Marginaali

Se on hauskan näköinen ja kun minä sanon, ettei minuun saa koskea, se vain kohauttaa olkiaan, nyökkää päätään ja jää siihen käsivarren mitan päähän hyppimään. Minä hymyilen ja olen iloinen, vaikka kaverini onkin agressiivinen tänään ja aina välillä antaa minulle ilkeää silmää. Minä olen niin kuin en huomaisikaan, se toimii parhaiten, on kuin ei huomaisi. Ei minun tarvitse miellyttää joka saatanan sekunti, ei oikeasti tarvitse. Ravistelen henkisesti aivojani että saan sen ajatuksen uppoamaan sinne jäädäkseen. Se on kärsinyt niin paljon, että sille pitäisi antaa paljon anteeksi, varsinkin kun se itse tietää omat vikansa. Se ei vain niinä hetkinä vaivaudu niille mitään tekemään, enkä minä ole tullut sitä kouluttamaan vaan pitämään hauskaa.

Tanssin hitaatkin sen hipin kanssa, joka ei ole lähtenyt vaikka ne yleensä lähtevät jos eivät saa puolikovaa kaluaan johonkin hinkata. Minä vihaan hitaita, olen aina vihannut. Ne luovat kiusallisen läheisen tilanteen, oli sitten kyseessä tuttu tai vieras. Silti minä kärsin nyt heiluen puolelta toiselle ja nauretaan jollekin typerälle jutulle, koska minä en halua olla hiljaa ja antaa hetken kasvaa intiimiksi. Lopuksi niiaan ja lähden narikalle minkä jaloistani pääsen, nappaan vain istumassa olleen kaverin mukaan.

Ja silti se löytää minut, kysyy nätisti nähtäisikö joku päivä ja enhän minä voi siihen sanoa ei.

Joten nähdään ja nähdään uudelleen ja yhä vain uudelleen. Minusta se on nyt mukava poika, vaikka ensin se yritti huonointa tapaa saada minut kiinnostumaan ja hetken mietin että onko se fasisti, rasisti ja sovinisti. Olen kuitenkin nykyään aika tarkka siitä mitä mieltä itse olen näistä ajatusmalleista, että se tajusi edes raottaa silmiään. Ehkä se vielä kouluttaa ja sivistää itseään lisää, pakko sen on jos se aikoo psykologiaa opiskella. Ei ole paljoa homofoobikolla ja ahdasmielisellä asiaa nuorten mielenterveyspuolelle mielestäni, ellei halua ihmisten elämää vielä enemmän hajottaa.

Mutta ilmeisesti ei se ole niin pöljä kuin ensitapaamisella pelkäsin, nyt se on miellyttävää seuraa ja taidan katsoa mihin tämä tie menee.

Lähden huomenna Matruusin kanssa laivalle, on siinäkin kokemus.

PS. Kuka kertoo minulle mikä tuo blogloving.com on, kun teitä pulppuaa sieltä?

Happy removal day loser

Oli synttärini ja vaikka olenkin niitä angstaillut tässä viikon päivät, niin hauskaa minulla oli. Jotenkin olen kuitenkin taas muuttunut vähän ilkeäksi, sillä lailla siis että kun yleensä siedän paljon ja enemmänkin, niin lauantaihin mennessä en enää ottanut vastaan yhtään paskaa ja taisin olla tosi vittumainen. Suurin syy siihen oli se, että olen tässä ollut vuoden päivät Matruusin terapeuttina. Nyt valehtelen, olen ollut tässä neljä vuotta Matruusin terapeuttina. Vuosi sitten se erosi neljävuotisesta suhteesta, ja viimeisen vuoden olen kuunnellut sen valittavan ja marmattavan ja vellovan siinä. 

Minä osaan olla kärsivällinen, minä osaan kuunnella, mutta ei jumalauta en minun syntymäpäivänäni jaksa keskustella jonkun eksästä, josta viimeksi puolikuuntelin (koska jo silloin alkoi vituttamaan) viime viikon keskiviikkona. Minä halusin pitää hauskaa, minä halusin olla kavereideni kanssa, minä halusin tanssia ja nauraa hyvässä seurassa. Sitten Matruusi päättää tulla baariin, vaikka se vihaa baareja ja ensimmäinen asia mitä se minulle sanoo, on että voi vittu kun eksä soitti taas. 

Sitten se mökötti siellä ja minä kieltäydyin taipumasta siihen kuvioon, jossa minä istun sen vieressä ja kuuntelen empaattisena ja nyökyttelen ja voivottelen. Onneksi Homssu oli tullut tänne ja oli luonani yötä ja Homssun kanssa ei voi olla kuin hauskaa.

Lopulta Matruusi söi vielä puolet pitsastani, ja on muuten saatana velkaa neljä euroa nyt minulle.

Ja nyt minä yritän vielä vakuutella itselleni, että oli minulla hauskaa. Siis oli oikeasti, alkuillasta ja keski-illasta ja alkuyöstä. Ja sitten seuraavana aamuna.

Minä en pidä syntymäpäivistä, jos se enää ketään yllättää. Minulla on niitä synttäritraumoja, kun kukaan ei tule paikalle. Pariin otteeseen. Sitten minulla on niitä traumoja kun jotkut tulevat, mutta eivät oikeasti halua olla siellä. Se on melkein pahempaa kuin se, ettei kukaan tule, koska minulle puhkeaa sellainen miellyttämisen tarve, että lopulta olen revetä liitoksista. Minä haluan että ihmiset viihtyvät, haluan että kaikilla on hauskaa, ja yleensä silloin minulla ei enää ole hauskaa.

Olen jotenkin tullut siihen tulokseen että minun syntymäpäiväni on jotenkin kirottu, se ei koskaan ole täydellinen päivä. Siis edes sillä lailla kun aina yleensä meidän tyttöjen illat on. Silloin aina tapahtuu jotain.

Luulen että minä itse manaan sen päivän, ihan vain sillä että aina odotan sitä kauhulla, odotan koska jotain tapahtuu, odotan koska kaikki menee persiilleen. Ja sen takia pienemmätkin asiat kasvavat valtaviin mittasuhteisiin, jolloin ne on vaikea saada takaisin sellaisiksi murusiksi kuin ne oikeastaan ovatkaan.

Toisaalta minua ärsyttää se ajatus, että minun pitäisi ottaa kaikki vastaan ja olla aina se rauhallinen ja ymmärtävä ihminen. Seesteinen Om-ihminen, joka vain sietää ja sietää ja sietää.

Kun en ole.

Typerä ja suvaitsematon

Iskä kertoi minulle yhden tärkeän elämäntotuuden ihmisistä muutama vuosi sitten. Se menee näin:

"Älä luota ihmisiin. Tai oikeastaan, jos luottaa siihen että ihmiset ovat aika typeriä ja suvaitsemattomia, niiden kanssa tulee toimeen ihan hyvin."

Se, että olen kokenut sen todeksi kerta toisensa jälkeen on vain lujittanut tätä jokseenkin perinnöllistä elämänviisautta, jonka iskä on vuorostaan oppinut Ukkilta. Niillä on aikalailla samanlainen elämänkatsomus ja minä olen pudonnut samaan lokeroon. Tai kaivoon mahdollisesti, koska tästä ei ole paluuta.

Miksi nyt jaan tämän elämäni lakipykälän johtuu siitä, mitä tapahtui viime yönä.

Vaikka olinkin vielä jokseenkin kipeä ja pyjamassa koko päivän silmälasit päässä ja tukka takussa, sai kaveri houkuteltua minut baariin kaverinsa kanssa tunnin varoitusajalla. Tunsin sen toisen tytön yläasteelta, mutta en ole sen kanssa ollut tekemisissä. En kuulunut niiden supercooliin kauniiseen tanssiporukkaan, ja se on vieläkin vähän pelottava ihminen. Siis ei pelottava, lähinnä kyse on siitä että se on sellainen ihmisihminen, joka on pitkä, laiha ja kaunis, jolla on valkoinen täydellinen hymy ja kiharrettu blondi tukka. 

Mutta se oli tosi myös sellainen joka halusi lähinnä istua, juoda karpalolonkeroa ja olla hiljaa. Tanssilattialle ei voinut mennä ennen kuin siellä oli niin paljon porukkaa että se on vastoin logiikkaa, ja silloinkin piti mennä keskelle, koska se ei tykännyt siitä että sitä katsotaan.

Tämä ei nyt liity vielä mitenkään typeryyteen tai suvaitsemattomuuteen muuten kuin että minun teki mieli itseäni tai mahdollisesti sitä päähän, kun se ei tajunnut että sellaisella naisella kuuluisi olla itsetunto kohdillaan.

Loppuillasta puoli kolmen aikaan minä irrottauduin siis heidän seurastaan, koska hiljaa istuminen ei ole se asia josta maksan kymmenen euroa päästäkseni tekemään ja liityin muiden tuttujen seuraan. Kolmelta minut löysi lapsuudenkaveri, jolla on jo pitkään ollut jokin kummallinen ihastus minuun, mutta en saa siitä koskaan kiinni.

Se tanssii minun kanssa ja sitten tekstailee, tanssii ja tekstailee ja nauretaan sitä kuinka se on hukannut toisen tuttuni. Sitten alkaa hitaat ja minä katson kelloa että juu, hitaat joko mennään, koska minä vihaan hitaita ja minä vihaan sitä kiusallista hetkeä joka väkisinkin on tulossa jos niitä tanssii jonkun kanssa, joka ei täysin ymmärrä ja halua että on friend-zonella.

Mutta en pääsekään pakoon ja olen idiootti itse, olen aina. Se on kuitenkin ihan hauskaa, koska lauletaan Pinkin mukana ja nauretaan ja sitten se lopettaa ja se typerys suutelee minua ennen kuin tajuan tehdä mitään.

Ja vinkkinä kaikille: et ole kuoleva kala, etkä myöskään kykene syömään päätäni, miten suureksi suusi avaatkaan.

Se hymyilee typerästi ja 'jaa, voi vittu', ajattelen minä ja mennään hakemaan takit. Hukkaan sen hetkeksi ja kun se taas tulee niin se näpyttelee puhelintaan taas. Se kertoo että sen en-edes-tiedä-fuck-buddy-ehkä-on-off-nainen on laittanut viestiä ja hän soittaa sille ja sitten löydetään se kadonnut tuttu, jolla on kieli naisen kitalaessa (katso aikaisempi ohje) ja jostain syystä kainalossa naisten musta pikkulaukku. 

Sitten sanoo hän mies että fuck-buddy olis tossa läheisen kebabbilan edessä, mennään sinne. Juu mennään vaan sanon minä ja haluan lyödä sitä, koska tässä se ihmisten typeryys taas nähdään. Niin minussa kuin siinä.

Ja sitten laitan Matruusille viestiä että voiko se viedä minut kotiin ja ne tulee samalla kyydillä, koska se lapsuudenkaveri asuu lähellä minua. 

Kotona odotan että kello on puoli kahdeksan ennen kuin annan koirille ruoan ja mietin, olenko minä liian suvaitseva vai liian typerä.

Pollalogiaa

Matruusi soittaa minulle ja kuulostaa puhelimessa sekavalta ja oudolta, kysyy jälkeenpäin viestillä

Lähekkö röböl?

Ja minä lähden heti, koska olen sellainen sankari villapöksyissä ja kalsareissa, mitä ystäviini tulee. Se on sekaisin ja säikähtänyt, ehkä vähän hämillään. Se oli käynyt Kelassa ilmoittautumassa työttömäksi työnhakijaksi kun ne oli heittänyt sen satamasta ulos kymmenen muun miehen kanssa, ei ole enää töitä. Sitten se oli joutunut käymään sossullakin, mikä oli saanut sen ihan tolaltaan. Aikuinen mies ei saa käydä sossulla, niin se sanoo minulle häpeissään ja kysyy sitten ahdistuneena tunnenko ketään toista ihmistä kuin sen, joka olisi käynyt.

No en oikeestaan--- minä änkytän ja kuulen sen synkän hiljaisuuden joka huokuu Matruusin onnettomuudesta ---mut päiväosastol kyl muutama oli joo, minä lisään äkkiä, koska se näyttää niin kurjalta. Ei se mitään pelasta ja hetken hiljaisuuden jälkeen autan sitä puhumaan asiansa läpi, ei se muuten ikinä rauhoittuisi.

Kai se lama alkaa näkyä, töitä on pirun vaikea löytää ja Kela tekee asian hirmuisen vaikeaksi, niilläkin löytyy niitä autettavia varmaan ihan pirunmoisesti. Itselläni on kai asiat hyvin, olen sellainen pummi että saan kuitenkin Kelalta päivärahaa tukemaan opiskeluani ja terapiaani, minulla on takuuvarma työpaikka ja vanhempani eivät välitä että syön heidän ruokiaan, minä saan onneksi asua kotona niin kauan kuin tässä kylässä pysyn. Mikä ei toivon mukaan ole enää kauan. Saa Matruusikin kotona asua, mutta kaiken muun se hommaa itse, eikä sen ylpeys varmaan antaisi niiden porukoiden sille muuta maksellakaan. 

Minulla on mieliala taas pirun matala, ihan ottaa itseään päähän kun oikeasti pitäisi olla kaikesta kiitollinen, kun kaikilla muilla menee oikeasti paskemmin ja itse sitä liihottaa rahoineen näennäisen terveenä. Kamalalta kuulostaa, mutta joskus toivoisin katkaisevani jalkani tai sarastuvani lupukseen, niin että kaikki näkisivät minun sattuvan ja olevan sairas. On väsyttävää tuntea koko ajan syyllisyyttä.

Minulla on terapiaa normaalisti kahdesti viikossa, tällä ja ensi viikolla pelkästään tiistaisin. Joskus kun juttelen terapeuttini kanssa kaipaan hirmuisesti Omahoitajaa, sitä kuinka se osasi kysyä juuri oikeat kysymykset, käyttää juuri oikeaa tekniikkaa saadakseen minut ajattelemaan, ymmärtämään ja puhumaan. Kun terapetuttini ensimmäisen kerran sanoi:

Ja miltä se susta tuntuu?

meinasin alkaa nauramaan. Lähinnä siksi, että se on jo yläasteajoilta ollut minun ja Womban sisäpiirivitsi, mutta myös siksi, että se on myös täysin yleismaallinen vitsi kallonkutistajista ja siis täysi naurettavuus. Olen saattanu mainita, että vihaan kysymystä Onko kaikki hyvin. Alan pikkuhiljaa rinnastaa edellisenä mainittua kysymystä samaan kategoriaan. Sinällään se kai on hyvä kysymys, koska olen aina ollut huono puhumaan tunteistani ja se pakottaa minut sanomaan niistä kai jotain. Huono puoli vain on se, että kun ei ole koskaan puhunut tunteistaan, ei ole kiinnittänyt niihin pätkääkään huomiota, jolloin et osaa nimetä suurintakaan osaa. Ja joskus minusta tuntuu etten tunne mitään, ja silloin minun on kuvailtava terapeutille se tunne, jonka luulen ihmisten tuntevan samanlaisessa tilanteessa. Jälkeenpäin tunnen sekä ylpeyttä huijauksestani että syyllisyyttä siitä, ettei pääni suostu kertomaan totuutta.

Turhan paljon tunteita näin pienessä ihmisessä, ja jos minä päästäisin ne täysin valloilleen minä varmaan hukkuisin.

Jos ei sauna, viina ja terva auta, on tauti kuolemaksi

Itsepäiset kyyneleet kihoavat silmäkulmiini kun sanon terapeutille että mikäli opintojani joudutaan lykkäämään kevääseen, minä en enää ilmesty kouluun. Että sitten olen saanut tarpeekseni ja luovutan. Yritän näyttää siltä kuin en välittäisi että olen tuhlannut kolme ja puoli vuotta koulutukseen josta en tule hyötymään mitään ja jota olen oppinut vihaamaan sydämeni pohjasta. 

En tänäänkään kouluun asti päässyt, mutisin seitsemältä iskälle jotain sinne päin että jos en tänään menisikään ja seuraavaksi heräsin varttia yli yksi. En jaksa mitään, en pysty mihinkään, olen kädetön ja jalaton kastemato sadevesitynnyrissä, ja ihan yhtä hyödyllinenkin. 

Tänään minun tekisi mieli hukuttautua kylpyammeeseen. Tänään minun tekisi mieli avata suoni ja valuttaa itseni kuiviin. Tänään minun tekisi mieli ajaa rekkaa päin.  Tänään minun tekisi mieli mennä autotalliin ja hirttää itseni. Minun tekisi niellä kaikki pannaamani lääkkeet ja mennä nukkumaan niin ettei tarvitsisi enää herätä. 

Ryven itsesäälissä, koska mikä olisikaan otollisempaa. Matruusi kertoo kuinka sillä on ollut kurja päivä, sillä meni farkut rikki ja se ei enää saa töitä satamasta, lisäksi sen tekee mieli vain yhtä tupakkaa eikä koko askia. Minä kuuntelen ja yritän olla empaattisen näköinen, sanon että väsyttää kun se kysyy jotta väsyttääkö ja yritän muistaa ettei ihmisten murheita voi mitata keskenään eikä toisen tunteita voi koskaan ymmärtää todella.

Eikä sitä aina jaksa saati haluakkaan.

Menen nyt saunaan ja yritän olla heittäytymättä kiukaalle.