Työvaihejuttuja

Oletan aina olevani melko näkymätön. Sellainen jonka nimeä ei oikein saa mieleensä vaikka olisi sen kuullutkin joskus. Olen uusien ihmisten kanssa niin häilyväinen ja ujo, kaikki lihakset niin jäykkänä jännityksestä että hyvä kun pystyn liikkumaan, saati sitten puhumaan. 

On todella pelottavaa kun joku muistaakin nimeni, sellainen ihminen jolle olen puhunut ehkä kaksi lausetta puoli vuotta sitten. Ne ovat sellaisia hetkiä kun hetkeksi koko maailma muljahtaa outoon kulmaan ja täytyy tovi räpiköidä sen todellisuuden perään jota kuuluisi elää sen sijaan johon on pudonnut. On se kuitenkin kiva ettei olekaan ehkä ihan sellainen hiiri kuin itse luulee.

Tänään sain toisen pienlehditä valmiiksi, sen yksinkertaisemman. Vielä on paljon toisesta tekemättä, vaikken muistanutkaan ottaa tämänpäiväisestä työvaiheesta kuvaa, sain jo mustattua koko tuon arkin joka tuossa valopöydällä näkyy.

Tykkään pienlehtien tekemisestä, ne vaativat paljon töitä ja miettimistä, mutta sitten on niin onnistunut fiilis kun pitelee taiteltua, niitattua ja siistittyä versiota kädessään.