Ristinollaa

Joo, en päässy kouluun, en ainakaan tuohon mihin hain. Ehkä ensi vuonna sitten, nyt täytyy vain kehittää itselle jonkinlainen elämä vuodeksi, täältä on joka tapauksessa päästävä pois. Viime viikolla äiti taas huomautti omistavansa minut, enkä suostu kuuntelemaan sellaista paskaa enää hetkeäkään. 

Töissä on hiljaista, hyvä jos päivässä kävelee yksi asiakas sisään. Turhauttavaa, mutta ainakin olen päässyt huomattavasti eteenpäin kirjoissani. Se on kuitenkin ihmeellisen rasittavaa vain istua tunnista toiseen, koska kaikki on siivottu jo viiteen kertaan eikä muutakaan ole tekemistä. Hassuin asia, minkä olen huomannut on se, että aina uuden asiakkaan hiuksia leikatessani käteni alkavat täristä. Se on ehkä kamalin asia mitä parturi-kampaajalle voi tapahtua, yritä nyt siinä olla sitten leikkaamatta irti asiakkaan korvaa. Ei niin joka päivä käy, eikä kaikkien kanssa. Ehkä se johtuu stressistä ja väsymyksestä ja lievistä paniikkikohtauksista joita olen tässä lähiaikoina saanut. Täytyy hetkeksi istua alas ja laittaa pää polviin, keskittyä hengittämiseen, koska yhtäkkiä keuhkoni päättävätkin lopettaa normaalin toimintansa.

Vein Memerin Harulle muutamaksi viikoksi, kun se halusi koirat sinne. On hirvittävää huomata miten yksin on kun ei olekaan koiraa, täältä puuttuu jokin suuri pala. Koko elämä muuttuu täysin nukkumisesta syömiseen. Ei ole enää ketään lämmittämässä jalkoja tai tökkimässä unisesti kuonollaan kun minä mukamas vien liikaa tilaa. Ei tarvitse alituiseen miettiä mihin laskee mitäkin tai muistaa asettaa tuolit pöydän alle. Ei tarvitse katsoa mihin laittaa pidennyksensä, koska nyt ei olekaan koiraa jonka mielestä ne ovat hulvattomin leikkikalu koskaan. Olen ollut koko viikon aivan hukassa, varsinkin nyt juhannuksena kun ei täällä ole ketään. 

Olen käynyt taas läpi eksistentiaalista kriisiä, yrittänyt ymmärtää mikä järki kaikessa on, miksi täällä pitäisi olla ja miksi tämä on nyt se elämä jota pitää elää. Mikä olisi parempi elämä, voinko tyytyä tähän vai tapanko itseni jos tyydyn liian vähään. Ja onko silläkään oikeasti yhtään mitään väliä.

Olen lähiaikoina käynyt paljon keskusteluja ihmisoikeuksista, feminismistä ja raiskauskulttuurista. Olen ollut toisinaan raivoissani sepityksistä ja tietämättömyydestä ja aivopesusta, joihin tämä yhteiskunta on hukuttautunut. Tarvitsin sille jonkinlaisen ulospääsyn, joten tein tämän.

Omena päivässä

Uusi lääkäri ja samat vanhat jaaritukset, en enää edes saa niihin mukaan tunnetta. Se kysyy kuinka usein viiltelen, milloin viimeksi, onko itsemurha-ajatuksia, kuinka usein, minkälaisia?

Minä vastaan en enää niin usein, ehkä viikoittain, viime viikolla, on niitä toisinaan. Hukuttautumista, yliannostusta, hirttäytymistä, puuhun ajamista. Junan tai auton alle en ikinä heittäytyisi, sitä en toiselle ihmiselle tekisi. 

Se on ihan mukava nainen, se ei puhu päälleni kuten vakkarilääkäritätini tekee, mikä oli ilahduttavaa. Sai minut tosin vaivaantumaan, en ole hyvä hiljaisuuksissa. 

Se ihmettelee miksei minua ole lähetetty uudelleen labraan jälkitarkastukseen, minä kohautan olkiani, mistä minä tiedän. Tämä on kai sama juttu kuin se että minulta ei ole koskaan edes tutkittu kilpirauhasta. Oma vikani, en oikein jaksa välittää tarpeeksi ottaakseni itse selvää ja vaatiakseni. Silloin kerran kun pyysin persoonallisuushäiriötesteihin, minulle sanottiin hyvin kovaa ja useasti että lääkäri nämä asiat päättää.

Päättäköön sitten, tai paremminkin olkoon päättämättä mitään.

Lääkäri sanoo myös että voitaisiin taas jossain vaiheessa miettiä päiväosastoa, minä en osaa sanoa siihen oikeastaan mitään, juurihan kerroin että olen ihan ok.

Ehkä vastaukseni kysymykseen: Mitä odotat tulevaisuudeltasi? ei ollut oikea. Sanoin etten odota mitään, mitä muutakaan vastaisin. Voisin tietenkin valehdella, mutta päätin jo kauan sitten etten valehtele lääkäreille muusta kuin oman tarpeeni mukaan lääkkeiden hakemisesta ja syömisestä. 

En taaskaan saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta pyytääkseni potilastietojani luettavaksi, ehkä ensi kerralla. Haluaisin nähdä mitä ne ajattelevat minusta kun eivät kerran kerro sitä minulle kasvotusten. B-lausunnon pyysin kyllä luettavakseni.

Hätä

Töitä töitä tänäänkin, silmät aivan ristissä, makaan tuolilla ja yritän ajatella. Olin kahvilassa tänään, kakkopäivä. Myytiin leipää niin pirusti, en tiedä miten seison enää.

Homssulle pistin pitkästä aikaa viestin että onko se vielä hengissä kun ei siitä taas ole kuulunut mitään, se sanoi että sillä on niin paha olo että haluaa kuolla. Viesti tuli juuri "sopivasti". Se on ihan sekaisin ja minua pelottaa sen puolesta. 

Lähden ajamaan sen luo vaikka sinne ajaakin puolitoista tuntia. Se lupasi yrittää pysyä hereillä siihen saakka.

Minä haluaisin pois, mutten osaa muuta kuin itkeä.
Tuntuu vain etten jaksa enää.
Olen niin yksin, niin kamalan yksin vaikka tekisin mitä.
Vain se kamala, paha olo joka asuu sisälläni, on tarrannut minuun kiinni.
Viime yönä näin unta että tapoin itseni, tänään haluaisin tehdä sen hereillä.

vaarallinen juhannus

Minä, Haru ja sen poikakaveri ollaan juhannussaunassa ja jutellaan ihan rauhallisesti uskosta, siitä perinteisestä aiheesta. Minä puollan sitä puolta että mitä tahansa ihminen kannattaa, ajatusmaailmaa, se on uskonto. Bipo on sitä mieltä ettei satanismi ole uskonto, se on kulttuuri. Haru sanoo juuri jotain mihin minä sanon olevani samaa mieltä, kun yhtäkkiä pamahtaa, Bipo lyö molemmat kädet täysillä kylpyammeen reunaan, katsoo minua silmiin ja sanoo

Ny meni yli, mä tapan sut.

Minä en osaa sanoa mitään kun se hyppää ylös ammeen reunalta ja seuraavaksi saunan ovi pamahtaa kiinni sen takana niin että melkein putoaa saranoiltaan. Minä ja Haru vain istutaan lauteilla ihmeissämme, kumpikaan ei ymmärrä mitä juuri tapahtui, kaikkihan oli ihan hyvin.

Valpuri lähtee sen perään, sitten muistakaan muuta kuin että viimeiseksi Bipo huusi ovelta minulle kuole pois.
Sitten minä olen mykkyrässä kodinhoitohuoneen nurkassa enkä saa enää ollenkaan henkeä, Haru pitää minua kiinni hartioista ja käskee hengittää, se näyttää mallia ja minun tekee mieli lyödä sitä.

Istutaan terassilla polttamassa röökiä, minä pyyhin silmiä ja Harun puhelin soi. Se on Bipo ja Haru käskee sitä rauhoittumaan ja olemaan järkevä. Sitten Bipo lyö Harulle luurin korvaan. Haru katsoo minua ja sanoo että se idiootti kertoi olevansa kymmenen minuutin päästä valtatiellä ja aikoo hypätä rekan alle. Minä käsken soittamaan poliisin.

Se käveli kolmekymmentä kilometriä yössä ja pääsi kaverilleen yöksi, mutta idiootti on vieläkin sitä mieltä että hänen uskontoaan on loukattu. Se paskiainen jopa sanoi itse sen sanan. Se haluaa vieläkin että kuolen pois, ja minä toivon sille ihan samaa.

On hyvä sulkea kaksi mielenvikaista yhteen huusholliin kolmeksi päiväksi.

Honey, It's Up the Road, Not Across It

Minä ostin emlaa koska olen nössö, tosissani mietin että tänään sen teen, kun saan olla yksin ja rauhassa. Mutta en minä tee, koska olen kaksinverroin nössö, minä vain kokeilen kuinka syvälle sen kanssa saan ja sitten vähän enemmän koska vihaan itseäni sen takia yhä enemmän. Itkin eilen niin paljon, enemmän kuin koskaan muistan. Koko päivän. 

Minä vihaan taas kaikkia ja kaikkea niin paljon, lääkäriä ja omahoitajaa, ja ehkä vähän sitä ammatinvalintapsykologiakin. Sekin kokous meni niin perseelleen kuin olla ja saattaa, jo huoneeseen sisään mennessä ahdisti niin että piti keskittyä olemaan pyörtymättä. Koko puolisen tunnin aikana omahoitaja ei sanonut enempää kuin viisi sanaa, kaksi lausetta, ei puolustanut saati tukenut mitenkään. Lääkäri, se saatanan botoxnoita vain sanoi

Sunha työkokemuksella tän pitäis olla helppoa.

Ja minä mietin että purskahdanko huutoitkuun vai heitänkö sitä pöydällä päähän. Ei tämä ole helppoa vaikka olisi ollut kuusikymmentä vuotta töissä, menneisyyden työnteon määrä ei vaikuta tämän hetken tilanteeseen yhtään.

Mutta minä en osaa enää sanoa mitään, istun siinä mykkänä ja puristan itseäni kokoon ja paitaani ruttuun ja ammatinvalintapsykologi näyttää siltä että tosissaan miettii mitä ihmettää tekee täällä. Sitä ihmettelen minäkin, mutta tämä on suurvirastotoimintaa, kun kerran papereihin on kirjoitettu että minä lennän sieltä ulos juuri silloin, niin jumalattomat, niinhän ne minut heittävät vaikka niska-pers-lenkillä. 

Kun botoxnoita vihdoin sanoo että juu eiköhän tää oo ny tässä ja antaa sen alentuvan hymynsä, minä ponkaisen ylös tuolista ja lukkiuduin tunniksi vessaan itkemään.

Ainoastaan toinen potilas käy oven takana koputtamassa kolmen vartin päästä ja kuiskaa oven läpi jotta olenko ok.

Joo, minä raspaan vaikken ole ja vedän lisää vessapaperia rullasta että saan niistettyä nenäni. Sitten minä hiivin ulos ja kuvahuoneeseen, nappaan rasiasta sakset ja nostan sormen huulille kun toinen viiltelijä katsoo minuun. Se nyökkää ja minä hiivin takaisin vessaan.

Keskustelussa omahoitaja ei sano mitään kun kerron olevani ahdistunut ja pääni olevan täynnä teriä. Se haluaa keskittyä siihen etten osaa ottaa negatiivista palautetta, enkä ymmärrä mistä se oikein höpisee. Olen aina ottanut vastaan negatiivista palautetta, ja vielä oikein rakentavasti. Minä piirrän, maalaan ja kirjoitan harrastuksekseni, siinä on aika pakko ottaa vastaan kritiikkiä. Siinä minä sitten istun ja parun kuin vesiputous ja lopulta olen niin kiukkuinen ja väärinymmärretty etten sen takia sano enää sanaakaan.

Jään siihen paikoilleni istumaan kun seuraavan ryhmän pitäisi alkaa ja tunnen todellista epätoivoa.

Alaspäin

Ne haluaa laittaa minut suljetulle, mutta minä sanon etten halua, etten suostu. Että minä voin ihan hyvin, kaikki on hallinnassa. Suljetulla on kamalaa ja pelottavaa, siellä ei ikinä voi yhtään paremmin kuin ulkopuolellakaan. Lukitut ovet ahdistavat minua ja se, etten tiedä sieltä ketään. Yksinäisyyden puute saa minut hakkaamaan päätäni seinään ja kiipeämään kaappiin piiloon. 

Jos ne minut sinne sulkevat, sitten minä ainakin kuolen.

Tatuointini ja päiväosasto

Keskiviikkona olin tatuoitavana. Selvisin kunnialla, oli hyvä päivä monen pahan päivän keskellä. Sattui vasta kun niskaan päästiin, muuten olin oikein urhoollinen, mitä nyt yhdessä kohtaa alkoi heikottaa. Haru oli minun tukena, se on lomilla nyt ja tuli kuolaamaan kun haluaisi omansa. 

En ymmärrä, tulen päiväosastolla vain surullisemmaksi. Itken taas, itken joka pirunmoinen päivä vaikka olin sitä vältellyt jo useamman vuoden. Kun vihdoin pääsen kotiin päivän päätteeksi, en voi muuta kuin lyyhistyä lattialle väsymyksestä ja parkua.

Torstai oli kamala. Ensimmäisessä ryhmässä kerroin etten enää jaksa yrittää ja että olen väsynyt kaikkeen, johon omahoitajani ei sanonut mitään. Minä tietysti aloin itkemään ja tunsin paniikkikohtauksen alun, joten lähdin pois. Ehdin lukita vessan oven ennen kuin aloin hyperventiloida, yritin hengittää paperipyyhkeen läpi enkä saanut henkeä. Mietin haluanko hukuttaa itseni vai työntää märän käteni pistokkeeseen. Kiipesin kylpyammeeseen koska siellä oli turvallisempaa ja etenin huutoitkussani tunnin ennen kuin sain itseni tarpeeksi kasaan uskaltautuakseni ulos ja mennäkseni nurkkahuoneeseen rauhoittumaan.

Puolen tunnin jälkeen - ryhmän loputtua - Omahoitaja koputtaa oveen ja tulee sisään ja kysyy vihaisena Mitä toi nyt sit oli?

Ensin minua hävettää ja pelottaa, mutta sitten yritän selittää että haluan taas vain kuolla, etten halua olla enää, että haluan luovuttaa mutta se luulee että puhun vain sosiaalisten tilanteiden pelostani eikä ota minua tosissaan. Minä vain annan periksi koska en jaksa. 

Ehkä olisi vain parempi olla menemättä enää päiväosastolle.

Ikuisesti hyvä olla

Makaan ohuella patjalla ja kuuntelen stereoista soljuvaa miehen rauhallista ääntä, joka kehottaa rentoutumaan, rauhoittumaan, hengittämään. Minä en haluaisi kuunnella, on niin paha olla etten halua keskittyä siihen, en haluaisi maata tässä paikoillani hetkeäkään ja antaa ajatusteni tulla. 

Mutta silti ne tulevat, hiipivät ihan hiljaa vaikka se voisi yhtä lailla olla tsunami ja minä käännän kasvoni pois ryhmää vetävästä harjoittelijasta ettei se näe että itken. Yritän keksiä syytä miksi missään olisi mitään järkeä, jotain syytä miksi elää ja ainut mielessäni on syyllisyys.

On hyvä olla. On rauhallinen olla, sanoo mies nauhalla ja piano soittaa hidasta, kevyttä sävelmää ja minä haaveilen hautajaisista.

Suru, tuska, kipu

Omahoitaja tahtoo puhua sosiaalisuudestani, koska hänestä olen koko viikon näyttänyt voivan hyvin. Minä en ymmärrä, koska olen koko viikon ollut kuin zombie, tai sitten kävellyt levottomana huoneesta toiseen. Se että minulla on musta silmäkulma ja että torstaina myönsin haluavani tappaa itseni lukeutuvat ilmeisesti parempiin päiviini.

Hillintäni pettää kun se olettaa että minun on helppo lähestyä ihmisiä ja että minun pitäisi alkaa aloittaa keskusteluja. Yritän pidättää itkua, enkä saa enää sanaakaan suustani, en ikinä itkiessäni saa. Ja se yrittää saada minut puhumaan, minä vain pudistan päätäni ja kätkän kasvot käsiini. En halua että se näkee, en halua että kukaan näkee kuinka heikko olen. Saan ulos että haluan pysyä siinä huoneessa rentoutusryhmään asti, se nyökkää. Pysyn paikoillani kuin patsas ja pidätän nyyhkäystä niin että pallea nytkähtelee kunnes Omahoitaja sulkee oven perässään ja minä taitun kaksin kerroin, valun lattialle ja itken itken itken. 

Makaan pöydän alla ja painan poskeani viileään jalkaan. Yritän nähdä kellon, mutten näe mitään, en pysty enää kokoamaan palasia kun ne ovat kerran eronneet liitoksistaan. Mielessäni pyörii vain kuinka yksin olen, kuinka yksinäinen ja petetty, kuinka vihainen ja katkera ja itken itseni vuoksi, kun ei kukaan muukaan sitä tee.

Tein tämän ajan ultimaten kotiin päästyäni, ja poistin Hesalaisen facebookistani ja nyt lähden ryyppyreissulle naapurinpojan kanssa.

Ongelmamöykky

Sain lähetteen takaisin päiväosastolle, olen lääkärin mukaan alkanut taas oirehtia niin pahasti. En sano ettenkö olisi itsekin miettinyt sitä, kyllä minä tiedän että hirttosilmukkaohjeen etsiminen netistä on aika lailla mielenterveyden rajalla. 

En tiedä mitä pitäisi tehdä tai mitä tapahtuu, kaikki on taas ihan perseelleen enkä saa mistään kiinni. Olen uskomattoman väsynyt, hämmentynyt ja neuvoton. En jaksa itkeä, ainoastaan maata paikoillani ja yrittää olla ajattelematta sitä olemattomuuden toivetta, joka syö takaraivoani hetki hetkeltä ontommaksi. 

En ole pitkään aikaan viillellyt, mutta terät houkuttavat minua piiloistaan. En kuitenkaan suostu, en halua  enempää ongelmia Audion kanssa, sen jota olen tässä tapaillut. Se ei tosin ole edes kysynyt minulta arvista, mutta ei se minulta paljoa muutakaan ole kysynyt. En tiedä mitä se haluaa ja se ahdistaa minua. Se sanoo että sillä on hauskaa kanssani vaikken ole sanonut sanaakaan kahteen tuntiin sen höpöttäessä omiaan, se sanoo että olen kaunis muttei ota minua kainaloonsa, se sanoo vain moi ja halaa nopeasti kun se heittää minut kotiin, vaikka vasta aiemmin illalla meillä oli molemmilla todella hauskaa. Minä seison hetken pakkasessa ulkona kun se kipuaa autoonsa jossa sen kaksi kaveria jo odottaa sitä ja kävelen sitten hitaasti sisään.

Minä veikkaan taas seksiä, sen perässä ne kaikki tuntuvat minun perässäni juoksevan. Viestien ja juttujen perusteella.

Enkö minä muka ole muun arvoinen, miksei minusta voi välittää, mikä minussa on vikana? Tai miksi minä olen niin helvetin viallinen.

Odotan missä kohtaa saan oikeasti tarpeekseni, missä kohtaa minä heitän jok'ikisen näkemäni miehen alas parvekkeelta, kaadan öljyä kannusta päälle ja heitän vielä tulitikun perään. Ehkä pitäisi vain tyytyä naisiin, mutta naiset vasta kusipäitä osaavat ollakin.

Ehkä menen vain naimisiin itseni kanssa ja tyydyn parhaimpaan mahdolliseen järjestettyyn avioliittoon.

Ostin itselleni tänään keltaisia ruusuja.

Sweet dreams are made of this

Saaksä yhtää kii niistä ajatuksista?

Istun hetken hiljaa kallonkutistajahuoneen vaappuvassa nojatuolissa ja kerään rohkeutta.

Semsii itsetuhosii, mumisen ja se kehottaa jatkamaan. No ainaki aina ko ajan, pidempii matkoi. Et painais vaa kaasuu ja rysähtäis puuhu.

Toinen on nuo lääkkeet, jotka kummittelevat kaapissani. Lukitsin ne sinne piiloon, ihan kuin se etten näkisi niitä tekisi niistä olemattomat. Ihan kuin ne eivät sieltä huutaisi minulle ihan yhtä kovaa kuin pöydältäkin.

Ideaaliha olis et sairastuis vaa syöpää ja kuolis, sit kukaa ei vois syyttää ketää.

Boom Boom Boom

Meidän telkkari särisee ja puolet minusta toivoo että se vain räjähtäisi nyt ja säästäisi raketeilta vaivan. Naapurin pojalla on meluisat pirskeet jo kuuden aikaan pystyssä, kuuntelen niiden ääniä kun seison pihalla polttamassa vitutussätkää ja katselen harvoja raketteja. Kai ne on ihan kauniita.

Sain taas lääkityksen, jos minulla ennen oli tässä talossa paljon pillereitä, nyt niitä on ylitsevuotavasti. Välillä ne suorastaan huutavat nimeäni ja kieltäminen on aina vain kamalampaa. 

Ketipinoria nukkumiseen yksi pilleri ja nukun kellon ympäri, Escitalopramia mielialaan enkä huomaa mitään eroa. En huomannut ennenkään, yhtä tuskaisena, surkeana ja ahdistuneena sitä eteenpäin olen mennyt jo vuosien ajan. En jaksa uskoa että kaksi pilleriä päivässä auttaisi mitään, muutama kymmen ehkä.

Ai niin, hyvää uutta vuotta 2012.

Ei enää

Istun sängyllä paikoillani, kuulen kellon tikittävän sekuntteja, minuutteja ja tunteja. Milloin viimeksi tein näin, milloin viimeksi tunsin näin? En muista, en jaksa yrittääkään. En halua olla täällä, en halua enää olla missään. En enää halua olla onneton, en taistella joka päivä, en miettiä syitä jaksaa. 

Minkä takia, soi päässäni enkä tiedä vastausta, minkä takia vaivautua. Olenhan minä nyt saanut tehtyä sen mikä pitikin, näyttänyt ihmisille että minä kykenen. Miksi käydä sama läpi uudelleen ja uudelleen, kärsiä vuodesta toiseen yhtälailla. Laitetaanhan kituvat eläimetkin uneen, enkö minä kärsi tarpeeksi? Eikö nyt olisi hyvä hetki, täydellinen aika. Olen vienyt sen päätökseen, ei enää keskeneräisiä töitä. Muita kuin tämä ikuisuuksiin venyvä tyhjä elämä jota en halua, auringonnoususta laskuun. Vihaan aurinkoa, sitä joka nousee aina ja yhä uudestaan vaikken suostuisi menemään nukkumaan että tämä päivä jatkuisi mahdollisimman pitkään, ettei huomista tulisi koskaan. 

En jaksa olla näin vahva, en jaksa olla näin heikko. 

Jos ei sauna, viina ja terva auta, on tauti kuolemaksi

Itsepäiset kyyneleet kihoavat silmäkulmiini kun sanon terapeutille että mikäli opintojani joudutaan lykkäämään kevääseen, minä en enää ilmesty kouluun. Että sitten olen saanut tarpeekseni ja luovutan. Yritän näyttää siltä kuin en välittäisi että olen tuhlannut kolme ja puoli vuotta koulutukseen josta en tule hyötymään mitään ja jota olen oppinut vihaamaan sydämeni pohjasta. 

En tänäänkään kouluun asti päässyt, mutisin seitsemältä iskälle jotain sinne päin että jos en tänään menisikään ja seuraavaksi heräsin varttia yli yksi. En jaksa mitään, en pysty mihinkään, olen kädetön ja jalaton kastemato sadevesitynnyrissä, ja ihan yhtä hyödyllinenkin. 

Tänään minun tekisi mieli hukuttautua kylpyammeeseen. Tänään minun tekisi mieli avata suoni ja valuttaa itseni kuiviin. Tänään minun tekisi mieli ajaa rekkaa päin.  Tänään minun tekisi mieli mennä autotalliin ja hirttää itseni. Minun tekisi niellä kaikki pannaamani lääkkeet ja mennä nukkumaan niin ettei tarvitsisi enää herätä. 

Ryven itsesäälissä, koska mikä olisikaan otollisempaa. Matruusi kertoo kuinka sillä on ollut kurja päivä, sillä meni farkut rikki ja se ei enää saa töitä satamasta, lisäksi sen tekee mieli vain yhtä tupakkaa eikä koko askia. Minä kuuntelen ja yritän olla empaattisen näköinen, sanon että väsyttää kun se kysyy jotta väsyttääkö ja yritän muistaa ettei ihmisten murheita voi mitata keskenään eikä toisen tunteita voi koskaan ymmärtää todella.

Eikä sitä aina jaksa saati haluakkaan.

Menen nyt saunaan ja yritän olla heittäytymättä kiukaalle.

Slaving dragons, that's how mountains are fought

Suljen hotellin ulko-oven jäljestäni ja jään seisomaan paikoilleni kun en osaa muutakaan. Korjaan kaulaan nopeasti heitettyä huivia, puristan korkokenkiä kädessäni ja lähden kävelemään. Soitan henkisessä koomassa Railille, joka kuiskuttaa puhelimeen olevansa eksänsä luona. Minä nieleskelen ja käsken sen olla varovainen, ei kannata tehdä mitään tyhmää, se oli jo edellisyötäkin sen tykönä. Lopetan puhelun vielä piipittämällä anteeksi, enkä ehdi ottaa kolmeakaan askelta ennen kuin kurkustani karkaa nyyhkäisy ja alan itkemään. Kivilaatoitus on kylmää paljaiden varpaiden alla eikä missään näy etiäistäkään, kello kun on kai viisi sunnuntai-aamuna. 

Pyyhin naamaa kämmenselkään ja päässä pyörivät ikuiset ajatukset omasta typeryydestä, kuinka voi ihminen olla lävitse mätä. Että täytyy antaa itsensä niin helpolla kun tietää ettei siitä ikinä mitään irti saa, etteivät ne sikinsokin heitellyt vaatteet korvaa mitään, ettei toinen vieressä täytä ainuttakaan onttoa koloa sisällä.

Taistelen itseni yli junaradan ja väistelen ajatusta aamujunasta joka kuljettaa tukkeja ja muuta rahtia pienen kaupunkimme läpi niin kovaa vauhtia että silmissä vilisee kun yrittää vaunuja laskea. Mutta jos hyppää junan eteen on tajuissaan vielä kolmisen sekuntia, enkä halua että viimeinen näkyni on ruumiinosani pitkin pientareita.

Astun hyytävään lätäkköön ja potkaisen hieman vettä. Se kimaltelee katulamppujen kylmässä valossa ja toivon katkerana kuolemantautia samalla kun pyyhin liinalla viiruja naamaltani. Eikö sen niin kuuluisi saada, paljain, kylmin, märin jaloin. Kiskon villapaitaa ja nahkatakkia tiukemmin päälle kun se järkevä puoleni käskee olla olemati niin dramaattinen, minä toivon että pikkukivet olisivat lasinsiruja ja painan jalkapohjia syvemmälle maahan.

Enää en saa ainuttakaan kyyneltä aikaiseksi ja hyvä niin, tarpeeksi säälittävä näky nuori nainen kulkemassa puoli kuudelta aamulla korkokengät kädessä paljain jaloin. Kurkkua kivistää liika polttaminen mutta valitsen vielä yhden tupakan suunpieleen kun kävelen läpi liikenneympyrän ruohikkokeskustan, sytytän sen ja poimin maasta suuren punaisen apilan. Päätän että yritän saada sen kotiin ehjänä ja laitan sen lasiin. Ensin siitä kuitenkin katkeaa pitkä kaunis varsi kahtia, seuraavaksi loputkin. Pyörittelen kukkasta sormissani ja haistelen sen aamukasteesta kosteaa makeutta. Minua inhottaa sen kauneus ja revin sen pala palalta, astun jokaisen irtonaisen osan päälle ja ajattelen tarinaa siitä prinssistä jonka joka askeleelle syntyi kedollinen kukkia.

Aurinko alkaa nousemaan kun kello lähestyy kuutta, värjää pilvijonoja idässä vaaleanpunaisiksi. Minä näen niin harvoin auringon nousun, että se rauhoittaa mieltä ja harkitsen uudestaan aiettani viillellä heti kotiin päästyä.

Ennen kuin avaan ulko-oven astuakseni sisään kodin lämpöön, käännyn katsomaan vielä kerran punervaa taivasta ja päätän, etten ole sen arvoinen.