Pahoittelut, jotain meni pieleen

En päässyt kouluun. En ainoaankaan niistä. Eniten kurjuuttaa se että vaikka kerroin itselleni koko ajan että minä tuskin pääsen, niin sattuu se silti että on sellaisella varasijalla ettei mitään toivoakaan ole. Vaikka niin toitotin itselleni ettei se maailma siihen kaadu, töihin vain ja taiteita lisää, jos sitä vaikka oikeasti oppisi maalaamaan.

Semmoisia oikeita töitä, koska yrittäjyys on perseestä, siinä ei rikastu kuin vahingossa ja aniharva. Hyvä kun saa vuokran maksettua ja kuukauden ruoat ostettua, muuhun ei juuri rahaa käteen jää. Silti tehdään neljänkymmenen tunnin viikkoa, sitä vain ei voi suurimpaa osaa ajasta muuta tehdä kuin keittää teetä ja istua perseellään ja toivoa että puhelin soisi tai joku kävelisi sisään. En voi kehottaa ketään nuorta (saati aikuista) alkamaan yrittäjäksi, ei siinä saa mitään muuta kuin elämänketutuksen ja ihmisvihan.

Tänäänkin puhelin soi kahdesti. Toinen oli peruutus ja toinen oli mummo joka kysyi leikkauksen hintaa. Hinnan kerrottuani vastaus oli: "Oi kauhia, onkse nii paljo? Emmää kyl sit tuu."

No älä sitten tule, ole sen pehkosi kanssa. Leikkaa itse, siten sitä halviten pääsee jos ei käsityöstä ja ihmisen ajasta ja oman ulkonäön ylläpitämisestä halua maksaa. Muutapa metsään, siellä ei kenenkään tarvitse katsella sitä sinun leikkaamatonta tukkaasi eikä vastata turhiin puheluihisi. 

Mutta kunnon asiakaspalvelija ei sano noin. Puhelimessa täytyy silti hymyillä (ääni kuulostaa ystävällisemmältä kun hymyilee tyhmästi seinälle. Tai irvistää itselleen peiliin) ja pahoitella ja sanoa että kiitos kuitenkin, kuulemiin. Kiitos. Niinpä niin.

 Ei auta, ei se eläminen siihen lopu että henkeään pidättää.

Puutarhassa on hyvä olla

Ojassa istun ajattelemassa

Täällä sitä tajuaa että jos ei ole huono niin ei kyllä ole oikeasti hyväkään. Aina löytyy joku joka on pirusti parempi ja sitten ei kehtaa näyttää omia töitään hetkeen kenellekään. Samalla haluaisin että joku sanoisi että ihan paska, koita uudelleen ja toisaalta on paljon mukavampaa jos hymyillään ja nyökytellään. Kaikista paras ja pahin on jos ei sanota mitään. Sitä meidän toinen opettaja tekee. Se vain katsoo ja ojentaa takaisin. Silloin minä tiedän että tämä on täysi susi, revi ja heitä roskiin. 

Sain tänään toisenkin pienlehteni valmiiksi, sitten menin katsomaan kun Metsinkäinen kokosi omaansa ja masennuin niin etten kehdannut näyttää lehteäni sille lainkaan. Lähdin kotiin ja haahuilin Memerin kanssa ympäriinsä peltoja ja pientoja pari tuntia ennen kuin uskalsin takaisin yksin omaan kämppään etten riko tätä hienoa pitkää taukoa jota olen viettänyt. 

Typerää kun tiedostaa että on aivan naurettavaa vedellä pohjamudissa yksinkertaisesti sen takia ettei ole tarpeeksi hyvä jossain asiassa, järki sanoo että voi jumalauta harjoittele sitten äläkä itke siinä verta. Silti on vain raskas olo ja kurjuuttaa, eikä edes harjoittele kun avaa vaan tietokoneen että jos se sillä menisi ohi. Onko ihmekään että on vain keskinkertainen jos siitä huolimatta että tietää voivansa parempaan ei edes yritä kehittää itseään.

Joskus raivostutan itse itseäni.

Whooppiedoo sinne meni se tauko.

Työvaihejuttuja

Oletan aina olevani melko näkymätön. Sellainen jonka nimeä ei oikein saa mieleensä vaikka olisi sen kuullutkin joskus. Olen uusien ihmisten kanssa niin häilyväinen ja ujo, kaikki lihakset niin jäykkänä jännityksestä että hyvä kun pystyn liikkumaan, saati sitten puhumaan. 

On todella pelottavaa kun joku muistaakin nimeni, sellainen ihminen jolle olen puhunut ehkä kaksi lausetta puoli vuotta sitten. Ne ovat sellaisia hetkiä kun hetkeksi koko maailma muljahtaa outoon kulmaan ja täytyy tovi räpiköidä sen todellisuuden perään jota kuuluisi elää sen sijaan johon on pudonnut. On se kuitenkin kiva ettei olekaan ehkä ihan sellainen hiiri kuin itse luulee.

Tänään sain toisen pienlehditä valmiiksi, sen yksinkertaisemman. Vielä on paljon toisesta tekemättä, vaikken muistanutkaan ottaa tämänpäiväisestä työvaiheesta kuvaa, sain jo mustattua koko tuon arkin joka tuossa valopöydällä näkyy.

Tykkään pienlehtien tekemisestä, ne vaativat paljon töitä ja miettimistä, mutta sitten on niin onnistunut fiilis kun pitelee taiteltua, niitattua ja siistittyä versiota kädessään. 

Me mörököllit asumme verhot kiinni

Minulla on noin kolmekymmentäviisi

tuntia ennen kuin koulu taas alkaa. Olen noin sataprosenttisen varma, että näinä kyseisinä tunteina tulen nukkumaan, syömään ja tuijottamaan kurjana tyhjyyteen. Mahdollisesti tapaan luokkakaveria.

Kysehän ei ole siitä etten pidä opiskelusta, olen aina ollut ihan hyvä koulussa ja silloin kun on todella pitkään sairaslomalla, eikä sinua päästetä sinne - taikka mihinkään, koska sairaslomalainen ei saa näyttää naamaansa missään - jotenkin kummasti se kutsuu aina vain kovemmin luokseen. Mutta mitä sitten tehdään kun ollaan oltu koulussa ja vähän jo käyty rajoilla, tulee loma ja loma loppuu? 

Silloin ollaan kauhuissaan ja suruissaan ja raskaina, koska ei jaksaisi eikä haluaisi. Haluaisi olla seuraavatkin kuukaudet keskellä lapin autiota metsää Harun ja Memerin kanssa, käydä neljä kertaa päivässä koiran kanssa lenkillä ja tehdä hyvää ruokaa. Pelata kuusi tuntia Skyrimia ja toiset kuusi tuntia katsoa Supernaturalin kolmoskautta pitkästä aikaa läpi uudelleen. 

Uuden vuoden vaihtuessa katsotaan naapurien raketteja, ne putoaa puiden rankoihin ja kytee siellä hetken ennen kuin sammuvat kokonaan. Pelataan Harun luokkakaverin kanssa GTA vitosta, minä ajan autoa pitkin autiomaata ja alas kiellekkeeltä.

Lopulta voisin unohtua siihen maailmaan kokonaan.

Mutta lopulta ne kuusi tuntia ja vähän vielä päälle pitää käyttää siihen että ajaa takaisin oikeaan maailmaan, eikä taivaalta tule enää valkoista pumpulia vaan vettä. Aina vain vettä ja vettä ja vettä, kaikki uppoaa kuraan ja mustaan limaan, miten täällä mukamas on tarkoitus edes hengittää?

Uutisissa setä kyllä sanoi että loppuviikosta tulisi jo pakkaset, minä suutun jos se valehtelee taas.

 

Oli kyllä mukava uusi vuosi, en valittanut juuri lainkaan.

Minne minun kesä meni?

Ihana päivä aijai

Lähe mun kaa tanssimaa, minä mangun ja hetkutan Harun vieressä. Mutta se on osittain sen vika, mitäs pisti musiikin soimaan.

Se katsoo minua kuin olisin järkeni menettänyt, enkä viitsi muistuttaa että se meni jo aikaa sitten. Lopulta se suostuu, mutta kello on vasta neljä päivällä ja aurinko paistaa kuumana taivaalta. Ensimmäinen kesäpäivä me vietetään puutarhassa, tänä vuonna minulla on projetina toinen puoli rinteestä jonka laitoin uuteen uskoon viime keväänä. Silloin se näytti aika lailla samalta kuin tuo toinenkin puoli.

Se näyttää nyt tältä:

Alhaalla on alkuja sinisistä ja valkoisista karpaattienkelloista ja valko-vaaleanpunaisesta hortensiasta. Tähtituijan takaa kasvaa ritarinkannuksia valkoisina ja violetteina. Sen yläpuolella on syyskeijua ja jotain muuta mitä en muista, koska fiksuna en kirjoittanut ylös. Vankkurinpyörän takana kasvaa kuuliljoja. Sen eteen tulee kesäkukkia, en vielä tiedä mitä.
Ylimmällä tasolla oli viime kesänä salkoruusuja, ne tekivät käytävän paviljongin eteen. Tänä vuonna en ole vielä varma mitä siihen haluan.
Äiti on tehnyt keramiikan, joka näkyy oikealla.

Kaiken kaikkiaan lähdin tästä tilanteesta:

Tuo vuorimänty on 25-vuotta vanha, se on kasvanut niin leviäksi ja harvaksi että päätin repiä sen alas. Iskä haluaa kuitenkin samanlaisen tilalle. Teen tuohon kaksi tasoa ja alemmalle kaksi vuorimäntyä. Ylempänä kasvaa liljoja, siirrän ne ylemmäs. Upea punainen pioni saa jäädä paikoilleen, siihen en uskalla koskea.

Bimi oli tietenkin mukana.

Rinne alhaaltapäin katsottuna. Tarkoitus olisi tehdä selkeämmät penkat, maa on kahdessakymmenessä vuodessa valunut pikku hiljaa yhä alemmas ja alemmas ja koko rinne on nyt vain kasa kiviä ja savimaata.

Olen ottanut kuvan kirsikkapuumme alta, siihen teen pyöreistä luonnonkivistä kivetyksen ja asetan penkin jossa voi sitten nauttia upeasta kukinnasta ja makeista kirsikoista.

Niin, sitten revimme Harun kanssa männyn pois, ja aikamoinen monttu saatiin aikaiseksi. Toisen juuret olivat helposti melko maan pinnassa, mutta rappujen vieressä olleen juuret katosivat kivetysten alle. Nyt vain täytyy toivoa etteivät ne houkuttelee liikaa juurimatoja.

Memerkin auttoi.

Haru ja juuri. Lopulta koko paikka näytti aika lailla sotatantereelta, mutta odotan sitä että saan tämän valmiiksi, siitä tulee upea, minä päätin niin.

Vaate- ja hiuskriisien jälkeen pyöräiltiin kaupunkiin, todettiin että molemmilla on nälkä ja mentiin mäkin autokaistalle, olihan meillä jonkinlaiset pyörät alla.

Yö oli todella lämmin, mentiin istumaan kirkon eteen saaliidemme kanssa. Se aiheutti niin monta Honey, Jesus can't help you, dat bitch is dead -vitsiä etten kehtaa edes muistaa.

Harun pyörän rengas meni rikki. Sorry Jesus.

Baarissa oli vähän porukkaa, mutta nainen jonka kanssa juttelin sanoi että ne tulee kahden jälkeen kun toinen tapahtuma menee kiinni. 

Se ei haitannut minua, mitä enemmän tilaa tanssia sen parempi. Törmäsin tuttuun joka esitteli minut miehelle, johon myöhemmin sain kuulla sen olevan ihastunut, mutta koska en tiennyt sitä silloin, ei voi minua syyttää asioiden laidasta.

Haru kutsui sitä heti Captain Americaksi, kun se on niin komea ja kohtelias. 

Se haluaa tänään kahville kanssani ja minä sanoin että kyllä käy.

Osastotutun kolmetoistavuotias koira kuoli, se on ollut sairaana jo vuodenpäivät mutta se ei tee siitä yhtään vähemmän surullista. Täytyy alkaa taas lukemaan muistokirjoituksia lehdestä.

Vappua, simaa ja puutarhanhoitoa

Minä kokeilen uutta terapiamuotoa, olen kuullut että sitä kutsutaan puutarhanhoidoksi. Se on ihanan raskasta ainakin tässä vaiheessa, kun minä myllerrän kaksikymmentä vuotta paikoillaan olleen mullan uusiksi. Jättömaata on valtavasti, ja sen olen vasta laittanut syrjään, sellainen siivoaminen on ihan yliarvostettua. Olen saanut jos aikaiseksi kivipuutarhan ja kahteen penkkaan uuden maan. Toisessa on reunalla karpaattienkelloja, valkoisia ja sinisiä ja ylempänä ritarinkannuksia violetteina ja vaaleanpunaisina, gladiousseja purppurana ja vaaleanpunaisina ja keltapunaisina. Kääpiöivän luumupuun haen huomenna, samoin kun vähän kesä- ja syyskukkia lisää. Ja multaa, multaa tarvitaan aina lisää.

Tätä minä ehdotan kaikille joille on vaikeuksia rentoutua ja nukkua. Tee sen kolme tuntia kasaan painuneen maan lapioimista, sen jälkeen mitä terapeuttisinta suunnittelua ja sitten paras kohta: uuden mullan kaivuu ja uusien taimien ja siementen ja sipulien istutus.

Ulkoa kun tulen kävelen suoraan saunaan makaamaan lauteilla ja meinaan nukahtaa. 

Ihanaa, loma ja kukat ovat ihania.

Hyvää vappua kaikille, juokaa paljon simaa (vähän kirkasta sekaan) ja kokeilkaa kuinka monta pyöreää pikku munkkia saatte yhtäaikaa suuhunne (minä saan vain kolme)!

Pillerinpyörittäjä

Lääkäri käyttää etunimeäni useammin kuin kolmesti ja mietin että yrittääkö se inhimillistää, minua vai itseään. Sain sairaslomaa tämän kuun loppuun.

Se puhuu ja puhuu ja puhuu, enkä jaksa keskittyä sen sanoihin, suoraan sanottuna en jaksa keskittyä mihinkään. Ajatukseni ajelehtivat ja seuraavan kerran rekisteröin sen vetäessä reseptivihkonsa esiin.

Nii että ottaisiksä mieluummi sit sen sadan ko ne kympin, tuleeha se edullisemmaks.

Minä nielaisen ja yritän rassata aivojani. Sata pilleriä lisää omistukseeni, onkohan se ihan viisasta, mutta nyökkään silti, halvempihan on aina parempi.

Uskomaton listaus H/D fanficcejä, jos joku muukin kokee elämänsä sijaitsevan ennemmin Hogwartsissa kuin kotosuomessa.

There there baby, it's just textbook stuff

Nyt tuli talvi ja ennen kuin saan ladattua koneelleni kunnon kuvanmuokkausohjelman, on tämä blogi nyt tämän näköinen. Itken itseni varmaan uneen tuon ylätunnisteen takia, se kun ei enää ollenkaan sovi ja ottaapi päähän myös tämä blogin ulkoasunmuokkausohjelma, johon kuvani ovat liian suuria. Kyllä minä ne vielä pienennän, saattepa nähdä!

Olen ollut hurjan hiljaa jonkun aikaa, on ollut paljon asioita mietittävänä ja tekemiseen olen hukkunut aina kun en sitä ole parhaani mukaan vältellyt. Olen juossut museoissa, koulussa ja töissä. Terapiassa, tietokoneella ja voimassa pahoin vessassa, luulen että se johtuu stressistä. 

Eilen ja tänään olen jumittunut ajatukseeni omasta pettymyksestäni, itseäni, maailmaa ja ihmisiä kohtaan. Jokainen kai haluaa teini-iässä olla jo vanhempi, saada tehdä niitä upeita kiellettyjä asioita, olla itsenäinen ja elää omaa elämäänsä. Minulla on kaikille teini-ikäisille ikäviä uutisia: ihminen elää todella elämäänsä vain ikäluokasta vastasyntyneestä yläasteikäiseen, sen aikana tai viimeistään jälkeen tulee selville että maailma on oikeasti hyvinkin läpeensä mätä, vain harvat ihmiset ovat luottamuksen arvoisia ja vastuuta tunkee sisään ovista ja ikkunoista, usein jopa takasta. Kuulostanko katkeralta? Niin minun psykologisten testieni palautteessakin luki. 

Olin nuorempana hyvin yliherkkä ihminen, koin jokaisen pettymyksen kolmasti pahempana kuin ihminen joka omistaa järkeä päässään, näin itse näen asian. Nykyään olen jopa niin oppinut että tiedostan asian, ja suurimman osan ajasta en jaksa välittää. Sekään ei tosin hyvä asia ole, silloin se kaikki patoutuu sisään ja jonakin päivänä räjähdän kuin viidennen maailman ydinpommi. Hyvin rumaa. 

Jokainen pettymykseni on kolhaissut minua pahasti, jättäen minulle ikuisen kitkerän maun suuhun, luottamusongelman ja monta hyvää tekosyytä vihata maailmaa aina kun siltä tuntuu. 

Joskus istun lounastauolla paossa töitä kahvilassa, väsyneenä ja synkkänä ja mietin että onko se kaikki vain tätä? Töitä töiden perään, jokapäiväistä puurtamista kaksitoista tuntia päivässä ennen kuin pääset kotiin vain vajotaksesi koomaan television ääreen. Kun tunnen oloni oikein kurjaksi lietson sitä vielä ikuisella surkeudellani ystävieni välinpitämättömyydestä, ihan vain saadakseni itseni suuttumaan tarpeeksi että jaksan kipittää läpi tuulen ja tihkun takaisin lakaisemaan hiuksia lattialta, hymyilemään ja juttelemaan turhanpäiväisyyksiä.

Kun luen Jane Austenia en voi olla kuin toivomatta että sivut vain imaisisivat minut yhtäkkiä sisäänsä ja putoaisin alternatiiviseen universumiin, jossa minä olisin rikkaan perheen tytär, ajelisin ponivaunuilla suuressa puutarhassa ja viettäisin päivät lukemalla ja soittamalla pianoa.

Joskus mietin että pohjimmiltani olen vain liian laiska elämään.

Takaisin kotomaassa jo perjantaista, minä laiskimus

Milanossa oli ihan kaunista, sillä tavalla kuin pölyisissä miljoonakaupungeissa on tapana. Paljon upeita vanhoja rakennuksia, paljon tuhrittuja talojen seinuksia. Merkkivaatteita ja vuittonin laukkuja niin paljon että ne meinaavat menettää merkityksensä, ja itsensä tuntee niin maalaiseksi kuin olla ja saattaa. 

Materialistin mekka, laukkuja, kenkiä vaatteita ja koruja silmänkantamattomiin, ja vaikka joka päivä tuleekin käveltyä yli kahdeksan tuntia, olen vain tyytyväinen. Löysin kaikkea ihanaa, purisen vieläkin.

Tänään on ollut vaikeaa, pitkästä aikaa itkettää enkä tiedä mitä tehdä tällä tunteella. Olen vastustellut ja taistellut, mutta tekee niin paljon mieli, etten tosissani usko pärjääväni tätä päivää loppuun asti viiltelemättä. Kurkkua kuristaa ja vaikka kuinka tukistaisi ei pää selvene, ei vaikka kuinka hampaita purisi yhteen ja hieroisi naamaa.

Lasketaanko sellainen ihminen ystäväksi, jota näkee kerran kuussa? Koska en usko, ja ei minulla kai sitten olekaan ainuttakaan ystävää, ja se on kamalan musertava ajatus käsiteltäväksi.