Rauhoitu hyvä nainen

Ensimmäinen koulupäivä haahuiltu ympäriinsä, tuhrusteltu luonnosvihkoon ja näytetty siltä kuin kuuntelisi ohjeita. En malta odottaa tätä vuotta, olen ihan täpinöissäni!

En edes tiedä

Yhä yritän saada vesivärejä haltuuni, vieläkin koko homma vähän krinnaa. Mutta tuossa on tänään valmiiksi suhertamani juttu jossa kokeilin erilaisia tekniikoita ja juttuja. En vaivautunut edes puumerkkiäni nurkkaan laittamaan, en erityisesti pidä hänestä.

Pikku peikko

Taas tätä vesiväreillä kamppailua. Luulenpa että olen melkein kehittynyt askeleen verran.

Juttui

Olihan se jo aika vaihtaa kesäisempään banneriin. En vieläkään oikein handlaa vesivärejä, kuten huomata saattaa. Olen liian kärsimätön ja menen sörkkimään asioita ennen kuin kannattaisi. Tässä vielä ennen joulua tehty harjoitus. En enää muista mikä oli aiheenanto, muistan ainoastaan että käsikirjoitus piti tekaista hyvin lyhyessä ajassa. Ensimmäistä kertaa kokeilin sävyttämistä indian inkillä, ikävä kyllä paperi oli niin huokoista että se levisi viivojenkin yli. Ja paperikin kupruilee. Niin ja tämä taisi olla myös ensimmäinen tekele johon uskalsin kokeilla g-terää. Nyt se onkin jo väline josta en luovu, linet tuohon banneriin tehty sillä.

Ojassa istun ajattelemassa

Täällä sitä tajuaa että jos ei ole huono niin ei kyllä ole oikeasti hyväkään. Aina löytyy joku joka on pirusti parempi ja sitten ei kehtaa näyttää omia töitään hetkeen kenellekään. Samalla haluaisin että joku sanoisi että ihan paska, koita uudelleen ja toisaalta on paljon mukavampaa jos hymyillään ja nyökytellään. Kaikista paras ja pahin on jos ei sanota mitään. Sitä meidän toinen opettaja tekee. Se vain katsoo ja ojentaa takaisin. Silloin minä tiedän että tämä on täysi susi, revi ja heitä roskiin. 

Sain tänään toisenkin pienlehteni valmiiksi, sitten menin katsomaan kun Metsinkäinen kokosi omaansa ja masennuin niin etten kehdannut näyttää lehteäni sille lainkaan. Lähdin kotiin ja haahuilin Memerin kanssa ympäriinsä peltoja ja pientoja pari tuntia ennen kuin uskalsin takaisin yksin omaan kämppään etten riko tätä hienoa pitkää taukoa jota olen viettänyt. 

Typerää kun tiedostaa että on aivan naurettavaa vedellä pohjamudissa yksinkertaisesti sen takia ettei ole tarpeeksi hyvä jossain asiassa, järki sanoo että voi jumalauta harjoittele sitten äläkä itke siinä verta. Silti on vain raskas olo ja kurjuuttaa, eikä edes harjoittele kun avaa vaan tietokoneen että jos se sillä menisi ohi. Onko ihmekään että on vain keskinkertainen jos siitä huolimatta että tietää voivansa parempaan ei edes yritä kehittää itseään.

Joskus raivostutan itse itseäni.

Whooppiedoo sinne meni se tauko.

Työvaihejuttuja

Oletan aina olevani melko näkymätön. Sellainen jonka nimeä ei oikein saa mieleensä vaikka olisi sen kuullutkin joskus. Olen uusien ihmisten kanssa niin häilyväinen ja ujo, kaikki lihakset niin jäykkänä jännityksestä että hyvä kun pystyn liikkumaan, saati sitten puhumaan. 

On todella pelottavaa kun joku muistaakin nimeni, sellainen ihminen jolle olen puhunut ehkä kaksi lausetta puoli vuotta sitten. Ne ovat sellaisia hetkiä kun hetkeksi koko maailma muljahtaa outoon kulmaan ja täytyy tovi räpiköidä sen todellisuuden perään jota kuuluisi elää sen sijaan johon on pudonnut. On se kuitenkin kiva ettei olekaan ehkä ihan sellainen hiiri kuin itse luulee.

Tänään sain toisen pienlehditä valmiiksi, sen yksinkertaisemman. Vielä on paljon toisesta tekemättä, vaikken muistanutkaan ottaa tämänpäiväisestä työvaiheesta kuvaa, sain jo mustattua koko tuon arkin joka tuossa valopöydällä näkyy.

Tykkään pienlehtien tekemisestä, ne vaativat paljon töitä ja miettimistä, mutta sitten on niin onnistunut fiilis kun pitelee taiteltua, niitattua ja siistittyä versiota kädessään. 

Luonnoksia ja tuhruja

Yritän kasata kokoon paria pienlehteä, mutta enemmän aikaa menee turhuuksien töhertelyyn. Vaikka eihän yksikään viiva turha ole.

Para

Ennen lomia koulussa oli tehtävänä tehdä kaksi sivua mytologiasta. Valitsin tarun suomalaisesta parasta. Talon isäntä tai emäntä saattoi kutsua paraa ja paran tehtävänä oli talon vaurastuttaminen ja isäntäväen auttaminen. Toisin kuin kotitontut yms kodin henkiolennot para kuvataan usein voimalliseksi ja pelottavaksi. Suomen tarustossa para useimmiten ottaa eläimen muodon (kissa, lintu tai sammakko), Ruotsin puolella para tavataan usein tuohirullan tai lankakerän muodossa. 

Paran saattoi lähettää varastamaan naapureilta maitoa, kermaa, voita tai munia. 

Paraa pidettiin myös noitien kumppanina tai sielueläimenä ja Suomen noitavainoissa surmattujen ihmisten on usein väitetty omistavan paran. Mikäli paraa vahingoitti, myös sen omistaja loukkaantui.

Aiheenanto 'uudelleen tekeminen'

Tässä vielä monta viikkoa sitten tekemäni koulutyö. Se on taas todella huono kuva koska koulun a3-skanneri on ala-arvoinen enkä osannut silloin käyttää senkään vertaa photaria.

Nyt saisi jo talvi tulla

Talvisemmat bloginäkymät oli jo aikakin laittaa, Memer on jo ihan valmiina jouluun vaikka minä en vielä anna itseni laittaa minijoulukuustani piirongin päälle. Muru raukka tärisee kylmissään kylpypyyhkeen sisällä kun käytiin lenkillä ja koko koira on joka kerta pelkkä hiekkalaatikko kun kotiin päästään. 

Hirveä vaiva on Photoshopin käyttö, minä tulen aina vain kiukkuiseksi ja ilkeäksi kun sillä täytyy asioita tehdä. Minä olen ollut kyllä kiukkuinen koko viime viikon, eikä ole piikittely loppunut vielä tälläkään viikolla. On hirveää olla tällainen, en minä ollut lainkaan näin ilkeä viime vuonna, mutta silloin se oli helppoa kun sillon kaikki muut olivat niitä ilkeitä ihmisiä niin itseä ei haluttanut olla sellainen ollenkaan. Kamalinta on se etten tajua olleeni ärsyttävä kuin vasta jälkeenpäin ja silloin vain tekee mieli lyödä päätä seinään. Jos kerran huomaa että voisi toisinki tehdä niin eikö se ilmiö voisi tulla siinä tilanteessa ennen kuin toisesta tuntuu siltä kuin voisin purra sen pään poikki?

Perjantai on meillä vapaa, tekisi mieli soittaa Harulle että menen sinne viikonlopuksi, mutta taitaa olla niin että rahaa on vain hiljaiseen, rauhalliseen viikonloppuun, jossa kävelen koirien kanssa kylän ympäri kolmeen kertaan ja katson Netflixiä. Kurjuuttaa hiukan olla keskellä omakotitaloalueita ja peltoja, täällä ei edes pääse metsään kävelemään koirien kanssa ellei ensin kävele viittä kilometriä maantietä. Meidän vanhuksen (äidin koira Bimi on minulla täällä) limiitti on aika lailla se kymmenen kilometriä ennen kuin se väsähtää. Joten vaikka olisi kiva mennä vaikka koko päiväksi metsään samoilemaan, se on tehty kummallisen vaikeaksi tällaisessa pienessä maalaiskylässä.

Miksi kaupassa käyminen on niin vaikeaa?

Vesiväriharjoitus

Omenapiirakka

Muutin viime viikonloppuna, nyt olen saanut tavarat paikoilleen ja matot lattialle. Olen terapioinut itseäni palmarosalla ja leiponut tämän huushollin ensimmäisen omenapiirakan pihan omenoista. Memerin olen saanut viereeni nukkumaan, tuossa se loikoilee kiinni minussa ja jalat nykii unen tahdissa. 

Siivosin koko paikan lattiasta kattoon klorinilla, en ymmärrä miten joka paikkaan voi saada roiskeita. En edes halua tietää olivatko ne kahvia vai jotain aivan muuta. Kylpyhuoneessa on kai jonkinlainen kosteusongelma, isännöitsijä hyvin epämääräisesti sanoi että korjaavat sen kun menen lomalle. Ei herättänyt luottamusta. Keittiössä on ilmeisesti jonkinlainen kytkentävirhe jääkaapin ja lampun kanssa, iskä totesi että toivotaan etten kuole sähköiskuun ennen kuin se saadaan kuntoon. Pattereita ei saa päälle ja yksi säädin heiluu oudosti irrallaan. Ja olohuoneessa on rikkinäinen töpseli.

Silti on ihan hyvä olo, tästä tuli helposti ja nopeasti koti, kun vain sai omat tavaransa ja tilansa ja lapsensa tänne. Huomenna saan vielä sängynkin, ei tarvitse enää kahden istuttavalla rokokoo-sohvalla nukkua koiran kanssa. On ollut läheiset tunnelmat, milloin on tassu nenässä tai häntä silmässä.

Koulu on kiva, olen tutustunut ihmisiinkin. Tänään ne olivat täällä teellä ja leikkasin yhden hiukset. Se oli todella tyytyväinen, se oli mukavaa. Sain palkalla ostettua Memerille shampoota. Tällä viikolla tutkitaan lihaksia ja luurankoa, pitää piirtää sarjakuva aiheesta. 

Sitten vielä vähän aikaa sitten piirtämäni kuva, jonka tulevan kummityttöni äiti pyysi itselleen. 

Ristinollaa

Joo, en päässy kouluun, en ainakaan tuohon mihin hain. Ehkä ensi vuonna sitten, nyt täytyy vain kehittää itselle jonkinlainen elämä vuodeksi, täältä on joka tapauksessa päästävä pois. Viime viikolla äiti taas huomautti omistavansa minut, enkä suostu kuuntelemaan sellaista paskaa enää hetkeäkään. 

Töissä on hiljaista, hyvä jos päivässä kävelee yksi asiakas sisään. Turhauttavaa, mutta ainakin olen päässyt huomattavasti eteenpäin kirjoissani. Se on kuitenkin ihmeellisen rasittavaa vain istua tunnista toiseen, koska kaikki on siivottu jo viiteen kertaan eikä muutakaan ole tekemistä. Hassuin asia, minkä olen huomannut on se, että aina uuden asiakkaan hiuksia leikatessani käteni alkavat täristä. Se on ehkä kamalin asia mitä parturi-kampaajalle voi tapahtua, yritä nyt siinä olla sitten leikkaamatta irti asiakkaan korvaa. Ei niin joka päivä käy, eikä kaikkien kanssa. Ehkä se johtuu stressistä ja väsymyksestä ja lievistä paniikkikohtauksista joita olen tässä lähiaikoina saanut. Täytyy hetkeksi istua alas ja laittaa pää polviin, keskittyä hengittämiseen, koska yhtäkkiä keuhkoni päättävätkin lopettaa normaalin toimintansa.

Vein Memerin Harulle muutamaksi viikoksi, kun se halusi koirat sinne. On hirvittävää huomata miten yksin on kun ei olekaan koiraa, täältä puuttuu jokin suuri pala. Koko elämä muuttuu täysin nukkumisesta syömiseen. Ei ole enää ketään lämmittämässä jalkoja tai tökkimässä unisesti kuonollaan kun minä mukamas vien liikaa tilaa. Ei tarvitse alituiseen miettiä mihin laskee mitäkin tai muistaa asettaa tuolit pöydän alle. Ei tarvitse katsoa mihin laittaa pidennyksensä, koska nyt ei olekaan koiraa jonka mielestä ne ovat hulvattomin leikkikalu koskaan. Olen ollut koko viikon aivan hukassa, varsinkin nyt juhannuksena kun ei täällä ole ketään. 

Olen käynyt taas läpi eksistentiaalista kriisiä, yrittänyt ymmärtää mikä järki kaikessa on, miksi täällä pitäisi olla ja miksi tämä on nyt se elämä jota pitää elää. Mikä olisi parempi elämä, voinko tyytyä tähän vai tapanko itseni jos tyydyn liian vähään. Ja onko silläkään oikeasti yhtään mitään väliä.

Olen lähiaikoina käynyt paljon keskusteluja ihmisoikeuksista, feminismistä ja raiskauskulttuurista. Olen ollut toisinaan raivoissani sepityksistä ja tietämättömyydestä ja aivopesusta, joihin tämä yhteiskunta on hukuttautunut. Tarvitsin sille jonkinlaisen ulospääsyn, joten tein tämän.

Memer on pipi

Olen ollut poissa täältä ja itsestäni ja kaikkialta muualtakin, koska Memer on ollut todella kipeänä. Sillä on selkärangassa tyrä, ja olen siitä pitänyt huolta ja hajoillut omaan avuttomuuteeni. On hirvittävää painia toisen pienen olennon elämästä kun tuntuu että omakin lipeää käsistä. Päässä pyörivät osittain itsekkäät ajatukset siitä, miten minun käy jos Memer kuolee, pelkään miten se vaikuttaa minuun kun jo nyt olen hajalla.

Ei Memmu nyt kuole, ei toivottavasti vuosiin kun kiikutin sen lääkärille niin pian kuin autosta lähti. Viikon verran se on nyt ollut häkkihoidossa ja on vielä seuraavat viisi viikkoakin. Sellaiset mömmöt sille annan joka ilta ettei se ole ensimmäisten kolmen päivän jälkeen enää itkenyt ja tärissyt kivusta. Olen makoillut sen kanssa häkissä lukemassa, sillä lailla se varmimmin pysyy paikallaan kun se käpertyy kiinni minun kylkeeni nukkumaan. Sain tädiltä ja sedältä niiden seefferille tarkoitetun häkin, joten mahdutaan mukavasti molemmat sinne vilttien ja tyynyjen kera.

Uskalsin kuitenkin sitten jättää Memerin äidin hoitoon perjantaina ja kävin Womban luona, sinne tuli kaksi muutakin likkaa, jotka ovat kavereita peruskouluajoilta. Oli ihanaa nähdä niitä ihmisiä, kun ei enää asuta edes suunnilleen samoissa suunnissa. Kikattelua ja hihittelyä ja sitä naurua, mitä ei vain pysty lopettaamaan vaikka poskiin ja kylkeen sattuu.

Silti minusta tuntuu, etten minä osaa. En osaa puhua oikein, en osaa kertoa oikein, en osaa vastata oikein. Tuntuu, etten niiden ihmisten kanssa osaa hahmottaa missä menee oman itsekkyyteni raja, vaikka en edes kertonut mitä oikeasti elämässäni on menossa juuri nyt. Että minulla on ollut hirveä viikko, että minun on taas aina toisinaan vaikea olla ajattelematta kiellettyjä asioita, että olen oikeasti vain itkenyt kaksi viikkoa putkeen. On hirveän vaikeaa puhua, kun pelkää olevansa ärsyttävä, pelkää että sieltä tulee vin silmien pyöräytys ja toteamus Get over it, kaikilla on vaikeaa. Silti minä kuuntelin kyllä niiden ongelmat ja elämäntapahtumat taas, se oli minusta mukavaa. Se että kuulee ettei kaikilla ole niin vaikeaa, että heidän elämässään on hauskoja asioita ja iloisia asioita joille saatiin yhdessä nauraa.

Huomaa vain miten paljon on vielä itsellä opittavaa ja miten niihin tilanteisiin pitäisi ajautua useammin. Olla vielä tiukempi itsensä kanssa näistä asioista, niistä mitä oikeasti haluaisi sanoa ja miten. Tietenkään en itse kykene vaikuttamaan siihen jos se toinen ei halua kuunnella, mutta pitäisi vain jaksaa yrittää omalta osaltani.

Tässä jotain pipertämääni vielä loppuun.

Catch your personal butterfly

Tässä kämäinen joululahja teille, olkaa hyvä. Hyvää, rauhallista joulua kaikille. Minä aion syödä hyvin, olla rakkaiden ihmisten kanssa ja vaihtaa monta lahjaa perheen kesken!

Doodledoo

Aivan unohdin tämän.

Värikynillä piirtelin vähäsen.

Perhepäivähoitajan anatomia

Näin siinä käy kun kirjoittaa näyttösuunnitelmaa kaksi tuntia putkeen, sitä harhauttaa itseään ja piirtää jotain turhaa.

Tämä on tuskaa, avata sellaiset sata kohtaa perusteellisesti asioista, jotka ovat niin arkipäiväisiä, ettei niitä edes mieti. 

Olin tänään ryhmäperhepäiväkodissa ja se on mielenkiintoista havainnoida niitä aikuisia. Koska lapsista minä en tänne voi kirjoittaa, se rikkoo vaitiolovelvollisuutta, niin minä ajattelin että kerronpa mitä olen huomannut eri lastenhoitajien rooleista. 

Siellä on niitä tätejä, jotka ulospäin ovat herttaisia ja hymyileviä, mutta kun katsoo tarkemmin, sitä huomaa ettei se hymy yllä lähellekään silmiä ja tädit muuttuvat hetkessä pelottaviksi. Ne eivät pidä lasten levottomuudesta tietenkään ollenkaan, mutta eivät osaa juuri kontrolloida sitä tarpeeksi. Tällaisen tyypin minä koen hankalaksi, minusta tuntuu että teen koko ajan väärin, enkä osaa löytää sitä oikeaa paikkaani ollenkaan, koska sekään ei löydä omaansa.

Sitten on niitä kun eivät juuri edes hymyile, kun ovat sellaisia tomeria ja tuimia. Ne osaavat olla auktoriteettina ja saavat lapset hiljaisiksi hetkessä. Ne eivät ole pelottavia, sellaisten kanssa minä osaan olla.

Osa on höpsöttäjiä, herttaisia ja lapsirakkaita näkyvällä tavalla. Vaikka ryhmiksessä ollaan kauhean tiukkoja sen suhteen ettei syliä saisi antaa, nämä vähän salaa halailevat, koska kokevat sen olevan yksi lapsen perustarpeista. Nämä ovat lemppareitani, kun olen itsekin sellainen halailija ja sylittäjä. Se on paras tunne kun lapsi itse kipuaa viereen ja kaivautuu kainaloon nutuuttelemaan.

Sen näkee että siellä on stressaantuneita ihmisiä ja väsyneitä ihmisiä, ja kaikkia pännii palkkatilanne. En ihmettele, palkkahan on kaikkine lisineenkin aivan naurettava verrattuna siihen mitä päivän aikana tekee. Nykyään niin monet lapset oireilevat erilaisista syistä, ettei ainutkaan päivä kulu ilman jonkinlaista haastetta. Paljon puhutaan jaksamisesta, miten se tehdäänkään. Huumorilla ja itsestään huolta pitämällä ja sosiaalisella verkostolla.

Minulla on kamalan kahtaallevetävä mieli, lasten kanssa on ihana olla ja se tuo minulle hyvää mieltä saada lapset viihtymään ja itsekkäästi nautin siitä, miten nopeasti lapset minuun tykästyvät. Tänäänkin kotiin lähtiessäni sain kahdelle tytölle vakuutella että tulen vielä takaisin, mukaani sain molemmilta piirustuksia ja haleja. Sitten taas kaikki se stressi ja murheet ja liiallinen myötäeläminen on minulle vaikeaa. Pitäisi osata rakentaa sellaiset muurit ettei itseään sattuisi kun toisiin sattuu, mutta se on minulle vielä vaikeaa. Ehkä tämä on juuri sen vuoksi että nyt oppisin sen vihdoin.

PS. Minä lähden nyt hakemaan Harun kotiin!

Elävä ihminen paperilla

Kaksi eri mallia, ensimmäinen malli ja viimeisin. Aina kuulemma vain tummempaa ja tummempaa ja sitten minä tein siitä tummemman kun tyttökin oli tumma.

Elävät mallit on kivoja piirtää.

Voin jo järkevämmin, kasasin itseni takaisin yhteneväksi palluraksi ja vietän nyt etäviikkoa. Nukun, piirrän, katson televisiota ja kerään energiaa sisälleni ja ympärilleni, koska juuri nyt minulla ei tunnu olevan sitä yhtään antaa muille kuin itselleni. Ei se mitään, tässä on vielä kuusi päivää jäljellä.

Jonkun viisaus jätti tänään

Oikeasti en ole läheskään noin hehkeän näköinen.

Tänään minä jonotin puhelimessa kahdeksalta aamulla hammaslääkärille ja sainkin ajan ja olin onnellinen siitä. Kunnes menin sinne, se laittoi puudutuksen joka ei toiminun, minä huusin ee he'ev (ei helvetti), se piikitti lisää ja siirtyi repimään hammasta irti. Puudutuspa ei vieläkään toiminut ja minä tunsin joka viiltämisen ja rasahduksen ja repäisyn ja tunkemisen. Puristin kylkeäni ja tuolin käsinojaa ja joka lihas kramppasi ja tärisi ja minä itken, mutta se lääkäri ei lopeta eikä hoitaja sano mitään, joten niin minä sitten koen elämäni pahimman fyysisen kivun seuraavat kymmenen minuuttia.

Sen jälkeen se lopettaa, tulostaa laskun ja sanoo kiitos hei, hoitaja katsoo silmät ymmyrkäisinä kun minä haparoin ovelle. Polveni pettävät oven ulkopuolella ja lyyhistyn viereiselle penkille, mutta en voi jäädä siihen koska järkyttynyt huutoitku kolkuttaa kurkunpäässä.

Käytävällä istuu lapsi äitinsä kanssa ja se katsoo minua silmät suurina ja minä nostan venäläishuivini korkeammalle kasvoilleni, ettei sitäkin alkaisi pelottaa.

Sitten minä istunkin autossa ja hyperventiloin ja itken ja hyperventiloin lisää ja tajuan etten voi ajaa kotiin, koska jalkani ei suostu pitämään jäykkää kytkintä alhaalla.

En minä tiedä miten kotiin pääsin mutta eteiseen on lyyhistytty ja siinä koottu taas jalat alleen, ja nyt en sohvalta poistu kahteen päivään. Isosisko sanoi että reklamaatiota reklamaatiota.

Ensi kerralla kun joku hampaistani alkaa kiukuttelemaan, tarvitaan neljä raavasta miestä että minua mihinkään saadaan.

Ihanaa, kaunista ja kamalaa

Paljon on tapahtunut ja paljon on voimia viety, se on kamalaa, se energiavaje. 

Minä pääsin kouluun, yhdeksän kuukauden aikuiskoulutus perhepäivähoitajaksi ja on siellä hauskaa. Sellaista mitä olen tässä jo useamman vuoden vähän tehnyt, mutta isommalla skaalalla. Olen viikon siellä nyt ollut, ja vaikka olen hurjasti tykännyt, on voimavarat olleet koetuksella. Olin ehtinyt unohtaa millaista on oikeasti keskittyä ja kuunnella ja kirjoittaa ja istua monta tuntia liikkumatta mihinkään samalla. 

Kahvilassa ja muutenkin missä töissä vain täytyy totta kai hymyillä ja olla kohtelias ja avoin ja jutella ja nauraa, mutta ei niin suuressa mittakaavassa kuin koulussa. 

Tämän tein eilen illalla, meni n. 7 tuntia

Edellispäivänä Audio laittoi minulle viestiä. En siitä ole vuoteen kuullut ja facebookissakin poisti kavereistaan. Se ei minua haitannut yhtään, huokaisin silloin helpotuksesta. Se on lapsellinen ja älynsäkin itse pilannut mies, jonka kanssa en enää haluakaan olla tekemisissä.

Se kuitenkin kysyi että ehtisinkö kahvitella, ihan vain kahvitella, ei sitä kiinnosta että seurustelenko, on tapahtunut paljon ja se haluaa avautua jollekin ja sitä melkein itkettää, anteeksi että se on sillon joskus ollut täysi kusipää ja sille on tullut tosi huono mieli meidän säädöistä (joita se ei muuten itse halunnut puhua läpi), eikä hänellä ole mitään ketunhäntää nyt tässä, mutta tosi ikävät on hänen fiilikset.

Menin ihan vain että saan sanoa omalta osaltani tärkeät asiat ja siinä onnistuinkin. Sanaakaan se ei kuunnellut, aivan kuten ei silloinkaan.

Sillä on sairaus edistynyt ja kesän se oli toimintakyvyttömänä ja nyt ne on löytänyt massan sen aivoista. Kysyin mikä se on ja voiko sille tehdä mitään. Hän ei tiennyt ja sanoi että hänellä on yksi lääke, joka auttaa kaikkeen, ja se nyt tiedetään. Minä pyöräytin silmiä, kun ei se mari auta mihinkään kuin turruttamiseen ja se idiootti tietää sen itsekin.

Sitten se alkaa vonkaamaan, sitä kuinka kivaa meillä silloin oli ja olis ihan hurjan kiva jos voitais mennä siihen takaisin. Minä muistan vain sen paskan olon mikä sen tapaamisen jälkeen aina oli ja kysyn siltä, että onko sillä tarve vain saada joku lähelle. Se kiertelee ja kaartelee ja minä tiedän että sen ajatteli että minä olisin helppo. Selitän sille viidellä eri tavalla että ei tule onnistumaan, että en halua ja että en halua siksi ja miksi ja siksi. Minä en pidä siitä että minua yritetään säälillä saada ansaan.

Ei se uskonut tai kuullut, se sanoi että mieti nyt ja puhelin toimii aina ja täällä hän on.

Minusta tuntuu että se vain pelkää, se pelkää jäädä yksin ja se pelkää kuolla ja se haluaa minut saattohoitajakseen. Minä en ole sellaiseen kykenevä enkä haluakaan olla, en varsinkaan ex-ei-edes-poikaystäväni saati kenenkään muun. Tässä on itseään saatettu sinne haudan lepoon niin monta vuotta että en tarvitse muitakaan.

En minä oikeasti edes tunne Audiota, eikä se tiedä mitään minusta, ei se koskaan kysynyt tai kuunnellut.

Minä en ymmärrä sen mieltä. Ja minusta on kamala ajatella että voin olla niin julma, että toivon sille nopeaa kuolemaa.