She's the last true mouthpiece

Tällaisina päivinä minä makaan koko päivän sängyssä. Katson sarjoja ja elokuvia, ehkä luen. Jään ajattelemaan asioita enkä pysy enää kärryillä joten kelaan taaksepäin. Ylös en nouse kuin vessaan ja hakemaan ruokaa kun havahdun siihen että on nälkä. Silloinkin menee keskimäärin kaksi tuntia ennen kuin jaksan kammeta itseni ylös syömään. Mihin se nälkä menisi, samalta se tuntuu parin tunnin päästä kuin nytkin. Typerintä on se että tiedän mitä kuuluisi tehdä - tai paremminkin että kuuluisi vain tehdä asioita. Pakottaa itsensä tekemään, sillä lailla päiväosastolla opetettiin. Mutta miten sitä itseään pakottaa kun ei ole mitään pakkoa, ja on niin paljon helpompaa vain maata tässä.

Huomenna se sitten loppuu, täytyy taas palata arkeen, mikä sekin nyt muka on. Memer jäi toiseen päähän Suomea, ei minulla ole enää mitään arkea, ei ole puoleentoista kuukauteen. Minulla oli ikävä jo seistessä eteisessä kun piti lähteä ja ikävä on vieläkin. Olen hirveä äiti, jättää nyt lapsi siksi että äiti pystyy elämään vapaammin, ei niin tee kuin hirviöt.

Olen yhä hirveämpi ihminen, olen sellainen ihminen joista en itsekään pidä. Joskus pelkään sitä kuinka ilkeä voin olla, kuinka hyvä olen manipuloimaan muita ihmisiä. Se ällöttää minua että teen asioita miettimättä, sanon asioita miettimättä enkä tajua niiden vaikutusta kuin vasta myöhemmin. Joskus olen niin vieras itsellenikin. En tiedä olenko aina ollut tällainen vai onko näin vain siksi että täällä on niin paljon turmeltuja ihmisiä jotka ovat heikko kohde ja se herättää minussa tällaisen puolen, jota en ole ennen tarvinnut. Kun kerran olen yleensä itse ollut se heikko kohde. 

En haluaisi huomata että jotkut ihmiset ovat typeriä. Se kuulostaa jo omassa päässä niin omahyväiseltä. En minäkään ole mikään fiksuin apina tässä häkissä. Olisi ihanaa pystyä katsomaan ihmistä ja nähdä ne hyvät asiat, keskittyä niihin. Sen sijaan minä näen iskukohdat, näen ne asiat jotka voi laskea vain heikkouksiksi. Ja ihan huomaamattani käytän niitä hyödykseni. Kuka tekee niin? Millainen ihminen täytyy olla tehdäkseen niin? Minä en halua olla se ihminen. 

Onko mikään ihme että makaan tässä, ehkä ihan hyvä vain. Itserangaistusta itseinhoon ja itsesääliin, parempi se on maata kuin leikellä paloja irti itsestä tai muista ihmisistä.

Katkeruuden kaiku kaiku kaiku

Tänään oli minun valmistujaiset ja juhlatkin. Kakkukaffet sukulaisille, jo oli mummit, mummut ja ukkit ja pappat, sekä tädit ja sedät istuskelemassa terassilla. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun nuorin koko illan kesteilläni oli 44 vuotta, minua lukuunottamatta. Ainakin sain pienen pesämunan, kun kerran tuonne muualle olen vihdoin itseni repimässä. Haluaisin sanoa että ihan sama, mutta oikeasti se ei ole.

Tänään on sekä hyvä päivä, että sellainen kun saunassa humalassa kiroan ääneen jokaisen, joka on niin ultimaattisen typerä, niin uskomattoman itsekäs ihminen, ettei näe itseään pidemmälle jotta on muista puhuttava pahaa. Sellaiset, joiden elämään ei mahdu mitään muuta kuin oma mehevä mahansa, minun on aivan vitun sama vaikka tukehtuisitte siihen ettei mikään ole koskaan tarpeeksi hyvin. Siihen katkeruuteen, että ne ihmiset, jotka osaavat olla ystävällisiä muille, saavat elämäänsä enemmän kuin te. Se johtuu yksinkertaisesti ainoastaan siitä, ettei osaa olla kuin haluaisi itselle oltavan, ja minä en edes ole raamatullinen ihminen. Se nyt vain on niin, että jos haluaa muiden pitävän itsestään ja saavansa hyvyyttä itseään kohtaan, on oltava ystävällinen ja hyväksyvä. Ja nämä eivät ole kirosanoja, ne ovat sellaisia yksinkertaisen pieniä asioita kuin: ' mitä kuuluu? ' Ei luulisi olevan vaikeaa.

Sääli tässä nyt on se, että joillekin se on. On paljon helpompaa puhua ihmisestä muiden seurassa kuin kysyä rehellisesti 'miksi?' Luulen, että suuri syy siihen mikseivät ihmiset ihan oikeasti kysy, on koska he ajattelevat sen olevan röyhkeää tai ihan vain hauskempaa puhua ja ajatella mitä huvittaa. Jos oikeasti saakin perustelun johonkin, putoaa perättömyydeltä pohja ja siinä ollaankin kohta ihan ilman sitä paskaa, joka tekee elämästä niin paljon hauskempaa ja huvittavampaa.

Siinä vaiheessa joudutaan myös kasvokkain sen ihmisen kanssa, josta on ties mitä jo mennyt sanoneeksi. Saatetaan nähdä, että tässä on nyt ihan oikeasti satutettu jotakuta. Että se nyt ihan oikeasti tajusi että se äkillinen puheenaiheenvaihdos johtui siitä että se tuli paikalle tai että sille ei kerrottu aika tärkeitä juttuja kun oikeasti olisi tarvinnut. Se, ettei sitä kutsuttu kun kaikki muut kutsuttiin.

Tämä on se, miksi minä vihaan ihmisiä, minä vihaan kaikkia ja viha on niin suuri tunne että meinaa repeytyä kappaleiksi. Ja siinä sitä sitten ollaan, eikä tiedetä mikä pala kuuluu minnekin. Minä en jaksaisi vihata ja yritän olla kaikille ystävällinen. Miksi se on niin väärin?

Minä en haluaisi, en jaksaisi olla enää se väärä, kun se sattuu niin kamalasti.

Hukkis on vielä aika hulvattoman talvinen, vaikka täällä kukkii jo kirsikkapuut, mutta kyllä minulla on jo päässä millaisen bannerin kehittelen.

Sano "Juusto"

Minä olen pitkään miettinyt, miksi sosiaalinen kanssakäyminen uusien ihmisten kanssa on niin uuvuttavaa. Miksi se on niin vaikeaa jutella ja hymyillä ja nauraa, ihan vaikka oikeasti on hauskaa ja mielenkiintoista ja hupaisaa. Kolme tuntia jo imee minut aivan kuiviin, kuusi tuntia ja minulla on päänsärky, ahdistus ja naamaani sattuu, kuin sen lihakset olisivat jo kaikki päättäneet että hymyily on täysin turha harrastus, kun kerran voi murjottaa kulmat kurtussa niin paljon mukavammin.

Kuusi tuntia aktiivista sosiaalisuutta tarkoittaa seuraavaa vuorokautta mahdollisimman yksinäisissä ja suljetuissa merkeissä, mieluiten tietokoneen, television ja koiran kanssa. Ruokakaan ei ole pahitteeksi. Kaikkein tärkeintä on, ettei tarvitse kuunnella vakavissaan yhtään ketään.

Vaikeinta on kestää ne kolme tuntia, jolloin se uupumus vain kasvaa ja kasaantuu. Se miten tilanteesta voi irrottautua huomaamattomasti, miten sanotaan kohteliaasti ja hienotunteisesti että minä haluan nyt heti kotiin. Lopulta huomaan vain vähän niinkuin töksäyttäväni sen keskelle pientä hiljaisuutta ennen kuin pakenen pimeyden pehmoiseen linnaani turvaan.

En minä välttämättä jännitä uusien ihmisten tapaamista siinä perinteisessä mielessä. Ei minun käteni tärise tai perhosia lentele vatsassa, saati sitten mitään norsuja tömistele. En minä hermohikoile tai ole erityisen levoton. Minä hermoilen unissani, näen sellaisia kummallisia painajaisia, jotka eivät oikeasti ole painajaisia, mutta hipovat sitä rajaa. Toinen saattaa olla että heräilen yön mittaan tunnin välein ja olen sitten kiukkuinen seuraavana päivänä. Se ei erityisemmin helpota hymyilemisen ja juttelemisen komboa, jos sekaan heittää sarkasmia ja kyynisyyttä ja lasersäteitä.

Ja tervetuloa taas uusille lukijoille!

Typerä ja suvaitsematon

Iskä kertoi minulle yhden tärkeän elämäntotuuden ihmisistä muutama vuosi sitten. Se menee näin:

"Älä luota ihmisiin. Tai oikeastaan, jos luottaa siihen että ihmiset ovat aika typeriä ja suvaitsemattomia, niiden kanssa tulee toimeen ihan hyvin."

Se, että olen kokenut sen todeksi kerta toisensa jälkeen on vain lujittanut tätä jokseenkin perinnöllistä elämänviisautta, jonka iskä on vuorostaan oppinut Ukkilta. Niillä on aikalailla samanlainen elämänkatsomus ja minä olen pudonnut samaan lokeroon. Tai kaivoon mahdollisesti, koska tästä ei ole paluuta.

Miksi nyt jaan tämän elämäni lakipykälän johtuu siitä, mitä tapahtui viime yönä.

Vaikka olinkin vielä jokseenkin kipeä ja pyjamassa koko päivän silmälasit päässä ja tukka takussa, sai kaveri houkuteltua minut baariin kaverinsa kanssa tunnin varoitusajalla. Tunsin sen toisen tytön yläasteelta, mutta en ole sen kanssa ollut tekemisissä. En kuulunut niiden supercooliin kauniiseen tanssiporukkaan, ja se on vieläkin vähän pelottava ihminen. Siis ei pelottava, lähinnä kyse on siitä että se on sellainen ihmisihminen, joka on pitkä, laiha ja kaunis, jolla on valkoinen täydellinen hymy ja kiharrettu blondi tukka. 

Mutta se oli tosi myös sellainen joka halusi lähinnä istua, juoda karpalolonkeroa ja olla hiljaa. Tanssilattialle ei voinut mennä ennen kuin siellä oli niin paljon porukkaa että se on vastoin logiikkaa, ja silloinkin piti mennä keskelle, koska se ei tykännyt siitä että sitä katsotaan.

Tämä ei nyt liity vielä mitenkään typeryyteen tai suvaitsemattomuuteen muuten kuin että minun teki mieli itseäni tai mahdollisesti sitä päähän, kun se ei tajunnut että sellaisella naisella kuuluisi olla itsetunto kohdillaan.

Loppuillasta puoli kolmen aikaan minä irrottauduin siis heidän seurastaan, koska hiljaa istuminen ei ole se asia josta maksan kymmenen euroa päästäkseni tekemään ja liityin muiden tuttujen seuraan. Kolmelta minut löysi lapsuudenkaveri, jolla on jo pitkään ollut jokin kummallinen ihastus minuun, mutta en saa siitä koskaan kiinni.

Se tanssii minun kanssa ja sitten tekstailee, tanssii ja tekstailee ja nauretaan sitä kuinka se on hukannut toisen tuttuni. Sitten alkaa hitaat ja minä katson kelloa että juu, hitaat joko mennään, koska minä vihaan hitaita ja minä vihaan sitä kiusallista hetkeä joka väkisinkin on tulossa jos niitä tanssii jonkun kanssa, joka ei täysin ymmärrä ja halua että on friend-zonella.

Mutta en pääsekään pakoon ja olen idiootti itse, olen aina. Se on kuitenkin ihan hauskaa, koska lauletaan Pinkin mukana ja nauretaan ja sitten se lopettaa ja se typerys suutelee minua ennen kuin tajuan tehdä mitään.

Ja vinkkinä kaikille: et ole kuoleva kala, etkä myöskään kykene syömään päätäni, miten suureksi suusi avaatkaan.

Se hymyilee typerästi ja 'jaa, voi vittu', ajattelen minä ja mennään hakemaan takit. Hukkaan sen hetkeksi ja kun se taas tulee niin se näpyttelee puhelintaan taas. Se kertoo että sen en-edes-tiedä-fuck-buddy-ehkä-on-off-nainen on laittanut viestiä ja hän soittaa sille ja sitten löydetään se kadonnut tuttu, jolla on kieli naisen kitalaessa (katso aikaisempi ohje) ja jostain syystä kainalossa naisten musta pikkulaukku. 

Sitten sanoo hän mies että fuck-buddy olis tossa läheisen kebabbilan edessä, mennään sinne. Juu mennään vaan sanon minä ja haluan lyödä sitä, koska tässä se ihmisten typeryys taas nähdään. Niin minussa kuin siinä.

Ja sitten laitan Matruusille viestiä että voiko se viedä minut kotiin ja ne tulee samalla kyydillä, koska se lapsuudenkaveri asuu lähellä minua. 

Kotona odotan että kello on puoli kahdeksan ennen kuin annan koirille ruoan ja mietin, olenko minä liian suvaitseva vai liian typerä.

Minäkään en ole sinulle ilkeä, miksi sinä olet minulle?

Minä tiedän etten minä ole viisas ihminen, en lähellekään fiksuin edes maalaisjärjen tasolla. Silti minä ymmärrän, jos minulle vittuillaan ja se sattuu myös minuun. 

On ikävää että purkaa omaa huonoa oloaan muihin, se ei ole reilua. Elämä ei ole, lällyslää, mutta ei tarvitse pahoittaa toisen mieltä tahallaan. 

Tiedän sortuvani tähän perheeni kanssa, mutta en ikinä tekisi niin ystävien, kavereiden tai tuttujen kanssa. Eivät he ole tehneet mitään sitä ansaitakseen. 

Voi sitten miettiä miksi olla toiselle vihainen ja ilkeä vaikkei tarvitsisi, yleensä sen heijastuksen löytää helposti itsestään.

Tämä on se syy, mikä on minut saanut vihaamaan maailmaa, se että minä yritän olla mieliksi, minä haluan tukea ja kuunnella ja olla ystävällinen jotta minullekin oltaisiin. Silti on niitä ihmisiä, jotka mieluummin pistävät ilman näkyvää syytä. 

Se kun ihminen voi olla niin itsekäs, että satuttaa muita koska itseen sattuu.

Katkeruuden kauneusrypyt

Kuuteen päivään en tiedä missä olen ollut, täällä varmaan mutta kuitenkin muualla. Aika kuluu, minä en tee mitään ja kuitenki töitä kuin en muuta enää osaisi. 

Öitä en nuku, hakkaan jalkojani ettei niitä enää sattuisi ja tunnin toisensa jälkeen annostelen itselleni lisää särkylääkettä, mutta se ei turruta tarpeeksi. En muista kuinka monta kertaa olen elämäni aikana haaveillut jalkojeni sahaamisesta irti. 

Tämä ei ole viiltävää kipua, se on sellaista kumeaa ja pakottavaa ja tasaista. Se leviää aina pikkuhiljaa alas lonkastani, kotiutuu polven taakse ja säteilee pohkeeseen.

Kaikki ovat rannalla tai terassilla tai rakastuneita, niin facebook ainakin väittää ja minä tunnen niin suurta inhoa että napsautan koko turhan sivun kiinni ja toivon että se ukkonen tulisi pian. 

Kaikki ihmiset ovat kauniita. Katkeruus tekee rumaksi, sanoi Ukki kerran ja oli aivan oikeassa. Minä olen harvinaisen katkera ihminen, olen naurettavan pettynyt maailmaan ja ihmisiin, myös itseeni. 

Se on kerääntynyt harteilleni jo perhepäivähoidosta asti, eikä ole lähtenyt mihinkään. Uudet pettymykset iskevät aina edellistä kovempaa, vaikka luulisi että olisin tähän mennessä jo turtunut tähän kaikkeen. Olen ikuisesti vihainen itselleni ja muille, inhoan kaikkea ja helposti kaikkia kun sille päälle satun. En tarvitse oikeutusta sille, en sen jälkeen miten minua on tässä maailmassa kohdeltu. Mukamas.

Kaikkein eniten vihaan itsessäni sitä etten tahdo olla tällainen, en halua vihata koko maailmaa. Se on uuvuttavaa. Haluaisin antaa eteenpäin hyvää energiaa, sellaista harvinaista jota ei kovin monilla ole. Rakastavaa ja avointa ja hyvää, sellainen minä haluaisin olla.

Terapiatäti kysyy mihin kaikkeen sitten olen pettynyt itsessäni. Minä kerron kuinka riittämätön olen elämäni jokaisella saralla, mutta yksi lause jää kurkkuuni ja uppoutuu syvälle vatsaani, vaikka se on kai se tärkein. 

Olen pettynyt siihen etten osaa edes tappaa itseäni oikein.

Ärsyttää kun ohjelmassa 11 tapaa jättää nainen haastattelija käyttää jo toisen kerran sanaa 'klaaraa' väärin, klaaraaminen tarkoittaa asian hoitamista tai siivoamista, ainakin täällä päin maailmaa. Sillä tavalla että vaikka:

Anna mä klaaraan pöydän tai mä klaaraan; mä hoidan. Siis sillä lailla mä hoidan mä hoidan, ei hätää.

Ja se nainen sanoi jo toiden kerran no miten sä klaaraat tän asian kanssa, ja se kuulostaa niin väärältä että puren vahingossa poskeeni.

The Versatile Blogger Award hell yeah

1. Nimeä 15 bloggaajaa

2. Kerro heille tunnustuksestasi

3. Kerro 7 satunnaista faktaa itsestäåsi

4. Kiitä bloggaajaa jolta sait sunnustuksen 

5. Lisää The Versatile Blogger Awardin kuva postaukseesi

Umm, olen mahdoton ja laitan tähän sellaisten nimet joita seuraan viikoittain. Heitä ei ole hurjan montaa koska olen laiska. Olen pahoillani, älkää lyökö. Olette kaikki silti ihania yhtä lailla ja saman verran ja ja ja.

Tashee

Anttu

Kelvoton

Alex

Varislapsi

rokpeikko

Jep, juu-u. Tosnoi olis jepulisjee.

7. Vuorokaudessa vietän keskimäärin 4 tuntia tietokoneella. Viikonloppuisin noin 6. Viikossa se tekee noin 32 tuntia. Kuukaudessa sen 128 tuntia, jolloin vuodessa istun koneella keskimäärin (luultavasti pahasti alakanttiin) 1536 tuntia. 

6. Minä säästän rahaa laserkarvanpoistoon, voi kyllä. Ei enää ikinä höyläystä, vahaa, saati geeliä!

5. Ensi syksynä menen kurssille, jossa uusin täysin antiikkisohvasettini päällykset. Ajattelin vaaleaa, että voin sitten hakata päätäni seinään kun Memer tulee kuraisena ulkoa nukkumaan viereeni sohvalle.

4. Olen diagnosoinut itselleni epävakaan persoonallisuushäiriön.

3. Huumorini on epämääräistä, varsinkin Harun kanssa. Silloin kukaan ei tunnu ymmärtävän meitä ollenkaan. En ihmettele.

2. Olen täysi materialisti. Kun eilen digiboxini piti kummallista ääntä ja aloin ajatella että se kohta räjähtää, ajatukseni harhautuivat siihen mitä tapahtuisi jos heräisin sairaalassa. Ensimmäinen ajatukseni oli että olisivatko kasvoni pahasti palaneet, toinen menivätkö huonekaluni pihalle ja ai niin, onko Haru kunnossa?

1. With a great mustache comes great resposibility!

Kiitos paljon rirille tästä näin!!

Ja hyvää äitinpäivää kaikille äideille ja äidillisille, ja miksei äidittömillekin. Minä tein äidille kortin, huovutin sille kovakorut ja annoin iittalan oranssit tuikut Harun kanssa. Avattiin Fresitapullo ja käytiin kiinalaisessa syömässä.

Tänään elämä on hyvää.

Alaspäin

Ne haluaa laittaa minut suljetulle, mutta minä sanon etten halua, etten suostu. Että minä voin ihan hyvin, kaikki on hallinnassa. Suljetulla on kamalaa ja pelottavaa, siellä ei ikinä voi yhtään paremmin kuin ulkopuolellakaan. Lukitut ovet ahdistavat minua ja se, etten tiedä sieltä ketään. Yksinäisyyden puute saa minut hakkaamaan päätäni seinään ja kiipeämään kaappiin piiloon. 

Jos ne minut sinne sulkevat, sitten minä ainakin kuolen.

Haluuks jumppaa mun kaa kultsi?

Audio on lapsellinen, vaikka onkin kaksitoista vuotta minua vanhempi. Toisinaan en käsitä sen ajatuksenjuoksua, sitä ajatusmaailmaa joka sulkee ulos kaiken sen todellisuuden. Se kuulee minkä haluaa ja olettaa ja keksii loput. 

Minä kysyin mikä sen unelma-ammatti  oli lapsena ja se vastasi että muusikko. Minä sanoin että sillehän kävi hyvin. Sitten se kysyi minulta ja minä sanoin ettei minulla koskaan oikeasti ollut, etten halunnut olla mikään. Siihen se sanoi että ainakin teen nyt sitä mitä haluan. Minä en hetkeen ymmärtänyt ollenkaan mitä se tarkoitti, koska unelmanani ei ole koskaan ollut kuukausia kestävä sairasloma ja osastohoito. Sitten tajusin ettei se ollut koskaan kysynyt tekemisistäni mitään. Ei se ole kysynyt minusta yhtään mitään,ei se tunne minua ollenkaan. Kerroin etten todellakaan tee sitä mitä haluan. Se ei kysynyt enempää. Kun sanoin aloittavani päiväosastolla, seuraavan kerran nähdessämme se kysyi oliko töissä kivaa.

En tiedä onko liikaa olettaa että sinusta oikeasti kiinnostunut ihminen kyselisi sinusta, haluaisi tietää enemmän, muistaisi edes osan mitä olet kertonut, vai onko se vain yleinen väärinkäsitys. 

Oikeastaan uskon sen johtuvan siitä että Audio polttaa joka yö pilveä.

Lisäksi, mitä Womban kanssa nauroimme eilen katketaksemme oli viesti jonka Audio lähetti:

Haluuks jumppaa munkaa kultsi?

Voi kyllä, miten korvia hivelevää romantiikkaa. Tai sitten vain yksinkertaisen irstasta ja naurettavaa, eikä edes hyvällä tavalla. Noin vanhan miehen luulisi - noh, sanotaan nyt vaikka että jopa kaikkine virheineni koen ansaitsevani paremman.

Lisäksi se kutsuu minua bebeksi, vaikka olen sille suoraan sanonut etten ole leivos, enkä myöskään kenenkään baby, beibi tai babe. Se ei vain osaa kirjoittaa sanaa oikein, eikä kykene sisäistämään kuinka naurettavalta kuulostaa.
Isosisko, Womba, Haru ja Harun poikaystävä ovat kaikkii neuvoneet minua pääsemään siitä eroon.

Kyllä Anttu, naiset vasta ovatkin kusipäitä.

Jumala on selvä diktaattori

Minä raotan silmiäni väsyneenä ja yritän hahmottaa punaiset numerot digikellossani ilman silmälaseja. Seitsemän ja minä vihaan nukkumista ja sitä kuinka vaikeaa se on, kuinka se on hankalaa lääkkeillä ja ilman. Pistän itseni kauniiksi, sidon nutturan niskaani ja keitän aamuteen, ilman sitä en enää pääse minnekään. Sitten ajan kansanopistolle ja etsin epätoivoisena oikeaa luokkaa, ulkomaalainen poika ei ymmärrä pätkääkään kun yritän kysyä siltä ohjeita ja kun viimein löydän perille, hymyilen ja tervehdin, otan vaatteet pois ja kiipeän korokkeelle. 

Ilma täyttyy hiljaisesta lyijyn kahinasta paperia vasten ja toisinaan vähän höpsähtäneen näköinen nainen selittää minulle omiaan. Pidemmällä tauolla se tulee kertomaan kuinka senkin tytär on joskus ollut surullinen ja viillellyt ja että jos haluan puhua niin hän asuu tuossa ihan lähellä. Somaahan tuo, mutta ei kiitos. Varsinkaan siinä vaiheessa kun se kertoo kuinka ei tietäisi missä tyttärensä olisi jos hän ei olisi rukoillut sen vuoksi niin paljon, että olisi hyvä rukoilla aina ja jos joku pelottaa niin kädet ristiin ja isä meijjän ja se katsoo minua suoraan silmiin. Minä hymyilen kohteliaasti ja käännän katseeni takaisin ulos ikkunan takana seisovaan mäntyyn ja lumisateeseen.

Minä en kestä, en vain kestä tuollaisia ihmisiä. Kiehun vain hiljaa ystävällisen ja kuuntelevan ilmeeni takana ja nielen jokaisen ilkeän sanan joka nousee jo pitkin kurkkuani. Minä pidän siitä että uskonnoista ja uskonnollisuuksista jutellaan, mutta minä en siedä oletuksia, sitä kuinka joka helvetin ihminen olisi ensinnäkään kristitty tai enää tätä maailmaa rukoilisi joka ilta. Sitä että "Kyllä kaikki vaa tarvittee Jumalaa joka antaa voimaa ja valoa kun meitä kuitenki koetellaa niin palijo. Sen takija kannattaa aina, vaikkei isä meijjää ihan ulkoa muistaiskaa." Ja merkitsevä katse.

Minun on kuitenkin sanottava että muistan Isä meidän -rukouksen ulkoa, mutta niin muistan myös karjankutsu-loitsun. 

Juteltiin tänään terapiassa minun viikonlopustani ja miehistä ja suhtautumisestani ihmissuhteisiin. Terapiatätiä ihmetytti kun kerroin ihastustunnustustilaisuuksissa sanovani automaattimesti Ei must saa tykätä. Mutta niin se vain on, ei minusta saa tykätä - romanttisessa mielessä siis - se on kiellettyä. Sellainen saa minut ahdistumaan ja ajattelemaan mitä se toinen haluaa, mitä se minulta odottaa. En minä halua antaa itsestäni toisellekin ihmiselle, minä hädin tuskin riitän itsellenikään. Ja se ajatus että joutuisin näkemään jotakuta ihmistä joka päivä, joka ikinen päivä on jotenkin ylitsevuotavan ahdistava. Se että joku olisi minun reviirilläni ja tunkisi minun asioihini ja vaatisi minulta jotain. Miten sellainen muka onnistuu? Mieluummin istun viisi tuntia putkeen tietokoneella, teen keramiikasta teepannun ja pusuttelen koiraani. Eikö se muka riitä? 

Älä välitä, hän ymmärtää asiasta yhtä vähän kuin sika hopealusikasta.

Olen pahoillani ylätunnisteen yksinkertaisesta omistuskirjoituksesta, mutta piirsin ja maalasin sen itse, enkä toivo sen leviävän suuremmin minnekään.

Minä leijun jossain maan yläpuolella, en nuku silmäystäkään, en vaikka ensin äiti herää töihin ja sitten iskä minua töllistelemään. Se yrittää komentaa minua laittamaan koneen kiinni, mutta kello on jo kuusi aamulla enkä minä enää voi mennä nukkumaan. En voinut enää kolmen jälkeen. Ja nyt minun pitäisi olla koulussa vain kahden tunnin päästä. Se yrittää vakuutella, huutaa, lahjoa ja kiristää että menisin nukkumaan, ja minä puren hampaitani etten huuda sille takaisin, johan minä selitin että jo kaksi kertaa olen maannut sängyssä, jo kaksi kertaa on uni minut välttänyt. Ei sängyn pohjalla ole hyvä maata nukkumatta, silloin ei ajattele mitään hyvää saati levollista. Siellä minä vasta stressaannunkin, vilkuilen kelloa ja kiroan mielessäni ohi valuvia tunteja jotka vietän hereillä paikoillani maaten. Tuhahdan sen selälle että eipä ole ensimmäinen kerta, olen minä ennenkin öitä valvonut. Se raahustaa takaisin sänkyyn vain tullakseen vartin päästä takaisin, huokailee ja huolehtii kun ei itse pysty nyt sitten nukkumaan. Iskä jankkaa ja jankkaa, sanoo ettei huoli minua aamulla mukaan, että tulee hakemaan kahdeltatoista. Minua kiukuttaa että se on yhtä itsepäinen kuin minäkin, että minä haluan mennä kahdeksalta kouluun suorittamaan sitä pirun äidinkieltä ja lähteä vasta neljältä, saada kokonaiset kahdeksan tuntia pois siitä tuskallisen suuresta kuudestakympistä. Sitten minä voin hengittää, mennä nukkumaan ja herätä ehkä ensi aamuna suorittaakseni uudet kahdeksan tuntia. Minua ärsyttää että kotona-asumiseni takia iskä ajattelee että sillä on ylempi käsi, ja niin sillä kai onkin, tämä on sen huusholli. Mutta en minä halua myöntää että olen taantunut esiteinivaiheelle, jossa vanhempani säätelevät elämäni. 

Kai sitä aikuinen ihminen saa valvoa yönsä yli jos haluaa, perkele.

Sitten aloin miettimään, lasketaanko tämäkin itsetuhoisuudeksi?

Jos ei sauna, viina ja terva auta, on tauti kuolemaksi

Itsepäiset kyyneleet kihoavat silmäkulmiini kun sanon terapeutille että mikäli opintojani joudutaan lykkäämään kevääseen, minä en enää ilmesty kouluun. Että sitten olen saanut tarpeekseni ja luovutan. Yritän näyttää siltä kuin en välittäisi että olen tuhlannut kolme ja puoli vuotta koulutukseen josta en tule hyötymään mitään ja jota olen oppinut vihaamaan sydämeni pohjasta. 

En tänäänkään kouluun asti päässyt, mutisin seitsemältä iskälle jotain sinne päin että jos en tänään menisikään ja seuraavaksi heräsin varttia yli yksi. En jaksa mitään, en pysty mihinkään, olen kädetön ja jalaton kastemato sadevesitynnyrissä, ja ihan yhtä hyödyllinenkin. 

Tänään minun tekisi mieli hukuttautua kylpyammeeseen. Tänään minun tekisi mieli avata suoni ja valuttaa itseni kuiviin. Tänään minun tekisi mieli ajaa rekkaa päin.  Tänään minun tekisi mieli mennä autotalliin ja hirttää itseni. Minun tekisi niellä kaikki pannaamani lääkkeet ja mennä nukkumaan niin ettei tarvitsisi enää herätä. 

Ryven itsesäälissä, koska mikä olisikaan otollisempaa. Matruusi kertoo kuinka sillä on ollut kurja päivä, sillä meni farkut rikki ja se ei enää saa töitä satamasta, lisäksi sen tekee mieli vain yhtä tupakkaa eikä koko askia. Minä kuuntelen ja yritän olla empaattisen näköinen, sanon että väsyttää kun se kysyy jotta väsyttääkö ja yritän muistaa ettei ihmisten murheita voi mitata keskenään eikä toisen tunteita voi koskaan ymmärtää todella.

Eikä sitä aina jaksa saati haluakkaan.

Menen nyt saunaan ja yritän olla heittäytymättä kiukaalle.

Sitä kutsutaan vihanhallinnaksi, sanoi Hilma-täti

Kuuluuko minun olla täällä? Olenko minä nyt mukana tässä? Kuuluuko minun ottaa moniste? Ei, ei näköjään.

Minä olin sillon kun niitä käytiin, mutten löytänyt monisteita mistään.

Voi harmi, sanoo opettaja eikä kuulosta ollenkaan harmittelevalta, toivottavasti löydät ne sitten.

Minä tuijotan sen perään suu auki kun se ojentaa antamani paperit takaisin ja palaa luokan eteen ja aloittaa uusien kolmosten yritystoiminnan. Mieleni murisee kun muut selailevat uusia monisteitaan ja minä puristan omia vanhoja ryppyisiäni käsissäni, jotka eivät edes koske koko tuntia. Istun siinä hiljaa ja luen sanasta sanaan ja yritän kuluttaa aikaa, mutta aikaa kuluu vain puoli tuntia kunnes paperit loppuvat kesken. Vihaan monisteita.

Pitää ensi kerralla muistaa ottaa DS mukaan.

Tunnen itseni niin typeräksi kun piirrän kalenteriini ukkeleita jotka syövät toisiaan - en ukkojen takia, vaan sen että opettaja välttelee tuimaa katsettani viimeiseen asti.

Kun opettaja kysyy jos haluaisimme pitää tähän väliin tauon ja luokka täyttyy hyväksyvästä muminasta, minä saarran sen ennen kuin se ehtii pakenemaan opettajainhuoneeseen.

Hei mitä jos mä kävisin koton ettiis niit papereit. Mä en eile kattonu yhest laatikost mis on tosi vanhoi koulupaperei. Ko ny mä vaa istun tääl enkä tee mitää hyödyllist. 

Mee vaa ettimää niitä. Meil on sit ensi viikol -- eiks keskiviikkona ole? Ni keskiviikkona taas ni tuu sitte niitte sun papereitten kanssa mitkä löydät ni katotaan vaikka mitä sulta puuttuu.

Minä pidättelen räjähdystä, sillä tämä on sama puhe jonka hän minulle soi maanantaina. Ja minähän tulin niiden papereiden kanssa jotka löysin ja kaikki mitä hän sanoo on että toivottavasti löydät ne loputkin! Ja lisäksi en mitä minä nyt takaisin tunnille tulisin jos vain kävisin kotona katsomassa, ehei, odotanpa tässä ensi keskiviikkoon! Nyökkään enkä suo sille hymyn hymyä, asiakkaiden odotustilassa soitan iskälle ja puhun puhelimeen kovaa, koska lapsellisesti toivon että opettajani kuulevat kiukkuni. Lisäksi uudet ykköset istuvat mykkinä siinä sohvilla ja lasten järkyttäminen vain on hauskaa.

Ni mun pitää ny sit päästä kotii. En minä tiedä, nää ei tääl osaa paskaakaa. Ei, sil ei oo mul opetusmateriaalii, mun pitää ettii vuoden vanhoi monisteit kotoo. En minä tiedä, miksei sil enää oo niit. Ja käski tul takaisin keksiviikkon. 

Paasaan iskälle puhelimessa koko matkan sen työhuoneeseen ja siellä vielä lisää. Kuinka ne ei ollut suunnitellut minkäänlaista lukujärjestystä minulle, eikä ne ollut edes perillä mitä kursseja minun pitäisi suorittaa, millä tunneilla olla. Siitä kuinka epäpäteviä kaikki on, kuinka niillä ei ole opetusmateriaalia. Koulun pojat istuu penkeillä ja katsoo silmät suurina kun mutisen iskälle kuinka vittuuntunut olen tähän kaikkeen. Iskä kuuntelee ja kommentoi sinne tänne, kertoo tyytyväisenä että minun pitäisi olla kärsivällisempi ja nauraa kun mainitsen että taistelin itseäni vastaan josko huutaisin vai juoksisin ulos luokasta.

Kotona samalla kun ovi pamahtaa kiinni, kaatuvat myös patoni ja itken pitkästä aikaa kunnolla, en sellaista kahden kyyneleen tihruttelua vaan sellaista, että naapurit ihmettelee ketä kidutetaan. 

Öm, seuraava tekstini on kahdessadas! Olenpa päässyt pitkälle. En tiedä kuinka moni teistä tosiaan lukee tätä, mutta ajattelin että voisin yrittää sitä perinteistä: kysymyspostausta. Se voisi olla perin jännittävää.

Eli jätä kysymys jos toinenkin asiasta joka sinua pohdituttaa tai haluaisit tietää tai sinua ei oikeastaan edes kiinnosta mutta haluat tehdä minut edes iloiseksi, jos sinulla on mielessä jokin asia mistä haluaisit että kirjoitan.

Kiitos teille kaikille hurjasti.

Nyt menen tapaamaan Ukkia pitkästä aikaa ja syömään sen herkullista ruokaa.