R-sana

Ei jukopliut, taas sitä tulee muistutus että isä on aina oikeassa: "Jos luottaa siihen et ihmiset on melko typeriä ja suvaitsemattomia, ni niitten kans tulee toimeen iha hyvin."

Tämä on se elämisen ohje, jota en saisi koskaan unohtaa. Silti se kummasti luisuu mielestä usein juuri silloin kun ei saisi, eli silloin kun yrittää luottaa toiseen ihmiseen. Täysin turhaa taas kerran, koska sitä mahtaa ihmislapsi oikeasti oppia ettei sitä nyt vain voi luottaa muuhun kuin itseensä ja kuolemaan. Ja itseensäkin luottaminen on silloin tällöin vähän turhan riskaapelia, kun nyt sattuu olemaan tällainen osa-aika-normaali. Miksen minä vain voi sisäistää sitä synnynnäistä typeryyttä ja välinpitämättömyyttä, jonka kanssa iso osa tästä ihmiskunnasta tuntuu syntyneen?

Niin mäki sua, yhä vieläkin mietin kumpi meistä on typerä, se joka pistää toisen siihen tilanteeseen vaikkei itse selvästi edes tiedä mitä itse tarkoittaa, vai minä joka tiedän valehtelevani, vain koska jos sellaiseen vastaa kiitos on vuorossa jotain ihan muuta. Ahdistaa ajatella että se valehtelee, se että tiedän että se valehteli. Se ahdistaa enemmän kuin se että valehtelin itse takaisin, ehkä olen liian tottunut vain peilaamaan muiden ajatuksia ja tunteita, ehkä olen liian pelkuri kun on kyse rumasta totuudesta. 

Nyt loppui sitten saatana sekin, ei enää yhtään. En aio sanoa niin enää kenellekään, ellei kyseessä ole platoninen sukulaisuussuhde ja kuolema on lähellä. Ajattelin että olisi tulevaisuudessa helpompi ehkä todeta että tiedän. Tai se kiitossana. Tämä on sellainen asia mistä ei saisi valehdella, elokuvat ja laulut antavat ymmärtää että se on monille suuri asia. Itse en edes tiedä, en vieläkään ole täysin varma osaanko tuntea sellaisia asioita. Olen Memerin kanssa harjoitellut sellaisia tunteita kuin huolehtiminen ja ikävä ja kiintymys. Sitten tunnen syyllisyyttä siitä etten tunne niistä ainuttakaan kun se on vanhemmillani jo toista kuukautta. Tunteet jotka itsessäni todellisuudessa tunnistan ovat sellaisia synkempiä ja rankempia, sellaisia jotka todella tuntee koko kehossaan ja elämässään. Raivo ja viha ja suru ja yksinäisyys. Kyllä sellainen kaikennielevä ilokin on minulle tunnistettavissa, sekin on hyvin vahva tunne, mutta sitäkin sattuu niin harvoin että vaikea sanoa onko se oikeasti jotain aivan muuta.

Ei auta tunnevammaisen kuin ihmetellä ja jatkaa opettelua. Ei vain aina tarvitsisi itsessään tuntea sitä pettymystä ja inhoa ihmismaailmaa kohtaan.

I wanna go, go where, I don't know

Facebookin feedi täyttyy leskenlehdistä ja vauvoista ja kasvavista vatsoista. Mikä ihmisiä vaivaa, miksi tähän maailmaan täytyy juuri nyt tulla lapsia yhä enemmän ja enemmän, tuntuu että niitä puskee joka saamarin aukosta. 

Ahdistaa oma parisuhde, joka on taas mahdollisimman parisuhdeton ja lokeroimaton, koska sitoutumiskammoni välttelee jokaista toisen esittämää kysymystä elämisen suunnasta. Hyi olkoon ja voi tsiisus, kasvaisinpa jo aikuiseksi ja ymmärtäisin itseäni. Ymmärtäisin mitä haluan ja tarvitsen, mutta ei, en osaa enkä halua. Juoksen mieluummin pakoon ja vitsailen ja vaihdan puheenaihetta. Heti kun sä et o enää aktiivisena Tinderissä. 

Saamarin kevät, saa kaikki aivan sekaisin. Minä yritän uida ja pysyä pinnan päällä, onhan tässä nyt vaikka kaikkea mitä odottaa. Minulla on toukokuun ajan näyttely pystyssä Sastamalassa, mutta sinne pitäisi ensin saada tauluja valmiiksi tarpeeksi ja pitäisi tehdä julisteet ja avajaisten kutsukortit. Miten ihmeessä sellaisiakin tehdään? Ei ainakaan sillä lailla ettei avata fotaria ollenkaan. 

Maalannut minä olen ahkerastikin, siitä olen nauttinut, taas tuntuu että se onkin ainut asia mistä nautin. Toinen pistää viestiä: vieläkö maalaat? Joko tuut kotiin? En halua lähteä, mitä minä kotona. Ahdistaa olla siellä ilman Memeriä, se jäi vanhemmille autorikon vuoksi ja nyt siellä on ihan liian erilainen mies tilalla nukkumassa sängyssäni. Sellainen joka haisee enemmän hielle kuin ei, ryövää peiton vaikka sillä olisi omakin, sellainen joka ei lämmitä varpaitani vaan omaa jääkalikkajalat. Ja vaikka Memekin osaa viedä oman tilansa, niin sitä pystyy sentään siirtelemään kun se levittäytyy liiaksi.

Eikä Meme jätä vessanpytyn kantta auki. Joka helvetin kerta.

Ajatusta pakeneva voima

En halua mennä takaisin kouluun. En halua olla menemättä kouluun vain sen takia että pelkään mitä paskaa minusta on levitelty vain koska en ole ollut kertomassa asioiden todellista puolta. En halua ahdistua vain siksi että yksi ihminen on poistanut minut facebookistaan, mutta on pysynyt sen kaverina, joka on minusta voinut levitellä vaikka mitä, ennen kuin lähti kokonaan karkuun koko koulusta raukkamaisen tekonsa vuoksi. Tämä ihminen kun kävi minuun käsiksi pikkujouluissa, kävi vielä uudelleen sen jälkeenkin kun olin säikähdyksestä lyönyt häntä kasvoihin. Sitten se vielä seurasi minua asunnolleni ja kutsumatta tunkeutui sinne sisään, eikä meinannut lähteä vaikka useampaan kertaan pyysin ja lopulta käskin. Sitten se vielä kehtasi sanoa kun siitä hänelle myöhemmin muistutin  (hän halusi vielä myöhemmin laittaa minulle viestejä käyttäytymisestään, mutta ei pyytänyt anteeksi ainuttakaan tekoaan) että 'olisit sanonut ettet halua että seuraan sua kämpälles'. Jo se että sille pitäisi sanoa ettei ihmisiä kuulu vain seurata niiden asuinpaikoille ja tunkeutua kutsumatta sisään, on pelottavaa. Se että se on viisikymppinen mies on pelottavaa. Se että se on viisikymppinen mies, joka käyttäytyy ja puhuu kuin viidentoista kesäinen on pelottavaa. 

Mitään todella vakavaa ei tapahtunut, mutta kai minulla on turvaton olo. Se realiteetti on iskenyt, että siinä olisi oikeasti voinut käydä todella huonosti minulle. Olin niin humalassa etten olisi voinut tehdä juuri mitään jos se olisi asunnossani päättänyt kiinni käydä. Minun tekisi mieli piiloutua, tekisi mieli sulkeutua maailmaan jossa ei ole ainoan ainuttakaan miestä. Kun ne tarttuu kiinni ilman minkäänlaisia kutsuja. Minä en missään vaiheessa koko puolikkaista kouluvuotta ole antanut tämän papan ymmärtää yhtään mitään. En ole ollut sen kanssa juurikaan tekemisissä, jutellut muutaman kerran kouluhommista. Eikö ihmisille saa enää jutella ilman että ne luulevat että minuun saakin koskea? Minuun ei saa koskea. Minä hämmennyin jo siitä että toinen (tyttöpuolinen ja turvallisesti parisuhteessa) koulukaverini halasi minua kun olin lähdössä joululomille. Ja nyt on sellainen olo ettei minuun saa enää koskaan kukaan koskea. Ei kaverit, naiset, miehet saati puolitutut. Miksei ihmisilläkin voi olla keltaista nauhaa kuten koirilla kaulassa ilmoittamassa, ettei tätä yksilöä saa lähestyä tai koskea?

Minua iljettää, ahdistaa ja inhottaa. Ennen raiskaus on ollut toki hyvin olemassaoleva käsite, minulla on ystäviä jotka on raiskattu, joille on tehty kamalia väkivallan tekoja, joista toipuminen on kestänyt kauan ja joista ei täysin koskaan kai toivutakaan. Olen ollut tukena, kuuntelevana korvana, mutta en ole koskaan osannut itse pelätä sitä asiaa. Se on silti ollut täysin irrallinen osa omasta minuudestani ja todellisesta ymmärryksestä. Empatiaan ja sympatiaan kykenee myös ilman todellista käytännön kokemusta tilanteesta, jonka toinen on läpikäynyt. 

Ensin vähättelin enkä oikein ymmärtänyt (taisin jopa naurahtaa) kun ystäväni antoi minulle kriisipuhelinnumeroita, että eihän tässä nyt mitään oikeastaan edes tapahtunut. Nyt se on alkanut upota, että oikeastaan kyllä tapahtui ja myös se, mitä olisi voinut tapahtua. Kaipaan tällä hetkellä palavasti terapiasuhdettani, jotain paikkaa jossa voisin todella läpikäydä tämän asian nyt kun aivoni alkavat päästä taas tapahtumien tasalle. Olen ystävieni kanssa asiaa puhunut ja kirjoittanut päiväkirjaan ja nyt tänne, olen sortunut vanhoihin pahoihin tapoihin ahdistuksen myötä, mutta silti tämä olo ei tunnu muuta kuin vahvistuvan. Ensin ajattelin muiden ylireagoivan, nyt minusta tuntuu että kuulun itse samaan kategoriaan. Kuuluuko tällaisesta nyt näin paljon ahdistua ja järkyttyä? En tiedä muuta kuin olevani hyvin ahdistunut ja järkyttynyt, alan lipsua masennuksen puolelle tämän takia. 

Pelkään mitä nämä tapahtumat ja tunteet tekevät omalle ajattelumaailmalleni, joka jo nyt on miesten suhteen turhan kyyninen. Järjellä tiedän että on niitä fiksujakin miehiä, sellaisia kuin ukkini ja isäni, mutta omat kokemukseni eivät paljoa anna tilaa näille hienoille ihmisille, jotka jossain tässä suuressa massassa lymyilevät. En halua ajatella että koko maailma on läpimätä ja niin ovat sen asuttavat loisetkin, haluaisin kyetä tasapainoiseen parisuhteeseen vielä joskus, haluaisin kyetä ajattelemaan hyvää muista ihmisistä, miehistäkin. Tiedostan senkin, etten koe samanlaista katkeruutta, kyynisyyttä ja vihaa naisia kohtaan kuin miehiä. Ja on kai hyvä että, tiedostan etten haluaisi olla näin katkera ja vihainen, mitä miehiin tulee. Haluaisin vain saada syyn ja enemmän esimerkkejä, jotka alkaisivat kumota tätä kytevää inhoa. Pelkään kuitenkin, että mitä kauemmin elän, sitä enemmän näihin hiiliin puhalletaan.

Jääkäri

Olen vähän sanaton, se on nykyään harvinaista. Nykyään on niin harvoin ihmistä jolle vain puhua puhumisen vuoksi että silloin kun on, en jää hiljaiseksi. 

Minun on vaikea ymmärtää pitkistä parisuhteista eronneita. Empatioin kyllä, mutta en ymmärrä. Empatia ja sympatia ovat aina olleet minulle helppoa, joskus liiankin helppoa. Tunnen toistenkin puolesta, eikä se ole hyvä asia. Mutta silti en voi ymmärtää sitä että joku kokee morkkista toisista ihmisistä kahden kuukaudenkin kuluttua. Ei se kai ole pitkä aika vielä toipumiseen, kai se on vasta todella vähän. 

En tiedä, en ole joutunut koskaan itse yrittämään toisesta yli pääsemistä. 

En minä mihinkään pakota, en painosta. Saa lähteä ja pitääkin jos tuntuu että ahdistaa. Täällä minä olen vielä kuukaudenkin päästä. Mutta saat syyttä itseäsi ettet yli pääse, jos vielä vastailet eksäsi viesteihin siitä mitä olet tekemässä ja mitä kuuluu.

Ei kai se ole helppoa kaikille vain päästää irti.

Mitä mitä mitä luulet tekeväsi?

Monta päivää on ollut tämä auki tässä enkä ole saanut kirjoitettua. En oikein tiedä miten paljon kirjoittaa ja mitä olla kirjoittamatta,  mitä vihaan koska yleensä vain kirjoitan ja myöhemmin häpeän. 

Olen vain ehkä oppinut etten pysty asumaan toisen ihmisen kanssa. Ainakaan sellaisen joka on niin itsekäs ettei osaa ajatella sitä että tämä on minun kotoni, eikä kuuntele jos pyydän olemaan mutiloimatta voitani. Oivariiniparkani. Tai ottaa uuden lasin kaapista joka kerta kun juo vettä. Eikä tiskaa sen jälkeen, vaikka on käyttänyt joka lasin ja mukin kaapistani. Kuka ei ota vessan lattialta mattoa ylös ennen kuin käy suihkussa? Eikö se ole ilmiselvää? Onko se ilmiselvää vain minulle, pitäisikö siitä kertoa ihmisille jotka käyttävät suihkuani? Miksei voi ripustaa pyyhettä naulakkoon kun naulakoita riittää vaikka armeijalle? Ja miksen minä saa kuunnella omaa musiikkiani vaan pitää kuunnella sen musiikkia jota minä en kestä, koska en pysty kuuntelemaan koko päivää huutavia ihmisiä, omassa päässäni kiljutaan jo ihan tarpeeksi. Miten nämä asiat eivät ole muille selviöitä, kun minä ymmärrän ne jos olen jonkun luona vieraana. Eivätkö nämä ole ihan perusasioita, peruskohteliaita käytöstapoja? 

Eivät kai sitten.

Eikä se lopu siihen, sitten on se toinen puoli josta minä en nyt kirjoita muuta kuin että vihaan itsekkäitä miehiä joilla ei ole hajuakaan mitä tekevät mutta eivät suostu vastaanottamaan ohjeita.

Luulen että olisi parempi jos kutoisin kyselylomakkeen ja jakaisin sen jokaiselle ennen kuin huolin niitä kotiini käymään. Menemme juomaan parit.

A. Vietämme kivan koti-illan sen sijaan.

B. Kävelemme kotiin tarpeeksi aikaisin jotta voimme tehdän sen mitä suunnittelimme huomiseksi.

C. Puen sinulle vaatteet päälle ja joudun taluttamaan sinut kotiin, ettet kaadu puiston lampeen, kompastut pihaportaisiini ja sammut vaatteet päällä heti kun olen auttanut sinut sänkyyn.

Ympyröi oikea vastaus.

Koditon koti

Kaksi viikkoa olen ollut vanhempien luona, syyslomaa viettämässä töiden merkeissä. Mieleen vuolahti elävästi ensimmäisenä iltana miksi minun ei ole hyvä täällä, miksi omaan kotiin on hyvä lähteä heti kun aika tulee ja rahat on töissä tienattu ensi kuulle. Kurja olo on kurjaa seuraa, mutta olen pitänyt itseni kiireisenä ja pysynyt poissa tästä sohvalta aivan muiden ihmisten sohvilla. Olen nähnyt kaikki ne jotka haluan elämääni ja tavannut yhden uudenkin, vaikka kyynisyyteni ja patoutunut pessimismini muistuttelevat maailman totuuksista. Kun ei haluaisi että sattuu ihan kovasti, älyllä tajuaa että enhän minä enää ole täällä, minä olen toisessa päässä Suomea, en minä voi luvata kenellekään mitään, en minä halua luvata kellekään mitään. Enkä minä usko että kukaan pitäisi minulle lupauksiaan, ei ole tähänkään mennessä pitänyt.

Riideltiin äidin kanssa siitä kun minä en voi ostaa lamppua e-baysta, se ei ymmärrä ettei voi ymmärtää irrationaalista syytäni jonka vuoksi en vain osaa tehdä päätöksiä ilman tukea, eikä se osaa tukea muuta kuin pionit pihaltaan. Lopulta minä en enää sano mitään, on helpompaa vain olla hiljaa ja mennä suihkuun parkumaan samalla kun yrittää sheivata sääriään vaikkei oikeasti edes tarvitsisi.

Serkku tulikin tänne käymään sainpa nähdä pikkuisen kummitytön. Se on sähäkkä typy, ei halua paikoillaan olla viittä minuuttia kauempaa. Sitten täytyy jo olla hyppyyttämässä ja liikuttelemassa tai naama muuttuu kiukustuksesta punaiseksi ja tulee rääkäisy. Serkku näytti väsyneeltä, se ei ole saanut nukkua kolmea tuntia kauempaa. Kai sen maksaa omasta lapsesta.

Sunnuntaina minä lähden kotiini, eikä takaisin tarvitse tulla ennen joulua.

Bitch please

Minä hain tänään yliopistoon mutta oikeastaan en haluaisi kirjoittaa siitä, koska voi olla että vähän romahdan jos saan hylkäyskirjeen. Se nähdään sitten, ensin täytyy tehdä ja valita näytetöitä ja lähettää ne ja kirjoittaa essee ja muita papereita ja vain jännittää. Kestää sitä jännitystä ja ahdistusta ja mikäli en pääsekään sisään, täytyy kestää vuosi töitä ja yrittää uudelleen. Tämä on nyt sellainen asia mitä oikeasti haluan, en näitä välivaiheita ja päivientäyttämisiä. On parturikampaajan ja perhepäivähoitajan ammattitutkinnoista varmasti paljon hyötyä viiden ja puolen vuoden kandi ja maisteriopintojen ohella, kun töitä on kuitenkin pakko tehdä.

Minä luulen, että vaikka saisin hylkäyksen, muuttaisin silti siihen kaupunkiin missä tuo yliopisto on ja yrittäisin saada sieltä töitä. En jaksa enää olla täällä, haluan muualle. En sitten tiedä haluanko pois tästä tilanteesta vai itsestäni. 

Minä annoin sen kuulla ettei sovinismi ole "hauskaa kiusoittelua", sanoin että se on alistamista ja nöyryyttämistä, ettei tällä vuosituhannella naisen paikka ole hellan ja nyrkin välissä. Se kun nainen vastaa nasevasti takaisin autotalleista ja matolla nukkumisesta harvoin on muuta kuin puolustautumista omaan vapauteensa kohdistuvaan hyökkäykseen, vaikkei sitä siinä hetkessä tajuaisi.

Olin ihan rakentava ja nätisti sen sanoin, ei olisi tarvinnut kun se pyöritteli vain silmiään. Olisin voinut olla kiukkuisempikin, varsinkin kun sanoin sille siitä sen rasismista. Se yrittää selittää että ei se ole rasisti, on sillä niitä "tummaihoisia" ystäviä. Minä katson sitä ja sanon "vitun saatanan neekeri." Niin se huusi televisiolleen kun joku oikea ei voittanutkaan skicrossia ja minä lähinnä tuijotin sitä silmät ymmyrkäisinä. Se ei katso minua kun sanon ettei minulla ole väliä jos se ystäviensä kesken sitä sanaa jakelee, jos niiltä kerran on tullut okei, mutta yhdyskunnallisesti 'neekeri' on kääntynyt loukkaavaksi sanaksi valkoisen suussa. Se ei katso minua, hymisee vain hmm-m sillä lailla alentavasti ja minä siemaan chai-latteani etten heitä sitä sen naamaan.

Lopuksi kuitenkin halataan ja huokaisen helpotuksesta, että pääsin tuostakin eroon.

Illalla se sekoilee kännissä vielä facebookissa ja minä lähinnä luen että se kehottaa minua vaan etsimään sitä helvetin yksisarvistani, en ikinä tule kyllä löytämään.

Juu, hyvä rupuisen suomenhevosruunan on siinä päätään kännissä aukoa.

Leivoin myslivadelmakuppikakkusia ja nyt teen niille ruusukuorrutuksen. Niitä voin syödä odotellessani Prinssi Valkoista.

Pumpulia kengässä

En tiedä kumpi on parempi, se että on kuin saisi oikeasti henkeä kun miettii sitoutumista vai että  kertoo että oikeasti haluaa juosta pois. Järjellisesti keskustelu on paras keino näissä asioissa, mutta entä sitten, kun kaikkea ei pitäisi sanoa? On paljon parempi vain nyökätä ja hymyillä, luulenkin että juuri nyt se on oikein. Ei ole oikein että me molemmat joudumme epäilemään minua, parempi että vain minä hyperventiloin pääni sisällä. Uskon että se menee ohi jossain vaiheessa, kunhan nyt sinnittelen vain tässä mahdollisimman kunniallisesti.

Minä en pidä ihmissuhteista, siis uusista vakavista ihmissuhteista. En ole koskaan ymmärtänyt ihastumista saatika rakastumista. Sitä että jotkut pystyvät ihastumaan uuteen ihmiseen kerran kuussa ja rakastuvat ihmisiin joita eivät edes tunne. 

En minä osaa sellaista tehdä, enkä edes haluaisi. On ahdistavaa kuitenkin olla aina se osapuoli jonka täytyy perustella joko toiselle sitä ettei se voi olla minuun ihastunut, tai itselleen sitä miksi minun nyt pitäisi olla ihastunut vaikken ole. 

Toisinaan se vituttaa että on henkisesti niin rampa ettei edes uskalla ihmisistä tosissaan välittää.

Marginaali

Se on hauskan näköinen ja kun minä sanon, ettei minuun saa koskea, se vain kohauttaa olkiaan, nyökkää päätään ja jää siihen käsivarren mitan päähän hyppimään. Minä hymyilen ja olen iloinen, vaikka kaverini onkin agressiivinen tänään ja aina välillä antaa minulle ilkeää silmää. Minä olen niin kuin en huomaisikaan, se toimii parhaiten, on kuin ei huomaisi. Ei minun tarvitse miellyttää joka saatanan sekunti, ei oikeasti tarvitse. Ravistelen henkisesti aivojani että saan sen ajatuksen uppoamaan sinne jäädäkseen. Se on kärsinyt niin paljon, että sille pitäisi antaa paljon anteeksi, varsinkin kun se itse tietää omat vikansa. Se ei vain niinä hetkinä vaivaudu niille mitään tekemään, enkä minä ole tullut sitä kouluttamaan vaan pitämään hauskaa.

Tanssin hitaatkin sen hipin kanssa, joka ei ole lähtenyt vaikka ne yleensä lähtevät jos eivät saa puolikovaa kaluaan johonkin hinkata. Minä vihaan hitaita, olen aina vihannut. Ne luovat kiusallisen läheisen tilanteen, oli sitten kyseessä tuttu tai vieras. Silti minä kärsin nyt heiluen puolelta toiselle ja nauretaan jollekin typerälle jutulle, koska minä en halua olla hiljaa ja antaa hetken kasvaa intiimiksi. Lopuksi niiaan ja lähden narikalle minkä jaloistani pääsen, nappaan vain istumassa olleen kaverin mukaan.

Ja silti se löytää minut, kysyy nätisti nähtäisikö joku päivä ja enhän minä voi siihen sanoa ei.

Joten nähdään ja nähdään uudelleen ja yhä vain uudelleen. Minusta se on nyt mukava poika, vaikka ensin se yritti huonointa tapaa saada minut kiinnostumaan ja hetken mietin että onko se fasisti, rasisti ja sovinisti. Olen kuitenkin nykyään aika tarkka siitä mitä mieltä itse olen näistä ajatusmalleista, että se tajusi edes raottaa silmiään. Ehkä se vielä kouluttaa ja sivistää itseään lisää, pakko sen on jos se aikoo psykologiaa opiskella. Ei ole paljoa homofoobikolla ja ahdasmielisellä asiaa nuorten mielenterveyspuolelle mielestäni, ellei halua ihmisten elämää vielä enemmän hajottaa.

Mutta ilmeisesti ei se ole niin pöljä kuin ensitapaamisella pelkäsin, nyt se on miellyttävää seuraa ja taidan katsoa mihin tämä tie menee.

Lähden huomenna Matruusin kanssa laivalle, on siinäkin kokemus.

PS. Kuka kertoo minulle mikä tuo blogloving.com on, kun teitä pulppuaa sieltä?

Happy removal day loser

Oli synttärini ja vaikka olenkin niitä angstaillut tässä viikon päivät, niin hauskaa minulla oli. Jotenkin olen kuitenkin taas muuttunut vähän ilkeäksi, sillä lailla siis että kun yleensä siedän paljon ja enemmänkin, niin lauantaihin mennessä en enää ottanut vastaan yhtään paskaa ja taisin olla tosi vittumainen. Suurin syy siihen oli se, että olen tässä ollut vuoden päivät Matruusin terapeuttina. Nyt valehtelen, olen ollut tässä neljä vuotta Matruusin terapeuttina. Vuosi sitten se erosi neljävuotisesta suhteesta, ja viimeisen vuoden olen kuunnellut sen valittavan ja marmattavan ja vellovan siinä. 

Minä osaan olla kärsivällinen, minä osaan kuunnella, mutta ei jumalauta en minun syntymäpäivänäni jaksa keskustella jonkun eksästä, josta viimeksi puolikuuntelin (koska jo silloin alkoi vituttamaan) viime viikon keskiviikkona. Minä halusin pitää hauskaa, minä halusin olla kavereideni kanssa, minä halusin tanssia ja nauraa hyvässä seurassa. Sitten Matruusi päättää tulla baariin, vaikka se vihaa baareja ja ensimmäinen asia mitä se minulle sanoo, on että voi vittu kun eksä soitti taas. 

Sitten se mökötti siellä ja minä kieltäydyin taipumasta siihen kuvioon, jossa minä istun sen vieressä ja kuuntelen empaattisena ja nyökyttelen ja voivottelen. Onneksi Homssu oli tullut tänne ja oli luonani yötä ja Homssun kanssa ei voi olla kuin hauskaa.

Lopulta Matruusi söi vielä puolet pitsastani, ja on muuten saatana velkaa neljä euroa nyt minulle.

Ja nyt minä yritän vielä vakuutella itselleni, että oli minulla hauskaa. Siis oli oikeasti, alkuillasta ja keski-illasta ja alkuyöstä. Ja sitten seuraavana aamuna.

Minä en pidä syntymäpäivistä, jos se enää ketään yllättää. Minulla on niitä synttäritraumoja, kun kukaan ei tule paikalle. Pariin otteeseen. Sitten minulla on niitä traumoja kun jotkut tulevat, mutta eivät oikeasti halua olla siellä. Se on melkein pahempaa kuin se, ettei kukaan tule, koska minulle puhkeaa sellainen miellyttämisen tarve, että lopulta olen revetä liitoksista. Minä haluan että ihmiset viihtyvät, haluan että kaikilla on hauskaa, ja yleensä silloin minulla ei enää ole hauskaa.

Olen jotenkin tullut siihen tulokseen että minun syntymäpäiväni on jotenkin kirottu, se ei koskaan ole täydellinen päivä. Siis edes sillä lailla kun aina yleensä meidän tyttöjen illat on. Silloin aina tapahtuu jotain.

Luulen että minä itse manaan sen päivän, ihan vain sillä että aina odotan sitä kauhulla, odotan koska jotain tapahtuu, odotan koska kaikki menee persiilleen. Ja sen takia pienemmätkin asiat kasvavat valtaviin mittasuhteisiin, jolloin ne on vaikea saada takaisin sellaisiksi murusiksi kuin ne oikeastaan ovatkaan.

Toisaalta minua ärsyttää se ajatus, että minun pitäisi ottaa kaikki vastaan ja olla aina se rauhallinen ja ymmärtävä ihminen. Seesteinen Om-ihminen, joka vain sietää ja sietää ja sietää.

Kun en ole.

Ihanaa, kaunista ja kamalaa

Paljon on tapahtunut ja paljon on voimia viety, se on kamalaa, se energiavaje. 

Minä pääsin kouluun, yhdeksän kuukauden aikuiskoulutus perhepäivähoitajaksi ja on siellä hauskaa. Sellaista mitä olen tässä jo useamman vuoden vähän tehnyt, mutta isommalla skaalalla. Olen viikon siellä nyt ollut, ja vaikka olen hurjasti tykännyt, on voimavarat olleet koetuksella. Olin ehtinyt unohtaa millaista on oikeasti keskittyä ja kuunnella ja kirjoittaa ja istua monta tuntia liikkumatta mihinkään samalla. 

Kahvilassa ja muutenkin missä töissä vain täytyy totta kai hymyillä ja olla kohtelias ja avoin ja jutella ja nauraa, mutta ei niin suuressa mittakaavassa kuin koulussa. 

Tämän tein eilen illalla, meni n. 7 tuntia

Edellispäivänä Audio laittoi minulle viestiä. En siitä ole vuoteen kuullut ja facebookissakin poisti kavereistaan. Se ei minua haitannut yhtään, huokaisin silloin helpotuksesta. Se on lapsellinen ja älynsäkin itse pilannut mies, jonka kanssa en enää haluakaan olla tekemisissä.

Se kuitenkin kysyi että ehtisinkö kahvitella, ihan vain kahvitella, ei sitä kiinnosta että seurustelenko, on tapahtunut paljon ja se haluaa avautua jollekin ja sitä melkein itkettää, anteeksi että se on sillon joskus ollut täysi kusipää ja sille on tullut tosi huono mieli meidän säädöistä (joita se ei muuten itse halunnut puhua läpi), eikä hänellä ole mitään ketunhäntää nyt tässä, mutta tosi ikävät on hänen fiilikset.

Menin ihan vain että saan sanoa omalta osaltani tärkeät asiat ja siinä onnistuinkin. Sanaakaan se ei kuunnellut, aivan kuten ei silloinkaan.

Sillä on sairaus edistynyt ja kesän se oli toimintakyvyttömänä ja nyt ne on löytänyt massan sen aivoista. Kysyin mikä se on ja voiko sille tehdä mitään. Hän ei tiennyt ja sanoi että hänellä on yksi lääke, joka auttaa kaikkeen, ja se nyt tiedetään. Minä pyöräytin silmiä, kun ei se mari auta mihinkään kuin turruttamiseen ja se idiootti tietää sen itsekin.

Sitten se alkaa vonkaamaan, sitä kuinka kivaa meillä silloin oli ja olis ihan hurjan kiva jos voitais mennä siihen takaisin. Minä muistan vain sen paskan olon mikä sen tapaamisen jälkeen aina oli ja kysyn siltä, että onko sillä tarve vain saada joku lähelle. Se kiertelee ja kaartelee ja minä tiedän että sen ajatteli että minä olisin helppo. Selitän sille viidellä eri tavalla että ei tule onnistumaan, että en halua ja että en halua siksi ja miksi ja siksi. Minä en pidä siitä että minua yritetään säälillä saada ansaan.

Ei se uskonut tai kuullut, se sanoi että mieti nyt ja puhelin toimii aina ja täällä hän on.

Minusta tuntuu että se vain pelkää, se pelkää jäädä yksin ja se pelkää kuolla ja se haluaa minut saattohoitajakseen. Minä en ole sellaiseen kykenevä enkä haluakaan olla, en varsinkaan ex-ei-edes-poikaystäväni saati kenenkään muun. Tässä on itseään saatettu sinne haudan lepoon niin monta vuotta että en tarvitse muitakaan.

En minä oikeasti edes tunne Audiota, eikä se tiedä mitään minusta, ei se koskaan kysynyt tai kuunnellut.

Minä en ymmärrä sen mieltä. Ja minusta on kamala ajatella että voin olla niin julma, että toivon sille nopeaa kuolemaa.

Typerä ja suvaitsematon

Iskä kertoi minulle yhden tärkeän elämäntotuuden ihmisistä muutama vuosi sitten. Se menee näin:

"Älä luota ihmisiin. Tai oikeastaan, jos luottaa siihen että ihmiset ovat aika typeriä ja suvaitsemattomia, niiden kanssa tulee toimeen ihan hyvin."

Se, että olen kokenut sen todeksi kerta toisensa jälkeen on vain lujittanut tätä jokseenkin perinnöllistä elämänviisautta, jonka iskä on vuorostaan oppinut Ukkilta. Niillä on aikalailla samanlainen elämänkatsomus ja minä olen pudonnut samaan lokeroon. Tai kaivoon mahdollisesti, koska tästä ei ole paluuta.

Miksi nyt jaan tämän elämäni lakipykälän johtuu siitä, mitä tapahtui viime yönä.

Vaikka olinkin vielä jokseenkin kipeä ja pyjamassa koko päivän silmälasit päässä ja tukka takussa, sai kaveri houkuteltua minut baariin kaverinsa kanssa tunnin varoitusajalla. Tunsin sen toisen tytön yläasteelta, mutta en ole sen kanssa ollut tekemisissä. En kuulunut niiden supercooliin kauniiseen tanssiporukkaan, ja se on vieläkin vähän pelottava ihminen. Siis ei pelottava, lähinnä kyse on siitä että se on sellainen ihmisihminen, joka on pitkä, laiha ja kaunis, jolla on valkoinen täydellinen hymy ja kiharrettu blondi tukka. 

Mutta se oli tosi myös sellainen joka halusi lähinnä istua, juoda karpalolonkeroa ja olla hiljaa. Tanssilattialle ei voinut mennä ennen kuin siellä oli niin paljon porukkaa että se on vastoin logiikkaa, ja silloinkin piti mennä keskelle, koska se ei tykännyt siitä että sitä katsotaan.

Tämä ei nyt liity vielä mitenkään typeryyteen tai suvaitsemattomuuteen muuten kuin että minun teki mieli itseäni tai mahdollisesti sitä päähän, kun se ei tajunnut että sellaisella naisella kuuluisi olla itsetunto kohdillaan.

Loppuillasta puoli kolmen aikaan minä irrottauduin siis heidän seurastaan, koska hiljaa istuminen ei ole se asia josta maksan kymmenen euroa päästäkseni tekemään ja liityin muiden tuttujen seuraan. Kolmelta minut löysi lapsuudenkaveri, jolla on jo pitkään ollut jokin kummallinen ihastus minuun, mutta en saa siitä koskaan kiinni.

Se tanssii minun kanssa ja sitten tekstailee, tanssii ja tekstailee ja nauretaan sitä kuinka se on hukannut toisen tuttuni. Sitten alkaa hitaat ja minä katson kelloa että juu, hitaat joko mennään, koska minä vihaan hitaita ja minä vihaan sitä kiusallista hetkeä joka väkisinkin on tulossa jos niitä tanssii jonkun kanssa, joka ei täysin ymmärrä ja halua että on friend-zonella.

Mutta en pääsekään pakoon ja olen idiootti itse, olen aina. Se on kuitenkin ihan hauskaa, koska lauletaan Pinkin mukana ja nauretaan ja sitten se lopettaa ja se typerys suutelee minua ennen kuin tajuan tehdä mitään.

Ja vinkkinä kaikille: et ole kuoleva kala, etkä myöskään kykene syömään päätäni, miten suureksi suusi avaatkaan.

Se hymyilee typerästi ja 'jaa, voi vittu', ajattelen minä ja mennään hakemaan takit. Hukkaan sen hetkeksi ja kun se taas tulee niin se näpyttelee puhelintaan taas. Se kertoo että sen en-edes-tiedä-fuck-buddy-ehkä-on-off-nainen on laittanut viestiä ja hän soittaa sille ja sitten löydetään se kadonnut tuttu, jolla on kieli naisen kitalaessa (katso aikaisempi ohje) ja jostain syystä kainalossa naisten musta pikkulaukku. 

Sitten sanoo hän mies että fuck-buddy olis tossa läheisen kebabbilan edessä, mennään sinne. Juu mennään vaan sanon minä ja haluan lyödä sitä, koska tässä se ihmisten typeryys taas nähdään. Niin minussa kuin siinä.

Ja sitten laitan Matruusille viestiä että voiko se viedä minut kotiin ja ne tulee samalla kyydillä, koska se lapsuudenkaveri asuu lähellä minua. 

Kotona odotan että kello on puoli kahdeksan ennen kuin annan koirille ruoan ja mietin, olenko minä liian suvaitseva vai liian typerä.

mene nukkumaan, idiootti

Mitä se tarkoittaa kun mies yrittää rusentaa kätesi murusiksi kätellessään? 

Niin lukee minun yöpöytäkirjasessani. Se on niin sotkuisesti kirjoitettu että minun täytyy hetki miettiä mitä se sanoo, sen siitä saa kun kirjoittaa puoliksi unissaan.

Mielestäni ihan hyvä kysymys, en vieläkään tiedä vastausta. Minulle käy niin useasti, usein minä puristan takaisin kaikella voimallani ja vastan niiden tuijotukseen. Minulle on opetettu että kättely ei saa tuntua kuolleelta kalalta, mutta henkilökohtaisesti en koe kohteliaaksi yrittää murtaa toisen rystysiä heti ensitapaamisella.

Tänään kävin Womballa Örmykkään kanssa ja meillä oli hauskaa. 

Womba oli saanut paniikkikohtauksen pankissa, minä yritin usuttaa sitä eteenpäin. Se sanoi samoja sanoja kuin minä vuosia sitten, katon sitä sitten ja katseli seiniä ja pölyhiukkasia. Olisin halunnut jutella sen kanssa asiasta kaksin, mutta en saanut tilaisuutta. 

Sneaky bitch

Taas minun täytyy hiipiä Harun koneelle kun se on jo mennyt nukkumaan. Siinä vaiheessa kun koneestani alkoi nousta savua, totesin että ehkä on parempi luovuttaa sen suhteen.

Olin lauantaina Homssun tupareissa, oli todella hauskaa ja onkin ollut energisempi olo sen jälkeen. Ainut huono puoli jonka en halua antaa kaivella itseäni - koska asia ei minulle kuulu, mutta kuuluu kumminkin kun Homssu on kaverini - on Homssun poikaystävä, joka on pahimmasta päästä lurjuksia jonka tiedän. Ja minä olen sentään keräillyt lurjuksia kuin sulkia hattuun.

Ennen se oli vain mies, johon ei ollut pätkän vertaa luottamista ja jolla oli lievä narsismi. Nykyään se on alkanut polttelemaan maria oikein olan takaa ja sen narsismi on jo lähinnä kukkiva narsissi. Siinä missä Homssu tarvitsisi jonkun vakaan ja älykkään ja yhtä filosofisen, se on vain hyvin kapeakatseinen ja kuka ties missä. Lisäksi siinä vaiheessa kun niiltä lipsahti että se on naimisissakin, minun teki mieli jo läimäistä jotakuta ja huutaa että ei voi olla totta.

Homssu on siinä samanlainen kuin minä, että se pelkää olla yksin. Minä en päästä ketään lähelleni ja se taas päästää liian lähelle ja rakastuu, eikä enää uskalla päästää irti, vaikka tietää ettei koko suhde ole sille hyväksi. 

On tuskastuttavaa istua sen sängyllä kahden tytön kanssa ja teeskennellä ettei kuule keittiöstä kuuluvaa riitelyä. Tai ei se edes ole riitelyä, se on vain sitä että Homssu on rauhallinen ja järkevä ja se mies kieltää Homssun mielipiteen kuin omansa olisi absoluuttinen totuus.

Lisäksi olin toista kertaa elämässäni baarissa sneakersit jalassa ja tunsin itseni epänaisellisemmaksi kuin aikoihin. Olin kaikkia pään lyhyempi enkä osannut tanssia ilman korkoja. Siinä sitten pompin kun ympärilläni heilui 170-senttisiä seksikkäitä kaunottaria ja tunsin itseni 12-vuotiaaksi pojaksi.

Korvasin itsetunnon salmareilla ja tequilalla, sen jälkeen en aivan koko aikaa miettinyt naurettavuuttani.

Kahvit ja Code: Breaker maratooni

Olen saanut flunssan.

Kahvilla on kivaa, vaikka molemmat kärsii krapulasta ja liian vähästä unesta, sovitaan että mennään ensi viikolla terassille.

Puoli välissä kotimatkaa olen jo onnistunut ylianalysoimaan ja miettimään niin paljon että olen hermoromahduksen partaalla. Miksi, miksi minä sanoin niin?! Voi luoja kuulostin varmasti naurettavalta. Miksi sinun täytyy aina olla niin typerä, olisit vain hiljaa. Pitäisit suusi kiinni ja hymyilisit.

Sitten se pistää viestiä ja voin taas hengittää.

Tämän takia olen huono uusien ihmisten kanssa, en tiedä mitä ne haluavat ja miten minun pitäisi olla. Niin kuin mukamas päähäni ei olisi jo hakattu että sitä kuuluu olla ihan vain oma itsensä. Mutta mitä sitten kun omana itsenään olosta seuraa pelkkää epävarmuutta ja pelkoa ja ahdistusta, mitä sitten? Pelkään olla oma itseni, koska en pidä siitä kuka olen. Miksi siis kukaan muukaan pitäisi?

Pelkään aina että puhun liikaa, olin sitten kenen seurassa tahansa. En saa puhua itsestäni paljoa, se on itsekästä. Täytyy kuunnella toista ja esittää tarkentavia kysymyksiä hänen kokemuksestaan, ei kertoa omastani. 

Myöhemmin käyn aina läpi sanomisiani ja mietin mitä olisin voinut jättää sanomatta.

Voisin aina olla niin paljon parempi.

Ihana päivä aijai

Lähe mun kaa tanssimaa, minä mangun ja hetkutan Harun vieressä. Mutta se on osittain sen vika, mitäs pisti musiikin soimaan.

Se katsoo minua kuin olisin järkeni menettänyt, enkä viitsi muistuttaa että se meni jo aikaa sitten. Lopulta se suostuu, mutta kello on vasta neljä päivällä ja aurinko paistaa kuumana taivaalta. Ensimmäinen kesäpäivä me vietetään puutarhassa, tänä vuonna minulla on projetina toinen puoli rinteestä jonka laitoin uuteen uskoon viime keväänä. Silloin se näytti aika lailla samalta kuin tuo toinenkin puoli.

Se näyttää nyt tältä:

Alhaalla on alkuja sinisistä ja valkoisista karpaattienkelloista ja valko-vaaleanpunaisesta hortensiasta. Tähtituijan takaa kasvaa ritarinkannuksia valkoisina ja violetteina. Sen yläpuolella on syyskeijua ja jotain muuta mitä en muista, koska fiksuna en kirjoittanut ylös. Vankkurinpyörän takana kasvaa kuuliljoja. Sen eteen tulee kesäkukkia, en vielä tiedä mitä.
Ylimmällä tasolla oli viime kesänä salkoruusuja, ne tekivät käytävän paviljongin eteen. Tänä vuonna en ole vielä varma mitä siihen haluan.
Äiti on tehnyt keramiikan, joka näkyy oikealla.

Kaiken kaikkiaan lähdin tästä tilanteesta:

Tuo vuorimänty on 25-vuotta vanha, se on kasvanut niin leviäksi ja harvaksi että päätin repiä sen alas. Iskä haluaa kuitenkin samanlaisen tilalle. Teen tuohon kaksi tasoa ja alemmalle kaksi vuorimäntyä. Ylempänä kasvaa liljoja, siirrän ne ylemmäs. Upea punainen pioni saa jäädä paikoilleen, siihen en uskalla koskea.

Bimi oli tietenkin mukana.

Rinne alhaaltapäin katsottuna. Tarkoitus olisi tehdä selkeämmät penkat, maa on kahdessakymmenessä vuodessa valunut pikku hiljaa yhä alemmas ja alemmas ja koko rinne on nyt vain kasa kiviä ja savimaata.

Olen ottanut kuvan kirsikkapuumme alta, siihen teen pyöreistä luonnonkivistä kivetyksen ja asetan penkin jossa voi sitten nauttia upeasta kukinnasta ja makeista kirsikoista.

Niin, sitten revimme Harun kanssa männyn pois, ja aikamoinen monttu saatiin aikaiseksi. Toisen juuret olivat helposti melko maan pinnassa, mutta rappujen vieressä olleen juuret katosivat kivetysten alle. Nyt vain täytyy toivoa etteivät ne houkuttelee liikaa juurimatoja.

Memerkin auttoi.

Haru ja juuri. Lopulta koko paikka näytti aika lailla sotatantereelta, mutta odotan sitä että saan tämän valmiiksi, siitä tulee upea, minä päätin niin.

Vaate- ja hiuskriisien jälkeen pyöräiltiin kaupunkiin, todettiin että molemmilla on nälkä ja mentiin mäkin autokaistalle, olihan meillä jonkinlaiset pyörät alla.

Yö oli todella lämmin, mentiin istumaan kirkon eteen saaliidemme kanssa. Se aiheutti niin monta Honey, Jesus can't help you, dat bitch is dead -vitsiä etten kehtaa edes muistaa.

Harun pyörän rengas meni rikki. Sorry Jesus.

Baarissa oli vähän porukkaa, mutta nainen jonka kanssa juttelin sanoi että ne tulee kahden jälkeen kun toinen tapahtuma menee kiinni. 

Se ei haitannut minua, mitä enemmän tilaa tanssia sen parempi. Törmäsin tuttuun joka esitteli minut miehelle, johon myöhemmin sain kuulla sen olevan ihastunut, mutta koska en tiennyt sitä silloin, ei voi minua syyttää asioiden laidasta.

Haru kutsui sitä heti Captain Americaksi, kun se on niin komea ja kohtelias. 

Se haluaa tänään kahville kanssani ja minä sanoin että kyllä käy.

Osastotutun kolmetoistavuotias koira kuoli, se on ollut sairaana jo vuodenpäivät mutta se ei tee siitä yhtään vähemmän surullista. Täytyy alkaa taas lukemaan muistokirjoituksia lehdestä.

cutiepiepiirrustuksia

On niin hirmuisen maailmanpelastajaolo, kun kaupassa ostan suomalaista ja luomua, sitten ei enää ole kun kassalla huomaan että lompakko jäi toiseen laukkuun.

Pelottavan näköinen kaupankassatäti onkin oikeasti tosi mukava, kun pyydän sitä pitämään ostokseni kassalla vartin verran. Sitten minä juoksen kiroillen kotiin.

Uskalsin mennä takaisinkin, se on minusta tosi hyvin. Joskus olisin osoittanut jotain katon rajasta ja vain juossut.

Minulla on ollut viime päivinä kauhea ikävä ja yksinäinen olo. En ole kuitenkaan sortunut, päätin elää eunukkina kunnes löydän jonkun oikean, leikkasin metaforisen penikseni poikki ja laitoin odottamaan kaappiin.

... Tuo saattoi kuulostaa erittäin epämiellyttävältä. 

Piirsin kuitenkin sitten itselleni miehen, ihan vain että ainakin minulla on kuva jossa voin olla lähellä.

Voi luoja että olen säälittävä.

Lisäksi olen saattanut jo kaksi päivää katsoa genremaratonia hulusta, ja sitten minun oli pakko piirtää jotain sopimattomuuden rajoilla sijaitsevaa. Piti juosta tänään pitkin kaupunkia ostamassa uusia copiceja kun olen maalaillut niillä viime aikoina niin paljon.

Hemmetti soikoon kun niidenkin hinta nousee koko ajan, täältä päin kappaleen saa seitsemällä ja puolella eurolla, ja vain kahdesta liikkeestä, joissa molemmissa on olematon värivalikoima. Ei ihan hevillä seitsemää kynää korvata.

Kuraa

Viikonlopusta selvitty ilman suuria kuolonuhreja. Lähinnä tyhjien kaljatölkkien, murheiden, sipsipussien ja kasviskeiton hautausmaa tuli luotua. 

Henkilökohtaisesti jos minun poikaystäväni olisi niin lapsellinen, holtiton ja ihan vain täyskusipää (olettaen tietysti että joskus huolisin poikaystävän) se saisi lapikasta niin äkkiä että näkisi lentäviä yksisarvisia ja sateenkaaria. Olin kuitenkin Homssun puolesta vihainen, se ei itse oikein osaa.

Se jaksaa aina vain ymmärtää ja ymmärtää ja ymmärtää, vaikka minä en jaksa enää kyllä ymmärtää siinä vaiheessa kun se sanoo, ettei kuule poikaystävästään muutamaan päivään mitään ja muuttopäivänäkään se ei ilmesty paikalle sovittuun aikaan.

Sitten se onnistuu vielä kääntämään koko jutun kuin se olisi Homssun vika, ja minulta nousee savu korvista kun Homssu taas ymmärtää. 

Ajoin takaisin kotiin auringon paisteessa, musiikki niin kovalla että kaupungissa itse vajoaisin penkissäni alemmas ettei naamaani näkyisi, ja tajuan ettei minulla ole maanantaina mitään.

Ei mitään.

Mitä minä sitten teen? Olen tässä kaksi viikkoa juossut ympäriinsä ties missä ja yhtäkkiä kaboom, minun täytyy taas istua kotona. 

Pitäisi kyllä siivota koska täällä näyttää taas siltä kuin voisin osallistua Hamstraajat-ohjelmaan ja olla se ylikiintynyt hullu nainen, mutta se on yksi syy miksen ole suuremmin istunut kotona ilman tekemistä. Onhan minulla tämä Harun kone, voisin pelata Skyrimiä tai simssiä koko päivän, täällä on Supernatural-lisäosakin. Siihen menisi kai helposti koko päivä. On vain sellainen ongelma että tiedän olevani huomenna aivan yhtä levoton kuin olen nytkin. Sellainen että paikoillaan istuminen on melko mahdotonta. Sellainen että yhden blogitekstin kirjoittamiseen menee viisi ja puoli tuntia koska minun on vähintään viiden minuutein välein noustava tekemään jotain muuta.

Haluaisin hakata päätä seinään, mutta pyörryttää jo valmiiksi.

Ai niin, miksi perkeleessä pornosaitin kautta pääsee minun blogiini?

Halleluja

I've never cried for a man in my whole life, minä nauran Harulle kun se kysyy onko kaikki hyvin. En ole ja tuntuu siltä etten tulekaan kun yritän suihkussa istuessani pusertaa pisaria poskilleni väkisin.

Sormet tuntuvat kylmiltä, mutta onko se mikään ihmekään kun veri pakenee aivan muualle.

Tällainen itkeminen on paljon helpompaa, totean, enkä jaksaisi välittää. Minulla on taas sellainen olo etten ole olemassa kenellekään muulle, ehkä olen pelkkää ilmaa.