Sekin on sellainen aito ihminen, jotka vetävät minua kuin liekki yökköstä. Se yrittää ja onkin aina ystävällinen, oli kyse kenestä vain ja vielä silloinkin kun itse jo istun pyörittelemässä silmiä tuskastuneena ihmisten heikkoudelle ja typeryydelle. Pakko on sellaista ihastella, sellaista ihmistä keneltä löytyy niin paljon kärsivällisyyttä ja hyvyyttä aikuisten ihmisten kanssa, sellaista jota minulla riittää lapsille. Itse taidan odottaa aikuiselta ihmiseltä jo tiettyä tasoa, ja kun siihen ei yllä ei minulta sellaiselle riitä empatiaa ja sympatiaa. Se että joku sietää sillä tavalla aikuisen miehen jatkuvaa itsesääliä ja syyttelyä on minusta uskomattoman voimakasta.
Se on muutenkin ihan sellaisen oloinen kuin se olisi kömpinyt esiin metsän sammalikosta, sellainen metsinkäinen.
Syys on ihan mukavaa aikaa, niinä päivinä kun ei sada. Tuoksuu omenilta ja on pöljiä oravia pihassa taputtelemassa ruokaa piiloon nurmikkoon. Alkaa olla uusia värejä luonnossa ja kävellessä lehdet kahisevat jalkojen alla. Näin lämpimillä keleillä ei Memeriäkään ihan joka ulkoilukerran jälkeen tarvitse pestä, vaikka sekin rumba alkaa uhkaavasti lähestyä.
Minulla on kummityttö! Hänet leikattiin maailmaan juuri samoilla hetkillä kun minä kurvasin serkun talon pihaan. Lauantaina kävin katsomassakin sitä pientä nyyttiä, on uskomatonta kuinka pikkuruinen voi ihminen olla. Tuskin elämän aikana tulee montaa mahdollisuutta pitää sylissään alle vuorokauden ikäistä vauvaa, sen vuoksi on ihan hyvä elää. Seuraavaksi näenkin kummityttöni pari päivää ennen ristiäisiä, kahden kuukauden päästä.
Sarjisfestareilla oli todella hauskaa, näin kavereita ja ostin Deadpoolia ja Hawkeyeta ja asioita Pienlehtitaivaasta. Eräs nainen halusi ottaa minusta muotokuvan kuvablogiinsa ja juttelimme niitä näitä jonkin aikaa. Hänellä on projekti jossa hän kuvasi kiinnostavan näköisiä vieraita ja hänestä hiukseni olivat upeat, olin tehnyt lettinutturan. On aina hassua ja ilahduttavaa kun onnistuu juttelemaan ventovieraan kanssa luontevasti, varsinkin kun on tällainen sosiaalinen rampa kuin minä. Tulee hyvä mieli moneksi hetkeksi.
Muutin viime viikonloppuna, nyt olen saanut tavarat paikoilleen ja matot lattialle. Olen terapioinut itseäni palmarosalla ja leiponut tämän huushollin ensimmäisen omenapiirakan pihan omenoista. Memerin olen saanut viereeni nukkumaan, tuossa se loikoilee kiinni minussa ja jalat nykii unen tahdissa.
Siivosin koko paikan lattiasta kattoon klorinilla, en ymmärrä miten joka paikkaan voi saada roiskeita. En edes halua tietää olivatko ne kahvia vai jotain aivan muuta. Kylpyhuoneessa on kai jonkinlainen kosteusongelma, isännöitsijä hyvin epämääräisesti sanoi että korjaavat sen kun menen lomalle. Ei herättänyt luottamusta. Keittiössä on ilmeisesti jonkinlainen kytkentävirhe jääkaapin ja lampun kanssa, iskä totesi että toivotaan etten kuole sähköiskuun ennen kuin se saadaan kuntoon. Pattereita ei saa päälle ja yksi säädin heiluu oudosti irrallaan. Ja olohuoneessa on rikkinäinen töpseli.
Silti on ihan hyvä olo, tästä tuli helposti ja nopeasti koti, kun vain sai omat tavaransa ja tilansa ja lapsensa tänne. Huomenna saan vielä sängynkin, ei tarvitse enää kahden istuttavalla rokokoo-sohvalla nukkua koiran kanssa. On ollut läheiset tunnelmat, milloin on tassu nenässä tai häntä silmässä.
Koulu on kiva, olen tutustunut ihmisiinkin. Tänään ne olivat täällä teellä ja leikkasin yhden hiukset. Se oli todella tyytyväinen, se oli mukavaa. Sain palkalla ostettua Memerille shampoota. Tällä viikolla tutkitaan lihaksia ja luurankoa, pitää piirtää sarjakuva aiheesta.
Sitten vielä vähän aikaa sitten piirtämäni kuva, jonka tulevan kummityttöni äiti pyysi itselleen.
Olen ollut poissa täältä ja itsestäni ja kaikkialta muualtakin, koska Memer on ollut todella kipeänä. Sillä on selkärangassa tyrä, ja olen siitä pitänyt huolta ja hajoillut omaan avuttomuuteeni. On hirvittävää painia toisen pienen olennon elämästä kun tuntuu että omakin lipeää käsistä. Päässä pyörivät osittain itsekkäät ajatukset siitä, miten minun käy jos Memer kuolee, pelkään miten se vaikuttaa minuun kun jo nyt olen hajalla.
Ei Memmu nyt kuole, ei toivottavasti vuosiin kun kiikutin sen lääkärille niin pian kuin autosta lähti. Viikon verran se on nyt ollut häkkihoidossa ja on vielä seuraavat viisi viikkoakin. Sellaiset mömmöt sille annan joka ilta ettei se ole ensimmäisten kolmen päivän jälkeen enää itkenyt ja tärissyt kivusta. Olen makoillut sen kanssa häkissä lukemassa, sillä lailla se varmimmin pysyy paikallaan kun se käpertyy kiinni minun kylkeeni nukkumaan. Sain tädiltä ja sedältä niiden seefferille tarkoitetun häkin, joten mahdutaan mukavasti molemmat sinne vilttien ja tyynyjen kera.
Uskalsin kuitenkin sitten jättää Memerin äidin hoitoon perjantaina ja kävin Womban luona, sinne tuli kaksi muutakin likkaa, jotka ovat kavereita peruskouluajoilta. Oli ihanaa nähdä niitä ihmisiä, kun ei enää asuta edes suunnilleen samoissa suunnissa. Kikattelua ja hihittelyä ja sitä naurua, mitä ei vain pysty lopettaamaan vaikka poskiin ja kylkeen sattuu.
Silti minusta tuntuu, etten minä osaa. En osaa puhua oikein, en osaa kertoa oikein, en osaa vastata oikein. Tuntuu, etten niiden ihmisten kanssa osaa hahmottaa missä menee oman itsekkyyteni raja, vaikka en edes kertonut mitä oikeasti elämässäni on menossa juuri nyt. Että minulla on ollut hirveä viikko, että minun on taas aina toisinaan vaikea olla ajattelematta kiellettyjä asioita, että olen oikeasti vain itkenyt kaksi viikkoa putkeen. On hirveän vaikeaa puhua, kun pelkää olevansa ärsyttävä, pelkää että sieltä tulee vin silmien pyöräytys ja toteamus Get over it, kaikilla on vaikeaa. Silti minä kuuntelin kyllä niiden ongelmat ja elämäntapahtumat taas, se oli minusta mukavaa. Se että kuulee ettei kaikilla ole niin vaikeaa, että heidän elämässään on hauskoja asioita ja iloisia asioita joille saatiin yhdessä nauraa.
Huomaa vain miten paljon on vielä itsellä opittavaa ja miten niihin tilanteisiin pitäisi ajautua useammin. Olla vielä tiukempi itsensä kanssa näistä asioista, niistä mitä oikeasti haluaisi sanoa ja miten. Tietenkään en itse kykene vaikuttamaan siihen jos se toinen ei halua kuunnella, mutta pitäisi vain jaksaa yrittää omalta osaltani.
Oli synttärini ja vaikka olenkin niitä angstaillut tässä viikon päivät, niin hauskaa minulla oli. Jotenkin olen kuitenkin taas muuttunut vähän ilkeäksi, sillä lailla siis että kun yleensä siedän paljon ja enemmänkin, niin lauantaihin mennessä en enää ottanut vastaan yhtään paskaa ja taisin olla tosi vittumainen. Suurin syy siihen oli se, että olen tässä ollut vuoden päivät Matruusin terapeuttina. Nyt valehtelen, olen ollut tässä neljä vuotta Matruusin terapeuttina. Vuosi sitten se erosi neljävuotisesta suhteesta, ja viimeisen vuoden olen kuunnellut sen valittavan ja marmattavan ja vellovan siinä.
Minä osaan olla kärsivällinen, minä osaan kuunnella, mutta ei jumalauta en minun syntymäpäivänäni jaksa keskustella jonkun eksästä, josta viimeksi puolikuuntelin (koska jo silloin alkoi vituttamaan) viime viikon keskiviikkona. Minä halusin pitää hauskaa, minä halusin olla kavereideni kanssa, minä halusin tanssia ja nauraa hyvässä seurassa. Sitten Matruusi päättää tulla baariin, vaikka se vihaa baareja ja ensimmäinen asia mitä se minulle sanoo, on että voi vittu kun eksä soitti taas.
Sitten se mökötti siellä ja minä kieltäydyin taipumasta siihen kuvioon, jossa minä istun sen vieressä ja kuuntelen empaattisena ja nyökyttelen ja voivottelen. Onneksi Homssu oli tullut tänne ja oli luonani yötä ja Homssun kanssa ei voi olla kuin hauskaa.
Lopulta Matruusi söi vielä puolet pitsastani, ja on muuten saatana velkaa neljä euroa nyt minulle.
Ja nyt minä yritän vielä vakuutella itselleni, että oli minulla hauskaa. Siis oli oikeasti, alkuillasta ja keski-illasta ja alkuyöstä. Ja sitten seuraavana aamuna.
Minä en pidä syntymäpäivistä, jos se enää ketään yllättää. Minulla on niitä synttäritraumoja, kun kukaan ei tule paikalle. Pariin otteeseen. Sitten minulla on niitä traumoja kun jotkut tulevat, mutta eivät oikeasti halua olla siellä. Se on melkein pahempaa kuin se, ettei kukaan tule, koska minulle puhkeaa sellainen miellyttämisen tarve, että lopulta olen revetä liitoksista. Minä haluan että ihmiset viihtyvät, haluan että kaikilla on hauskaa, ja yleensä silloin minulla ei enää ole hauskaa.
Olen jotenkin tullut siihen tulokseen että minun syntymäpäiväni on jotenkin kirottu, se ei koskaan ole täydellinen päivä. Siis edes sillä lailla kun aina yleensä meidän tyttöjen illat on. Silloin aina tapahtuu jotain.
Luulen että minä itse manaan sen päivän, ihan vain sillä että aina odotan sitä kauhulla, odotan koska jotain tapahtuu, odotan koska kaikki menee persiilleen. Ja sen takia pienemmätkin asiat kasvavat valtaviin mittasuhteisiin, jolloin ne on vaikea saada takaisin sellaisiksi murusiksi kuin ne oikeastaan ovatkaan.
Toisaalta minua ärsyttää se ajatus, että minun pitäisi ottaa kaikki vastaan ja olla aina se rauhallinen ja ymmärtävä ihminen. Seesteinen Om-ihminen, joka vain sietää ja sietää ja sietää.
Tiedätkö kun joskus on niitä päiviä kun olet vain todella onnellinen että elit sen. Sellaisia kun aamulla heräät ja olet todella väsynyt, koska olisi vapaapäivä mutta oletkin lupautunut tekemään töitä kahdessa paikassa. Etkä oikeastaan jaksaisi nyt leikkiä, se on niin väsyttävää ja vaatii paljon. Mutta sinä menet ja katsotkin Aladdinin ja pääset lähtemään kotiin ja ehdit rauhoittua ja käydä suihkussa ja muuntautua takaisin ihmiseksi ennen kuin lähdet juhlien keittiöemännäksi, vaikka hermostuttaa ja epäilyttää kun onkin ensi kertaa yksin keittiössä, olikin sitten vain 35 vierasta.
Mutta kaikki meneekin hyvin, todella hyvin ja saat paljon kiitoksia ja kehuja, ruoka maistuu kaikille, kakkuja ylistetään ja kahvia haetaan kolmeen kertaan. Olet vain tosi ylpeä itsestäsi ja kaikki tuntuukin ihan hyvältä, kun elämä ei ole aina vain paskaa, vaikka se useimmiten siltä tuntuukin.
Ja kaikki astiat on pesty ja korjattu ja lattiat siivottu ja tasot hinkattu jo kymmeneltä illalla, joten voit lähteä juomaan ystävän luokse kaljaa. Ja sitten vaan höpötetään ties mitä ja kuunnellaan Louis Armstrongia ja Tracy Chapmania. Sen pikkuruinen musta kisumau tulee kiehnäämään ja kehräämään, minä rapsuttelen ja silittelen haltioissani kun se vetää selälleen pitkäkseen ja vaatii masurakkautta.
Mennään baariin tanssimaan ja tanssitaan niin ettei jalat meinaa enää kantaa. Sitten jonotetaan grillijonossa tunti lihapiirakoita ja kokista ennen kuin nauretaan koko matka takaisin sen kämpille. Makoillaan sängyssä pimeässä ja jutellaan menkkakivuista ja nukutaan.
Aamulla minä leikkaan meille appelsiineja ja tiskaan sen kaikki astiat, ihan vain koska minä voin, ennen kuin heitän sen töihin ja menen kotiin ottamaan sen lepopäivän.
I think I might have the flu. Again. Noooo barricade the door aaaaaas HIDE YO WIFE HIDE YO KIDS HIDE YO DOG PRAY TO WHATEVER GOD YOU HAVE AND WISH FOR THEIR FORGIVENESSAH PRAAAAAISEE THE LOOOOOOORRRDDAHHH PRAIIIISE HIMMMMAH AND HEEE WILL BEEE FORGINIGGAH Who let that insane guy here again? Just -- just lock him in the cupboard. He'll be fine there. NO NO NOOOOOOOHH Klick klick. Ah, silence. You shalll nott sileenceeeh the sonnn of Gooooooodah! You heard something? - I think it's just the wind. Rock guitar plays suddenly The earth quakes What the hell?!? And splits in two The fiery depths open And Satan crawls up. Hi there ya'll, I'm Satan. But my frienz call me Lucifer. Or Lucy for short. Hey wassap homiees thanx for that, I was sooo done listening that jackass Now, who want's cupcakes? Yaaayy!!! Partheyyy oooonnn And then he puffs into smoke an disappears There's a knocking coming from the seiling. Wait what Excuse me, booms a voice from heavens. God is that you I am terribly sorry to bother you, but do you have some time to talk about our Lord and Saviour Thor? Whoa plot twist Ooh cupcakes! With sprinkles!
Kiurua on ihana nähdä, ihan vaikka lounaankin ajan. Se kun lähtee taas toiselle puolelle Suomenmaata, eikä sitä näe taas vuoteen.
Otan pelkän latten, vaikka piti ottaa ruokaakin. Se on ihana kahvila mutta panikoin, kun en näe mitä sieltä saa. Se on liian sekava ja päätän että syön myöhemmin. Nykyään syön taas aina myöhemmin, stressi ja kiire ja väsymys ja kuumuus kadottaa minun nälkäni ja olen taas laihtunut kaksi kiloa, vaikka juuri olin päässyt ihannepainooni.
Se syö salaattia ja jutellaan kaikesta hauskasta, minä kerron sille siitä että maanantaina on haastattelu vuoden ammatilliseen koulutukseen lastenhoitajaksi. Se on muodollisuus, minä pääsen sinne ja luulen että se on hyvä. Ainakin on viralliset paperit.
Sitten kello on jo liikaa ja minulla on kiire, mennään ulos ja olen juuri sanomassa hyvästejä, kun Kiuru näkee jonkun tutun. Ne juttelee ja juttelee, enkä minä voi vain lähteä.
"Juu, me leivotaan jotain uutta joka päivä", se tuttu sanoo ja siristelee silmiään vaikka on pilvistä. Ehkä sillä pitäisi olla silmälasit. "Harmi vaan että osa niistä on jotain 19-vuotiaita joilla on merkkilaukut olalla."
Minä piilotan vaaleanpunaisen Lacosteeni reiteni taakse ja mietin miten se voisi kokeilla puuteria pilkulliseen kaksikymppiseen naamaansa.
Haru muutti taas, minun pikkuveljeni muutti kauas. Melkein ainoa oikea sosiaalinen kontaktini muutti viiden tunnin matkan päähän ja minun on ikävä.
Yksinäisyys on minulle jokseenkin iso asia. Tämän maailman tosiasiahan on että jokainen on yksinäinen, mutta olen ymmärtänyt etteivät koko aikaa.
Minä olen aika lailla koko ajan yksinäinen, vaikka olisinkin ihmisten seurassa. Sillä lailla että minä kuulen mitä ne sanovat ja näen ne, mutta ne eivät näe eivätkä kuule minua.
Se on minun vikani, se että olen niin yksinäinen aina. En osaa olla täysin avoin ja jos olen avoin, ei kukaan halua sitä kuulla. Ei kukaan jaksa kuulla että toisen elämä ei juurikaan ole elämisen arvoinen. Ne mieluummin kuulevat hassun tarinan siitä miten suutuin berliinimunkille tänään aamulla, tajuamatta sitä että siinä on syy että syytyin pullalle, syy joka ei johdu siitä typerästä vaaleanpunaisesta pumedasta joka ei vain halunnut tarttua kiinni.
Minä en myöskään osaa hankkia ystäviä, minä en vain ymmärrä sitä kaaviota jota kyseiseen toimintoon vaaditaan. Ja kun kavereita ei tule lainkaan lisää, mutta entiset jäävät taa, jää lopulta aikalailla yksikseen. Ja ystävien hankkiminen on oikeasti vaikeaa jos ei tapaa ihmisiä vähän väkisin melkein päivittäin, sillä lailla kun opiskellaan. Töissä se on vähän eri asia, työkaverit ovat työkavereita enemmän kuin luokkakaverit vain luokkakavereita. Tai niin minä ainakin luulen.
Harrastuksissakin ihmiset ovat vain toisia ihmisiä ellei kyse ole joukkueurheilusta, jossa altistutaan toisten seuralle väkisinkin. Voin sanoa että hyvin harva löytää sydänystävän tai edes kahvikaverin keramiikkakurssilta, niin ei vain tapahdu.
Juotu on ehkä enemmän kuin tarpeeksi, mutta haittaako se kun on pitkästä aikaa hyvässä seurassa. Istutaan puistossa Homssun ja sen siskon ja naapurin pojan ja monen monen muun kanssa, osaa en edes tiedä, mutta minulla on ollut ihanaa ja ilta on kaunis.
Ja sitten hyökkää kauan muualla ollut tyttö Homssun siskon niskaan halauskuristusotteella ja minä hymyilen myös, koska sen naama on vain viiden sentin päässä omastani, kunnes niskaani pitkin hiipi tunne ja minä tiedän, tiedän että Hesalainen on siellä myös.
Siellä se kävelee sillä laiskalla, puolelta toiselle heiluvalla tyylillään, jolla se yrittää kertoa koko maailmalle että on huoleton eikä välitä paskaakaan. Minusta se näyttää siltä kuin se yrittäisi suojella itseään siltä ettei kukaan muu välitä paskaakaan.
"Miki!" Se huudahtaa, tai jotain siihen suuntaan, koska en minä oikeasti edes kuuntele. Minä kiehun siinä samassa raivossa ja loukkaantuneisuudessa joka on pyörinyt mahassani ja päässäni viimeiset kolme viikkoa joina se on päättänyt olla muistamatta lupaustaan ottaa yhteyttä.
Tuijotan sitä tyhjänä en tiedä kuinka kauan, voi olla että minuutin tai vain sekunnin sadasosan, se on sellainen hetki jolloin aivot käyvät niin nopeasti ettet edes tajua ajattelevasi, koska et oikeasti ajattelekaan, et ainakaan järkevästi.
Niinpä se mitä minusta tulee ulos on: "Ai kato olenk mä sittenki elossa vai?!" ja läimäytän molemmilla käsillä olemattomia rintalihaksiani sellaisella gangstaliikkeella etten ihmettelisi vaikka joku vetäisi kohta aseen esiin ja ampuisi minut, ihan vain kaiken naurettavuuden takia.
Mutta sitten minä pyörähdän ympäri ja jätän sen ihmettelemään taas miksi minä käyttäydyn kuin viisivuotias, koska heaven forbid, se ei ikinä tee mitään väärin, saati sitten pyydä anteeksi.
Minä olen mieluummin aitojen ihmisten kanssa, en enää edes jaksa. Ja jo se ettei se kysy mitään kertoo ihan tarpeeksi, ei se ihminen välitä paskaakaan että ollaan vuosikymmen oltu kavereina, osa siitä jopa ystävinä.
Minä olen vain niin idiootti, etten vain osaa pistää välejä poikki vaikka aina saa paskaa niskaan, kun ei suostu ymmärtämään että se toinen on korvannut minut muilla.
Se on se ystävättömyyden syndrooma, että kun kerran on sellaisen saanut ei siitä haluaisi irtikään päästää, sitten on taas yksin. Ja kukaan ei oikeasti halua olla yksin, sanoi ne mitä tahansa, sellaiset on valehtelijoita. Mahdollisesti niin yksinäisiä valehtelijoita, että ne yrittää vakuuttaa itsensä ihmissuhteiden tarpeettomuudesta.
Kuulostan niin pikkumaiselta ja sellainen olenkin, mutta haluaisin olla sellainen ihminen joka kohauttaa olkaa ja jatkaa matkaa kun joku toinen toteaa että on löytänyt parempaa seuraa. Olihan minullakin todellisuudessa Hesalaista parempaa seuraa siinä, hauskempaa kuin on ollut aikoihin.
Koko ongelmahan kumpuaa lapsuudentraumoista, olen aina ollut melko lailla yhtä sosiaalisesti kyvykäs kuin käytöshäiriöinen, yliujo ihmislapsieläin vain voi olla ja aina saanut näpeilleni kaveriasioissa, ihan siitä saakka kun istuttiin kerhohuoneessa neljävuotiaana ja laulettiin Jumalan kämmenellä kolme kertaa päivässä.
Sen takia olen aina ollut jokseenkin mustasukkainen ystävien ja kavereiden suhteen, kamalinta mitä kaveri voi seurassani tehdä on luetella kaikki hauskat asiat joita lähiaikoina on tehnyt kaikkien muiden kanssa. Ihan vain koska se tarkoittaa etten minä koskaan yllä samaan ja tiedän sen, ja tiedän senkin ettei se ole minua ajatellut aikoihin ennen kuin laitoin sille viestiä -- sen jälkeen kun olin kolme päivää miettinyt että uskallanko, kehitellyt ja hylännyt päässäni kymmenittäin erilaisia lausemuotoja yhdestä yksinkertaisesta kysymyksestä:
Minä puukotan Harua päähän yhä uudestaan ja uudestaan, koska se ei ole haru vaan joku paha joka yrittää tappaa minut. Katkon siltä käden irti ja painan valokatkaisijaa ja se on mennyt. Haru pesee rauhassa kasvojaan ja näen kuinka minun tekemäni haavat sen päässä kuroutuvat takaisin kiinni.
Se on vielä täällä, sun täytyy tappaa ittes ennen kun se tulee takaisin! Mitä sä oikeen teet?! Minä kerron Harulle hädissäni, mutta se käskee olemaan huolehtimatta, ei tässä mitään hätää --- ja sitten se on takaisin ja Memer tönii minut hereille koska huudan.
Olen hiestä märkä ja minun on kuuma ja kylmä ja hengitän kuin maratonin jäljiltä. Memer tunkee nenänsä poskeeni ja minä huokaan että olen okei, en tiedä vakuuttelenko poikaa vai itseäni. Nousen silti ylös ja haparoin tieni suihkuun.
Käytiin Harun kanssa kiinalaisessa syömässä ja sen jälkeen soitettiin kaveri katsomaan uusi Star Trek meidän kanssa. Oli hyvä, minä pidin, joskin toisti turvallisesti vanhoja teemoja. Naurettiin ja kikatettiin Spockin ja Kirkin bromancea joka internetissä venyy vielä vähän pidemmälle.
Entinen pomoni parturi-kampaamosta pitää firmansa juhlat meidän kahvilassa ja kuulin siitä kun äiti pyysi minut töihin kanssaan. En ole saanut siltä akalta vieläkään palkkaa, enkä tiedä haluanko nähdä sitä. Ei toisen juhlissa voi mennä kovistelemaan että heiheihei missä on minun rahat, se ei ole hyvien tapojen mukaista. Lisäksi olen niin nynny etten uskaltaisi.
Vituttaa se että olen sille tuntilistani antanut ja kaikki ja silti joudun kärkkymään perään, kuinka voi epärehellinen ihminen vain olla. Kuinka voi ajatella että dumdidum, mitäs tässä nyt, ehkei se huomaa ollenkaan. Eihän se ole minulla kuin viisi vuotta töissä käynyt.
Osittain aivan oma vikani kun sille olen aina töihin suostunut. Ei, ei jumalauta ei ole minun vikani! Tuon otan takaisin, tämä on justiinsa sitä että juujuu, "ei sinulla ole mitään lounastaukoja yhdeksän tunnin päivän aikana" -paskaa mitä olen saanut joskus kokea. Jos ihminen tekee työtä, siitä kuuluu saada palkkaa, ilmainen työvoima ei ole laillista vaikka työnantaja sitä kuinka toivoisi.
Paskinta on se että sitä rahaa kyllä lupaillaan kun siitä puhutaan.
Pitäisi vain taas uudelleen viedä sille tilinumerot ja tuntilistat ja olla tarpeeksi tuju ja tuittupäinen.
Minä en pidä juhannuksesta, se saa minut ahdistumaan ja surulliseksi ja raskaaksi. Haluaisin nukkua koko juhlan ja herätä kun on vain enää tavallisia viikonloppuja.
Juhannus on kaverijuhla. Toisille se on perhejuhla, mutta meidän perheessä se on aina ollut kaverijuhla. Paskempi juttu jos niitä kavereita ei juurikaan ole missään, tai jos sinua ei ole kutsuttu kavereiden juhliin jonne muut kaverit menee.
Viime juhannuksena Harun eksä uhkasi tappaa minut, kehotti minua kuolemaan pois ja sen jälkeen se uhkasi hypätä rekan alle.
Edellisjuhannuksen olin peiton alla tietokoneella, kunnes perhetutun poika painostettiin kutsumaan minut niille. Se nyt oli ihan oma virheensä, mitä en halua edes muistaa.
Tänä vuonna olen kahden vaiheilla kehittääkö yksin kotona ryyppäämisestä perinne vai raahautua saareen vanhempien kanssa.
Taidan mennä saareen, kalaseuralla on sentään hyvä sauna, vaikka muuten huonoa seuraa ovatkin.
Hukkumisvaarakin on suurempi.
Ja voi kyllä, minä kiukuttelen kun en itkemäänkään pysty.
Mitä se tarkoittaa kun mies yrittää rusentaa kätesi murusiksi kätellessään?
Niin lukee minun yöpöytäkirjasessani. Se on niin sotkuisesti kirjoitettu että minun täytyy hetki miettiä mitä se sanoo, sen siitä saa kun kirjoittaa puoliksi unissaan.
Mielestäni ihan hyvä kysymys, en vieläkään tiedä vastausta. Minulle käy niin useasti, usein minä puristan takaisin kaikella voimallani ja vastan niiden tuijotukseen. Minulle on opetettu että kättely ei saa tuntua kuolleelta kalalta, mutta henkilökohtaisesti en koe kohteliaaksi yrittää murtaa toisen rystysiä heti ensitapaamisella.
Tänään kävin Womballa Örmykkään kanssa ja meillä oli hauskaa.
Womba oli saanut paniikkikohtauksen pankissa, minä yritin usuttaa sitä eteenpäin. Se sanoi samoja sanoja kuin minä vuosia sitten, katon sitä sitten ja katseli seiniä ja pölyhiukkasia. Olisin halunnut jutella sen kanssa asiasta kaksin, mutta en saanut tilaisuutta.
Minä olen tehnyt pitkiä lenkkejä pisin metsiä ja peltoja, istuttanut dahlioita ja koristetupakkaa ja isoja purppuroita lehtikasveja, joiden nimeä en edes tiedä.
Olen jutellut enemmän kuin miesmuistiin vanhan osastotutun kanssa ja päättänyt aloittaa Memerille raakaruokinnan. Memer ei enää haahuile ruoka-aikaan.
Nukun huonosti, lääkäri ei ollutkaan lähettänyt e-reseptiä liikkeelle joten en saanut iltalääkkeitäni. E-pillereistäkin minun piti soittaa ja kysyä, ystävällisesti kertoivat että lääkäri taisi unohtaa, mutta ovat ne siellä jo varmaan viikon kuluttua. Vihaan uutta järjestelmää, pelasti se sitten kuinka monta puuta tahansa. Se saa minut kiusaantumaan ja epävarmemmaksi kuin jo entuudestaan olen. Sen on tarkoitus helpottaa monen työtä ja sen ymmärrän, mutta minun elämäni se tekee hankalaksi ja epämukavaksi.
Minä haluan sen typerän lapun, jota voin puristaa hikisissä näpeissäni tietäen että tämä minun kuuluu nyt hakea ja tämän minä nyt saan. Minun ei tarvitse ottaa vuoronumeroa ja odottaa puolta tuntia kuolemalta tuoksuvan mummon vieressä vain saadakseni eioota.
Taas minun täytyy hiipiä Harun koneelle kun se on jo mennyt nukkumaan. Siinä vaiheessa kun koneestani alkoi nousta savua, totesin että ehkä on parempi luovuttaa sen suhteen.
Olin lauantaina Homssun tupareissa, oli todella hauskaa ja onkin ollut energisempi olo sen jälkeen. Ainut huono puoli jonka en halua antaa kaivella itseäni - koska asia ei minulle kuulu, mutta kuuluu kumminkin kun Homssu on kaverini - on Homssun poikaystävä, joka on pahimmasta päästä lurjuksia jonka tiedän. Ja minä olen sentään keräillyt lurjuksia kuin sulkia hattuun.
Ennen se oli vain mies, johon ei ollut pätkän vertaa luottamista ja jolla oli lievä narsismi. Nykyään se on alkanut polttelemaan maria oikein olan takaa ja sen narsismi on jo lähinnä kukkiva narsissi. Siinä missä Homssu tarvitsisi jonkun vakaan ja älykkään ja yhtä filosofisen, se on vain hyvin kapeakatseinen ja kuka ties missä. Lisäksi siinä vaiheessa kun niiltä lipsahti että se on naimisissakin, minun teki mieli jo läimäistä jotakuta ja huutaa että ei voi olla totta.
Homssu on siinä samanlainen kuin minä, että se pelkää olla yksin. Minä en päästä ketään lähelleni ja se taas päästää liian lähelle ja rakastuu, eikä enää uskalla päästää irti, vaikka tietää ettei koko suhde ole sille hyväksi.
On tuskastuttavaa istua sen sängyllä kahden tytön kanssa ja teeskennellä ettei kuule keittiöstä kuuluvaa riitelyä. Tai ei se edes ole riitelyä, se on vain sitä että Homssu on rauhallinen ja järkevä ja se mies kieltää Homssun mielipiteen kuin omansa olisi absoluuttinen totuus.
Lisäksi olin toista kertaa elämässäni baarissa sneakersit jalassa ja tunsin itseni epänaisellisemmaksi kuin aikoihin. Olin kaikkia pään lyhyempi enkä osannut tanssia ilman korkoja. Siinä sitten pompin kun ympärilläni heilui 170-senttisiä seksikkäitä kaunottaria ja tunsin itseni 12-vuotiaaksi pojaksi.
Korvasin itsetunnon salmareilla ja tequilalla, sen jälkeen en aivan koko aikaa miettinyt naurettavuuttani.
Hmm, olenpa supersuosittu ja ihana ja kysymysten arvoinen.
Wampire sanoi:
Minua jäi joskus sinun eräs aikaisempi teksti vaivaamaan. Puhuit siinä kuinka hait jo lapsena itsellesi kauniita ystäviä, itsehän en sitä ala-asteella ollut. Tästä siis juontaa kysymykseni: Miksi minä olin ystäväsi silloin? Tai siis, miksi kutsuit minut aina teille yöksi tai vain leikkimään jotain?
Olin jo mukulana sellainen kaikkien kaveri, niin kuin ehkä muistat, tulin toimeen kaikkien luokkalaistemme kanssa. Niin hyvin kuin se joskus oli mahdollista. En tykännyt valita puolia riidoissa ja jousuin aina siihen välikäteen.
Muistan sen päivän kun tapasin sinut ensi kertaa. Olimme iltapäiväkerhossa ja olimme rakentaneet suurista pehmeistä palikoista suuria majoja ja sokkeloita pöytien alle. Meitä oli tyttöjä siinä varmaan seitsemän ja leikimme kissoja ja omistajia. Sinä - noh, haluan olla rehellinen - olit muiden mielestä vähän outo, eivätkä ne halunneet leikkiä sinun kanssasi. Minä näin sen, istuin viereesi pöydän päälle ja kysyin että oletko kissa. Sinä sanoit että joo, ja hetken mietittyäni sanoin että okei, voin olla sinun omistaja. Sitten sinä nuolaisit poskeani.
En ole koskaan tykännyt siitä, että joku jätetään ulkopuolelle, koska koin sitä samaa jo kerhossa ihan taaperona. Et ehkä ollut luokkamme kaunein, mutta en ollut kyllä minäkään, ja minulla oli seurassasi hauskaa. Et puhunut toisista pahaa tai juonitellut yhtä lailla kuin muut, olit rehellinen ja osasit arvostaa ystävyyttäni.
Siksi olin sinun ystäväsi.
Sitten kun riri joskus kysyi siitä uskonnosta ja minä vähän laiskistuin, niin ajattelin hiukan avata sitä tässä samalla, etten pääse sitä enää pakoon.
Eli riri sanoi:
Olisi kiva tietää mikä tää uskonto on johon olet päätynyt.
Niin. Eli. Siis. Minä olen kristillisen luterilaisen kirkon kirjoilla, olen käynyt rippikoulun ja ollut mukana kirkon toiminnassa aika paljonkin nuorena. Jo silloin tykkäsin vertailla eri uskontoja ja tutkia raamatun epäkohtia. Lapsena minulla on kuitenkin aina ollut mukana Suomen vanhaa uskoa, joka tulee äidin äidin puolelta. Nykyään lyhykäisyydessään olen samaistunut jälkimmäiseen enemmän, ja sekoittanut siihen erilaisia omia näkemyksiäni.
Olin tänään ekaa päivää päiväosastolla taas. Olen siellä seuraavat kolme kuukautta. En kyennyt keskittymään mihinkään, etsin hiuksistani kaksihaaraisia, vääntelin käsiäni ja revin paperia huomaamattomiksi riekaleiksi.
Kai minä siellä pärjään, vaikka tulikin taas jonkinmoisena shokkina kun ihmiset oikeasti puhuvat mitä tuntevat, koska voi kauhia eihän niin saa tehdä.
Minulla meinaa aina välillä mennä hermo kun juttelen Harun poikakaverin kanssa. Se on niitä joiden elämänfilosofia pyörii lähinnä pisteessä "En välitä paskaakaan ja se tekee minusta ubercoolin, ihan sama, whatever". Sillä on toki vaikea menneissyys, johon kuuluu huumeita ja väkivaltaa, mikä on opettanut sen toimimaan kyseisellä kaavalla. Silti, en näe kyseisessä elämäntavassa mitään hienoa tai ihailtavaa.Minun tekisi mieleni selittää sille ettei se tee siitä uniikkia, että 99 prosenttia ihmisistä ei välitä paskaakaan, mutten usko että se välittäisi.
Olin viikonlopun Womban luona Örmykkään kanssa. Meillä oli uskomattoman hauskaa ja nautin olostani. Unohdin tosin lääkkeeni ja illalla makasin Womban vieressä ja yritin hengittää.
Tunsin syyllisyyttä kun tanssin miehen kanssa baarissa ja mietin Audiota, vaikkemme ole edes sopineet minkäänlaisesta seurustelusuhteesta. Mutta se oli silti melko mielenkiintoista, en ole sellaista koskaan ennen tuntenutkaan. En ensin edes tajunnut mistä on kyse, sitten pakenin tupakalle ja tajusin.
Kotona Audio sanoi että olisi kiva olla kesällä jossain kanssani, se on kai sen tapa sanoa että olen kiva. Minä tuijotan ylös sen ruskeita silmiä, silitän sen vaaleaa reittä ja painan paljaat varpaani auton kylmään, huuruiseen ikkunaan, ja sanon etten pidä hyttysistä.
Tänään Hesalainen teki sen taas. Ihan vain ilmoittaakseni etten ole pelkästään katkeroitunut ja vainoharhainen. Se sanoi minulle olevansa Hipsuttajan kanssa.
Soitin äsken Womballe joka kertoi olevansa kahvilla Hipsuttajan kanssa.
Joskus minä mietin olenko olemassa, sillä samalla tavalla kuin kaikki muut. Vai onko minun lävitseni helpompi katsoa, onko minut jotenkin helpompi unohtaa. Luisunko minä mielestä ihan vain vahingossa vai olenko minä siellä ollenkaan missään vaiheessa.
Hesalainen teki minulle tänään oharit, oltiin suunniteltu menevämme neljän porukalla katsomaan vanhojen tansseja, koska minä tein tänään tuttavaperheen tyttärelle kampauksen ja meikin ja olisin sitä mennyt katsomaan ja kaksi jätkää - Hesalaisen luokkakavereita - eivät ole paikkakuntalaisia ja halusivat mennä katsomaan. Aamulla kun sitten pistin viestiä ja kysyin homman nimeä, sanoi hän että toinen jätkistä on töissä ja toinen humalassa ja että hän menee kaverinsa kanssa.
Aha. Just.
Minä olen niin täynnä vihaa ja pettymystä ja loukkausta, haluaisin olla sille ilkeä ja huutaa ja lyödä. Miten se voi aina tehdä minulle näin, miten se voi aina unohtaa minut, miten? Joka helvetin kerta. Ja minä en osaa suuttua sille, pääni lyö tyhjää shokista vaikka pitäisi olla jo ymmärtänyt että ihmiset nyt ovat mätiä, ettei kukaan pidä lupauksiaan ellei sitten kiristämällä tai lahjomalla.
Minä olen niin väsynyt tähän touhuun, ihmisiin. Siihen etten jaksa enää luottaa, siihen että kaikkiin joutuu pettymään. Siihen että minä teen kaikkeni ja yritän, yritän ihan tosissani vain saadakseni lyijyä niskaani.
