nyt tulla lapsia yhä enemmän ja enemmän, tuntuu että niitä puskee joka saamarin aukosta. 

Ahdistaa oma parisuhde, joka on taas mahdollisimman parisuhdeton ja lokeroimaton, koska sitoutumiskammoni välttelee jokaista toisen esittämää kysymystä elämisen suunnasta. Hyi olkoon ja voi tsiisus, kasvaisinpa jo aikuiseksi ja ymmärtäisin itseäni. Ymmärtäisin mitä haluan ja tarvitsen, mutta ei, en osaa enkä halua. Juoksen mieluummin pakoon ja vitsailen ja vaihdan puheenaihetta. Heti kun sä et o enää aktiivisena Tinderissä. 

Saamarin kevät, saa kaikki aivan sekaisin. Minä yritän uida ja pysyä pinnan päällä, onhan tässä nyt vaikka kaikkea mitä odottaa. Minulla on toukokuun ajan näyttely pystyssä Sastamalassa, mutta sinne pitäisi ensin saada tauluja valmiiksi tarpeeksi ja pitäisi tehdä julisteet ja avajaisten kutsukortit. Miten ihmeessä sellaisiakin tehdään? Ei ainakaan sillä lailla ettei avata fotaria ollenkaan. 

Maalannut minä olen ahkerastikin, siitä olen nauttinut, taas tuntuu että se onkin ainut asia mistä nautin. Toinen pistää viestiä: vieläkö maalaat? Joko tuut kotiin? En halua lähteä, mitä minä kotona. Ahdistaa olla siellä ilman Memeriä, se jäi vanhemmille autorikon vuoksi ja nyt siellä on ihan liian erilainen mies tilalla nukkumassa sängyssäni. Sellainen joka haisee enemmän hielle kuin ei, ryövää peiton vaikka sillä olisi omakin, sellainen joka ei lämmitä varpaitani vaan omaa jääkalikkajalat. Ja vaikka Memekin osaa viedä oman tilansa, niin sitä pystyy sentään siirtelemään kun se levittäytyy liiaksi.

Eikä Meme jätä vessanpytyn kantta auki. Joka helvetin kerta.

It could be worse, it could be raining

Oli huono päivä, on vähän vieläkin. Opettaja oli aika lailla sitä mieltä että kannattaa maalata taulujeni päälle eikä kommentoinut muista töistä mitään vaikka muille riitti juttua. On rasittavaa olla näin itsekeskeinen että vaatii sitä vahvistusta ettei ole aivan paska, silloin pienimmätkin asiat on liian helppo paisuttaa valtaviksi, kun ei sitä saa. Yritin olla parkumatta lounastauolla täydessä ruokalassa ja lapoin sämpylää naamaani. Onneksi oli suolakurkkuja, lohturuokaani.

Eihän siinä mikään, inhoan itsekin niitä tauluja, on mielestäni naurettavaa laittaa ensialkajat maalaamaan 120x100 kokoisille pohjille mallia. Voisin polttaa molemmat ellei siinä kataisi rahaa samalla sievä summa ilmaan. 

Olen köyhä. Olen ollut siitä asti kun Memer pari viikkoa takaperin yritti itsemurhaa ja söi pussillisen maksanmakuisia Rimadylejä jotka oli tarkoitettu sen selkään. Eläinlääkäri ei ole köyhä mies, ei ainakaan enää. Sinne meni kaikki säästöni, mutta mitä muutakaan voi tehdä kuin kärrätä lapsi vatsahuuhteluun. 

Olen kerännyt pulloja että saan ostettua koiranruokaa ensi viikoksi, itse olen elänyt makaroonilla ja vuoden vanhoilla suolakekseillä. On mielenkiintoista miten maksan tämän kuun koulumaksun, mutta enköhän keksi jotain. En ole ennen joutunut rahattomaan tilanteeseen, olen hieman ymmälläni mitä kuuluu tehdä. Viikonlopuksi on kuitenkin töitä sen verran että pääsen takaisin kotikaupunkiin, menen joksikin aikaa töihin. Ehkä on vihdoin alistuttava ja otettava laina.

Aloin vihdoinkin sarjakuvan rakentamisen, jota Harun kanssa olemme suunnitelleet jo päälle vuoden. Vasta prologi on luonnoksena ja hahmosuunnitelmat melkein koossa, mutta kyllä tämä tästä lähtee. Alan mustata luonnoksia viikonloppuna, jos olisi ensi tiistaina jo jotain näytettävääkin.

Vaniljajäätelöä ja mansikoita

Koulu alkaa sillä lailla oikeasti huomenna. Tänään kävin kääntymässä toimistolla että tietävät minun käyvän siellä koulua ja sitten huitelin ostamaan vasaraa ja meisseleitä että voin koota Ikean tv-tason. Taso tuli vaikka kaksi ruuvia jäi jostain syystä käteen. Hyvin tuo tuossa silti seisoo, kai se kertoisi jos heikottaisi. 

Olipa ihana päästä omaan kotiin. Täällä kaikki on siellä missä pitää ja jos ei ole niin se olen kuitenkin minä joka sen on siihen laittanut. Voin olla juuri niin kuin huvittaa ilman että odottamattomia vieraita paukkaa sisään ovista ja ikkunoista. Osaan herätä aamulla ja tehdä ruokaa. Menen joka päivä neljä kertaa ulos ovesta kun ei ole muita viemässä Memmua pissalle. Saan polttaa tuoksukynttilöitä ja suitsukkeita ilman että aiheutan päänsärkyä kellekään. On rauhallista ja hiljaista. Saan katsoa telkkarista mitä haluan, eikä sen tarvitse olla jalkapalloa Tehdä kanakastiketta ja juoda teetä ja viiniä sekaisin jos huvittaa. Harvemmin huvittaa, mutta tulipahan koettua. Koti on ihana.

Oli kyllä ihanaa myös viettää viimeinen vapaa viikonloppu merellä. Lämmin oli ilma vaikkei merivesi, seuran mökki kun sijaitsee avomerellä. Se ei haitannut, sitten piti vain juosta kirkuen saunaan istumaan ja lämpenemään kunnes aivot jostain kumman syystä ovat taas sitä mieltä, että uiminen olisi hyvä ratkaisu.

Kesä meni naurettavan nopeasti. Niin siinä kai käy kun on töitä tarpeeksi ja sateinen kesä. Kotiin päästessä sitä ei halunnut juuri muuta kuin pestä hiuksenpätkät pois varpaista ja mennä päiväunille. Tietenkin kuuden aikaan aloitetut päiväunet eivät enää ole päiväunet vaan ihan vain unet jotka jatkuvat siihen asti että herätään syömään, ennen kuin vaihdetaan nukkumapaikkaa sohvalta sänkyyn.

Yritin etsiä uutta pesukonetta ennen kuin tuo vanha tekee reiän lattiaan. Löytyi yksi sopiva, mutta sellaista ei tietenkään sijaitse missään päin tätä päätä Suomea. Kun vaatimukseni ovat edestätäytettävä ja syvyys saisi olla vain sen kolmekymmentä senttiä ja rapiat niin kuin tuo vanha papparainenkin. Ei se muuten, mutta jos siinä yhtään enempää on senttejä niin minun täytyy kiivetä pesukoneen yli päästäkseni pissalle. Eikö pieniä pesukoneita mukamas tarvitse kukaan muu? Luulisi että muutkin komeronkokoisten vessojen omistajat haluaisivat pestä pyykkiä.Saatanan miniyksiöt, sanonpahan vaan.

Pahoittelut, jotain meni pieleen

En päässyt kouluun. En ainoaankaan niistä. Eniten kurjuuttaa se että vaikka kerroin itselleni koko ajan että minä tuskin pääsen, niin sattuu se silti että on sellaisella varasijalla ettei mitään toivoakaan ole. Vaikka niin toitotin itselleni ettei se maailma siihen kaadu, töihin vain ja taiteita lisää, jos sitä vaikka oikeasti oppisi maalaamaan.

Semmoisia oikeita töitä, koska yrittäjyys on perseestä, siinä ei rikastu kuin vahingossa ja aniharva. Hyvä kun saa vuokran maksettua ja kuukauden ruoat ostettua, muuhun ei juuri rahaa käteen jää. Silti tehdään neljänkymmenen tunnin viikkoa, sitä vain ei voi suurimpaa osaa ajasta muuta tehdä kuin keittää teetä ja istua perseellään ja toivoa että puhelin soisi tai joku kävelisi sisään. En voi kehottaa ketään nuorta (saati aikuista) alkamaan yrittäjäksi, ei siinä saa mitään muuta kuin elämänketutuksen ja ihmisvihan.

Tänäänkin puhelin soi kahdesti. Toinen oli peruutus ja toinen oli mummo joka kysyi leikkauksen hintaa. Hinnan kerrottuani vastaus oli: "Oi kauhia, onkse nii paljo? Emmää kyl sit tuu."

No älä sitten tule, ole sen pehkosi kanssa. Leikkaa itse, siten sitä halviten pääsee jos ei käsityöstä ja ihmisen ajasta ja oman ulkonäön ylläpitämisestä halua maksaa. Muutapa metsään, siellä ei kenenkään tarvitse katsella sitä sinun leikkaamatonta tukkaasi eikä vastata turhiin puheluihisi. 

Mutta kunnon asiakaspalvelija ei sano noin. Puhelimessa täytyy silti hymyillä (ääni kuulostaa ystävällisemmältä kun hymyilee tyhmästi seinälle. Tai irvistää itselleen peiliin) ja pahoitella ja sanoa että kiitos kuitenkin, kuulemiin. Kiitos. Niinpä niin.

 Ei auta, ei se eläminen siihen lopu että henkeään pidättää.

Kun rakkaisiin sattuu

Tulin lomilta kotiin jo eilen mutten tänään päässyt lähtemään kotoa mihinkään. Olin jo menossa, kasvot naamassa ja aamupala syöty miten syöty ja jopa kouluihin haut laitettu, mitä nyt aivan viimetingassa. Ainakin laitoin, eilen aloitin mutta sitten ei taas henki kulkenut ja oli pakko lopettaa ettei naama muuttunut siniseksi. 

Memer sai kohtauksen eikä se loppunut seuraavaan kahteen tuntiin. Sitten kun se nukkui kipulääkkeitä minun kyljessä pillitin vielä tunnin pari ihan vain varmuuden vuoksi. Koska Memer ei elä enää kauaa ja on parempi itkeä jo etukäteen niin ehken huku sitten lopulta.

Jäin päiväksi kotiin, ensiksikin koska olin jo auttamattomasti myöhässä, naamani oli punainen ja paisunut ja itkusta pää kipeä ja toiseksi näin viime yönä unta että Memer hukkui jokeen, joten en halunnut ottaa riskiä tulla hiljaiseen kotiin.

Voi kuulostaa oudolta ihmisestä kenellä ei ole ollut lemmikkiä joka on lähin olento koko elämässä, mutta pelkään ja paljon Memerin menettämistä. Kamalinta on se ettei voi tehdä toiselle muuta kuin antaa pilleriä ja silittää kun toinen on niin kovassa kivussa ettei enää hallitse omaa kroppaansa. Tietää se ja nähdä se ja istua vieressä, katsoa takaisin kun toinen katsoo suoraan silmiin tuskissaan. Pitää kiinni ettei se lähde kävelemään kun ei se saisi liikkua vaikka sattuukin ja on levoton. 

Ei se mikään ihmekään ole että itkettää.

Murumuu

Nukuin tiedä kuinka pitkästä aikaa yön heräilemättä, kun sitten herätyskello soi oli minun naamani uponneena Memerin turkkiin, nenässä sen unen tuoksu olisin voinut maata siinä vaikka koko päivän. Aamupalan syötyäni se tuli hakemaan minut takaisin sänkyyn köllöttelemään, istui ja kurisi tuolini vieressä kunnes suostuin nousemaan ja heti se kipitti sängyn päälle tuijottamaan. Sitten se käpertyi kainalooni tyynyn päälle. 

Luulen että Memer on se syy miksi nykyään huonot päivät eivät jatku ikuisuuksiin, se pitää minusta ja stressitasojeni laskusta niin hyvää huolta ettei siihen mikään muu kumppani kykenisi.

Äitin pieni murumuupupunen.

Nyt saisi jo talvi tulla

Talvisemmat bloginäkymät oli jo aikakin laittaa, Memer on jo ihan valmiina jouluun vaikka minä en vielä anna itseni laittaa minijoulukuustani piirongin päälle. Muru raukka tärisee kylmissään kylpypyyhkeen sisällä kun käytiin lenkillä ja koko koira on joka kerta pelkkä hiekkalaatikko kun kotiin päästään. 

Hirveä vaiva on Photoshopin käyttö, minä tulen aina vain kiukkuiseksi ja ilkeäksi kun sillä täytyy asioita tehdä. Minä olen ollut kyllä kiukkuinen koko viime viikon, eikä ole piikittely loppunut vielä tälläkään viikolla. On hirveää olla tällainen, en minä ollut lainkaan näin ilkeä viime vuonna, mutta silloin se oli helppoa kun sillon kaikki muut olivat niitä ilkeitä ihmisiä niin itseä ei haluttanut olla sellainen ollenkaan. Kamalinta on se etten tajua olleeni ärsyttävä kuin vasta jälkeenpäin ja silloin vain tekee mieli lyödä päätä seinään. Jos kerran huomaa että voisi toisinki tehdä niin eikö se ilmiö voisi tulla siinä tilanteessa ennen kuin toisesta tuntuu siltä kuin voisin purra sen pään poikki?

Perjantai on meillä vapaa, tekisi mieli soittaa Harulle että menen sinne viikonlopuksi, mutta taitaa olla niin että rahaa on vain hiljaiseen, rauhalliseen viikonloppuun, jossa kävelen koirien kanssa kylän ympäri kolmeen kertaan ja katson Netflixiä. Kurjuuttaa hiukan olla keskellä omakotitaloalueita ja peltoja, täällä ei edes pääse metsään kävelemään koirien kanssa ellei ensin kävele viittä kilometriä maantietä. Meidän vanhuksen (äidin koira Bimi on minulla täällä) limiitti on aika lailla se kymmenen kilometriä ennen kuin se väsähtää. Joten vaikka olisi kiva mennä vaikka koko päiväksi metsään samoilemaan, se on tehty kummallisen vaikeaksi tällaisessa pienessä maalaiskylässä.

Miksi kaupassa käyminen on niin vaikeaa?

Aikuisuus on rankkaa

Huomenna Helsinkiin Sarjakuvafestivaaleille, lähdetään neljä opiskelijaa ja opettaja. Ihmeen laiskoja ihmisiä täällä, halukkaita olisi lähtemään mutta kukaan ei halua ajaa. Jääköön kotiin itkemään.

Memerillä on ollut maha tänään pipi, nyt se alkaa jo olla hieman parempi. Keitin riisiä ja sekoitin siihen raejuustoa. Ja apteekista koirien maitohappoja sun muuta sisälmyksiä rauhoittavia tinktuuroita. Kyllä se siitä, sillä on stressimaha. Odotin että se olisi reagoinut muuttoon ja Bimin olemassaolemattomuuteen nopeammin, hetken jo luulin että pääsin helpolla. Tänään aamulla neljältä sain todeta olleeni väärässä. Raukka on ollut aika naatti tänään, vaikka ulkona onkin aika reippaana. Kysyin eläinlääkäriltä että voiko se matkustaa, sanoi että jos yö menee hyvin niin miksikäs ei, kun vain ottaa masulääkkeet mukaan. 

Mennään serkkuni luo, se on poksahtamassa kahteen osaan hetkenä minä hyvänsä. Innolla odottelen tulevaa kummityttöäni tähän maailmaan, vaikka vähän jännittää että se pullahtaa ulos nyt viikonloppuna tämänpäiväisen vyöhyketerapian avittamana. Serkku sanoi että entäs sitten, saisikin jo tulla, tulet tänne nyt vain, niin harvoin saa sukulaisia käymään!

Huomenna on palautus luurangosta ja lihaksista, sain tänään ääriviivat tehtyä valopöydän läpi ja oikeasti pitäisi tehdä se loppuun ja valmiiksi asti. Tänään on mennyt huomio lähinnä tuohon pienen karvaeläimen hoivaamiseen. 

Onhan tässä ilta aikaa, hän sanoi ja painoi play ja netflixin Breaking Bad lähti pyörimään.

Omenapiirakka

Muutin viime viikonloppuna, nyt olen saanut tavarat paikoilleen ja matot lattialle. Olen terapioinut itseäni palmarosalla ja leiponut tämän huushollin ensimmäisen omenapiirakan pihan omenoista. Memerin olen saanut viereeni nukkumaan, tuossa se loikoilee kiinni minussa ja jalat nykii unen tahdissa. 

Siivosin koko paikan lattiasta kattoon klorinilla, en ymmärrä miten joka paikkaan voi saada roiskeita. En edes halua tietää olivatko ne kahvia vai jotain aivan muuta. Kylpyhuoneessa on kai jonkinlainen kosteusongelma, isännöitsijä hyvin epämääräisesti sanoi että korjaavat sen kun menen lomalle. Ei herättänyt luottamusta. Keittiössä on ilmeisesti jonkinlainen kytkentävirhe jääkaapin ja lampun kanssa, iskä totesi että toivotaan etten kuole sähköiskuun ennen kuin se saadaan kuntoon. Pattereita ei saa päälle ja yksi säädin heiluu oudosti irrallaan. Ja olohuoneessa on rikkinäinen töpseli.

Silti on ihan hyvä olo, tästä tuli helposti ja nopeasti koti, kun vain sai omat tavaransa ja tilansa ja lapsensa tänne. Huomenna saan vielä sängynkin, ei tarvitse enää kahden istuttavalla rokokoo-sohvalla nukkua koiran kanssa. On ollut läheiset tunnelmat, milloin on tassu nenässä tai häntä silmässä.

Koulu on kiva, olen tutustunut ihmisiinkin. Tänään ne olivat täällä teellä ja leikkasin yhden hiukset. Se oli todella tyytyväinen, se oli mukavaa. Sain palkalla ostettua Memerille shampoota. Tällä viikolla tutkitaan lihaksia ja luurankoa, pitää piirtää sarjakuva aiheesta. 

Sitten vielä vähän aikaa sitten piirtämäni kuva, jonka tulevan kummityttöni äiti pyysi itselleen. 

Memer on pipi

Olen ollut poissa täältä ja itsestäni ja kaikkialta muualtakin, koska Memer on ollut todella kipeänä. Sillä on selkärangassa tyrä, ja olen siitä pitänyt huolta ja hajoillut omaan avuttomuuteeni. On hirvittävää painia toisen pienen olennon elämästä kun tuntuu että omakin lipeää käsistä. Päässä pyörivät osittain itsekkäät ajatukset siitä, miten minun käy jos Memer kuolee, pelkään miten se vaikuttaa minuun kun jo nyt olen hajalla.

Ei Memmu nyt kuole, ei toivottavasti vuosiin kun kiikutin sen lääkärille niin pian kuin autosta lähti. Viikon verran se on nyt ollut häkkihoidossa ja on vielä seuraavat viisi viikkoakin. Sellaiset mömmöt sille annan joka ilta ettei se ole ensimmäisten kolmen päivän jälkeen enää itkenyt ja tärissyt kivusta. Olen makoillut sen kanssa häkissä lukemassa, sillä lailla se varmimmin pysyy paikallaan kun se käpertyy kiinni minun kylkeeni nukkumaan. Sain tädiltä ja sedältä niiden seefferille tarkoitetun häkin, joten mahdutaan mukavasti molemmat sinne vilttien ja tyynyjen kera.

Uskalsin kuitenkin sitten jättää Memerin äidin hoitoon perjantaina ja kävin Womban luona, sinne tuli kaksi muutakin likkaa, jotka ovat kavereita peruskouluajoilta. Oli ihanaa nähdä niitä ihmisiä, kun ei enää asuta edes suunnilleen samoissa suunnissa. Kikattelua ja hihittelyä ja sitä naurua, mitä ei vain pysty lopettaamaan vaikka poskiin ja kylkeen sattuu.

Silti minusta tuntuu, etten minä osaa. En osaa puhua oikein, en osaa kertoa oikein, en osaa vastata oikein. Tuntuu, etten niiden ihmisten kanssa osaa hahmottaa missä menee oman itsekkyyteni raja, vaikka en edes kertonut mitä oikeasti elämässäni on menossa juuri nyt. Että minulla on ollut hirveä viikko, että minun on taas aina toisinaan vaikea olla ajattelematta kiellettyjä asioita, että olen oikeasti vain itkenyt kaksi viikkoa putkeen. On hirveän vaikeaa puhua, kun pelkää olevansa ärsyttävä, pelkää että sieltä tulee vin silmien pyöräytys ja toteamus Get over it, kaikilla on vaikeaa. Silti minä kuuntelin kyllä niiden ongelmat ja elämäntapahtumat taas, se oli minusta mukavaa. Se että kuulee ettei kaikilla ole niin vaikeaa, että heidän elämässään on hauskoja asioita ja iloisia asioita joille saatiin yhdessä nauraa.

Huomaa vain miten paljon on vielä itsellä opittavaa ja miten niihin tilanteisiin pitäisi ajautua useammin. Olla vielä tiukempi itsensä kanssa näistä asioista, niistä mitä oikeasti haluaisi sanoa ja miten. Tietenkään en itse kykene vaikuttamaan siihen jos se toinen ei halua kuunnella, mutta pitäisi vain jaksaa yrittää omalta osaltani.

Tässä jotain pipertämääni vielä loppuun.

Me mörököllit asumme verhot kiinni

Minulla on noin kolmekymmentäviisi

tuntia ennen kuin koulu taas alkaa. Olen noin sataprosenttisen varma, että näinä kyseisinä tunteina tulen nukkumaan, syömään ja tuijottamaan kurjana tyhjyyteen. Mahdollisesti tapaan luokkakaveria.

Kysehän ei ole siitä etten pidä opiskelusta, olen aina ollut ihan hyvä koulussa ja silloin kun on todella pitkään sairaslomalla, eikä sinua päästetä sinne - taikka mihinkään, koska sairaslomalainen ei saa näyttää naamaansa missään - jotenkin kummasti se kutsuu aina vain kovemmin luokseen. Mutta mitä sitten tehdään kun ollaan oltu koulussa ja vähän jo käyty rajoilla, tulee loma ja loma loppuu? 

Silloin ollaan kauhuissaan ja suruissaan ja raskaina, koska ei jaksaisi eikä haluaisi. Haluaisi olla seuraavatkin kuukaudet keskellä lapin autiota metsää Harun ja Memerin kanssa, käydä neljä kertaa päivässä koiran kanssa lenkillä ja tehdä hyvää ruokaa. Pelata kuusi tuntia Skyrimia ja toiset kuusi tuntia katsoa Supernaturalin kolmoskautta pitkästä aikaa läpi uudelleen. 

Uuden vuoden vaihtuessa katsotaan naapurien raketteja, ne putoaa puiden rankoihin ja kytee siellä hetken ennen kuin sammuvat kokonaan. Pelataan Harun luokkakaverin kanssa GTA vitosta, minä ajan autoa pitkin autiomaata ja alas kiellekkeeltä.

Lopulta voisin unohtua siihen maailmaan kokonaan.

Mutta lopulta ne kuusi tuntia ja vähän vielä päälle pitää käyttää siihen että ajaa takaisin oikeaan maailmaan, eikä taivaalta tule enää valkoista pumpulia vaan vettä. Aina vain vettä ja vettä ja vettä, kaikki uppoaa kuraan ja mustaan limaan, miten täällä mukamas on tarkoitus edes hengittää?

Uutisissa setä kyllä sanoi että loppuviikosta tulisi jo pakkaset, minä suutun jos se valehtelee taas.

 

Oli kyllä mukava uusi vuosi, en valittanut juuri lainkaan.

Itkuparkurakkaus

Käytiin Memerin kanssa tänään eläinlääkärillä. Kaksivuotias poikani joutui käymään läpi nukutuksen, kastroinnin ja kamalampaakin kamalamman kaulurin, jota joutuu pitämään yötä päivää kymmenen vuorokautta. Minä en tiedä miten päin olla kun poika itkee kipulääkkeistä huolimatta, ei halua mennä ulos eikä juoda vettä. Se sai jo kerran irrotettua laastarinkin paikoiltaan, pitkäkuonolainen. Siskonsa on ihan kummissaan kun ei pikkuveli halua leikkiä ja juosta, eipä tuo ihmekään kun muniin sattuu.

Aika säälittävät kipulääkkeet annettiin, iltaisin puolikas tabletti, on siinäkin sitten tasainen kipulääkitys. Minun pääni ei kestä kohta kun en tiedä mitä voisin tehdä kun lapsi itkee lattialla.

Ostin uuden kirjan, Peter Franzenin Tumman veden päällä ja sitä olen nyt pari päivää lukenut. Upeasti kirjoitettu, melko surullinen tarina. Kirja on kirjoitettu lapsen näkökulmasta ja keskittyy siis niihin asioihin jotka lapsi huomaa. Hajut, värit, lämmöt. Kaunista ja surullista.

Memer, koirat ja koulutus

Memer on minun koirani. Rodultaan poika on kääpiömäyräkoira, mutta vain juuri ja juuri. Se on niin pikkuinen että melkein lasketaan kaniinimäyräkoiraksi, joka sen emokin on. Pentueen pienin, ja ainut jota ei oltu vielä kenellekään luvattu. Se ei haitannut, pentukehässä sen kaverina oli enää emo ja toinen emon värinen mustakultainen pentu. Vaikka minulla olisi ollut valinnanvaraa, pieni suklaanruskea pentu kirkkaanvihreine silmineen vei sydämeni heti. Siellä se istui puukehikossa kuluneella viltillä toisen pennun juostessa sen yli ja ympäri. Sitten minä ojensin sille käteni ja se kiipesi minun syliini. Minun pieni lapseni.

Sillä oli pehmeä vauvanturkki, suuret vihreänruskeat silmät ja pitkä, ruipelo vartalo jonka se pisti kerälle syliini kun istuin autossa ja ajoin äitin kanssa kotiin. Ensimmäisen tunnin se piilotteli eteisen jakkaran alla, toisen minun huoneessani selkäni takana kun nojasin lattialla nojatuoliini. Sitten se tuli sieltä esiin ja kiipesi taas syliini. 

Siitä sen nimikin tuli, Memer on Ursula LeGuinin hahmon nimi, ja se hahmo on hurjan rohkea. 

Papereita Memellä ei ole, sen ostin ihan vain ystäväkseni, minä en ole näyttelytyyppiä, vaikka minulle onkin sanottu että Memer pärjäisi kisoissa todella hyvin. Sillä on ideaalinen turkki, rakenne ja sen naama on niin nätti, että Isosiskon mies kutsuu sitä Pikkuprinssiksi. Sen kiharainen tukka kun tykkää liehua tuulessa, kun se seisoo kesällä kalliolla ja katselee ylväänä kadulle.

Memer on syntynyt 12.10.2009, ja on siis vähän päälle kaksivuotias.

Kun ostin sen, olin melko huonossa jamassa, vaikken tainnut ihan joka päivä sitä itselleni myöntääkään. Hoidin Memen kuitenkin hyvin, koulutin sen tulemaan luoksi ja istumaan käsimerkeistä, sisäsiistiksi ja olemaan syömättä lempikenkiäni. Kaikesta tästä huolimatta masentunut ihminen on usein heikko, ja minun tapauksessani joskus myös vähän arvaamaton. Koirat eivät pidä arvaamattomasta, viallisesta käyttäytymisestä, se on vastoin lauman käyttäytymiskoodia ja sellainen käytös kitketään ulos laumanjohtajan toimesta mahdollisimman nopeasti. Minulle ei edes laumanjohtaja osaa tehdä mitään, minä en osaa olla aina rauhallinen ja tyyni, itsevarma. Näin ollen minä en ole Memerin laumanjohtaja, sen kunnian saa äitini, ainakin niin kauan kuin asun kotona tai opin hallitsemaan tunteeni myös kodin sisällä enkä vain ulkopuolella. 

Minä rakastan Cesar Millania, sitä koirankouluttajaa siis. Tai en häntä, lähinnä hänen uskomatonta taidokkuuttaan ja rauhallisuuttaan. Hänen metodinsa ovat yksinkertaisia, toimivia ja sisältävät koko eläinkunnan järjestyksen maalaisjärjen. Minulle ne ovat olleet hyvin hyödyllisiä, Memer osaa hänen takiaan kävellä nätisti vieressä ja on kotona tasapainoinen vaikka minä olenkin vähän vähemmän. Minua on väkisinkin naurattanut nyt noussut hulabaloo siitä, kuinka Cesar hankkii kouluttamiensa häiriökoirien huomion näpäyttämällä koiria jalallaan. Siitä kuinka hän näpäyttää juuri siihen kohtaan missä on munuaiset tai jotain. Miettikääs nyt sattuisikohan koiraa enemmän jos sitä näpäyttäisi suoraan kylkiluille? En ole kertaakaan nähnyt että se koiria siellä potkiskelisi kuin jalkapalloa. Olen itse täysin fyysistä väkivaltaa vastaan mutta täytyy olla tarpeeksi järkeä päässään erottaakseen mikä on väkivaltaa ja mikä ei. Se että lyöt koiraa kuonolle on jo melkoisen monta astetta pahempaa kuin se että saat koiran hankkimisen tökkäämällä sitä kevyesti kylkeen. Minä kerran juttelin koirankouluttajan kanssa kahvilassa töissä ollessani ja hän sanoi että ei hyväksy koulutuksessa minkäänlaista väkivaltaa, mutta kuristaminen on kuulemma hyvin kätevää. Seisoin hetken silmät levälläni enkä ollut uskoa korviani. Verratkaahan siinä nyt sitten. Voi pyhät, koira ilmoittaa jos siihen sattuu. Minusta tuntuu ettei kukaan näistä yliaktivisteista ole todella katsonut Cesarin työtä. Jos koiraan sattuu, se pitää ääntä, ihan niinkuin mikä tahansa eläin. Oletteko koskaan kuullut kuinka ahdingossa oleva kani huutaa? Sellaista ääntä osaa pitää koirakin. Ei Cesar niitä koiria ilkeäkseen potki, eikä edes kovaa. Se napauttaa saadakseen huomion. Katsokaa yksikin video ja näette kuinka koiran huomio napsahtaa heti mieheen. Se on uskomatonta. Se miten yksi ihminen voikin käsitellä koiraa niin, siinä täytyy ymmärtää niin paljon. Minun kohdallani se on osoittanut todella käteväksi, koska Memer on niin lyhyt. En ikinä ehtisi alas ajoissa saadakseni sen huomion, en tällä lonkkavialla kun jokainen kyykky on työtä.

No nyt meni niin ihkutukseksi että. Mutta mitä voin sanoa, ihailen häntä ja hänen lahjaansa. Jos kehtaisin, myöntäisin että omistan hänen kirjansa, ja että olen lukenut sen ja nauttinut siitä. Cesar Millan on opettanut minulle paljon koirista ja niiden käyttäytymisestä, kehotan jokaista koiranomistajaa katsomaan edes yhden jakson hänen ohjelmaansa, niitä tulee nykyään liviltä. 

Tosiaan on näitä ihmisiä, jotka oikeasti kuvittelevat että koirat ovat ihmisiä, ja sanonhan minäkin Memeä lapsekseni. Mutta en minä antaisi ihmislapsenikaan syödä herkkuja päivästä toiseen, haukkua ihmisiä keskellä katua tai purra ketään. En minä antaisi ihmislapsenikaan olla piloille lellitty läskikasa, joka pompottaisi minua joka suuntaan kuin kumipalloa. Maapallo olisi kaaoksessa, ellei täällä olisi joka laumaeläinlajille automaattisesti kehittynyt arvot, käytöstavat ja hierarkia. Tämä koskee niin ihmisiä, koiria kuin puhveleitakin.

Nyt järki käteen, kun useimmat ihmiset sellaisen omistavat.

Tervetuloa uudelle lukijalle! Toivottavasti et säikähtänyt.