Laita kädet korville

On kurjuuttanut, kai se on tämä räntäsade ja loputon tuuli. Niin hirveää siellä on etten aamulla jaksa lähteä enää ulos Memerin pissatuksen jälkeen. Istun sohvalla ja tuijotan ikkunasta ulos samalla kun tietokoneen ruutu pyörittää BBC:n Call the Midwifea. 

Menen ruokailuksi kuitenkin, maksan siitä ruoasta rahaa. Olo on raskas ja surullinen, sellainen kaihoisa ja murtunut. Siinä hetkessä tunnistin sen tunteen hyvin, vaikka olikin aikaa siitä kun se viimeksi oli päälle käynyt. Se on hassua miten sitä unohtaa miltä joskus silloin tuntui kunnes se tulee takaisin ja ihmettelee miten sellainen kipu edes pääsi unohtumaan. Ahdistusta ja pahaa oloa on niin montaa erilaista sorttia, on sitä vihaa, surua pahoinvointia, kaihoa, inhoa, väsymystä. Ei sitä edes muista kuinka vaikeaa voi olla hengittää tai olla ihmisten lähellä. Sitä miten kadottaa aikaa jäädessään jumiin, tuijottamaan asioita minuuteiksi ja minuuteiksi. Ihan vain siksi ettei enää pysty ajattelemaan samalla kun alitajunnassa riehuu. Kaikki on liikaa ja sitä haluaa vain sinne missä on lähin koti, lähin turvapaikka johon voi piiloutua pakoon, josta ei tarvitse lähteä ulos ennen kuin koira tarvitsee taas pissattaa.

Olen kai vain väsynyt, siitä se aina tuntuu johtuvan. Olen tehnyt hyvin töitä tällä viikolla, animaatiota. Olen saanut 51 kuvaa piirrettyä, hurjat seitsemän sekuntia kuinka tyttö nousee seisomaan valopallojen keskellä, joista yhdestä syntyy perhonen. Siinä on kuulemma liikaa tavaraa, ei ihminen pysty katsomaan kaikkea kerralla. Vaikka jälki on hyvää, ihminen ei liiku niin sulavasti, pitää keskittyä ihmisen liikkumiseen ja nykimiseen ja miten jotkin liikkeet ovat toisia nopeampia. 

Minusta tuntuu että olen yhä enemmän ilkeä ihmisille, minä puren äkkiä enkä edes syystä.

On niin raskas olo, tuntuu kuin minua vedettäisiin maan alle, työnnettäisiin hartioista alaspäin. Aivan kuin päälläni olisi painopeitto, sellainen jota käytetään joillain erityislapsilla rauhoittamiseen. Ne ovat todella painavia, enkä itse pysty olemaan sellaisen alla kovinkaan kauaa. Joitakin se auttaa ankkuroitumaan, minua vain ahdistaa.

Otin mattopuukon mukaani kun lähdin työpisteeltäni, ensin hypistelin sitä hetken. Se on sellainen pinkki pilipalikiinalaisversio jonka sain ostettua halvalla, mutta terävä se on. Sujautin laukkuuni ja läksin kun en enää kestänyt. Siellä se laukussa on vieläkin ja on huomiseen asti kun lasken sen takaisin työpisteelleni. Ei minun tarvitse sillä mitään tehdä, riittää että se on tuolla ja tiedän sen, minulla on vaihtoehto ja saan itse päättää mihin suuntaan nojaudun. Nykyään se menee useammin tähän etten mitään tee. Vaikka haluan niin en halua. En tiedä mitä ajattelen siitä, minun kuuluisi kai olla ylpeä, mutta en osaa tuntea muuta kuin surua. Se on niin iso osa minua, tuntuu kuin se olisi kuollut ja minä surisin sitä. Aina välillä se jaksaa nostaa päätään ja minä suren etten ole tarpeeksi vahva tuomaan sitä takaisin eloon. Vaikka tiedänhän minä että oikea vahvuus on olla tekemättä mitään. Minun pääni ymmärtää mutta vatsa ei. 

Näinä hetkinä toivon että joku olisi kanssani, ihan vain vaikka istumassa hiljaa. Kaipaan psykoterapeuttiani ja sitä että olisi joku jolle puhua edes kahdesti viikossa oikeista asioista. Täällä ei ole ketään kelle puhua oikeista asioista ollenkaan. Eivät ne edes tule teelle kun kutsun, pelaavat mieluummin pelejään. Jäin taas ulos. En tiedä miksen ole tarpeeksi, miksen koskaan riitä? Ja mitä minun kuuluu tehdä että yllän siihen mihin pitäisi? Kai minä joskus opin, eihän tässä elämisessä muuten mitään mieltä ole. 

Ihan hyvin minä olen täällä pärjännyt yksinäni, näitä päiviä tulee aina toisinaan kun ei muuta voi kun istua ja itkeä. Tuskin säästyn niiltä koskaan, siihen minä en enää voi vaikuttaa. Tiedän oman psyykeni, ei ihminen voi intenssiivistä psykoterapiaa käydä kolmea vuotta tutustumatta omaan päähänsä.

Täytyy vain olla vajoamatta liian syvälle ja uskoa että tulen takaisin taas hetken päästä ja unohdan jälleen kerran miltä tuntuu kun sielua sattuu.

Katkeruuden kaiku kaiku kaiku

Tänään oli minun valmistujaiset ja juhlatkin. Kakkukaffet sukulaisille, jo oli mummit, mummut ja ukkit ja pappat, sekä tädit ja sedät istuskelemassa terassilla. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun nuorin koko illan kesteilläni oli 44 vuotta, minua lukuunottamatta. Ainakin sain pienen pesämunan, kun kerran tuonne muualle olen vihdoin itseni repimässä. Haluaisin sanoa että ihan sama, mutta oikeasti se ei ole.

Tänään on sekä hyvä päivä, että sellainen kun saunassa humalassa kiroan ääneen jokaisen, joka on niin ultimaattisen typerä, niin uskomattoman itsekäs ihminen, ettei näe itseään pidemmälle jotta on muista puhuttava pahaa. Sellaiset, joiden elämään ei mahdu mitään muuta kuin oma mehevä mahansa, minun on aivan vitun sama vaikka tukehtuisitte siihen ettei mikään ole koskaan tarpeeksi hyvin. Siihen katkeruuteen, että ne ihmiset, jotka osaavat olla ystävällisiä muille, saavat elämäänsä enemmän kuin te. Se johtuu yksinkertaisesti ainoastaan siitä, ettei osaa olla kuin haluaisi itselle oltavan, ja minä en edes ole raamatullinen ihminen. Se nyt vain on niin, että jos haluaa muiden pitävän itsestään ja saavansa hyvyyttä itseään kohtaan, on oltava ystävällinen ja hyväksyvä. Ja nämä eivät ole kirosanoja, ne ovat sellaisia yksinkertaisen pieniä asioita kuin: ' mitä kuuluu? ' Ei luulisi olevan vaikeaa.

Sääli tässä nyt on se, että joillekin se on. On paljon helpompaa puhua ihmisestä muiden seurassa kuin kysyä rehellisesti 'miksi?' Luulen, että suuri syy siihen mikseivät ihmiset ihan oikeasti kysy, on koska he ajattelevat sen olevan röyhkeää tai ihan vain hauskempaa puhua ja ajatella mitä huvittaa. Jos oikeasti saakin perustelun johonkin, putoaa perättömyydeltä pohja ja siinä ollaankin kohta ihan ilman sitä paskaa, joka tekee elämästä niin paljon hauskempaa ja huvittavampaa.

Siinä vaiheessa joudutaan myös kasvokkain sen ihmisen kanssa, josta on ties mitä jo mennyt sanoneeksi. Saatetaan nähdä, että tässä on nyt ihan oikeasti satutettu jotakuta. Että se nyt ihan oikeasti tajusi että se äkillinen puheenaiheenvaihdos johtui siitä että se tuli paikalle tai että sille ei kerrottu aika tärkeitä juttuja kun oikeasti olisi tarvinnut. Se, ettei sitä kutsuttu kun kaikki muut kutsuttiin.

Tämä on se, miksi minä vihaan ihmisiä, minä vihaan kaikkia ja viha on niin suuri tunne että meinaa repeytyä kappaleiksi. Ja siinä sitä sitten ollaan, eikä tiedetä mikä pala kuuluu minnekin. Minä en jaksaisi vihata ja yritän olla kaikille ystävällinen. Miksi se on niin väärin?

Minä en haluaisi, en jaksaisi olla enää se väärä, kun se sattuu niin kamalasti.

Hukkis on vielä aika hulvattoman talvinen, vaikka täällä kukkii jo kirsikkapuut, mutta kyllä minulla on jo päässä millaisen bannerin kehittelen.

Miten ihminen tuhoaa

Herään siihen että peittoni on veressä, olen unissani raapinut arpeni auki. Tuijotan käsivartta silmät ristissä ja havahdun vasta kun uusi pisara vierii alas ihoani ja imeytyy lakanaan. Yöpöydälläni on vaaleanpunaisia nenäliinoja ja kahmin ne käteeni ja painan.

Serkku soittaa ja sanoo että ne tulee puolen tunnin päästä. Minä katson silmät ristissä kelloa, se näyttää kolmea ja minä olen nukkunut neljätoista tuntia. Haluaisin kääntää tyynyni ja nukkua lisää, mutta sen sijaan harjaan hampaani ja puen päälleni.

Seison olohuoneessa, enkä jaksa välittää.

Captain olikin pelkuri, juuri niin kuin pelkäsinkin. Minä houkuttelen näitä ihmisiä ympärilleni kuin ikkunani yöllä yökkösiä.

Sen jälkeen kun siitä ei kuulunut mitään viikkoon tiesin että se meni siinä, yhdentenätoista päivänä kysyin siltä mitä kuuluu. Se vastasi sillä lailla että kohotin kulmiani. Selvä, en edes yritä.

Sitten yöllä tuli sellaista viestiä että huhhuh. Siitä paistaa hätävalheet ja tekosyyt niin läpi että minun tekee mieli huutaa lopettamaan tuo paska, minä olen livistänyt itse niin monesta suhteesta, että näen sen epävarmuuden läpi. Tunkekoon ne tuhannet kaverinsa perseeseensä. Vastaan että meillä on hyvin eri tärkeysjärjestykset. Se sanoo sori, kelaili asiaa aikansa ja toteaa että olen ihan nasta tyyppi ja toivottavasti ei nyt jäänyt kuitenkaan paska fiilis. Jaa, ihanko totta, ensin ei kuulu mitään puoleentoista viikkoon ja sitten ajattelit ihan lähettää tekstiviestin. Kaksitoistavuotiastako minä olenkin tapaillut? Minä odotan että rauhoitun ennen kuin ilmoitan että tähän paskan makuun on jo niin totuttunut että tuskin sitä enää huomaa. 

Siihen se ystävällisesti lähettää No älä ny. Ehkä kesä tuo jotain tullessaan...

Tätä minä tuijotan, tuijotan ja tuijotan enkä ole uskoa kuinka joku voi olla noin uskomattoman aivoton. Ihanko totta se ajatteli että kannattaa nyt noin todeta.

Yleensä en muita ihmisiä kuin itseäni lyö, mutta tuo on naurettavinta mitä kukaan on mulle tällaisen jälkeen sanonut. Vaikutat ihan hyvältä tyypiltä Captain, mutta just ny o vähä liian paksua.

Sen jälkeen hieman häpeän ja samalla tunnen itseni hyväksi ja toivon että olisin miettinyt jotain järkevämpää.

Minun yö

Luen luen luen ja odotan että silmät väsyy, pistän lampun pois päältä ja käännän kylkeä. Käännän uudelleen, vaihdan tyynyn toiseen. Kättäni pistelee, silmät eivät pysy kiinni. Ne räpsyvät ja minusta tuntuu kuin ne pamahtaisivat auki kuin keittiön rikkinäinen rullaverho. 

Käännyn selälle, heitän peiton pois. Tulee kylmä, kahmin peiton takaisin. Laitan toisen jalan ja toisen käden sen ulkopuolelle ja yritän vakuuttaa mielelleni että olen uupunut ja väsynyt. 

Luen lisää.

Makaan paikoillani, pakotan itseni pysymään aivan hiljaa ja hengittämään vaikka tuntuu ettei huoneessa ole ilmaa ollenkaan. Memer kuumottaa pohjettani vasten, vedät jalkani kippuraan. Käännyn vatsalleni ja olen vain pieni pallo.

Eip, ei hyvä, nyt vain ahdistaa. Istun ylös. Memer avaa unisena silmänsä, mamma rauhotu jo se sanoo ja minä nojaan otsaani viileään ikkunaan. Kello on jo neljä, ulkona on valoisaa. Nousen ylös juomaan vettä.

Luen kuinka Harry ja Draco kehittävät suhdettaan ja ihailen kirjoittajan taitoa.

Lasken pääni Memerin selälle, se hengähtää syvään ja tuoksuu unelta, olen niin kateellinen.

Lopulta makaan jalat tyynyillä ja Memer rintani päällä, tuijotan valkoista kattoa jossa näkyy mustia sormenjälkiä ja lasken minuutteja ja sekunteja siihen kun minun pitää olla parturi-kampaamossa.

Lopulta vain huokaan ja nappaan puhelimen suosiolla yöpöydältä lukeakseni aina vain lisää. Onneksi kello on jo seitsemän. 

Vielä puolitoista tuntia minä makaan silmät kiinni mutta niin hereillä, että kuvittelen tuntevani jokaisen pölyhiukkasen joka laskeutuu kasvoilleni.

Sitten minä annan itselleni luvan nousta, annan koirille ruokaa ja vien ne metsään ja soitan saanko tulla tunnin ajoissa paikalle.

Ei minun pitänyt enää mutta olen yksinäinen

Tänään olen niin surullinen etten tiedä mitä tehdä. Tahdon itkeä ja huutaa ja kipristyä kokoon ja viillellä käteni ja jalkani irti, koska mitä hyötyä niistäkään on. Vihaan elämistä koska se on niin vaikeaa, miksi se on niin vaikeaa? 

Kuuluuko sen olla näin vaikeaa? 

Miksei se ole kaikille vaikeaa? 

Vihaan sitä että terapia saa minut miettimään asioita ja huomaamaan asioita, vihaan sitä että huomaan ettei kukaan kuuntele minua kun puhun ja vihaan ihmisiä jotka ovat kuin minua ei olisi olemassa. 

Haluan maata sängyssäni ja nukkua, mutten uskalla koska näen painajaisia joita kukaan ei halua ottaa minulta pois. Haluan rikkoa tavaroita ja repiä lakanani taas riekaleiksi. 

Haluan kaivaa mustan sisimpäni ulos lusikalla ja lukita se vaatekaappiini. Katsoa kuinka se luikertelee minusta ulkona ja kärsii yksikseen.

Haluan ottaa kaikki unilääkkeeni kerralla ja unohtaa että lupasin mennä töihin huomenna. Minä aina lupaan mennä töihin vaikka lääkärini kielsi. Miksi minä olen niin typerä?

Vihaan naamaani joka tuijottaa peilistä punaisena ja pilkullisena ja märkänä, kuinka ihminen voikin olla niin ruma, en jaksa ymmärtää. Heitän peilin päälle pyyhkeen ettei minun tarvitse katsoa rujoutta ja rikkoa kuvaani. En tahdo enempää epäonnea kuin minulla jo on, hukun siihen, uin siinä ilman ainuttakaan vesilelua.

Tahtoisin mennä makaamaan lumeen.

Paha paha paha asia

Paha ei lähde vaikka pesee pois, valuttaa ulos, juo viinaa tai nukkuu kaksi päivää putkeen. Se on kuin pinttynyt lika, se virtaa suonissa ja kohisee päässä, se ei anna hetkeä rauhaa. Puristaa leukoja yhteen ja oksettaa. Kiehuttaa ja pakottaa, tahtoo taittaa niskat nurin.

Puhelinajat terapeutin kanssa minä vain pidätän itkua ja olen typerä, yritän olla vahva ja muistaa että muutkin ihmiset pystyy elämään kaksi viikkoa putkeen.

Tapa minut, rukoilen mutta elän yhä vain edelleen

Minä leikkaan ihoni ja lihani auki, ja tiedän että siihen tulee vielä kaunis arpi. 

Sinä olet aina kanssani, ajattelen ja syvennän.

Sinä et ole kuten ne kaikki paskapäät, sinä olet ikuinen.

Minä vihaan niin paljon, vihaan niin että se joskus uhkaa hukuttaa minut ja haluaisin hukuttaa ne kaikki siihen samaan, koska olen varma etteivät ne osaisi uida yhtälailla. Katsoisin kuinka ne uppoisivat ja häpeäisivät mitä ovat tehneet minulle, häpeäisivät ja huutaisivat tuskastani. Muuttuisivat hulluiksi eivätkä muistaisi nimeään.

Enkä minä katuisi ainuttakaan punaista kyyneltä.

Kuolen joka yö yhä uudelleen

Olen viime öinä nähnyt painajaisia, koko pitkän yön. 

Minä melkein kuolen koko ajan, minua poltetaan raudoilla ja haistan palaneen lihan hajun, kuolleet ihmiset uhkaavat häpäistä minut, enkä uskalla katsoa niitä silmiin.

Kiemurtelen itseni ylös pelosta hereille ja nukahdan taas vain jatkaakseni siitä mihin jäin.

William, would you like to die? Ne kysyvät ja minä vastaan
I don't know, ja pyyhkäisen tummat hiukseni kasvoiltani.

And the bullets catch in her teeth

Paradise - Coldplay

Tänään on itkettänyt ja väsyttänyt, terapiassa mietitään syitä, eikä minun pääni toimi. Rintaa painaa ja ahdistaa, minä yritän imeä kyyneleet takaisin kanaviinsa kun ne kihoavat silmiini kun oppipajan miesavustaja on minulle liian kiltti. 

Yksikään ei pudonnut, tänäänkään.