Rauhoitu hyvä nainen

Ensimmäinen koulupäivä haahuiltu ympäriinsä, tuhrusteltu luonnosvihkoon ja näytetty siltä kuin kuuntelisi ohjeita. En malta odottaa tätä vuotta, olen ihan täpinöissäni!

Vaniljajäätelöä ja mansikoita

Koulu alkaa sillä lailla oikeasti huomenna. Tänään kävin kääntymässä toimistolla että tietävät minun käyvän siellä koulua ja sitten huitelin ostamaan vasaraa ja meisseleitä että voin koota Ikean tv-tason. Taso tuli vaikka kaksi ruuvia jäi jostain syystä käteen. Hyvin tuo tuossa silti seisoo, kai se kertoisi jos heikottaisi. 

Olipa ihana päästä omaan kotiin. Täällä kaikki on siellä missä pitää ja jos ei ole niin se olen kuitenkin minä joka sen on siihen laittanut. Voin olla juuri niin kuin huvittaa ilman että odottamattomia vieraita paukkaa sisään ovista ja ikkunoista. Osaan herätä aamulla ja tehdä ruokaa. Menen joka päivä neljä kertaa ulos ovesta kun ei ole muita viemässä Memmua pissalle. Saan polttaa tuoksukynttilöitä ja suitsukkeita ilman että aiheutan päänsärkyä kellekään. On rauhallista ja hiljaista. Saan katsoa telkkarista mitä haluan, eikä sen tarvitse olla jalkapalloa Tehdä kanakastiketta ja juoda teetä ja viiniä sekaisin jos huvittaa. Harvemmin huvittaa, mutta tulipahan koettua. Koti on ihana.

Oli kyllä ihanaa myös viettää viimeinen vapaa viikonloppu merellä. Lämmin oli ilma vaikkei merivesi, seuran mökki kun sijaitsee avomerellä. Se ei haitannut, sitten piti vain juosta kirkuen saunaan istumaan ja lämpenemään kunnes aivot jostain kumman syystä ovat taas sitä mieltä, että uiminen olisi hyvä ratkaisu.

Kesä meni naurettavan nopeasti. Niin siinä kai käy kun on töitä tarpeeksi ja sateinen kesä. Kotiin päästessä sitä ei halunnut juuri muuta kuin pestä hiuksenpätkät pois varpaista ja mennä päiväunille. Tietenkin kuuden aikaan aloitetut päiväunet eivät enää ole päiväunet vaan ihan vain unet jotka jatkuvat siihen asti että herätään syömään, ennen kuin vaihdetaan nukkumapaikkaa sohvalta sänkyyn.

Yritin etsiä uutta pesukonetta ennen kuin tuo vanha tekee reiän lattiaan. Löytyi yksi sopiva, mutta sellaista ei tietenkään sijaitse missään päin tätä päätä Suomea. Kun vaatimukseni ovat edestätäytettävä ja syvyys saisi olla vain sen kolmekymmentä senttiä ja rapiat niin kuin tuo vanha papparainenkin. Ei se muuten, mutta jos siinä yhtään enempää on senttejä niin minun täytyy kiivetä pesukoneen yli päästäkseni pissalle. Eikö pieniä pesukoneita mukamas tarvitse kukaan muu? Luulisi että muutkin komeronkokoisten vessojen omistajat haluaisivat pestä pyykkiä.Saatanan miniyksiöt, sanonpahan vaan.

Rakkauskupla

Minulle tapahtui yksi Ensimmäinen tänään, sellainen hetki joka tapahtuu ensimmäistä kertaa elämässä ja se ensimmäinen kerta on syystä tai toisesta tärkeä juuri tässä elämässä. 

Serkkuni kolmevuotias tyttö, minun kummityttöni isosisko soitti minulle iltapuhelun. Luulin että sieltä soitti mummu kysyäkseen että ehtisinkö likkoja nähdä mutta alkoi epäilyttää kun ensin oli aivan hiljaista. Sitten kuuluu valtava HALOOO ja tajuan että puhelimessahan on pirpana. Siinä sitten höpöteltiin iltapalasta ja saunasta ja villasukista juuri siten kun kolmevuotiaan kanssa nyt puhutaan. Sitten kun sanon että hyvää yötä, se huutaa Nähdään! ja odotan jos mummu ottaisi puhelimen ja pyytäisi käymään, niin takaa kuuluu mummun ääni: Oho ai soitikko sää Mikille? 

Joo.

Ja katki meni. Minä olen pakahtua onnesta ja hupsuudesta ja ylpeydestä. Se höpö päätti itse mummon puhelimella soittaa minulle. Minulle ja kertoa että on reippaasti syönyt iltapalansa. 

Ehkä vähän hassua että tulin näin onnelliseksi, mutta niin se vain on että jos pienen pieni lapsi haluaa soittaa minulle illalla kertoakseen että on mummulassa ja että ei käynyt saunassa mutta suihkussa kävi, niin en voi muuta sanoa kuin että on ihanaa olla juuri se ihminen.

Puutarhassa on hyvä olla

Laiska sunnuntai

Olisi voinut imuroida, tampata matot ja pestä lattiat. Olisi voinut siivota teepöydän ja pedata pedinkin. Ikkunatkin on niin likaset että hyvä kun aurinko paistaa sisään. Mutta miksi kun sen sijaan voi nukkua päivälle, katsoa stand-up-komiikkaa ja tehdä pitkän kävelylenkin Memerin kanssa auringossa. Lukea kirjaa ja syödä papuja ja spagettia. Selailla facebookkia ja tumblria, tuijotella vähän ikkunasta ulos. Heilutella varpaita ja naureskella kun Memer temppuilee lelun kanssa. Ihan vain oleskella sillä tavalla kun useimmiten unohtaa tehdä.

Rauhalliset päivät ovat niitä jotka menevät nopeiten, ne ovat niitä joiden toivoisin vain jatkuvan ja jatkuvan vielä hieman kauemmin ennen kuin on pakko laittaa kirja kiinni ja valot pois. 

Kyllä se kesää jo katselee

Minä olen kriisikirjoittaja. Silloin kun elämä on ihan siedettävää ja mukavaa ei minulle tule mieleenkään kirjoittaa. Sen takia tätä blogiakin lukiessa tulee sellainen olo että minua aina vain vituttaa ja kurjuuttaa. Oikeasti on melko hienoa huomata mitä se tarkoittaa että kirjoitan tännekin enää melko harvoin. Onhan se myös ihan laiskuuttakin, myönnettävä se on, mutta myös sitä etten koe yksinkertaisesti tarvetta kirjoittaa ja purkaa. Olisi se hienoa osata purkaa sitä hyvääkin oloa muille luettavaksi, että ihan oikeasti itsekin tajuaisi että onhan niitäkin päiviä kun kaikki on hyvin ja aurikokin paistaa. Nykyään minulla on useimpina päivinä sellainen olo että minähän olen ihan normaali ja fiksukin ihminen.

Loma tuli ja meni, minä olen vieläkin flunssassa, se tekee yli kaksi kuukautta yskimistä ja niistämistä. Olin töissäkin, taas omistaja pyysi jäämään vakituiseksi. Se sanoi että olen sen paras työntekijä ja kanssani on aina kiva olla töissä, mitä ei voi sanoa muista. Totesi vielä että kyllä sen huomaa kuka on asiakaspalvelutyössä ollut ja että olen äitini tytär. Minä kiitin ja kieltäydyin epäsuorasti. Nyt on sitten elämänkriisi, melkein voisi sanoa että on liikaa vaihtoehtoja mitä tehdä seuraavaksi. Koulu kiinnostaisi, toimintaterapeutin hommat, lapsiin erikoistuneena. Jos en sinne pääse niin jään tänne vielä vuodeksi maalaamaan. Sitten voisi tietenkin aina mennä töihin, koska minulla on sellainen harvinainen mahdollisuus tässä maassa että todella voin vain mennä töihin. Mutta sitten sinne jää kiinni, siihen että on sitä rahaa, vaikka ei sitä oikeasti olisi kuin sen tonnin kuussa kituuttamalla, ja opiskelut on aina parempi hoitaa nuorena. Minullahan on se ongelma että olen hyvin juurtunut siihen etten halua olla köyhä. En halua elää siinä köyhyysrajalla, jossa täytyy aina miettiä pystynkö vielä syömään viikon makaroonia että koira saa lääkkeensä ja ruokansa. Se ei tässä maassa pienyrittäjänä tai lastenhoitajana miksikään muutu.

Minä sain tänne vihdoinkin suihkukaapin, harmi vain että ne eivät saaneetkaan sitä tänään toimimaan kun pitää tilailla puuttuvia osia. Märkää on ja Memer kurainen, mutta sekään ei harmittanut etten sitä saanut kunnolla pestyä kun sain houkuteltua kaverit meidän kanssa lenkille ja sen jälkeen istumaan kanssani juomaan teetä ja höpöttämään. 

Oli kiva tulla takaisin omaan kotiin.

Nimi

Ristiäiset olivat hienot, menin päivää ennen ja autoin serkkua leipomisessa ja askartelussa ja siivoamisessa ja lastenhoidossa. Vauva oli vauva, suloinen, ihmeellinen ja kaunis. Itki ja kiemurteli siunauksen ajan ja kakkasi kovaan ääneen vaippaansa protestiksi papin annettua ristinmerkkejä. En olisi voinut olla ylpeämpi.

Kuulumisia ja semmoisia

Syys on ihan mukavaa aikaa, niinä päivinä kun ei sada. Tuoksuu omenilta ja on pöljiä oravia pihassa taputtelemassa ruokaa piiloon nurmikkoon. Alkaa olla uusia värejä luonnossa ja kävellessä lehdet kahisevat jalkojen alla. Näin lämpimillä keleillä ei Memeriäkään ihan joka ulkoilukerran jälkeen tarvitse pestä, vaikka sekin rumba alkaa uhkaavasti lähestyä.

Minulla on kummityttö! Hänet leikattiin maailmaan juuri samoilla hetkillä kun minä kurvasin serkun talon pihaan. Lauantaina kävin katsomassakin sitä pientä nyyttiä, on uskomatonta kuinka pikkuruinen voi ihminen olla. Tuskin elämän aikana tulee montaa mahdollisuutta pitää sylissään alle vuorokauden ikäistä vauvaa, sen vuoksi on ihan hyvä elää. Seuraavaksi näenkin kummityttöni pari päivää ennen ristiäisiä, kahden kuukauden päästä.

Sarjisfestareilla oli todella hauskaa, näin kavereita ja ostin Deadpoolia ja Hawkeyeta ja asioita Pienlehtitaivaasta. Eräs nainen halusi ottaa minusta muotokuvan kuvablogiinsa ja juttelimme niitä näitä jonkin aikaa. Hänellä on projekti jossa hän kuvasi kiinnostavan näköisiä vieraita ja hänestä hiukseni olivat upeat, olin tehnyt lettinutturan. On aina hassua ja ilahduttavaa kun onnistuu juttelemaan ventovieraan kanssa luontevasti, varsinkin kun on tällainen sosiaalinen rampa kuin minä. Tulee hyvä mieli moneksi hetkeksi.

Omenapiirakka

Muutin viime viikonloppuna, nyt olen saanut tavarat paikoilleen ja matot lattialle. Olen terapioinut itseäni palmarosalla ja leiponut tämän huushollin ensimmäisen omenapiirakan pihan omenoista. Memerin olen saanut viereeni nukkumaan, tuossa se loikoilee kiinni minussa ja jalat nykii unen tahdissa. 

Siivosin koko paikan lattiasta kattoon klorinilla, en ymmärrä miten joka paikkaan voi saada roiskeita. En edes halua tietää olivatko ne kahvia vai jotain aivan muuta. Kylpyhuoneessa on kai jonkinlainen kosteusongelma, isännöitsijä hyvin epämääräisesti sanoi että korjaavat sen kun menen lomalle. Ei herättänyt luottamusta. Keittiössä on ilmeisesti jonkinlainen kytkentävirhe jääkaapin ja lampun kanssa, iskä totesi että toivotaan etten kuole sähköiskuun ennen kuin se saadaan kuntoon. Pattereita ei saa päälle ja yksi säädin heiluu oudosti irrallaan. Ja olohuoneessa on rikkinäinen töpseli.

Silti on ihan hyvä olo, tästä tuli helposti ja nopeasti koti, kun vain sai omat tavaransa ja tilansa ja lapsensa tänne. Huomenna saan vielä sängynkin, ei tarvitse enää kahden istuttavalla rokokoo-sohvalla nukkua koiran kanssa. On ollut läheiset tunnelmat, milloin on tassu nenässä tai häntä silmässä.

Koulu on kiva, olen tutustunut ihmisiinkin. Tänään ne olivat täällä teellä ja leikkasin yhden hiukset. Se oli todella tyytyväinen, se oli mukavaa. Sain palkalla ostettua Memerille shampoota. Tällä viikolla tutkitaan lihaksia ja luurankoa, pitää piirtää sarjakuva aiheesta. 

Sitten vielä vähän aikaa sitten piirtämäni kuva, jonka tulevan kummityttöni äiti pyysi itselleen. 

Taikurilaatikkopeltipurkki

"Tää on ihan niinku verta, vaikka tää onki vadelmaa.'

"Nii, ihan yhtä punasta."

"Joo mutta paljon sitkeämpää."

Lapset ovat mahtavia, minä vain ajattelen kun yritän painaa mieleeni kaiken minkä se sanoo. 

"Joku hiippaili eilen yöllä meidän uudessa talossa, heräsin siihen ko se kolisteli. Sitten se katsoi mua ja mä katsoin sitä ja hetken me vaan siinä tuijotettiin toisiamme. Sitten se lähti pois.

Mitäköhän se teki meidän talossa? Hmm... minä näin eilen kirjeen pöydällä, mutta sitten tuuli vei sen merelle. Mutta hei! Katsos! Mikä tämä on? Se on se kirje!"

"No ohhoh, mitäs siinä sanotaan?"

"'Hei, anteeksi että herätin yöllä, asutte minun talossani. Terveisin LehtiKukka.'"

"Voi ei, ollaanko me muutettu jonkun toisen taloon?"

"Ei ei, kyl mä muistan sellasen jonkun LehtiKukan jolle me annettiin rahaa."

"Hyvä, ei tarvitse sitten huolehtia."

"Ei niin. Mutta luulen et se tuli etsimään sen käsilaukkua."

Vain lasten kanssa voi vakavalla naamalla keskustella olennoista, jotka ovat päätyneet syömään muurahaisia, joiden muurahaispurkki on kaatunut lattialle, josta syystä siellä on liian iso siivo vierailulle ja siitä kuinka kyseisellä olennolla on vatsanpuruja kun se on mennyt syömään vähän liikaa muurahaisia.

Minä kävin muuten myös Saksassa moikkaamassa isosiskoa ja ihastuin siihen maahan. Siellä on tosi kaunista ja tosi halpaa.

Muutan viikon päästä kahdeksan tunnin päähän täältä. Menen opiskelemaan taiteita, vihdoinkin.

Hiuslakkaa silmälaseissa

Olin tänään yksin liikkeessä koko päivän, oli töitä töiden perään onneksi. Hyvä rahapäivä ja mukavia ihmisiä, sain höpöttää jokaiselle tulevista yliopiston valintakokeista joihin matkustan huomenna. Ne ovat sitten maanantaina ja tiistaina, olen lukenut kirjan kokonaan läpi kahdesti ja tehnyt vielä vaaditulta osastolta erikseen muistiinpanot. Tähän kouluun minä haluan, tämä on ensimmäinen koulu johon oikeasti itse haluan. Oli perhepäivähoitajankin ammattitutkinto itselle mielenkiintoinen, mutta jos päättäisin tehdä töitä lasten kanssa, kouluttautuisin erityislasten pariin. Sellaiset vähän syvällisemmät asiat kiinnostavat minua enemmän kuin pintapyyhkäisy.

On hassua nauttia työstään, varsinkin liikkeessä. Se on täysin vieras tunne ja välillä huomaan miettiväni onko minulla edes lupaa siihen. Totta kai minulla on oikeus pitää siitä mitä teen, niinhän sen kuuluu ollakin.  Se on vain niin vieras tunne, että kestää hetki totutella. Vielä enemmän pidin siitä, ettei siellä ollut ketään hönkimässä niskaani vaan sain ihan itsekseni puuhastella niin kuin parhaakseni näin. Täytyy ottaa enemmän tuollaisia yksinäisiä päiviä, ei tarvitse varpaillaan kulkea ja voi hengittää. Kun kyllä minä tiedän olevani hyvä parturi-kampaaja, minä tiedän mitä tapahtuu jos leikkaan hiusta tästä suunnasta tai tästä suunnasta. Minä tiedän miksi jonkun hiuspohja näyttää taistelutantereelta tai kannattaako käyttää kevytväriä, kestoväriä vai suoraväriä. En minä ole huono, vaikka Omistaja aina saakin minut epäilemään itseäni. Minulla ei ole ollut muita kuin tyytyväisiä asiakkaita ja silti, kun se seisoo siinä ja kysyy asioita, minä yhtäkkiä luulen itseäni typeräksi ja kykenemättömäksi. Ei minun oikeasti tarvitsisi, sitä ei vain aina muista. On hyvä että on välillä näitä päiviä jotka muistuttavat siitäkin.

Valmis PPH

Minä olen täten päässyt läpi perhepäivähoitajan ammattitutkinnosta. Eilen illalla kyllä hirvitti, kun opettaja soitti että hupsis, oli unohtanut yhden monisteen näyttösuunnitelman kokoamisnipusta, ja tekaisin sitten illasta tekstiä yleisimmistä kehitysvammoista ja sensorisen integraation häiriöistä itkua vääntäen. Kyllä vitutti ja kiukutti, miten hankalaksi tämä voidaan minulle tehdä. Tuntui siltä että miten minua voidaan koetella perä perään, ja kuka edes haluaa.

Niitä opettajia kai hävetti, kun niiden vika tämä oli. Varsinkin kun se oli jo kertaalleen hyväksytty ennen kuin arvioijana toimiva opettajani huomasi jutun. No jaa, sen vuoksi kai pääsinkin sitten aika helpolla kyseisestä alueesta ja nyt ei pitäisi olla mitään valittamista - viikon päästä saa juhlia paperi kädessä.

Enää tämä viikko työharjoittelussa, tulee niin ikävä näitä lapsia. Niin hauskoja ja kekseliäitä löytyy, että luulen päivieni muuttuvan aika tylsiksi. Olen nyt harkinnut aika kovasti otanko oman ryhmän, jos nyt ei kouluun pääse. Muitakin vaihtoehtoja tietenkin on, menen nyt kesäksi parturi-kampaamoon takaisin, ei sitä tiedä vaikka sille tielle jäisin kokonaan. Toisaalta kiinnostaisi jonkin verran lähteä vähän seikkailemaan, voisi au pairiksi mennä. Britteihin mieluiten, Amerikka on pelottava ja hullu ja Australiassa on niin paljon tappavia olentoja, että kuolisin viikossa kun astuisin lapsen lemmikkitarantulan päälle.

Ensi viikonloppuna minä matkustan Kikuconiin vähän myymään asioita. Sitäkin odotan innolla, hirmuisesti iloisia asiota nyt elämässäni, kaikki on taas kääntynyt ylämäkeen.

You is kind, you is smart, you is important

Minä vihaan sellaisia Positive Thinking -päivityksiä facebookissa. Sellaisia kun kaverit jakaa kuvia joissa lukee täysin tyhjänpäiväisiä asioita, kuten "rakasta itseäsi koko sydämestäsi" ja "elä joka päivä täysillä" tai "löydä syy hymyillä tänäänkin". Sellainen saa minut vetämään naamani ruttuun ja rullaamaan alas niin nopeasti kuin suinkin tietokone sallii.

Minä en pidä siitä että minua kehotetaan olemaan onnellinen, varsinkin silloin kun olen kivuliaan tietoinen siitä, etten ole. Ja luulen etteivät niitä postaavat ihmisetkään ole oikeasti, sen takia he tuntevat pakonomaista tarvetta vakuutteluun.

Minä silti uskon siihen, että ihmisen pitäisi opetella rakastamaan itseään. Koska tottahan se on, että suurimman osan meistä täytyy se opetella, kun se ei tule luonnostaan. Siihen minä en kuitenkaan usko, etteivät muut voisi rakastaa sinua, jos et itse rakasta itseäsi. Se on itse asiassa oikein hyvä asia ihmiselle, joka vasta opettelee, jos lähellä on joku näyttämässä esimerkkiä. Joku joka voi kertoa mitä rakastaa sinussa, jotta voit itsekin löytää ne asiat joita rakastat itsessäsi.

Minä uskon siihen, että ihmiselle on tärkeää elää joka päivä. Haluaisin huomauttaa, ettei eläminen ole niitä kohokohtia, niitä suuria hetkiä kuten kumppanin löytäminen tai työn saaminen tai kallis matka Balille. Eläminen on sitä että nukkuu, syö ja liikuttaa sormiaan. Sitä että sitoo kengännauhat ja tekee voileivän, jossa on päällä sitä mistä itse pitää. Se on sitä että istuu alas ja katsoo telkkarista mitä haluaa, tai on tietokoneella sen verran kuin kehtaa. Sitä että kastelee kukat tai ei.

Ne isot asiat, Hetket, tekevät kyllä elämästämme mielekkäämpää. Ne helposti toimivat merkkipaaluina niin eteenpäin kuin taaksepäin. Ne ovat usein niitä asioita, jotka jäävät muistiin, niitä joita eniten muistellaan. Mutta joskus ne ovat niitä pieniä asioita. Minä muistan kuinka ajelimme leikkimopoilla pitkin käytävää lapsena. Miksi se on niin tärkeä muisto? Se oli silkkaa arkipäivää silloin, mutta muistan sen silti hämmästyttävällä tarkkuudella. Ne on niitä tärkeitä asioita.

Tiedättekö ne Hetket, joita sattuu täysin vieraiden ihmisten kanssa? Kun vain kävelet ohi ja katseet kohtaavat ja koittaa ihmeellinen salainen hetki. Niitä ei tule kovin usein, luulen että siihen tarvitaan kaksi ihmistä, jotka ovat ihmeellisesti kytköksissä.

Viimeksi minulle kävi niin syksyn alussa, kun lähdin kuumeessa koulusta ajamaan kotiin. Minulla oli uskomattoman kurja olo, koska atk-opettaja ei ollut päästänyt minua luokkaansa ja olin varma etten pääse läpi kurssista.

Ajelin sitten sen puolen tuntia kotiin päin itkua tihrustaen, kunnes käännyin kotikadulle. Siinä oli jo viikon verran tehty jotain putkitöitä, mutta ennen siinä vain oli  ollut sellaisia keski-ikäisiä kaljuuntuvia kaljamahoja. Nyt siinä kykki jonkun verran nuorempi herra. Hassua on se, etten minä muista sen naamaa juurikaan. Muistan että sillä oli vaaleat hiukset ja pieni sänki. Täysin kirkkaasti minä muistan sen, kuinka hidastin kapeassa kohdassa, se nosti katseensa ja hymyili. Minä hymyilin automaattisesti takaisin ja sen suu leveni niin kirkkaaseen hymyyn, etten ole ennen toista nähnyt. Sillä oli siniset silmät ja minä vastasin sen ilmeeseen.

Sitten minä ajoin kotiin nukkumaan. Nykyään aina kun se hetki tulee mieleen, minun suuni vääntyy väkisinkin ylöspäin. En minä tiedä kuka se mies oli, enkä varmasti tule koskaan tietämäänkään, mutta tulen aina muistamaan sen hymyn ja sen Hetken.

Joulu koputtelee sängyn alla

Tiedättekö niitä pieniä pakkomielteitä arkiasioissa, jotka eivät oikeastaan suoranaisesti vaikeuta arjen kulkua, mutta olisi se elämä silti helpompaa jos niistä ei välittäisi. 

Luulen että niitä on kaikilla, sillä minä ainakin itse lohduttaudun kun petaan petiä ja yritän etsiä värikoodatut lakanat, ja saan mielessäni jo itkupotkuraivarin koska en voi nukkua jos pussilakana on punainen ja aluslakana sininen. Ja sitten kun löydän valkoisen lakanan, tajuan että oi kamala, en minä ikinä saa unta tuon peiton kanssa, se on punainen ja oranssi. Silmiä kirvelee kun sellaista katsoo. Joten se on vaihdettava, ja sitten myös on etsittävä toiset tyynyliinat jotka sopivat siihen uuteen pussilakanaan. Ja on tajuttoman vaikea löytää tästä huushollista kolme yhteen sopivaa tyynyliinaa.

Onneksi tätä ei tarvitse tehdä ihan liian usein.

Koulussa oli joulujuhlat ja toinen osa koulutuksesta alkaa sitten keväällä, silloin on erityislapset vuorossa. Mutta ensin minä nollaan kaikki mahdolliset ajatukset kahdeksi viikoksi ja yritän muuttua taas jokseenkin keskimäärin rentoutuneeksi stressipalloksi.

Paketoin kaikki lahjatkin ja huomena tuodaan kuusi sisälle, kokkailin tänään rosmariinilammasta ja pekoni-sieni-valkosipulinkynsi-lisuketta ja kahvi-kerma-mustaherukkakastiketta ja perunamuusia. Sillä toipuu krapulasta oikein mainiosti, jaksaa taas seuraavat kuusi tuntia upouudella mahtavalla tietokoneella.

Hyvien päivien myyttinen olemus

Tiedätkö kun joskus on niitä päiviä kun olet vain todella onnellinen että elit sen. Sellaisia kun aamulla heräät ja olet todella väsynyt, koska olisi vapaapäivä mutta oletkin lupautunut tekemään töitä kahdessa paikassa. Etkä oikeastaan jaksaisi nyt leikkiä, se on niin väsyttävää ja vaatii paljon. Mutta sinä menet ja katsotkin Aladdinin ja pääset lähtemään kotiin ja ehdit rauhoittua ja käydä suihkussa ja muuntautua takaisin ihmiseksi ennen kuin lähdet juhlien keittiöemännäksi, vaikka hermostuttaa ja epäilyttää kun onkin ensi kertaa yksin keittiössä, olikin sitten vain 35 vierasta.

Mutta kaikki meneekin hyvin, todella hyvin ja saat paljon kiitoksia ja kehuja, ruoka maistuu kaikille, kakkuja ylistetään ja kahvia haetaan kolmeen kertaan. Olet vain tosi ylpeä itsestäsi ja kaikki tuntuukin ihan hyvältä, kun elämä ei ole aina vain paskaa, vaikka se useimmiten siltä tuntuukin. 

Ja kaikki astiat on pesty ja korjattu ja lattiat siivottu ja tasot hinkattu jo kymmeneltä illalla, joten voit lähteä juomaan ystävän luokse kaljaa. Ja sitten vaan höpötetään ties mitä ja kuunnellaan Louis Armstrongia ja Tracy Chapmania. Sen pikkuruinen musta kisumau tulee kiehnäämään ja kehräämään, minä rapsuttelen ja silittelen haltioissani kun se vetää selälleen pitkäkseen ja vaatii masurakkautta.

Mennään baariin tanssimaan ja tanssitaan niin ettei jalat meinaa enää kantaa. Sitten jonotetaan grillijonossa tunti lihapiirakoita ja kokista ennen kuin nauretaan koko matka takaisin sen kämpille. Makoillaan sängyssä pimeässä ja jutellaan menkkakivuista ja nukutaan.

Aamulla minä leikkaan meille appelsiineja ja tiskaan sen kaikki astiat, ihan vain koska minä voin, ennen kuin heitän sen töihin ja menen kotiin ottamaan sen lepopäivän.

Minun ja Harun tekstiviestikeskustelut

I think I might have the flu. Again.

Noooo barricade the door aaaaaas

HIDE YO WIFE HIDE YO KIDS HIDE YO DOG

PRAY TO WHATEVER GOD YOU HAVE AND WISH FOR THEIR FORGIVENESSAH

PRAAAAAISEE THE LOOOOOOORRRDDAHHH

PRAIIIISE HIMMMMAH AND HEEE WILL BEEE FORGINIGGAH

Who let that insane guy here again? Just -- just lock him in the cupboard. He'll be fine there.

NO NO NOOOOOOOHH

Klick klick. Ah, silence.

You shalll nott sileenceeeh the sonnn of Gooooooodah!

You heard something? - I think it's just the wind.

Rock guitar plays suddenly
The earth quakes

What the hell?!?

And splits in two
The fiery depths open
And Satan crawls up.

Hi there ya'll, I'm Satan. But my frienz call me Lucifer.
Or Lucy for short.

Hey wassap homiees thanx for that, I was sooo done listening that jackass

Now, who want's cupcakes? Yaaayy!!! Partheyyy oooonnn

And then he puffs into smoke an disappears

There's a knocking coming from the seiling.

Wait what

Excuse me, booms a voice from heavens.

God is that you

I am terribly sorry to bother you, but do you have some time to talk about our Lord and Saviour Thor?

Whoa plot twist

Ooh cupcakes! With sprinkles!

Ihanaa, kaunista ja kamalaa

Paljon on tapahtunut ja paljon on voimia viety, se on kamalaa, se energiavaje. 

Minä pääsin kouluun, yhdeksän kuukauden aikuiskoulutus perhepäivähoitajaksi ja on siellä hauskaa. Sellaista mitä olen tässä jo useamman vuoden vähän tehnyt, mutta isommalla skaalalla. Olen viikon siellä nyt ollut, ja vaikka olen hurjasti tykännyt, on voimavarat olleet koetuksella. Olin ehtinyt unohtaa millaista on oikeasti keskittyä ja kuunnella ja kirjoittaa ja istua monta tuntia liikkumatta mihinkään samalla. 

Kahvilassa ja muutenkin missä töissä vain täytyy totta kai hymyillä ja olla kohtelias ja avoin ja jutella ja nauraa, mutta ei niin suuressa mittakaavassa kuin koulussa. 

Tämän tein eilen illalla, meni n. 7 tuntia

Edellispäivänä Audio laittoi minulle viestiä. En siitä ole vuoteen kuullut ja facebookissakin poisti kavereistaan. Se ei minua haitannut yhtään, huokaisin silloin helpotuksesta. Se on lapsellinen ja älynsäkin itse pilannut mies, jonka kanssa en enää haluakaan olla tekemisissä.

Se kuitenkin kysyi että ehtisinkö kahvitella, ihan vain kahvitella, ei sitä kiinnosta että seurustelenko, on tapahtunut paljon ja se haluaa avautua jollekin ja sitä melkein itkettää, anteeksi että se on sillon joskus ollut täysi kusipää ja sille on tullut tosi huono mieli meidän säädöistä (joita se ei muuten itse halunnut puhua läpi), eikä hänellä ole mitään ketunhäntää nyt tässä, mutta tosi ikävät on hänen fiilikset.

Menin ihan vain että saan sanoa omalta osaltani tärkeät asiat ja siinä onnistuinkin. Sanaakaan se ei kuunnellut, aivan kuten ei silloinkaan.

Sillä on sairaus edistynyt ja kesän se oli toimintakyvyttömänä ja nyt ne on löytänyt massan sen aivoista. Kysyin mikä se on ja voiko sille tehdä mitään. Hän ei tiennyt ja sanoi että hänellä on yksi lääke, joka auttaa kaikkeen, ja se nyt tiedetään. Minä pyöräytin silmiä, kun ei se mari auta mihinkään kuin turruttamiseen ja se idiootti tietää sen itsekin.

Sitten se alkaa vonkaamaan, sitä kuinka kivaa meillä silloin oli ja olis ihan hurjan kiva jos voitais mennä siihen takaisin. Minä muistan vain sen paskan olon mikä sen tapaamisen jälkeen aina oli ja kysyn siltä, että onko sillä tarve vain saada joku lähelle. Se kiertelee ja kaartelee ja minä tiedän että sen ajatteli että minä olisin helppo. Selitän sille viidellä eri tavalla että ei tule onnistumaan, että en halua ja että en halua siksi ja miksi ja siksi. Minä en pidä siitä että minua yritetään säälillä saada ansaan.

Ei se uskonut tai kuullut, se sanoi että mieti nyt ja puhelin toimii aina ja täällä hän on.

Minusta tuntuu että se vain pelkää, se pelkää jäädä yksin ja se pelkää kuolla ja se haluaa minut saattohoitajakseen. Minä en ole sellaiseen kykenevä enkä haluakaan olla, en varsinkaan ex-ei-edes-poikaystäväni saati kenenkään muun. Tässä on itseään saatettu sinne haudan lepoon niin monta vuotta että en tarvitse muitakaan.

En minä oikeasti edes tunne Audiota, eikä se tiedä mitään minusta, ei se koskaan kysynyt tai kuunnellut.

Minä en ymmärrä sen mieltä. Ja minusta on kamala ajatella että voin olla niin julma, että toivon sille nopeaa kuolemaa.

Ihan kuulkaa oikeasti on!

Minulla on näyttely. Kahvilassa se on, mutta näyttely kumminkin ja voi hurja että nyt vähän jännittää ja vatsanpohjaa kutittelee. Olen sen verran epävarma näitten luomusteni kanssa että totta kai kauhulla mietin inhoavatko kaikki niitä, koska olen melko lailla vielä aika surkimus ja paljon olisi parannettavaa ja enhän minä ehdi tekemään kahtakymmentä (kahtakymmentä!) uutta, täydellistä työtä siihen mennessä. Minun täytyy viedä vanhempiä töitäni, ja niissä on vielä enemmän virheitä.

Mutta silti, mikä on tämä mahtava olo!?

You is gone

Juotu on ehkä enemmän kuin tarpeeksi, mutta haittaako se kun on pitkästä aikaa hyvässä seurassa. Istutaan puistossa Homssun ja sen siskon ja naapurin pojan ja monen monen muun kanssa, osaa en edes tiedä, mutta minulla on ollut ihanaa ja ilta on kaunis.

Ja sitten hyökkää kauan muualla ollut tyttö Homssun siskon niskaan halauskuristusotteella ja minä hymyilen myös, koska sen naama on vain viiden sentin päässä omastani, kunnes niskaani pitkin hiipi tunne ja minä tiedän, tiedän että Hesalainen on siellä myös.

Siellä se kävelee sillä laiskalla, puolelta toiselle heiluvalla tyylillään, jolla se yrittää kertoa koko maailmalle että on huoleton eikä välitä paskaakaan. Minusta se näyttää siltä kuin se yrittäisi suojella itseään siltä ettei kukaan muu välitä paskaakaan.

"Miki!" Se huudahtaa, tai jotain siihen suuntaan, koska en minä oikeasti edes kuuntele. Minä kiehun siinä samassa raivossa ja loukkaantuneisuudessa joka on pyörinyt mahassani ja päässäni viimeiset kolme viikkoa joina se on päättänyt olla muistamatta lupaustaan ottaa yhteyttä. 

Tuijotan sitä tyhjänä en tiedä kuinka kauan, voi olla että minuutin tai vain sekunnin sadasosan, se on sellainen hetki jolloin aivot käyvät niin nopeasti ettet edes tajua ajattelevasi, koska et oikeasti ajattelekaan, et ainakaan järkevästi.

Niinpä se mitä minusta tulee ulos on: "Ai kato olenk mä sittenki elossa vai?!" ja läimäytän molemmilla käsillä olemattomia rintalihaksiani sellaisella gangstaliikkeella etten ihmettelisi vaikka joku vetäisi kohta aseen esiin ja ampuisi minut, ihan vain kaiken naurettavuuden takia.

Mutta sitten minä pyörähdän ympäri ja jätän sen ihmettelemään taas miksi minä käyttäydyn kuin viisivuotias, koska heaven forbid, se ei ikinä tee mitään väärin, saati sitten pyydä anteeksi.

Minä olen mieluummin aitojen ihmisten kanssa, en enää edes jaksa. Ja jo se ettei se kysy mitään kertoo ihan tarpeeksi, ei se ihminen välitä paskaakaan että ollaan vuosikymmen oltu kavereina, osa siitä jopa ystävinä.

Minä olen vain niin idiootti, etten vain osaa pistää välejä poikki vaikka aina saa paskaa niskaan, kun ei suostu ymmärtämään että se toinen on korvannut minut muilla. 

Se on se ystävättömyyden syndrooma, että kun kerran on sellaisen saanut ei siitä haluaisi irtikään päästää, sitten on taas yksin. Ja kukaan ei oikeasti halua olla yksin, sanoi ne mitä tahansa, sellaiset on valehtelijoita. Mahdollisesti niin yksinäisiä valehtelijoita, että ne yrittää vakuuttaa itsensä ihmissuhteiden tarpeettomuudesta.

Kuulostan niin pikkumaiselta ja sellainen olenkin, mutta haluaisin olla sellainen ihminen joka kohauttaa olkaa ja jatkaa matkaa kun joku toinen toteaa että on löytänyt parempaa seuraa. Olihan minullakin todellisuudessa Hesalaista parempaa seuraa siinä, hauskempaa kuin on ollut aikoihin.

Koko ongelmahan kumpuaa lapsuudentraumoista, olen aina ollut melko lailla yhtä sosiaalisesti kyvykäs kuin käytöshäiriöinen, yliujo ihmislapsieläin vain voi olla ja aina saanut näpeilleni kaveriasioissa, ihan siitä saakka kun istuttiin kerhohuoneessa neljävuotiaana ja laulettiin Jumalan kämmenellä kolme kertaa päivässä.

Sen takia olen aina ollut jokseenkin mustasukkainen ystävien ja kavereiden suhteen, kamalinta mitä kaveri voi seurassani tehdä on luetella kaikki hauskat asiat joita lähiaikoina on tehnyt kaikkien muiden kanssa. Ihan vain koska se tarkoittaa etten minä koskaan yllä samaan ja tiedän sen, ja tiedän senkin ettei se ole minua ajatellut aikoihin ennen kuin laitoin sille viestiä -- sen jälkeen kun olin kolme päivää miettinyt että uskallanko, kehitellyt ja hylännyt päässäni kymmenittäin erilaisia lausemuotoja yhdestä yksinkertaisesta kysymyksestä: 

"Moi, mitä teet tänään?"

Kesäpäivä ja selluliitti

Eilen oltiin koko päivä saaressa ja uitiin ja saunottiin Harun kanssa päälle kolme tuntia. Ensin mentiin kilpaa vastakkaisen saaren rannalle heittelemään leipiä, mutta loppujen lopuksi se oli lähinnä lillumista ja taivaan tuijottelua kahden saaren välissä. Memer uiskenteli meidän kanssa ja naurettiin kun iskä totesi että se näyttää ihan lutra lutralta.

Se oli sellainen päivä kuin jokaisen täydellisen kesäpäivän kuuluisi olla, otin jopa aurinkoa pari tuntia enkä palanut. Sen sijaan että olisin tosin yhtään saanut väriä pintaani, olen nyt miljoonan uuden pisaman ylpeä omistaja. Se ei niinkään haittaa, pisamat ovat hassuja.

Viikonloppuna olin häissä tarjoilemassa (juu, teen sitäkin välillä) ja siellä oli vieraana yksi edellisistä misseistämme. Se oli pitkä ja laiha kuin luuranko ja pelkäsin että se kaatuu vielä korkeilla koroillaan ja rikkoo omat luunsa. Jos on simpsoneita katsonut niin se oli niitä ihmisiä jotka katoaa kun ne kääntyy sivuttain.

Tuli taas herätys siitä kuinka sekaisin nykyihmisen kauneusihanne on, kun näemme aliravitut ihmiset kauniina ja himoittavina, vaikka sen oikeasti nähdessä alkaa kaikki hälytyskellot soimaan. Kaunis naama sillä naisella on, sen ei käy kieltäminen, mutta itse en sellaista naista haluaisi viereeni nukkumaan, joka tuntuisi olevan lähinnä täynnä kovia kulmia. Vaarallista touhua, siinähän voisi silmä puhjeta sen lonkkaluuhun.

Tuo laihuushan on lähinnä naisten luoma ihanne, suurinosa miehistä (ainakin omien tiedustelujeni yksilöt) tykkää että naisella on jotain luittensa ympärillä, kukaan ei halua pelätä että hajottaa rakastamansa ihmisen pelkällä kosketuksella. Hemmetin hankala on luutaa halia, eihän sitä tiedä minne kädet pistäisi.

Liikalihavuus on sitten ihan oma lukunsa, mutta minä ainakin tunnen oloni seksikkääksi bikineissäni kun ne eivät roiku enää päälläni kuin henkarilla.

Drarry-ficci jota olen tässä lukenut Game of Thronesin kolmoskirjan lomassa, tänään luin loppuun ja vieläkin kiemurtelen kaikesta söpöilystä.

A Tale of Woo kirjoittanut Veritas03