Tänään on ollut ikävä psykiatritätiä, sitä että voi sanoa niitä oikeita asioita ja miettiä niitä ilman että kuulostaa siltä kuin valittaisi. Sitä että joku osaa kysyä oikeita asioita ja minä säästyn siltä etten halua kuolla häpeään. Haluan sen tunteen joka tulee kun joku kuuntelee mitä puhun, mutta ei sitä ole oikeasti edes olemassa, se on ihan typerä illuusio johon olin tarpeeksi tyhmä tottuakseni. Yritän olla vihaamatta ihmisiä mutta ei se yrittäminen mitään auta kun on jo niin kauaa vihannut kaikkea ettei enää muuta osaa.
Miki sano et se on ärsyttävä ihminen, mut en uskonu ennen tätä. Miki kun ei yleensä muutenkaan tykkää ihmisistä, Haru sanoo ja minua hymyilyttää siinä hetkessä, koska tottahan se on. Myöhemmin minua vähän kuristaa, koska mitä jos en pidä myöskään niistä hyvistä ihmisistä ja mistä minä sen tiedän? Ei kaikista tarvitse pitää, mutta toimeen täytyy tulla. Niin minulle on opetettu pienestä pitäen sen rinnalla että jos jätän lautaselle ruokaa, Afrikassa kuolee lapsia nälkään. Joskus minusta tuntuu että tulen liian hyvin toimeen niidenkin kanssa joista en tippaakaan pidä ja silloin kiehuu yli ja mietin mitä sanoisin jos kehtaisin, ja miksen kehtaa kun mitä minä muka välitän mitä se minusta miettii? Silti en kehtaa, ehkä vähän nälväsen, katson pahalla silmällä tai olen katsomatta kokonaan, sillä lailla kuin tyhjää ilmaa ollaan katsomatta.
On niin väsyttävää inhota koko ajan, minua vain väsyttää niin paljon.
Tänään oli minun valmistujaiset ja juhlatkin. Kakkukaffet sukulaisille, jo oli mummit, mummut ja ukkit ja pappat, sekä tädit ja sedät istuskelemassa terassilla. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun nuorin koko illan kesteilläni oli 44 vuotta, minua lukuunottamatta. Ainakin sain pienen pesämunan, kun kerran tuonne muualle olen vihdoin itseni repimässä. Haluaisin sanoa että ihan sama, mutta oikeasti se ei ole.
Tänään on sekä hyvä päivä, että sellainen kun saunassa humalassa kiroan ääneen jokaisen, joka on niin ultimaattisen typerä, niin uskomattoman itsekäs ihminen, ettei näe itseään pidemmälle jotta on muista puhuttava pahaa. Sellaiset, joiden elämään ei mahdu mitään muuta kuin oma mehevä mahansa, minun on aivan vitun sama vaikka tukehtuisitte siihen ettei mikään ole koskaan tarpeeksi hyvin. Siihen katkeruuteen, että ne ihmiset, jotka osaavat olla ystävällisiä muille, saavat elämäänsä enemmän kuin te. Se johtuu yksinkertaisesti ainoastaan siitä, ettei osaa olla kuin haluaisi itselle oltavan, ja minä en edes ole raamatullinen ihminen. Se nyt vain on niin, että jos haluaa muiden pitävän itsestään ja saavansa hyvyyttä itseään kohtaan, on oltava ystävällinen ja hyväksyvä. Ja nämä eivät ole kirosanoja, ne ovat sellaisia yksinkertaisen pieniä asioita kuin: ' mitä kuuluu? ' Ei luulisi olevan vaikeaa.
Sääli tässä nyt on se, että joillekin se on. On paljon helpompaa puhua ihmisestä muiden seurassa kuin kysyä rehellisesti 'miksi?' Luulen, että suuri syy siihen mikseivät ihmiset ihan oikeasti kysy, on koska he ajattelevat sen olevan röyhkeää tai ihan vain hauskempaa puhua ja ajatella mitä huvittaa. Jos oikeasti saakin perustelun johonkin, putoaa perättömyydeltä pohja ja siinä ollaankin kohta ihan ilman sitä paskaa, joka tekee elämästä niin paljon hauskempaa ja huvittavampaa.
Siinä vaiheessa joudutaan myös kasvokkain sen ihmisen kanssa, josta on ties mitä jo mennyt sanoneeksi. Saatetaan nähdä, että tässä on nyt ihan oikeasti satutettu jotakuta. Että se nyt ihan oikeasti tajusi että se äkillinen puheenaiheenvaihdos johtui siitä että se tuli paikalle tai että sille ei kerrottu aika tärkeitä juttuja kun oikeasti olisi tarvinnut. Se, ettei sitä kutsuttu kun kaikki muut kutsuttiin.
Tämä on se, miksi minä vihaan ihmisiä, minä vihaan kaikkia ja viha on niin suuri tunne että meinaa repeytyä kappaleiksi. Ja siinä sitä sitten ollaan, eikä tiedetä mikä pala kuuluu minnekin. Minä en jaksaisi vihata ja yritän olla kaikille ystävällinen. Miksi se on niin väärin?
Minä en haluaisi, en jaksaisi olla enää se väärä, kun se sattuu niin kamalasti.
Hukkis on vielä aika hulvattoman talvinen, vaikka täällä kukkii jo kirsikkapuut, mutta kyllä minulla on jo päässä millaisen bannerin kehittelen.
Harjoittelua on nyt takana kaksi viikkoa, onneksi alkaa pyhät. Ensimmäiset päivät siirtymätilanteissa ovat minulle myrkkyä, itkin viime viikon varmaan kokonaan ennen kuin minulle muistutettiin että minun kuuluisi oikeasti olla vihainen eikä surullinen, jos minulle tehdään väärin.
Nyt sujuu jo järkevästi, välillä harmittaa kun oletetaan että tiedän missä asiat ovat ennen kuin niistä on minulle edes kerrottu ja joudun olemaan kävelevä kyselykone. Mutta minä sitten olen, oma on vikansa kun ei minkäänlaista perehdytystä kerran suostuta antamaan.
Kaikkea olen saanut tehdä ja lapsetkin alan jo toisistaan tunnistamaan. Aivan ihana ryhmä ja aivan ihania lapsia ovat kyllä kaikki. Minulla on pahin vauvakuume koskaan, ei ole ennen ikinä ollut näin suurta kaipuuta. Siihen ei auta yhtään se että joka päivä lapsia kiipeää syliin ja leikkii että minä olen sorsan liukumäki tai taskuni on pupun koti tai ei halua että lähden kotiin lainkaan. Minä voisin laittaa niistä jokaisen omaan taskuuni ja tuoda kotiin, mutta en taida. Kaikkein eniten tätäkin kuumetta lietsoo se, että minä saan vihdoinkin oman kummilapsen, niin minun serkkuni minulle lupasi. Mutta minun pitää odottaa sitä pikkuista syksyyn asti, miten ihmeessä ihmiset kykenevät sellaiseen? Että pitää odottamalla vain odottaa jotain niin ihanaa, kun sen haluaisi syliinsä juuri tällä sekunnilla. Ei sitä kuitenkaan viitsi sieltä mahasta ulos liian ajoissa ottaa, ei sitä tiedä mitä sitten kävisi.
En minä niin tyhmä ole, että lapsen nyt hankkisin, minähän olen itsekin ihan kakara. Raukkaparka kärsisi koko elämänsä kun äiti ei ole eheä ihminen. Tässä on katsottu kavereiden vanhempia ja omiakin sen verran, että haluan olla täysin järjissäni ennen vanhemmuutta. Muuten niistä lapsista tulee yhtä itsemurha-alttiita kuin vanhemmastaankin.
Mutta haluaminen on halpaa.
Lähden hakemaan Harua kohta, se tulee takaisin oltuaan sen kuukauden ulkomailla harjoittelussa. Se on pääsiäisen kotona ja lähtee taa pois.
Minä olen pitkään miettinyt, miksi sosiaalinen kanssakäyminen uusien ihmisten kanssa on niin uuvuttavaa. Miksi se on niin vaikeaa jutella ja hymyillä ja nauraa, ihan vaikka oikeasti on hauskaa ja mielenkiintoista ja hupaisaa. Kolme tuntia jo imee minut aivan kuiviin, kuusi tuntia ja minulla on päänsärky, ahdistus ja naamaani sattuu, kuin sen lihakset olisivat jo kaikki päättäneet että hymyily on täysin turha harrastus, kun kerran voi murjottaa kulmat kurtussa niin paljon mukavammin.
Kuusi tuntia aktiivista sosiaalisuutta tarkoittaa seuraavaa vuorokautta mahdollisimman yksinäisissä ja suljetuissa merkeissä, mieluiten tietokoneen, television ja koiran kanssa. Ruokakaan ei ole pahitteeksi. Kaikkein tärkeintä on, ettei tarvitse kuunnella vakavissaan yhtään ketään.
Vaikeinta on kestää ne kolme tuntia, jolloin se uupumus vain kasvaa ja kasaantuu. Se miten tilanteesta voi irrottautua huomaamattomasti, miten sanotaan kohteliaasti ja hienotunteisesti että minä haluan nyt heti kotiin. Lopulta huomaan vain vähän niinkuin töksäyttäväni sen keskelle pientä hiljaisuutta ennen kuin pakenen pimeyden pehmoiseen linnaani turvaan.
En minä välttämättä jännitä uusien ihmisten tapaamista siinä perinteisessä mielessä. Ei minun käteni tärise tai perhosia lentele vatsassa, saati sitten mitään norsuja tömistele. En minä hermohikoile tai ole erityisen levoton. Minä hermoilen unissani, näen sellaisia kummallisia painajaisia, jotka eivät oikeasti ole painajaisia, mutta hipovat sitä rajaa. Toinen saattaa olla että heräilen yön mittaan tunnin välein ja olen sitten kiukkuinen seuraavana päivänä. Se ei erityisemmin helpota hymyilemisen ja juttelemisen komboa, jos sekaan heittää sarkasmia ja kyynisyyttä ja lasersäteitä.
Juotu on ehkä enemmän kuin tarpeeksi, mutta haittaako se kun on pitkästä aikaa hyvässä seurassa. Istutaan puistossa Homssun ja sen siskon ja naapurin pojan ja monen monen muun kanssa, osaa en edes tiedä, mutta minulla on ollut ihanaa ja ilta on kaunis.
Ja sitten hyökkää kauan muualla ollut tyttö Homssun siskon niskaan halauskuristusotteella ja minä hymyilen myös, koska sen naama on vain viiden sentin päässä omastani, kunnes niskaani pitkin hiipi tunne ja minä tiedän, tiedän että Hesalainen on siellä myös.
Siellä se kävelee sillä laiskalla, puolelta toiselle heiluvalla tyylillään, jolla se yrittää kertoa koko maailmalle että on huoleton eikä välitä paskaakaan. Minusta se näyttää siltä kuin se yrittäisi suojella itseään siltä ettei kukaan muu välitä paskaakaan.
"Miki!" Se huudahtaa, tai jotain siihen suuntaan, koska en minä oikeasti edes kuuntele. Minä kiehun siinä samassa raivossa ja loukkaantuneisuudessa joka on pyörinyt mahassani ja päässäni viimeiset kolme viikkoa joina se on päättänyt olla muistamatta lupaustaan ottaa yhteyttä.
Tuijotan sitä tyhjänä en tiedä kuinka kauan, voi olla että minuutin tai vain sekunnin sadasosan, se on sellainen hetki jolloin aivot käyvät niin nopeasti ettet edes tajua ajattelevasi, koska et oikeasti ajattelekaan, et ainakaan järkevästi.
Niinpä se mitä minusta tulee ulos on: "Ai kato olenk mä sittenki elossa vai?!" ja läimäytän molemmilla käsillä olemattomia rintalihaksiani sellaisella gangstaliikkeella etten ihmettelisi vaikka joku vetäisi kohta aseen esiin ja ampuisi minut, ihan vain kaiken naurettavuuden takia.
Mutta sitten minä pyörähdän ympäri ja jätän sen ihmettelemään taas miksi minä käyttäydyn kuin viisivuotias, koska heaven forbid, se ei ikinä tee mitään väärin, saati sitten pyydä anteeksi.
Minä olen mieluummin aitojen ihmisten kanssa, en enää edes jaksa. Ja jo se ettei se kysy mitään kertoo ihan tarpeeksi, ei se ihminen välitä paskaakaan että ollaan vuosikymmen oltu kavereina, osa siitä jopa ystävinä.
Minä olen vain niin idiootti, etten vain osaa pistää välejä poikki vaikka aina saa paskaa niskaan, kun ei suostu ymmärtämään että se toinen on korvannut minut muilla.
Se on se ystävättömyyden syndrooma, että kun kerran on sellaisen saanut ei siitä haluaisi irtikään päästää, sitten on taas yksin. Ja kukaan ei oikeasti halua olla yksin, sanoi ne mitä tahansa, sellaiset on valehtelijoita. Mahdollisesti niin yksinäisiä valehtelijoita, että ne yrittää vakuuttaa itsensä ihmissuhteiden tarpeettomuudesta.
Kuulostan niin pikkumaiselta ja sellainen olenkin, mutta haluaisin olla sellainen ihminen joka kohauttaa olkaa ja jatkaa matkaa kun joku toinen toteaa että on löytänyt parempaa seuraa. Olihan minullakin todellisuudessa Hesalaista parempaa seuraa siinä, hauskempaa kuin on ollut aikoihin.
Koko ongelmahan kumpuaa lapsuudentraumoista, olen aina ollut melko lailla yhtä sosiaalisesti kyvykäs kuin käytöshäiriöinen, yliujo ihmislapsieläin vain voi olla ja aina saanut näpeilleni kaveriasioissa, ihan siitä saakka kun istuttiin kerhohuoneessa neljävuotiaana ja laulettiin Jumalan kämmenellä kolme kertaa päivässä.
Sen takia olen aina ollut jokseenkin mustasukkainen ystävien ja kavereiden suhteen, kamalinta mitä kaveri voi seurassani tehdä on luetella kaikki hauskat asiat joita lähiaikoina on tehnyt kaikkien muiden kanssa. Ihan vain koska se tarkoittaa etten minä koskaan yllä samaan ja tiedän sen, ja tiedän senkin ettei se ole minua ajatellut aikoihin ennen kuin laitoin sille viestiä -- sen jälkeen kun olin kolme päivää miettinyt että uskallanko, kehitellyt ja hylännyt päässäni kymmenittäin erilaisia lausemuotoja yhdestä yksinkertaisesta kysymyksestä:
Eilen oltiin koko päivä saaressa ja uitiin ja saunottiin Harun kanssa päälle kolme tuntia. Ensin mentiin kilpaa vastakkaisen saaren rannalle heittelemään leipiä, mutta loppujen lopuksi se oli lähinnä lillumista ja taivaan tuijottelua kahden saaren välissä. Memer uiskenteli meidän kanssa ja naurettiin kun iskä totesi että se näyttää ihan lutra lutralta.
Se oli sellainen päivä kuin jokaisen täydellisen kesäpäivän kuuluisi olla, otin jopa aurinkoa pari tuntia enkä palanut. Sen sijaan että olisin tosin yhtään saanut väriä pintaani, olen nyt miljoonan uuden pisaman ylpeä omistaja. Se ei niinkään haittaa, pisamat ovat hassuja.
Viikonloppuna olin häissä tarjoilemassa (juu, teen sitäkin välillä) ja siellä oli vieraana yksi edellisistä misseistämme. Se oli pitkä ja laiha kuin luuranko ja pelkäsin että se kaatuu vielä korkeilla koroillaan ja rikkoo omat luunsa. Jos on simpsoneita katsonut niin se oli niitä ihmisiä jotka katoaa kun ne kääntyy sivuttain.
Tuli taas herätys siitä kuinka sekaisin nykyihmisen kauneusihanne on, kun näemme aliravitut ihmiset kauniina ja himoittavina, vaikka sen oikeasti nähdessä alkaa kaikki hälytyskellot soimaan. Kaunis naama sillä naisella on, sen ei käy kieltäminen, mutta itse en sellaista naista haluaisi viereeni nukkumaan, joka tuntuisi olevan lähinnä täynnä kovia kulmia. Vaarallista touhua, siinähän voisi silmä puhjeta sen lonkkaluuhun.
Tuo laihuushan on lähinnä naisten luoma ihanne, suurinosa miehistä (ainakin omien tiedustelujeni yksilöt) tykkää että naisella on jotain luittensa ympärillä, kukaan ei halua pelätä että hajottaa rakastamansa ihmisen pelkällä kosketuksella. Hemmetin hankala on luutaa halia, eihän sitä tiedä minne kädet pistäisi.
Liikalihavuus on sitten ihan oma lukunsa, mutta minä ainakin tunnen oloni seksikkääksi bikineissäni kun ne eivät roiku enää päälläni kuin henkarilla.
Drarry-ficci jota olen tässä lukenut Game of Thronesin kolmoskirjan lomassa, tänään luin loppuun ja vieläkin kiemurtelen kaikesta söpöilystä.
Minä puukotan Harua päähän yhä uudestaan ja uudestaan, koska se ei ole haru vaan joku paha joka yrittää tappaa minut. Katkon siltä käden irti ja painan valokatkaisijaa ja se on mennyt. Haru pesee rauhassa kasvojaan ja näen kuinka minun tekemäni haavat sen päässä kuroutuvat takaisin kiinni.
Se on vielä täällä, sun täytyy tappaa ittes ennen kun se tulee takaisin! Mitä sä oikeen teet?! Minä kerron Harulle hädissäni, mutta se käskee olemaan huolehtimatta, ei tässä mitään hätää --- ja sitten se on takaisin ja Memer tönii minut hereille koska huudan.
Olen hiestä märkä ja minun on kuuma ja kylmä ja hengitän kuin maratonin jäljiltä. Memer tunkee nenänsä poskeeni ja minä huokaan että olen okei, en tiedä vakuuttelenko poikaa vai itseäni. Nousen silti ylös ja haparoin tieni suihkuun.
Käytiin Harun kanssa kiinalaisessa syömässä ja sen jälkeen soitettiin kaveri katsomaan uusi Star Trek meidän kanssa. Oli hyvä, minä pidin, joskin toisti turvallisesti vanhoja teemoja. Naurettiin ja kikatettiin Spockin ja Kirkin bromancea joka internetissä venyy vielä vähän pidemmälle.
Entinen pomoni parturi-kampaamosta pitää firmansa juhlat meidän kahvilassa ja kuulin siitä kun äiti pyysi minut töihin kanssaan. En ole saanut siltä akalta vieläkään palkkaa, enkä tiedä haluanko nähdä sitä. Ei toisen juhlissa voi mennä kovistelemaan että heiheihei missä on minun rahat, se ei ole hyvien tapojen mukaista. Lisäksi olen niin nynny etten uskaltaisi.
Vituttaa se että olen sille tuntilistani antanut ja kaikki ja silti joudun kärkkymään perään, kuinka voi epärehellinen ihminen vain olla. Kuinka voi ajatella että dumdidum, mitäs tässä nyt, ehkei se huomaa ollenkaan. Eihän se ole minulla kuin viisi vuotta töissä käynyt.
Osittain aivan oma vikani kun sille olen aina töihin suostunut. Ei, ei jumalauta ei ole minun vikani! Tuon otan takaisin, tämä on justiinsa sitä että juujuu, "ei sinulla ole mitään lounastaukoja yhdeksän tunnin päivän aikana" -paskaa mitä olen saanut joskus kokea. Jos ihminen tekee työtä, siitä kuuluu saada palkkaa, ilmainen työvoima ei ole laillista vaikka työnantaja sitä kuinka toivoisi.
Paskinta on se että sitä rahaa kyllä lupaillaan kun siitä puhutaan.
Pitäisi vain taas uudelleen viedä sille tilinumerot ja tuntilistat ja olla tarpeeksi tuju ja tuittupäinen.
Minä tiedän etten minä ole viisas ihminen, en lähellekään fiksuin edes maalaisjärjen tasolla. Silti minä ymmärrän, jos minulle vittuillaan ja se sattuu myös minuun.
On ikävää että purkaa omaa huonoa oloaan muihin, se ei ole reilua. Elämä ei ole, lällyslää, mutta ei tarvitse pahoittaa toisen mieltä tahallaan.
Tiedän sortuvani tähän perheeni kanssa, mutta en ikinä tekisi niin ystävien, kavereiden tai tuttujen kanssa. Eivät he ole tehneet mitään sitä ansaitakseen.
Voi sitten miettiä miksi olla toiselle vihainen ja ilkeä vaikkei tarvitsisi, yleensä sen heijastuksen löytää helposti itsestään.
Tämä on se syy, mikä on minut saanut vihaamaan maailmaa, se että minä yritän olla mieliksi, minä haluan tukea ja kuunnella ja olla ystävällinen jotta minullekin oltaisiin. Silti on niitä ihmisiä, jotka mieluummin pistävät ilman näkyvää syytä.
Se kun ihminen voi olla niin itsekäs, että satuttaa muita koska itseen sattuu.
Taas minun täytyy hiipiä Harun koneelle kun se on jo mennyt nukkumaan. Siinä vaiheessa kun koneestani alkoi nousta savua, totesin että ehkä on parempi luovuttaa sen suhteen.
Olin lauantaina Homssun tupareissa, oli todella hauskaa ja onkin ollut energisempi olo sen jälkeen. Ainut huono puoli jonka en halua antaa kaivella itseäni - koska asia ei minulle kuulu, mutta kuuluu kumminkin kun Homssu on kaverini - on Homssun poikaystävä, joka on pahimmasta päästä lurjuksia jonka tiedän. Ja minä olen sentään keräillyt lurjuksia kuin sulkia hattuun.
Ennen se oli vain mies, johon ei ollut pätkän vertaa luottamista ja jolla oli lievä narsismi. Nykyään se on alkanut polttelemaan maria oikein olan takaa ja sen narsismi on jo lähinnä kukkiva narsissi. Siinä missä Homssu tarvitsisi jonkun vakaan ja älykkään ja yhtä filosofisen, se on vain hyvin kapeakatseinen ja kuka ties missä. Lisäksi siinä vaiheessa kun niiltä lipsahti että se on naimisissakin, minun teki mieli jo läimäistä jotakuta ja huutaa että ei voi olla totta.
Homssu on siinä samanlainen kuin minä, että se pelkää olla yksin. Minä en päästä ketään lähelleni ja se taas päästää liian lähelle ja rakastuu, eikä enää uskalla päästää irti, vaikka tietää ettei koko suhde ole sille hyväksi.
On tuskastuttavaa istua sen sängyllä kahden tytön kanssa ja teeskennellä ettei kuule keittiöstä kuuluvaa riitelyä. Tai ei se edes ole riitelyä, se on vain sitä että Homssu on rauhallinen ja järkevä ja se mies kieltää Homssun mielipiteen kuin omansa olisi absoluuttinen totuus.
Lisäksi olin toista kertaa elämässäni baarissa sneakersit jalassa ja tunsin itseni epänaisellisemmaksi kuin aikoihin. Olin kaikkia pään lyhyempi enkä osannut tanssia ilman korkoja. Siinä sitten pompin kun ympärilläni heilui 170-senttisiä seksikkäitä kaunottaria ja tunsin itseni 12-vuotiaaksi pojaksi.
Korvasin itsetunnon salmareilla ja tequilalla, sen jälkeen en aivan koko aikaa miettinyt naurettavuuttani.
Tänään on taas ollut uusi kamala päivä. Terapiassa täti sai minut puhumaan siitä että oletan itseni kuolevan nuorena, siitä että kolmetoistavuotiaana lääkäri sanoi minulle että yleensä tällaisten ruumiillisten vikojen omaavat eivät elä kuusikymppistä vanhemmiksi. Siitä että minä oikeastaan joka päivä odotan sitä salamaa taivaalta, sitä syöpää joka varmasti kasvaa jo aivoissani. Ja kuinka usein minä itse toivon sen jo tulevan.
Juteltiin Captainin kanssa lapsista, se sanoi ettei itse halua niitä kuin vasta aikaisintaan 39-vuotiaana. Minä mietin vain etteikö se tajua kuinka paljon vaikeampaa naisen on saada lapsi 40- kuin 30-vuotiaana, ja etten minä halua kuolla kun lapseni ovat vasta kaksikymppisiä. Minä haluan esikoiseni ennen kuin täytän kolmekymmentä.
Lapset kun tuovat minulle sitä jaksamista, tänäänkin olin Lauantaita hoitamassa. Siellä oli myös sen naapuri, se on jo kahdeksan. Heti kun tulin ovelle, oli Lauantai teilata minut jaloiltani, niin kovaa se minua tuli halaamaan. Leikittiin kylpylää, väritettiin Hello Kittyjä ja syötiin jäätelöä. Ne kysyivät mitä teen huomenna ja minä kerroin näkeväni yhtä miestä. Ensimmäinen kysymys molempien suusta oli jotta koska mennään naimisiin. Minä nauroin että ei vielä vähään aikaan, mutta silti ne alkoivat jo suunnittelemaan että toinen heittelee terälehtiä ja toinen vihkii.
Sitten leikittiin taas kylpylää ja ne molemmat halusivat piirtää minun käsiini perhoset, ja minusta ne ovat maailman hienoimmat perhoset.
Kun minä lähden, ne molemmat taas halaavat minua tiukasti ja minä halaan takaisin, huudan perästäni että ei saa tulla saattamaan niin pitkälle ettei sukat kastu!
Samperin The Great Gatsby, sai minut ahdistumaan vaikka olikin uskomaton elokuva. Nyt tämä olo ei lähde pois, ei ole kolmeen päivään liikkunut mihinkään muualle kuin alaspäin. Se saa minut taas välttelemään kaupan sitä osaa, jossa tiedän sijaitsevan teräviä esineitä ja katselemaan netistä lääkäreiden ammattiteriä. Olen himoinnut skalpellia jo kauemmin kuin voin muistaa, onneksi niitä ei saa k-kaupoista.
Piilotin teräni, aivan kuin en siten tietäisi missä ne ovat, mutta sieltä ne kuumottavat miltei entistä enemmän.
Vihaan tätä addiktiota, sitä etten aina halua edes päästä siitä eroon, sitä kuinka se kuiskii korvaani hei, mitä nyt pari uutta arpea, ei niistäkään kukaan välitä.
Avasin taas kahden vuoden tauon jälkeen kiloklubin välisivulle koneelleni. Sitä täyttelin eilisillä ja tämänpäiväisillä ja kauhukseni huomasin kuinka vähän ja surkeasti syönkään. Ei ihme että keho kahmii kaiken ravinnon pelkäksi rasvaksi ympärilleen, kun se pelkää että elän kehitysmaassa ja kuolen pian nääntymiskuoleman.
Se että syön päivässä keskimäärin 500-600 kaloria oli minulle yllätys, minä en koskaan mieti mitä suuhuni laitan enkä kiinnitä siihen huomiota. Minulla ei ole koskaan nälkä, lähinnä syön kun taas muistan että ihmisen kuuluu syödä elääkseen. Hemmetinmoinen vaiva syödä yli 1200 kaloria, koko ajan täytyy olla jotain pupeltamassa.
Olin ihan unohtanut kuinka pirun vaikeaa niiden kuitujen ja rasvojen ja kasvisten tasapainoitteleminen onkaan, mutta viimeksi kun tuolla olin ja söin noiden ohjeiden mukaan laihduin viisi kiloa, ja silloin olin vielä pienempi pallura kuin nyt olen.
Että jos syömällä enemmän voi laihtua viisi kiloa, se käy minulle oikein hyvin.
Tietenkin olen taas yrittänyt liikkua enemmän, en ole livistänyt Memen pitemmistä iltalenkeistä kertaakaan tällä viikolla, olen pyöräillyt töihin ja terapiaan ja aloitin jo viime viikolla tanssimaan taas. Siis ei baarissa, vaikka sitäkin on tullut harrastettua ihan tarpeeksi. Joogailenkin silloin tällöin.
Aika ylpeä olo on minulla, kun olen taas onnistunut ryhdistäytymään hetkeksi.
Katson kännykkää kymmenettä kertaa, avaan tietokoneen ja kirjaudun facebookiin, ihan vain tarkistaakseni. Olen odottanut koko päivän, eilisenkin. Ihan vain viestiä, jotain merkkiä siitä pitääkö se lupauksensa vai unohtiko se minut heti keskustelumme jälkeen. Pelkään, koska olen niin helposti unohdettavissa, olen aina ollut, pelkään niin paljon. Joskus pelkään että kaikki unohtavat minut, aina siihen pisteeseen asti että haihdun ilmaan kuin savu.
Tänään olen niin surullinen etten tiedä mitä tehdä. Tahdon itkeä ja huutaa ja kipristyä kokoon ja viillellä käteni ja jalkani irti, koska mitä hyötyä niistäkään on. Vihaan elämistä koska se on niin vaikeaa, miksi se on niin vaikeaa?
Kuuluuko sen olla näin vaikeaa?
Miksei se ole kaikille vaikeaa?
Vihaan sitä että terapia saa minut miettimään asioita ja huomaamaan asioita, vihaan sitä että huomaan ettei kukaan kuuntele minua kun puhun ja vihaan ihmisiä jotka ovat kuin minua ei olisi olemassa.
Haluan maata sängyssäni ja nukkua, mutten uskalla koska näen painajaisia joita kukaan ei halua ottaa minulta pois. Haluan rikkoa tavaroita ja repiä lakanani taas riekaleiksi.
Haluan kaivaa mustan sisimpäni ulos lusikalla ja lukita se vaatekaappiini. Katsoa kuinka se luikertelee minusta ulkona ja kärsii yksikseen.
Haluan ottaa kaikki unilääkkeeni kerralla ja unohtaa että lupasin mennä töihin huomenna. Minä aina lupaan mennä töihin vaikka lääkärini kielsi. Miksi minä olen niin typerä?
Vihaan naamaani joka tuijottaa peilistä punaisena ja pilkullisena ja märkänä, kuinka ihminen voikin olla niin ruma, en jaksa ymmärtää. Heitän peilin päälle pyyhkeen ettei minun tarvitse katsoa rujoutta ja rikkoa kuvaani. En tahdo enempää epäonnea kuin minulla jo on, hukun siihen, uin siinä ilman ainuttakaan vesilelua.
Ensi tiistaina alkaa taas normaali arki ja terapia kahdesti viikossa. Pitäisi kai taas ajatella että minä selvisin, mutta mitä sillä tekee kun ei se ollut kunnialla suoritettu.
Tänään on hyvä päivä, tänään pystyn hengittämään. Eilen olin tanssimassa, se vie aina osan stressiä ja maailmantuskaa mennessään, ja sitten sain ystävän unikaveriksikin.
En vieläkään pysty ilman lääkkeitä nukkumaan, edellisyönä minua ammuttiin päähän ja jouduin ihmissuden hyökkäyksen kohteeksi.
Ala-aste aikainen kaverini meni kihloihin ja minä haluaisin lapsen.
Lauletaan Apulantaa Harun kanssa autossa niin lujaa kuin kurkusta lähtee ja meitä molempia naurattaa. Katson pikkusiskoa odottavasti, kohta, kohta, kohta ja sitten vain karjutaan Tonin kanssa, kilpaa auton kaiuttimien kanssa ja melkein voitetaankin. Sekoitan Harun oranssit hiukset pörröön ja korjaan ohjaustani ettei suistuta ojaan sataakahtakymppiä. Se nauraa, virnistää minulle ja suitsii sitten tukkansa takaisin paikoilleen.
Istun hetken hiljaa kallonkutistajahuoneen vaappuvassa nojatuolissa ja kerään rohkeutta.
Semsii itsetuhosii, mumisen ja se kehottaa jatkamaan. No ainaki aina ko ajan, pidempii matkoi. Et painais vaa kaasuu ja rysähtäis puuhu.
Toinen on nuo lääkkeet, jotka kummittelevat kaapissani. Lukitsin ne sinne piiloon, ihan kuin se etten näkisi niitä tekisi niistä olemattomat. Ihan kuin ne eivät sieltä huutaisi minulle ihan yhtä kovaa kuin pöydältäkin.
Ideaaliha olis et sairastuis vaa syöpää ja kuolis, sit kukaa ei vois syyttää ketää.
