Lisää vähän kiukkua arkeenne, ser.

Ei jumalauta nyt menee hermot niin nopeaan, että ne läimäyttää naamaan mennessään. Minä olen raidallinen seepra tällä viikolla, ja raitoja tulee lisää stressin mukana, ja tuntuu ettei stressistä tule loppua koskaan. Minun päälleni on kai niin helppo kaataa kaikki, minähän olen tyhjä vati, tänne vaan kaikki saatana! Kyllä supermies hoitaa!

Olen taas kuumeessa ja flunssassa, olen ollut kesästä asti ja aina se pomppaa takaisin kun luulen että se on mennyt. Se veisi kaiken ylimääräisen energian jo itsessään, jos sellaista edes olisi, mutta ehei, kun se jakaa saaliinsa organisoinnin ja kirjoittamisen ja tiedonhankinnan ja töissäkäymisen kanssa. Minulle ei käteen jää mitään ja haluaisin vain nukkua, mutta enhän minä voi, minulla on liikaa tekemistä joka pitää saada tehdyksi. Se kaikki menee sellaiseen solmuun minun päässäni, että haluan huutaa ja kiljua näille idiooteille, jotka eivät mitään suostu hoitaakseen ottamaan. Haluan lyödä sitä ihmistä joka on kaiken tämän alku ja juuri, jolla ei ole sen vertaa aivoissaan liikettä, että ymmärtäisi miten saatanallisen mahdottomaan tilanteeseen se on minut saattanut. 

Tai eihän se mahdoton ole, ihan niin kuin tänään lääkärillekin sanoin hampaat irvessä kun se kysyi että mitäs, selviänkö.

Kyllähän minä aina selviän, vaikka väkisin.

Ihan vaikka en haluaisikaan.

Minä en ole muurahainen

Eilen alkoi työssäoppiminen, olin varahoidossa päiväkodissa ja tänään perhepäiväkodissa. Ihania lapsia, paljon saa haleja ja pusuja ihan vain istuutumalla lattialle. Koruni kiinnostavat ja niskasta pilkottavaa tatuointia käytiin vuoronperään hivelemässä useampaan otteeseen. Isompaa tyttöä kiinnostaa kauheasti minun letitetyt hiukseni.

Mikä tämä on? se kysyy ja hipelöi lettikruunuani.
Ne on mun hiukset, minä sanon ja kumarrun hiukan että se yltää paremmin.
Mikä tämä on? se kysyy uudelleen. Ne on punaiset.

Perushoitoa niin pienten lasten kanssa se enimmäkseen on, syömistä ja leikkimistä, vaipan vaihtoa, potalla istumista, syömistä ja nukkumista ja leikkimistä. Kahvitaukoa ja kotiruokaa. Siivoamista, kodinhoitoa. Siellä olen ihan tyytyväinen ollut, vaikka koko sunnuntain stressasin ja stressaan vieläkin kirjallista puolta. 

Olen ollut uupunut, sillä lailla että tänään kotiin päästyäni istuin sohvalle parkumaan ja merkkaamaan asioita ylös kalenteriini. Sitten vielä Bimi karkasi, vaikka yleensä se ei edes suostu menemään ulos jos sataa. Ja nyt siellä on myrsky. Ja minä sitten väsymyskiukuissani koluan koko tien päästä päähän ja romuan metsässä ja karjun sen paskakoiran perään, vaikka tiedän ettei se mistään tule, kun ei äiti sitä koskaan ole kouluttanut. Autot ajaa tiellä liian kovaa ja tunnin kuluttua olen jo varma että se on kuollut, jäänyt auton alle. 

Sitten hullu naapurin mummo kipittää ulos ovestaan ja kiertää ison kiven taa ja heittää koiran sisään meidän portista. Minä olen niin väsynyt ja vihainen ja säikähtänyt että valun alas seinää vasten ja huutoitken seuraavat viisitoista minuuttia.

Elämäni on niin hohdokasta.

Kaikki värit sointuvat yhteen pimeässä

Ahdistus seuraa, kun se on kerran luikerrellut takaisin. Ei sitä ole helppo lukita pois, sen voi unohtaa mutta sitten se tulee takaisin. 

Ärsyttää etten saanut sanottua tästä paskaviikosta mitään, se halusi puhua lapsuudestani enkä jaksanut laittaa vastaan. Se yritti saada minut taas myöntämään tai ehkä ymmärtämään etteivät asiat ole minun vikani, se ottaa päähän kun se puhuu minulle kuin en tajuaisi. Tajuan minä että se haluaa minun olevan sitä mieltä, ettei se ole minun vikani etteivät vanhempani osaa puhua ja kyllä minä nyt sen olen sisäistänyt jo aikapäivää sitten.

Mutta sanonko minä mitään?

No enpä idiootti sano, vaikka silmät kostuu kun on niin yksinäinen olo ja olen lukossa, ja se luulee taas jonkin sortin läpimurtoa. En jaksa korjata sitä ja puren poskea, joka on jo valmiiksi rikki. Pureskelen sitä öisin.

Ja se vituttaa ettei saa suutaan auki vaikka luuli päässeensä siitä vaiheesta yli jo aikaa sitten. Sitä taantuu joka kerta takaisin alkupisteeseen kun näin käy, mutta ainakin sitä tulee takaisin joka kerta nopeammin. Ennen sitä ei takaisin tultukaan, nyt siihen menee kai sen pari viikkoa että kaikki taas hiipuu.

Ainakin Haru tuli lomille kotiin, taidetaan mennä tänään ryyppäjäisille.

Buuhuu

Eilinenkin oli levoton ja kamala ja illalla halusin vain kömpiä sänkyyn peiton alle ja unohtaa että olen koskaan elänytkään, vaikka sain kutsun baariin.

Tänään olen tehnyt sitä minkä osaan parhaiten, ollut ahdistunut ja masentunut ja surullinen. Leikkinyt katselevani kirjojani, mutta oikeasti tuijottanut tyhjää, koska se on vain helpompaa.

Piti nähdä Wombaa tänään, mutta sen mielestä oli helpompi unohtaa, tai ehkä se toivoi että minä unohdan. Tänään minä tunnen liian suurta itsesääliä jaksaakseni ymmärtää ja teen niin silti.

Olin niin ruma että kiharsin hiukseni, enpä silti näe eroa. Vituttaa kun on syntynyt niin susirumaksi.

Huku kukkasiisi

Minä en pidä juhannuksesta, se saa minut ahdistumaan ja surulliseksi ja raskaaksi. Haluaisin nukkua koko juhlan ja herätä kun on vain enää tavallisia viikonloppuja. 

Juhannus on kaverijuhla. Toisille se on perhejuhla, mutta meidän perheessä se on aina ollut kaverijuhla. Paskempi juttu jos niitä kavereita ei juurikaan ole missään, tai jos sinua ei ole kutsuttu kavereiden juhliin jonne muut kaverit menee.

Viime juhannuksena Harun eksä uhkasi tappaa minut, kehotti minua kuolemaan pois ja sen jälkeen se uhkasi hypätä rekan alle. 

Edellisjuhannuksen olin peiton alla tietokoneella, kunnes perhetutun poika painostettiin kutsumaan minut niille. Se nyt oli ihan oma virheensä, mitä en halua edes muistaa.

Tänä vuonna olen kahden vaiheilla kehittääkö yksin kotona ryyppäämisestä perinne vai raahautua saareen vanhempien kanssa. 

Taidan mennä saareen, kalaseuralla on sentään hyvä sauna, vaikka muuten huonoa seuraa ovatkin. 

Hukkumisvaarakin on suurempi.

Ja voi kyllä, minä kiukuttelen kun en itkemäänkään pysty.

Miinus

Minuun sattuu, on sattunut jo useamman päivää. Se on onttoa kuminaa sisälläni, kuin minä olisin itse loppumaton tyhjyys.

Eilen yöllä olikin ihan kivaa, kaipaan sitä tunnetta takaisin. En tiedä mihin se katosi nukkuessani, miksi se aina katoaa ennen kuin ehdin tarttua siihen kiinni niin lujaa ettei se enää pääse karkuun.

Tänään vain makaan sikiönä lattialla ja tahdon huutaa, mutten huuda kuitenkaan, koska mitä hyötyä siitä oikeasti olisi?

Jonain päivinä ei vain jaksa olla urhea.

Totesin että olen taas lihonut ja lähdin kahdentoista kilometrin lenkille.