Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hesalainen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hesalainen. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

You is gone

Juotu on ehkä enemmän kuin tarpeeksi, mutta haittaako se kun on pitkästä aikaa hyvässä seurassa. Istutaan puistossa Homssun ja sen siskon ja naapurin pojan ja monen monen muun kanssa, osaa en edes tiedä, mutta minulla on ollut ihanaa ja ilta on kaunis.

Ja sitten hyökkää kauan muualla ollut tyttö Homssun siskon niskaan halauskuristusotteella ja minä hymyilen myös, koska sen naama on vain viiden sentin päässä omastani, kunnes niskaani pitkin hiipi tunne ja minä tiedän, tiedän että Hesalainen on siellä myös.

Siellä se kävelee sillä laiskalla, puolelta toiselle heiluvalla tyylillään, jolla se yrittää kertoa koko maailmalle että on huoleton eikä välitä paskaakaan. Minusta se näyttää siltä kuin se yrittäisi suojella itseään siltä ettei kukaan muu välitä paskaakaan.

"Miki!" Se huudahtaa, tai jotain siihen suuntaan, koska en minä oikeasti edes kuuntele. Minä kiehun siinä samassa raivossa ja loukkaantuneisuudessa joka on pyörinyt mahassani ja päässäni viimeiset kolme viikkoa joina se on päättänyt olla muistamatta lupaustaan ottaa yhteyttä. 

Tuijotan sitä tyhjänä en tiedä kuinka kauan, voi olla että minuutin tai vain sekunnin sadasosan, se on sellainen hetki jolloin aivot käyvät niin nopeasti ettet edes tajua ajattelevasi, koska et oikeasti ajattelekaan, et ainakaan järkevästi.

Niinpä se mitä minusta tulee ulos on: "Ai kato olenk mä sittenki elossa vai?!" ja läimäytän molemmilla käsillä olemattomia rintalihaksiani sellaisella gangstaliikkeella etten ihmettelisi vaikka joku vetäisi kohta aseen esiin ja ampuisi minut, ihan vain kaiken naurettavuuden takia.

Mutta sitten minä pyörähdän ympäri ja jätän sen ihmettelemään taas miksi minä käyttäydyn kuin viisivuotias, koska heaven forbid, se ei ikinä tee mitään väärin, saati sitten pyydä anteeksi.

Minä olen mieluummin aitojen ihmisten kanssa, en enää edes jaksa. Ja jo se ettei se kysy mitään kertoo ihan tarpeeksi, ei se ihminen välitä paskaakaan että ollaan vuosikymmen oltu kavereina, osa siitä jopa ystävinä.

Minä olen vain niin idiootti, etten vain osaa pistää välejä poikki vaikka aina saa paskaa niskaan, kun ei suostu ymmärtämään että se toinen on korvannut minut muilla. 

Se on se ystävättömyyden syndrooma, että kun kerran on sellaisen saanut ei siitä haluaisi irtikään päästää, sitten on taas yksin. Ja kukaan ei oikeasti halua olla yksin, sanoi ne mitä tahansa, sellaiset on valehtelijoita. Mahdollisesti niin yksinäisiä valehtelijoita, että ne yrittää vakuuttaa itsensä ihmissuhteiden tarpeettomuudesta.

Kuulostan niin pikkumaiselta ja sellainen olenkin, mutta haluaisin olla sellainen ihminen joka kohauttaa olkaa ja jatkaa matkaa kun joku toinen toteaa että on löytänyt parempaa seuraa. Olihan minullakin todellisuudessa Hesalaista parempaa seuraa siinä, hauskempaa kuin on ollut aikoihin.

Koko ongelmahan kumpuaa lapsuudentraumoista, olen aina ollut melko lailla yhtä sosiaalisesti kyvykäs kuin käytöshäiriöinen, yliujo ihmislapsieläin vain voi olla ja aina saanut näpeilleni kaveriasioissa, ihan siitä saakka kun istuttiin kerhohuoneessa neljävuotiaana ja laulettiin Jumalan kämmenellä kolme kertaa päivässä.

Sen takia olen aina ollut jokseenkin mustasukkainen ystävien ja kavereiden suhteen, kamalinta mitä kaveri voi seurassani tehdä on luetella kaikki hauskat asiat joita lähiaikoina on tehnyt kaikkien muiden kanssa. Ihan vain koska se tarkoittaa etten minä koskaan yllä samaan ja tiedän sen, ja tiedän senkin ettei se ole minua ajatellut aikoihin ennen kuin laitoin sille viestiä -- sen jälkeen kun olin kolme päivää miettinyt että uskallanko, kehitellyt ja hylännyt päässäni kymmenittäin erilaisia lausemuotoja yhdestä yksinkertaisesta kysymyksestä: 

"Moi, mitä teet tänään?"

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Ei jaksata yhtään mikään enää koskaan ikinä

Olin kaverin synttäreillä ja yritin kovasti olla kuin en olisinkaa. Se tunne ettei pää vain kestä kohta enää saa pakenemaan lähikauppaan ostamaan röökiä ja sidukkaa, sen voimalla jaksaa hymyillä vähän pidempään vaikka tunteekin itsensä idiootiksi.
Hesalaista en katso päinkään kuin vain inhoten, minä en voi ymmärtää että niin paska ihminen on joskus ollut minulle niin tärkeä. Sekään ei katso minuun, se ei sano minulle mitään, se ei kysy minulta mitään. Ei ole missään välissä. Oikeasti minun pitäisi olla siihen tyytyväinen, mutta miten voin olla kun se ei välitä edes sen vertaa että haluaisi tietää. Tai ehkä se tietää että on ollut minulle huono ihminen.

Olen todella väsynyt, joka päivä. Nukun kolmetoista tuntia ja torkun vielä viisi, en halua nousta ylös. Miksi haluaisin, kun ei siitä mitään hyötyä ole. 
Haluaisin vaan imeytyä patjani sisään ja muuttua pumpuliksi. Sitä minun päänikin on jo valmiiksi täynnä.

Tuntuu niin turhalta tännekin kirjoittaa, harkitsen koko höskän poistamista.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Laiska syödessä hikoilee

Minä olen ollut vähän poissa. Tietokoneelta ja itsestäni, vähän kaikkialta. Joskus se on vain parempi lopettaa ajatteleminen ja olla kuin ei olisikaan, tehdä asioita mekaanisesti vain päästäkseen eteenpäin. Koska siitähän tässä maailmassa on kyse, etenemisestä. 
Minä vihaan sitä. Haluaisin olla paikoillani tai liikkua taaksepäin. Pysyä tässä hetkessä, olla miettimättä tulevaisuutta. Miksi ihmiset haluavat tulevaisuuden, sieltä harvoin löytää mitä hakee ja on vielä harvemmin onnellinen. Jos minä en nyt ole onnellinen, miksi olisin huomenna?

Näin unta jossa Hesalainen läimäytti minua kummallekin poskelle. Otin vapauden tulkita sen siten, että olen sillekin jo kääntänyt kummankin posken, ei minun tarvitse ottaa ainuttakaan iskua enää vastaan.
Näin sen kahvilassa muutama päivä sitten, kumpikaan ei sanonut kummallekaan mitään, enkä minä katsonut sitä päin. Olisin kai alkanut itkemään.
Teen sitä vieläkin liikaa, olen kuin vesiputous ja ai että kun hävettää.

Minulla on yksinäinen olo.

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Suru, tuska, kipu

Omahoitaja tahtoo puhua sosiaalisuudestani, koska hänestä olen koko viikon näyttänyt voivan hyvin. Minä en ymmärrä, koska olen koko viikon ollut kuin zombie, tai sitten kävellyt levottomana huoneesta toiseen. Se että minulla on musta silmäkulma ja että torstaina myönsin haluavani tappaa itseni lukeutuvat ilmeisesti parempiin päiviini.
Hillintäni pettää kun se olettaa että minun on helppo lähestyä ihmisiä ja että minun pitäisi alkaa aloittaa keskusteluja. Yritän pidättää itkua, enkä saa enää sanaakaan suustani, en ikinä itkiessäni saa. Ja se yrittää saada minut puhumaan, minä vain pudistan päätäni ja kätkän kasvot käsiini. En halua että se näkee, en halua että kukaan näkee kuinka heikko olen. Saan ulos että haluan pysyä siinä huoneessa rentoutusryhmään asti, se nyökkää. Pysyn paikoillani kuin patsas ja pidätän nyyhkäystä niin että pallea nytkähtelee kunnes Omahoitaja sulkee oven perässään ja minä taitun kaksin kerroin, valun lattialle ja itken itken itken. 
Makaan pöydän alla ja painan poskeani viileään jalkaan. Yritän nähdä kellon, mutten näe mitään, en pysty enää kokoamaan palasia kun ne ovat kerran eronneet liitoksistaan. Mielessäni pyörii vain kuinka yksin olen, kuinka yksinäinen ja petetty, kuinka vihainen ja katkera ja itken itseni vuoksi, kun ei kukaan muukaan sitä tee.


Tein tämän ajan ultimaten kotiin päästyäni, ja poistin Hesalaisen facebookistani ja nyt lähden ryyppyreissulle naapurinpojan kanssa.

lauantai 18. helmikuuta 2012

Vihaa, pettymystä, loukkaantuneisuutta

Tänään Hesalainen teki sen taas. Ihan vain ilmoittaakseni etten ole pelkästään katkeroitunut ja vainoharhainen. Se sanoi minulle olevansa Hipsuttajan kanssa.

Soitin äsken Womballe joka kertoi olevansa kahvilla Hipsuttajan kanssa.

Minä menen nyt vetämään Railin kanssa perseet.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Yhyyangstimauelämänionpaskaajaaha

Minne muualle minä nyt muka valittaisin, mutta alan pikku hiljaa oikeasti sääliä jos joku vielä näitä jaksaa lukea. Minä en ainakaan jaksaisi, jos joku kirjoittaisi tällaista tekstiä ja minä lukisin sitä, minun tekisi mieli antaa sille henkilölle hervoton litsari naamaan ja heittää niskaperseotteella ulos ovesta ja maailmalle. Oma vikanihan tämäkin on, mitäs en jaksa raahautua polille uusimaan reseptiä että saisin lääkityksen takaisin kohdalleen. Idiootti vain valittaa siitä kuinka elämä on niin kamalaa, vaikka ei itse onnistu syömään viikkoon lääkkeitään. Tai mahdollisesti nyt on jo toinen viikko, en pysy laskuissa mukana kun en edes muista viikonpäivää.


Tänään kävin koulussa piipahtamassa, jakso nimittäin vaihtuu eikä minulla ollut hajuakaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Onnekseni yksi opettajistani oli vielä paikalla, se oli se minun vanha luokanvalvojani joka on tähän mennessä ollut joten kuten perillä asioistani. Harmi vain että luokanvalvojani on jäänyt kuuden viikon sairaslomalle, ja hän vaikuttaa olevan ainut joka tietää tulevistani kursseista paskan vertaa, tosin alan epäillä sitäkin. Kun kuitenkin kysyin josko paikalla oleva opettaja tietäisi mitään seuraavasta jaksostani, vastaus oli pyöreä silmäinen 
En minä vaan tiedä. 
Minä kiristelin hampaitani ja yritin olla läväyttämättä sitä kansiollani päähän tai heittämällä kaikki tavarani lattialle mitä mahtavimmassa raivonpuuskassa. Koko tämä touhu on niin naurettavaa, lopulta minä jouduin selittämään sille kuin heikkopäiselle että jos minä nyt sitten vaikka katson asiakaspalvelulistoja, jos niitä olisi jo tullut ja osallistun niihin, loput päivät menen sitten vaikka oppipajalle. Se vain nyökytteli ja pakenin sieltä mahdollisimman nopeasti ennen kuin päästäisin suustani jotain mitä katuisin. Valkoinen ovi pamahti kiinni takanani ja minä löin kalenterini palvelutiskiin niin kovaa että koko käsi tärähti. Kiukutti niin pirusti, että piti varoa repimästä sivuja varauskansiosta. Sitten minä köröttelin Hesalaisen uudelle asunnolle. Kiitos kaikille kuunteleville, ettei sen kahdeksannen kerroksen asunnossa ollut parveketta, ei niin että itse olisin hypännyt, olisin heittänyt opettajani sieltä alas, kaikki mieluummin peräkanaa. Jääköön sitten sairaslomilleen ja eläkkeelleen.
Olenpa tänään raaka ja epäreilu.


Mikään ei ole ärsyttävämpää ja loukkaavampaa kuin se, kun on kertomassa ongelmistaan ystävälleen, ja tämä kääntää puheenaiheen joko itseensä tai johonkin muuhun. Kuten porkkanakakkuun, säähän tai siihen kuinka hänelläkin on kamala stressi. Minä rakastan Hesalaista ja on varmaan kamalan vaikeaa jos ystävä kärsii masennuksesta eikä itse tiedä edes sanan sanakirjaselitystä.
Ainakin osaan esittää asianmukaisen innostunutta Hesalaisen uudesta kodista, hienohan se on. Kateus on kuulemma paha tunne.