Klara vappen not gonna happen

En tiedä pitäisikö kirota pohjalaisia vai tylsiä ihmisiä, eivätkö nämä tiedä että aattona kuuluu juhlia? Kiukuttaa taas olla keskellä korpea josta on sen kolmekymmentä kilsaa lähimpään säädyllisenpään baariin, sellaiseen jossa kuusikymppisten lähentely-yritykset ovat alle kahdeksankymmentä prosenttia. Mutta ei, sen lisäksi että hukkasin kauppareissulla kännykkäni, joudun myös juomaan yksin.

Joudun ja joudun, vaihtoehtoja on monia, aina voisin vetää nappia naamaan ja nukkua koko vapun yli niin ettei minun tarvitsisi kuunnella sisäistä valitustani ja vielä vuotaa se muiden ihmisten silmille.

Voi sitä silti pitää hauskaa yksinkin, niin minä aina itselleni hoen. Vaikka muut mieluummin istuisivat kalsareissaan pelaamassa videopelejä pimeässä huoneessa, ei minun niin tarvitse tehdä. Jos ei halua ilmaista viiniä jota lupailin niin eipä sitten. Minä tiedän että joskus nukkuminen on viintä parempaa, mutta senkin saisai sanoa ääneen.

Valkoviiniä ja pezejä ja karaokea, siitä on omakiva tehty.

Ristinollaa

Joo, en päässy kouluun, en ainakaan tuohon mihin hain. Ehkä ensi vuonna sitten, nyt täytyy vain kehittää itselle jonkinlainen elämä vuodeksi, täältä on joka tapauksessa päästävä pois. Viime viikolla äiti taas huomautti omistavansa minut, enkä suostu kuuntelemaan sellaista paskaa enää hetkeäkään. 

Töissä on hiljaista, hyvä jos päivässä kävelee yksi asiakas sisään. Turhauttavaa, mutta ainakin olen päässyt huomattavasti eteenpäin kirjoissani. Se on kuitenkin ihmeellisen rasittavaa vain istua tunnista toiseen, koska kaikki on siivottu jo viiteen kertaan eikä muutakaan ole tekemistä. Hassuin asia, minkä olen huomannut on se, että aina uuden asiakkaan hiuksia leikatessani käteni alkavat täristä. Se on ehkä kamalin asia mitä parturi-kampaajalle voi tapahtua, yritä nyt siinä olla sitten leikkaamatta irti asiakkaan korvaa. Ei niin joka päivä käy, eikä kaikkien kanssa. Ehkä se johtuu stressistä ja väsymyksestä ja lievistä paniikkikohtauksista joita olen tässä lähiaikoina saanut. Täytyy hetkeksi istua alas ja laittaa pää polviin, keskittyä hengittämiseen, koska yhtäkkiä keuhkoni päättävätkin lopettaa normaalin toimintansa.

Vein Memerin Harulle muutamaksi viikoksi, kun se halusi koirat sinne. On hirvittävää huomata miten yksin on kun ei olekaan koiraa, täältä puuttuu jokin suuri pala. Koko elämä muuttuu täysin nukkumisesta syömiseen. Ei ole enää ketään lämmittämässä jalkoja tai tökkimässä unisesti kuonollaan kun minä mukamas vien liikaa tilaa. Ei tarvitse alituiseen miettiä mihin laskee mitäkin tai muistaa asettaa tuolit pöydän alle. Ei tarvitse katsoa mihin laittaa pidennyksensä, koska nyt ei olekaan koiraa jonka mielestä ne ovat hulvattomin leikkikalu koskaan. Olen ollut koko viikon aivan hukassa, varsinkin nyt juhannuksena kun ei täällä ole ketään. 

Olen käynyt taas läpi eksistentiaalista kriisiä, yrittänyt ymmärtää mikä järki kaikessa on, miksi täällä pitäisi olla ja miksi tämä on nyt se elämä jota pitää elää. Mikä olisi parempi elämä, voinko tyytyä tähän vai tapanko itseni jos tyydyn liian vähään. Ja onko silläkään oikeasti yhtään mitään väliä.

Olen lähiaikoina käynyt paljon keskusteluja ihmisoikeuksista, feminismistä ja raiskauskulttuurista. Olen ollut toisinaan raivoissani sepityksistä ja tietämättömyydestä ja aivopesusta, joihin tämä yhteiskunta on hukuttautunut. Tarvitsin sille jonkinlaisen ulospääsyn, joten tein tämän.

Bitch please

Minä hain tänään yliopistoon mutta oikeastaan en haluaisi kirjoittaa siitä, koska voi olla että vähän romahdan jos saan hylkäyskirjeen. Se nähdään sitten, ensin täytyy tehdä ja valita näytetöitä ja lähettää ne ja kirjoittaa essee ja muita papereita ja vain jännittää. Kestää sitä jännitystä ja ahdistusta ja mikäli en pääsekään sisään, täytyy kestää vuosi töitä ja yrittää uudelleen. Tämä on nyt sellainen asia mitä oikeasti haluan, en näitä välivaiheita ja päivientäyttämisiä. On parturikampaajan ja perhepäivähoitajan ammattitutkinnoista varmasti paljon hyötyä viiden ja puolen vuoden kandi ja maisteriopintojen ohella, kun töitä on kuitenkin pakko tehdä.

Minä luulen, että vaikka saisin hylkäyksen, muuttaisin silti siihen kaupunkiin missä tuo yliopisto on ja yrittäisin saada sieltä töitä. En jaksa enää olla täällä, haluan muualle. En sitten tiedä haluanko pois tästä tilanteesta vai itsestäni. 

Minä annoin sen kuulla ettei sovinismi ole "hauskaa kiusoittelua", sanoin että se on alistamista ja nöyryyttämistä, ettei tällä vuosituhannella naisen paikka ole hellan ja nyrkin välissä. Se kun nainen vastaa nasevasti takaisin autotalleista ja matolla nukkumisesta harvoin on muuta kuin puolustautumista omaan vapauteensa kohdistuvaan hyökkäykseen, vaikkei sitä siinä hetkessä tajuaisi.

Olin ihan rakentava ja nätisti sen sanoin, ei olisi tarvinnut kun se pyöritteli vain silmiään. Olisin voinut olla kiukkuisempikin, varsinkin kun sanoin sille siitä sen rasismista. Se yrittää selittää että ei se ole rasisti, on sillä niitä "tummaihoisia" ystäviä. Minä katson sitä ja sanon "vitun saatanan neekeri." Niin se huusi televisiolleen kun joku oikea ei voittanutkaan skicrossia ja minä lähinnä tuijotin sitä silmät ymmyrkäisinä. Se ei katso minua kun sanon ettei minulla ole väliä jos se ystäviensä kesken sitä sanaa jakelee, jos niiltä kerran on tullut okei, mutta yhdyskunnallisesti 'neekeri' on kääntynyt loukkaavaksi sanaksi valkoisen suussa. Se ei katso minua, hymisee vain hmm-m sillä lailla alentavasti ja minä siemaan chai-latteani etten heitä sitä sen naamaan.

Lopuksi kuitenkin halataan ja huokaisen helpotuksesta, että pääsin tuostakin eroon.

Illalla se sekoilee kännissä vielä facebookissa ja minä lähinnä luen että se kehottaa minua vaan etsimään sitä helvetin yksisarvistani, en ikinä tule kyllä löytämään.

Juu, hyvä rupuisen suomenhevosruunan on siinä päätään kännissä aukoa.

Leivoin myslivadelmakuppikakkusia ja nyt teen niille ruusukuorrutuksen. Niitä voin syödä odotellessani Prinssi Valkoista.

Haru ja Miki keskustelee rasismista

Haru: Go to sleep you oh you. G night

 

Miki: i'm going i'm going

just not tired.

 Same

aaand i was watching the american big brother episode with all the racism.

and it lasted for TWO HOURS

and those girls should be slapped.

Didn't watch the thing but it sounded pretty incredible how they treated her

yeap

I don't understand racism do u write it like that racism

Though I am prejudjiced over swedish folks...

 But I count that as a Finn thing

yeah it's racism. i dont get it eather.

it is.

it's been woven in to us.

like treeroots.

all wonky.

:D:D

But it's more like rivalry

yeah, there is a difference.

it's likebetween two cities or hockeyteams

But to think that some folk are different 'cos their skin is darker

Or something less

Don't make sense

yeah. how can u justify being mean to someone for that kind of a reason?

u know, i hate you 'cos you got a big nose.

It's all very strange

that's it. that's the reason.

 Oi

i don't like your nose. hide it.

My nose isn't that big

it makes me have nightmares.

*runs away sobbing*

and because your nose is soo huge, my life sucks and i don't have a job

and that's also the reason for the on coming apocalypse.

With these thoughts I leave and bid you good night madame

just sayin'

Yes... I shall now rest my weary head, thus it's filled with evil plans of destroying the world as it lays

Mwaha

mWAHA

MWAHAHAHAHAHAHAHAHAAAHAHAAAAAA

yes yes.

just go rest you big ass nose.

and give us one night to live.

I just might be feeling as generous to give you one last night. Then after you shall fear the revenge of me

And my big ass nose

Btw I got to beating alduins ass at skyrim

And sucked

So freaking bad

I died like ten times before I decided to try it later

sounds fun.

You is kind, you is smart, you is important

Minä vihaan sellaisia Positive Thinking -päivityksiä facebookissa. Sellaisia kun kaverit jakaa kuvia joissa lukee täysin tyhjänpäiväisiä asioita, kuten "rakasta itseäsi koko sydämestäsi" ja "elä joka päivä täysillä" tai "löydä syy hymyillä tänäänkin". Sellainen saa minut vetämään naamani ruttuun ja rullaamaan alas niin nopeasti kuin suinkin tietokone sallii.

Minä en pidä siitä että minua kehotetaan olemaan onnellinen, varsinkin silloin kun olen kivuliaan tietoinen siitä, etten ole. Ja luulen etteivät niitä postaavat ihmisetkään ole oikeasti, sen takia he tuntevat pakonomaista tarvetta vakuutteluun.

Minä silti uskon siihen, että ihmisen pitäisi opetella rakastamaan itseään. Koska tottahan se on, että suurimman osan meistä täytyy se opetella, kun se ei tule luonnostaan. Siihen minä en kuitenkaan usko, etteivät muut voisi rakastaa sinua, jos et itse rakasta itseäsi. Se on itse asiassa oikein hyvä asia ihmiselle, joka vasta opettelee, jos lähellä on joku näyttämässä esimerkkiä. Joku joka voi kertoa mitä rakastaa sinussa, jotta voit itsekin löytää ne asiat joita rakastat itsessäsi.

Minä uskon siihen, että ihmiselle on tärkeää elää joka päivä. Haluaisin huomauttaa, ettei eläminen ole niitä kohokohtia, niitä suuria hetkiä kuten kumppanin löytäminen tai työn saaminen tai kallis matka Balille. Eläminen on sitä että nukkuu, syö ja liikuttaa sormiaan. Sitä että sitoo kengännauhat ja tekee voileivän, jossa on päällä sitä mistä itse pitää. Se on sitä että istuu alas ja katsoo telkkarista mitä haluaa, tai on tietokoneella sen verran kuin kehtaa. Sitä että kastelee kukat tai ei.

Ne isot asiat, Hetket, tekevät kyllä elämästämme mielekkäämpää. Ne helposti toimivat merkkipaaluina niin eteenpäin kuin taaksepäin. Ne ovat usein niitä asioita, jotka jäävät muistiin, niitä joita eniten muistellaan. Mutta joskus ne ovat niitä pieniä asioita. Minä muistan kuinka ajelimme leikkimopoilla pitkin käytävää lapsena. Miksi se on niin tärkeä muisto? Se oli silkkaa arkipäivää silloin, mutta muistan sen silti hämmästyttävällä tarkkuudella. Ne on niitä tärkeitä asioita.

Tiedättekö ne Hetket, joita sattuu täysin vieraiden ihmisten kanssa? Kun vain kävelet ohi ja katseet kohtaavat ja koittaa ihmeellinen salainen hetki. Niitä ei tule kovin usein, luulen että siihen tarvitaan kaksi ihmistä, jotka ovat ihmeellisesti kytköksissä.

Viimeksi minulle kävi niin syksyn alussa, kun lähdin kuumeessa koulusta ajamaan kotiin. Minulla oli uskomattoman kurja olo, koska atk-opettaja ei ollut päästänyt minua luokkaansa ja olin varma etten pääse läpi kurssista.

Ajelin sitten sen puolen tuntia kotiin päin itkua tihrustaen, kunnes käännyin kotikadulle. Siinä oli jo viikon verran tehty jotain putkitöitä, mutta ennen siinä vain oli  ollut sellaisia keski-ikäisiä kaljuuntuvia kaljamahoja. Nyt siinä kykki jonkun verran nuorempi herra. Hassua on se, etten minä muista sen naamaa juurikaan. Muistan että sillä oli vaaleat hiukset ja pieni sänki. Täysin kirkkaasti minä muistan sen, kuinka hidastin kapeassa kohdassa, se nosti katseensa ja hymyili. Minä hymyilin automaattisesti takaisin ja sen suu leveni niin kirkkaaseen hymyyn, etten ole ennen toista nähnyt. Sillä oli siniset silmät ja minä vastasin sen ilmeeseen.

Sitten minä ajoin kotiin nukkumaan. Nykyään aina kun se hetki tulee mieleen, minun suuni vääntyy väkisinkin ylöspäin. En minä tiedä kuka se mies oli, enkä varmasti tule koskaan tietämäänkään, mutta tulen aina muistamaan sen hymyn ja sen Hetken.

Erilaiset kasvatustyylit

Aikuisjohtoinen kasvatus

Aikuisjohtoisen kasvatuksen omaavat vanhemmat uskovat oman arvovaltansa, elämänkokemuksensa ja ikänsä vuoksi voivansa alistaa lapsen tahtoonsa, tehdä tästä tottelevaisen ja nöyrän ihmisen. Aikuinen uskoo tietävänsä mikä lapselle on parhaaksi, mitä ja miten tämän tulee kaiken tehdä. Lapsen kanssa ei neuvotella, keskustella tai sovita, kasvatustyyliin kuuluu käskeminen, kuri ja mahdolliset rangaistukset.

Lapsi oppii hyvät käytöstavat, työnteon ja muiden kanssa toimimisen, mutta itsenäisyyttä ei tueta.

Tämä johtaa helposti negatiiviseen palautteeseen, syyllistämiseen ja moittimiseen, joka aiheuttaa lapselle huonon itsetunnon ja yliherkkyyden arvosteluille.

Lapsen voi olla vaikea tehdä omia päätöksiä, koska vanhemmat eivät ole antaneet sen opetteluun tarvittavia mahdollisuuksia. Lisäksi hän voi olla ihmissuhteissaan alistuva, hiljainen, pelokas ja/tai kuuliainen. Rangaistuksen pelko saattaa olla läsnä jokapäiväisessä elämässä.

Toisaalta lapsi voi myös purkaa huonoa oloaan kapinoimalla, joskus huonoin ja tuhoisin seurauksin, tai olla haluton kasvamaan aikuiseksi.

Lapselle ei ole annettu mahdollisuutta rakentaa omaa minuuttaan joka aiheuttaa lapselle henkisiä ja sosiaalisia ongelmia, jotka puhkeavat viimeistään teini-iässä.

Anna mennä -kasvatustyyli

Vanhempi ei ohjaa lastaan, jopa luopuu kasvatusvastuustaan. Syynä voi olla välinpitämättömyys tai vanhempien omat vaikeat ongelmat (mm. taloudelliset syyt, psyykkiset syyt, päihderiippuvuus, kypsymättömyys). Usein vanhempi ei kykene edes huolehtimaan lapsen perustarpeista, eikä opeta lapselle moraalikysymyksiä. Vuorovaikutusta vanhempien ja lapsen välillä ei juurikaan ole ja vähäkin on usein negatiivista.

Lapsi kärsii välinpitämättömyydestä ja voi kokea itsensä arvottomaksi ja epäkelvoksi. Tunteiden käsittely voi muodostua vaikeaksi ja hyväksyntää haetaan muualta. Joissain tapauksissa huonojen valintojen parista, mm. alkoholi ja huumeet voivat houkutella tuuliajolla olevaa nuorta.

Lapsi voi kokeilla rajojaan huonoin keinoin, aiheuttaen vahinkoa niin itselleen kuin ympäristölleen. Se voi näkyä huonona käyttäytymisenä ja sopeutumattomuutena, joka vaikuttaa koulu- ja jopa työelämään sääntöjen noudattamisen vaikeutena ja muiden huomiotta ottamisena.

Hyvin käydessä lapsi löytää perheensä ulkopuolelta aikuisen, joka edes osittain korvaa vanhemman roolia hänen elämässään.

Lapsijohtoinen kasvatustyyli ns. ”vapaa kasvatus”

Lapsi on perheen päällikkönä, komentaen vanhempiaan ja saaden tahtonsa läpi kaikessa. Vanhemmat toteuttavat lapsen jokaisen toiveen ja hemmottelevat lasta joka käänteessä hyvää tarkoittaen.

Vanhemmat eivät koskaan vaadi lapselta mitään, vaan kaikki esitetään kysymyksinä, ehdotuksina ja toivomuksina. Usein myös lahjomisella ja vastapalveluilla. Lasta ei haluta painostaa mihinkään, ja arvostamisen ja tukemisen periaate menee liian pitkälle. Vapaat kädet saadessaan lapsi tekee mikä eniten miellyttää: syö epäterveellisesti, nukkuu epäsäännöllisesti ja ottaa mitä haluaa.

Rajojen puuttumisen vuoksi lapsen on itse opittava mikä on oikein ja mikä väärin ilman aikuisen opastusta. Väärien valintojen seuraukset voivat olla pienelle lapselle liian suuret ja vaikeat käsiteltäväksi, ja lapsi kokee helposti vapaan kasvatuksen laiminlyöntinä.

Lapsi voidaan nähdä kodin ulkopuolella huonosti käyttäytyvänä, jakamisen ja odottamisen käsitteet voivat olla hänelle vieraita ja vaikeita.

Liiallisen hemmottelun tuloksena lapsi ei pääse kokemaan tarvittavia pettymyksen ja turhautumisen tunteita, jolloin pienetkin vastoinkäymiset voivat tuntua suurilta ja aiheuttaa ahdistusta ja masennusta. Pienellä ihmisellä ne helposti purkautuvat käyttäytymisongelmina ja raivokohtauksina, koska on kokenut siten saavan tahtonsa viimeistään läpi. Se aiheuttaa vaikeuksia hoito- ja kouluelämässä.

Lapsi on itsekäs, eikä ota muita huomioon.

Lapsen voi olla vaikea ymmärtää milloin tekee oikein ja milloin väärin, ja on tärkeää kertoa mitkä säännöt ovat. Aikuinen ei saa tuomita lasta vaan lapsen teon.

Ohjaava kasvatustyyli

Kasvattajalla ja lapsella on tasapainoinen kasvatussuhde, jossa aikuinen luottaa itseensä sekä lapseen. Kuunteleminen ja ymmärtäminen ovat tärkeitä osia kasvatuksessa ja lasta motivoidaan ja tuetaan tekemään oikein.

Vuorovaikutus on sujuvaa ja molemminpuolista ja aikuinen käyttää tarpeeksi aikaa lapsen kanssa. Aikuinen selittää lapselle asiat niin että tämä ymmärtää ja on aidosti kiinnostunut kuulemaan myös lapsen näkökannat.

Lapselle annetaan tämän taitojen mukaista vastuuta ja lapsi saa ratkaista pieniä, itseään koskevia asioita sekä tehdä pieniä valintoja.

Aikuinen selvittää lapselle säännöt ja rajat sekä niiden syyt pyrkien johdonmukaisuuteen, jolloin lapsi itsekin näkee asian laidan. Näin lapsikin hyväksyy säännöt, oppii näkemään syyn ja seurauksen ja ottamaan muut huomioon.

Lapsi on tasa-arvoinen, mutta aikuinen muistaa roolinsa kasvattajana ja oman vastuunsa. Vanhempi toimii lapsen roolimallina elämän kaikissa osapuolissa, niin hyvissä kuin huonoissa asioissa.

Luottamussuhde aikuiseen lisää lapsen hyvää itsetuntoa ja omanarvontuntoa, hän oppii luottamaan itseensä ja muihin ympärillään ja uskaltaa kokeilla uusia asioita. Lapsella on lupa myös epäonnistua ilman arvostelua tai nolaamista.

Aikuinen sopeutuu kasvavan lapsen tarpeisiin. Riitatilanteissa ratkaisua etsitään keskustelun ja kuuntelun avulla yhdessä ja itsenäisesti.

Tavoitteena on lapsen itsenäinen ja turvallinen kehittyminen häntä tukevassa ympäristössä. Lapsesta kasvaa tasapainoinen, elämästä kiinnostunut, yhteistykykyinen ihminen.

Oma kasvatukseni

Omat vanhempani ovat käyttäneet nähdäkseni jokaista neljää eri tyyliä tarpeen tullen. Ohjaavaa on ollut enimmäkseen joka päiväisessä arkielämässä sekoittuen lievästi anna mennä -tyyliin. Vanhempani olivat paljon töissä ollessani pieni, jolloin meidän piti huolehtia itse itsestämme. Saimme kuitenkin tietyt rajat vapaudellemme, kotiintuloajat ja ruokailuajat. Laput piti jättää tai vanhemmille soittaa jos johonkin tuli lähdettyä.

Asioista keskustelu ei ole koskaan kuitenkaan kuulunut perheemme kulttuuriin ja sen olenkin joutunut itsekseni opettelemaan kantapään kautta kasvaessani. Toisaalta hoivaa ei ole meidän perheestämme koskaan puuttunut.

Siinä on essee jonka opettajalle kirjoitin. Inhottaa nämä tehtävät, minusta ne ovat koulumaailmaan liian henkilökohtaisia ja siksi minä ainakin kaunistelin. Luulen että suurin osa ihmisistä kaunistelisi näissä asioissa. Seuraavaksi on jonossa etiikan essee, jossa pitäisi kertoa omia arvojaan ja minusta se on inhottava ajatus kertoa niistä opettajalle.

Tämä on taas niitä asioita joita en itsekään oikein ymmärrä, muutoin kuin omat asiani pidän sellaisina kuin haluan. Ehkei angstibloggarin kuuluisi sanoa noin, koska se nyt sotii tätä koko periaatetta vastaan, mutta minä en näekään näiden lukijoita joka päivä, tai oikeasti keskustele teidän kanssa ihan oikeasti. Minun ei tarvitse kärsiä teidän tuomioistanne (vaikka olenkin sen verran yliherkkä että niin teen), eikä minun tarvitse kohdata sitä päivittäin.

Koristelu ja valikoivuus ovat siis minun koulumaailmani pääsanat juuri nyt.

Päätä särkee kun itkee koko yön

Tässä on nyt mennyt eilinen ja tämä päivä persiilleen, niin että retkahdin mahdollisesti taas pidemmän tauon jälkeen ja tulin tänne synninpäästölle. Jotkut ihmiset osaavat olla todella paskamaisia, ja minä osaan olla yliherkkä. Toisaalta onpa otollinen hetki kirjoittaa aiheesta, joka on pyörinyt päässäni jo jonkin aikaa. Olen vain vähän paininut sen kanssa etten anna tähän väärää kuvaa, mutta luultavasti en onnistu.

Tässä tulee nyt viiltelyyn liittyvää asiaa ja aika pitkä teksti, joka ei välttämättä ole ihan kaikkien kuppi teetä. Jos yhtään olet utelias asiasta, lue kuitenkin ihmeessä, ja kysyäkin saa jos joku jää mietityttämään.

Aina kun olen Homssun kanssa tämä nousee mieleeni. Varsinkin kesällä kun topit ja shortsit tulee kaapista esiin, eikä paljaita käsivarsia saa piiloon kuin lämpöhalvauskuoleman uhalla.

Sekin viiltelee ja luulisin että jopa aktiivisemmin kuin minä, mutta sen arvet ovat aina ohuita, eivätkä niin pitkiäkään. Sellaisia mitä itse kutsun pintanaarmuiksi, vaikka oikeasti ne ovat kai jo haavoja. Silloin kun minä teen sellaisia, teen niitä paljon ja päällekäin, niin että ne luovat laajan verkon reiteen, joka kirvelee ja sattuu koko seuraavan yön ja päivän. Mutta minä teen niitä aika harvoin, silloin kun kipu on tärkeämpää kuin jälki.

Minulla on viiltely lähtenyt useamman kerran vähän lapasesta kai, sitäkään en oikein osaa (lue: halua) myöntää. Jo viiltelyn alkuvaiheissa koin suorituspaineita, siitä etten ole siinäkään tarpeeksi hyvä. Yläasteella huolestuin siitä että jos joku näkisikin minun jälkeni, ei minua otettaisi vakavasti vaan joutuisin niiden 'huomiohuorien' lokeroon. Kukaan ei niitä kyllä silloin nähnytkään, turhaan huolehdin, mutta se ei silloin auttanut kun teinihormoonit huutavat etten osaa sellaistakaan tehdä. Sekään ei auttanut kun kävin juttelemassa hoitajapsykologien kanssa ja ne eivät ottaneet minua tosissaan kun olin leikannut ison hakaneulan ulos käsivarrestani kynsisaksilla.

Pahinta oli kun koulussamme alkoi kiertää sivusto, johon itseään viillelleet ihmiset postasivat kuviaan. Kolmetoistavuotiaan aivoilla sitten tuijottelin kuvia kokonaan avatuista käsivarsista ja jaloista, niitä en kyllä ikinä unohda. 

Hassua sanoa, mutta viiltely on vähän kuin anoreksia, siihen jää koukkuun ja aina haluaa parempia tuloksia, koskaan ei ole tarpeeksi hyvä. Usein ne kulkevatkin käsi kädessä, mutta minä olen liian laiska sairastuakseni anoreksiaan ja liian monta bulimiaterveystietotuntia läpikäynyt aloittaakseni sitäkään rundia. Minä pidän hampaistani.

Joka tapauksessa, kaikki se on johtanut siihen että minulla on arpia ympäri kehoa; vasen käsivarsi, oikea reisi, pohkeet, lonkat, vatsa ja muutama muu paikka. Pisin arpeni on viisitoista senttimetriä pitkä ja puolitoista leveä, levein kaksi ja puoli senttiä, pituudeltaan seitsemän senttiä. 

On niitä pienempiäkin, sen verran että käteni ja jalkani näyttävät siltä kuin olisivat käyneet paperisilppurin läpi. Harvoin lopetan viiltelyn ennen kuin olen tyytyväinen tulokseen, koska tärkeintä viiltelyssä minulle useimmiten on jälki, minä tarviten sen paksun, pinkin arven joka jää koholle vielä seuraavaksi kolmeksi vuodeksi. Koska minun täytyy muistaa. Muistaa että minuun on sattunut tai joku on satuttanut minua, muistaa että olen ollut vihainen itselleni, että olen ansainnut sen, että joku toinen on ansainnut sen. 

Lisäksi minulla on aina viiltelyn jälkeen tyhjä olo, sellainen robottiolo, ettei millään ole väliä, minulla ei ole väliä. Se auttaa hoitamaan arkirutiinit loppuun niinä päivinä kun muuten makaisin lattialla pallona haukkomassa henkeä.

Viiltelyhän vapauttaa endorfiiniä, joka vaikuttaa kipulääkkeen tavoin ja tuo ilmeisesti myös joillekin mielihyvää. Itse en sitä ole kokenut, ainakaan selkeästi.

Minä en enää jaksa juuri peitellä arpiani, ne ajat ovat ohi. Ainoastaan tuoreiden haavojen paranemisajan heitän pitkähihaista niskaan, mutta muuten en vaivaudu. Jos ne häiritsevät jotakuta, se on hänen ongelmansa eikä minun. Minä olen sitä mieltä, että ne ovat osa minua aivan yhtä lailla kuin ulkonevat kulmahampaani. Kalliilla hoidolla ne saisi molemmat korjattua, mutta miksi hitossa minä niin tekisin - siis sen lisäksi etten ole miljardööri.

Joissain asioissa kylläkin pistän ihan suosiolla pitkähihaisen päälle oman etuni vuoksi, esimerkiksi silloin kun käyn lapsia kaitsemassa. Lapsethan eivät välitä paskaakaan, korkeintaan kysyvät jotta mitä noi on? ja siihen minä vastaan ihoa tai arpia. Sitten ne kohauttavat olkiaan ja asia on sillä selvä ja jatketaan merirosvoilua. Mutta kun lapset kertovat kyllä aikuisillekin ihan samanlaisella huolettomuudella, ja vanhemmat osaavat olla vähän hulluja. 

Lisäksi parturikampaamossa pidin useimmiten 2/3hihaisia, koska siltä osalta vain sisäranteessani on noita suoneenasti-arpia, ja nekin ovat jo hopeaisia. Kahvilassa menee ihan t-paidat ja taidemallina kekkuloidaan bikineissä.

Mutta pääasia on etten minä häpeä niitä, salaa olen toisinaan vähän ylpeäkin. Ne muistuttavat siitä kuinka paljon olen kestänyt ja vieläkin porskutan. Välillä vähän huterasti, mutta porskutan kuitenkin.

Ja suurin osa ei edes välitä paskaakaan. Tämä on aika tärkeä asia, jonka haluaisin nyt tehdä selväksi; hyvin harva välittää paskaakaan. Yhtä harva niitä edes huomaa tai kiinnittää mitään huomiota. Ja jos huomaakin, niin teeskentelee ettei näe, ja se käy minulle aivan hyvin. En minäkään tuijota niiden käsivarsia.

Minä en kannusta ketään viiltelemään ja toivon että jokainen ihminen on minua fiksumpi ja tajuaa ettei itsensä vahingoittaminen ole kilpailu omaa kroppaansa tai ketään muutakaan vastaan, eikä koskaan hyvä ratkaisu. 

Jos kuitenkin olet tähän hölmöyteen jo eksynyt etkä osaa, halua tai muuten koe kykeneväsi lopettaa, haluaisin kertoa muutaman pointterin näin yli kymmenen vuotta 'harrastaneen' suusta, ihan vain tehdäkseni asian turvallisemmaksi (juu voi luojat, siinähän yrität):

- Aina desinfioi kaikki käyttämäsi välineet sekä iho. Näin vältät tulehdukset jotka voivat olla jopa hengenvaarallisia hoitamattomina.

- Älä käytä samaa terää kahta kertaa peräkkäin, ja hankkiudu niistä turvallisesti eroon.

- Käytä sanitaarisia sidontavehkeitä, niitä saa hyvin helposti ostettua apteekista ihan ilman kysymyksiä.  Ne löytyy usein sieltä laastareiden läheisyydestä. Kaiken maailman vessapaperi- vanulappuhörsötykset eivät ole hyväksi, ja voivat nekin johtaa tulehdukseen. Aina käytä tuoreita ja uusia sidetarpeita.

- Tämä nyt on minulta täysin tekopyhää sanoa kun en sitä itse noudata, mutta aina mieluummin viiltele vaakatasoon, sillä lailla on paljon pienempi mahdollisuus osua suurempiin verisuoniin.

- Jos nyt sitten satutkin menemään liian pitkälle, mene sinne ensiapuun. Ne voivat olla siellä kylmäkiskoisia ja jopa ilkeitä ja niitä vituttaa että sinne tulee ihmisiä jotka ovat itse itselleen sellaisia aiheuttaneet, mutta niiden tehtävä on auttaa sinua ja parsia takaisin kokoon. Ja eipä siitä ole haittaakaan että kyrsiintynyt hoitaja tyrkkää käteesi kasan hae-idiootti-apua -pamfletteja.

- Niin ja sitten tärkein tietenkin on että kerro asiasta jollekin ja voi olla että jossain vaiheessa et enää koe viiltelyä edes tarpeelliseksi kun voit puhua asiasta. Mieluummin ihmiselle siis, koska vaikka Memer hyvin usein on samassa huoneessa kanssani, se ei osaisi tehdä mitään muuta kuin tapittaa minua jos pyytäisin sitä heittämään minut terveyskeskukseen kun olen kuolemassa verenhukkaan.

- Ja haluaisin vielä mainita että aina voi kokeilla niitä korvaavia menetelmiä, mutta itse koin että ne ovat pelkkää paskaa. Lopettaminen on helpointa silloin kun et vain tee sitä. Itse menen useimmiten nukkumaan.


-----

Ja tervetuloa uusi lukija!

How to Really, Really Piss Off the Westboro Baptist Church

This just made my day.

Kesäpäivä ja selluliitti

Eilen oltiin koko päivä saaressa ja uitiin ja saunottiin Harun kanssa päälle kolme tuntia. Ensin mentiin kilpaa vastakkaisen saaren rannalle heittelemään leipiä, mutta loppujen lopuksi se oli lähinnä lillumista ja taivaan tuijottelua kahden saaren välissä. Memer uiskenteli meidän kanssa ja naurettiin kun iskä totesi että se näyttää ihan lutra lutralta.

Se oli sellainen päivä kuin jokaisen täydellisen kesäpäivän kuuluisi olla, otin jopa aurinkoa pari tuntia enkä palanut. Sen sijaan että olisin tosin yhtään saanut väriä pintaani, olen nyt miljoonan uuden pisaman ylpeä omistaja. Se ei niinkään haittaa, pisamat ovat hassuja.

Viikonloppuna olin häissä tarjoilemassa (juu, teen sitäkin välillä) ja siellä oli vieraana yksi edellisistä misseistämme. Se oli pitkä ja laiha kuin luuranko ja pelkäsin että se kaatuu vielä korkeilla koroillaan ja rikkoo omat luunsa. Jos on simpsoneita katsonut niin se oli niitä ihmisiä jotka katoaa kun ne kääntyy sivuttain.

Tuli taas herätys siitä kuinka sekaisin nykyihmisen kauneusihanne on, kun näemme aliravitut ihmiset kauniina ja himoittavina, vaikka sen oikeasti nähdessä alkaa kaikki hälytyskellot soimaan. Kaunis naama sillä naisella on, sen ei käy kieltäminen, mutta itse en sellaista naista haluaisi viereeni nukkumaan, joka tuntuisi olevan lähinnä täynnä kovia kulmia. Vaarallista touhua, siinähän voisi silmä puhjeta sen lonkkaluuhun.

Tuo laihuushan on lähinnä naisten luoma ihanne, suurinosa miehistä (ainakin omien tiedustelujeni yksilöt) tykkää että naisella on jotain luittensa ympärillä, kukaan ei halua pelätä että hajottaa rakastamansa ihmisen pelkällä kosketuksella. Hemmetin hankala on luutaa halia, eihän sitä tiedä minne kädet pistäisi.

Liikalihavuus on sitten ihan oma lukunsa, mutta minä ainakin tunnen oloni seksikkääksi bikineissäni kun ne eivät roiku enää päälläni kuin henkarilla.

Drarry-ficci jota olen tässä lukenut Game of Thronesin kolmoskirjan lomassa, tänään luin loppuun ja vieläkin kiemurtelen kaikesta söpöilystä.

A Tale of Woo kirjoittanut Veritas03

Existential Crisis

Välillä minä menen niin pitkälle että mietin mitä järkeä tässä kaikessa on. Elämässä siis.

Ei en ole humalassa, kestä vielä hetki.

Siis täällä ollaan ja ainoa asia mitä täällä tehdään on eletään. Ja useimmiten se on sinun valinnoistasi kiinni onko se sellaista semimukavaa elämää. 

Ajatus siitä että elämäni tulee melko lailla olemaan siinä että käyn vähän kouluja, sitten työskentelen saadakseni rahaa jonka avulla pysyn hengissä ja jolla voin sisustaa kotini kauniisti ja ostaa esineitä jotka tekevät minut hetkellisesti onnelliseksi saa minut tuskastumaan.

Sitten minä ehkä saan joskus lapsia ja kasvatan ne käymään tämän kaiken saman läpi ja kuolen pois.

Siinä se on suunnilleen. Ja on myönnettävä että ennen kuin tajusin tämän minä todella odotin jotain. Ei niin hajuakaan että mitä, mutta että ainakin jotain. Se on vähän sellainen ajatus kuin; jaa tässäkö tämä nyt sitten olikin.

Ja kun se on siinä, se on kaikista - en nyt sanoisi murskaavinta, mutta suurin tosiasia joka on koskaan tullut minulle eräänlaisena Ahaa-elämyksenä litsarina päin naamaa.

Haluaisin tehdä jotain sellaista josta saisin sen tyydytyksen elämääni, kuten tehdä töitä kehitysmaissa. Jotain jolla olisi väliä. Koska jos minä nyt vain olen täällä ja olen tässä, päädyn kuitenkin siihen kerrostaloasuntoon ja työskentelemään kolmen sermin sisään. 

En minä halua elää sellaista elämää. Minun elämäni on suurimmaksi osaksi ollut niin mitätöntä, juuri sellaista kuin kaikkien ihmisten on. Me olemme kaikki niin mitättömiä. Sanonko sen vielä kerran? M i t ä t ö n.

Minä en ole edes lapsena kuvitellut itsestäni mitään suurta. Siinä missä useimmat lapset haluavat olla tähtiä ja prinsessoja ja presidenttejä ja palomiehiä ja poliiseja niin minä en ikinä halunnut olla mikään. Ystäväkirjoihinkin joko jätin kirjoittamatta toiveammatin tai sitten raapustin että parturi-kampaaja, koska jostain syystä luulin että niin tyttöjen kuuluu tehdä.

Kaikkein ahdistavinta on se, minkä kuuluisi olla vapauttavinta: voisin olla ihan mikä haluan. Siis realiteetin rajoissa kuitenkin, minusta ei ikinä ihan rakettitieteilijää kuitenkaan tulisi.

Mutta kun en minä tiedä mikä minä haluan olla isona, joka johtaa öiseen lattialla makoiluun ja tyynyyn kirkumiseen ja tumblrin tuntikausien aivottomaan selailuun.

Niin siis, en tänäänkään siivonnut.

En tykkää istua rannalla

Näin unta että olin Tyrion ja nojasin suureen mieheen, ja tunsin oloni turvalliseksi. Sitten meidät kutsuttiin sotaharjoituksiin ja tajusin että tämän unen olen nähnyt ennenkin. Seisoimme rivissä, kaikki miehet meidän mummilan eteisessä, koska viime kerralla kellarissa oli kylmä ja huusimme sotavalan. Siitä en muista kuin että jos on taas kokoonnuttava, on paljain jaloin saavuttava ----- aukiolle. 

Sitten lähdimme sotaan. Minua ammuttiin viidesti, ja joku katkaisi kaulani.

Heräsin ja muistin miksen ole ketipinoria syönyt vähään aikaan. Se tuo mukanaan nämä unet, jotka joskus sekoitan todellisuuteen, se tuo mukanaan pökkyräisyyden, sen etten pysty pitämään silmiäni auki.

Eilen yöllä minä mietin, miten hassuja eläimet ovat. Siis lisääntymismielessä, miten jotkut niistä ovat samanlaisia kuin ihmiset ja sitten toiset eivät. 

Esimerkiksi koirarotuja on tuhansia ja jokaisen koirarodun voi risteyttää keskenään, on mahdollista jalostaa täysin uusi rotu, jos niin haluaa. Kaiken lisäksi sekarotuiset koirat ovat paljon terveempiä kuin moneen otteeseen jalostetut, ns. puhdasrotuiset koirat.

Hevonen ja aasi tuottavat muulin. Mutta suurin osa muuleista ja muuliaaseista on steriilejä. Koirat harvemmin.

Kaikki 'ihmislajit' voivat hommailla keskenään ja synnyttää useimmiten jopa suloisempia lapsia kuin sisällä omassa 'lajissaan'. Sekin on sukurasitteiden syytä, ihan samoin kuin jalostettujen koirien.

Kukaan tuskin kuitenkaan saisi muurahaiskarhua ja oravaa luomaan jälkikasvua, vaikka se olisikin kieltämättä mitä mielenkiintoisin hybridi. Ja kuinka monta erilaista ja yhä enemmän erikoista eläinlajia maapallolle syntyisi, jos kaikki eläimet pystyisivät risteytymään keskenään? Ei olisi enää vain leopardeja ja leijonia, vaan olisi leopaneja tai leipardeja. 

Mutta ihan itsessäänkin suurin osa maapallolla olevista eläimistä ovat todella outoja kun niitä miettii liikaa. Meinaan vaan että kamelilla on kaksi kyttyrää, joihin se varastoi kilo kaupalla vettä. Lisäksi kamelilla on kahksi paria silmäluomia, joista toiset se voi laittaa kiinni ja silti nähdä, mutta ne suojaavat silmää hiekalta. Käärme poistaa leukansa paikoiltaan voidakseen niellä saaliinsa. Lehmällä on neljä mahaa ja jokaisella niistä on oma tärkeä tehtävänsä. Ja ihmiset käyttävät vaatteita, kun kaikki muut lajit ovat vain onnellisina alastomia. Tietenkin meille saattaisi tulla vähän vilu talvella, mutta kesällä ei tarvittaisi.

Jaahas, nyt kun olen paljastanut tarpeeksi outouttani, menenkin syömään Ben & Jerry'siä suoraan purkista.

Linkkivapa ja nettikoukku

Mikä on ensimmäinen asia jonka teet kun tulet kotiin?

Minä avaan tietokoneeni.

Tiedän että minulla on tietokoneriippuvuus, siihen ei tarvita ainuttakaan testiä tai kyselylomaketta. Olen tätä ikäluokkaa joka katsoi ihmetyksellä tietokoneiden kehitystä ja internetin kasvua. Nuorempina oli supercoolia pelata Lara Croftia ja Quakea iskän tietokoneella tunteja kavereiden kanssa, sitten meille kolmelle sisarukselle tuli jaetut tietokoneajat kun norkuttiin Habbo Hotellissa. Onneksi meillä oli jo todella varhaisessa vaiheessa kaksi pöytäkonetta, muuten olisi syntynyt helvetinmoinen valtataistelu. Nettiin nuori tutustuu nopeasti, varsinkin siihen maailmanaikaan. Tällainenkin syrjäytynyt napero oppi äkkiä isosiskoltaan, joka oli löytänyt kavereidensa kanssa ties mitä jännittävyyksiä. Silloin joskus me tehtiin jopa omat nettisivut, se oli virtuaalitalli, oikein kunnon heppatytöt ja puskajuntit.

Heti kun löysin Harry Potter fanfic-maailman olin myyty sille tielle. ii2 oli toinen löytö joka vei yhtäkkiä hurjasti aikaa, sitä seurasi Galleria ja ht.net oli foorumien kiistaton kuningas.

Nykyään aikani menee suurimmassa määrin Youtubessa, Bloggerissa, Facebookissa, HPff:ää lueskellessa, Wikipediassa tutkimassa sekä erillisillä taidesivustoilla. Niin pieni on maailmani. En ole erityisen tunnettu missään, vaikka suurimman osaa elämästäni olen täällä viettänytkin, osaan olla anonyymi niin internetissä kuin oikeassakin maailmassa. 

Minun oikea maailmani vain tuntuu toisinaan olevan tämä ruudun tämän puoleinen paikka. Täällä kaikki on helpompaa, hauskempaa ja selkeämpää. Löydät kaiken mitä haluat tietää vain muutaman napin painalluksella, seuraa yhtä helposti. Seuraa joka on aamukolmelta samalla aaltopituudella ja kiinnostunut samoista asioista, paljon helpommin kuin ulkona. Oikeastaan minun kohdallani miltei sataprosenttisesti helpommin. Esimerkkinä lauantainen baarireissu; kaljupäinen, lyhyt ja tanakka mies vaati väkisinkin päästä juttusilleni. Annoin sen ostaa minulle juoman ja tanssia minun ja kaverini kanssa. Kun sitten menin tupakalle niin se seurasi perässä kuin hyvä lakeija tekee. Väistämätön kysymys; no mitäs sä vapaa-ajallas teet?

No mä enimmäksee luen ja sit oon tietokoneel, minä vastaan ja katson huvittuneena sen naamaa.

Siis ihan kirjoja vai?

Voi pyhät, mikseivät nuoret ihmiset lue enää kirjoja? Sen suusta sana kuulosti kuin täysin vieraalta esineeltä, antropologiselta käsitteeltä lapsen suusta. Ala siinä sitten keskustelemaan omasta näkökannastasi Hal Duncanin Vellumista (jota luen muuten tällä hetkellä enkä pidä pätkääkään, kirjoitan arvosteluni siitä tänne parissa päivässä kunhan saan sen loppuun), kun toinen ei edes tiedä ettei kirja ole sama asia kuin pokkari.

Sen takia minä rakastan internettiä, voin käydä täällä älyllisiä väittelyitä asioista joista olen itse kiinnostunut, mistä osaan puhua ja mistä omaan mielipiteitä. Vaikka internet sisältääkin miljoonittain täysin naurettavaa ja hyödytöntä sisältöä, löydät niin paljon älyllisyyttä ja mielenkiintoa herättävää asiaa, ettei sille vain voi kääntää selkäänsä.

Kaikki tuttuni, joihin olen minkäänlaisessa yhteydessä löydän facebookista. Sieltä löydän myös noin 95 muuta henkilöä jotka ovat halunneet lisätä minut kaveriksi, vaikkeivät edes selvinpäin minua kadulla tervehdi. Se on vähintään yhdeksänkytäviisi 102 hengestä. Ja olen nyt tullut niihin termeihin, että nämä loput seitsemän henkeä lasken kai kavereikseni, koska he sentään toisinaan kysyvät perääni vaikka olisivatkin selvinpäin.

Ja sekin noin kerran kuussa.

Joten voiko minua muka syyttää siitä, että vietän mieluummin kymmenen tuntia tietokoneella, kuin istun yksin kahvilassa? 

Voiko minua syyttää siitä että istun ennemmin neljältä aamuyöllä tietokoneella kuin tanssin baarista toiseen? 

Mitä muuta elämässä muka on, kun siitä on riistetty ihmiset pois.

Memer, koirat ja koulutus

Memer on minun koirani. Rodultaan poika on kääpiömäyräkoira, mutta vain juuri ja juuri. Se on niin pikkuinen että melkein lasketaan kaniinimäyräkoiraksi, joka sen emokin on. Pentueen pienin, ja ainut jota ei oltu vielä kenellekään luvattu. Se ei haitannut, pentukehässä sen kaverina oli enää emo ja toinen emon värinen mustakultainen pentu. Vaikka minulla olisi ollut valinnanvaraa, pieni suklaanruskea pentu kirkkaanvihreine silmineen vei sydämeni heti. Siellä se istui puukehikossa kuluneella viltillä toisen pennun juostessa sen yli ja ympäri. Sitten minä ojensin sille käteni ja se kiipesi minun syliini. Minun pieni lapseni.

Sillä oli pehmeä vauvanturkki, suuret vihreänruskeat silmät ja pitkä, ruipelo vartalo jonka se pisti kerälle syliini kun istuin autossa ja ajoin äitin kanssa kotiin. Ensimmäisen tunnin se piilotteli eteisen jakkaran alla, toisen minun huoneessani selkäni takana kun nojasin lattialla nojatuoliini. Sitten se tuli sieltä esiin ja kiipesi taas syliini. 

Siitä sen nimikin tuli, Memer on Ursula LeGuinin hahmon nimi, ja se hahmo on hurjan rohkea. 

Papereita Memellä ei ole, sen ostin ihan vain ystäväkseni, minä en ole näyttelytyyppiä, vaikka minulle onkin sanottu että Memer pärjäisi kisoissa todella hyvin. Sillä on ideaalinen turkki, rakenne ja sen naama on niin nätti, että Isosiskon mies kutsuu sitä Pikkuprinssiksi. Sen kiharainen tukka kun tykkää liehua tuulessa, kun se seisoo kesällä kalliolla ja katselee ylväänä kadulle.

Memer on syntynyt 12.10.2009, ja on siis vähän päälle kaksivuotias.

Kun ostin sen, olin melko huonossa jamassa, vaikken tainnut ihan joka päivä sitä itselleni myöntääkään. Hoidin Memen kuitenkin hyvin, koulutin sen tulemaan luoksi ja istumaan käsimerkeistä, sisäsiistiksi ja olemaan syömättä lempikenkiäni. Kaikesta tästä huolimatta masentunut ihminen on usein heikko, ja minun tapauksessani joskus myös vähän arvaamaton. Koirat eivät pidä arvaamattomasta, viallisesta käyttäytymisestä, se on vastoin lauman käyttäytymiskoodia ja sellainen käytös kitketään ulos laumanjohtajan toimesta mahdollisimman nopeasti. Minulle ei edes laumanjohtaja osaa tehdä mitään, minä en osaa olla aina rauhallinen ja tyyni, itsevarma. Näin ollen minä en ole Memerin laumanjohtaja, sen kunnian saa äitini, ainakin niin kauan kuin asun kotona tai opin hallitsemaan tunteeni myös kodin sisällä enkä vain ulkopuolella. 

Minä rakastan Cesar Millania, sitä koirankouluttajaa siis. Tai en häntä, lähinnä hänen uskomatonta taidokkuuttaan ja rauhallisuuttaan. Hänen metodinsa ovat yksinkertaisia, toimivia ja sisältävät koko eläinkunnan järjestyksen maalaisjärjen. Minulle ne ovat olleet hyvin hyödyllisiä, Memer osaa hänen takiaan kävellä nätisti vieressä ja on kotona tasapainoinen vaikka minä olenkin vähän vähemmän. Minua on väkisinkin naurattanut nyt noussut hulabaloo siitä, kuinka Cesar hankkii kouluttamiensa häiriökoirien huomion näpäyttämällä koiria jalallaan. Siitä kuinka hän näpäyttää juuri siihen kohtaan missä on munuaiset tai jotain. Miettikääs nyt sattuisikohan koiraa enemmän jos sitä näpäyttäisi suoraan kylkiluille? En ole kertaakaan nähnyt että se koiria siellä potkiskelisi kuin jalkapalloa. Olen itse täysin fyysistä väkivaltaa vastaan mutta täytyy olla tarpeeksi järkeä päässään erottaakseen mikä on väkivaltaa ja mikä ei. Se että lyöt koiraa kuonolle on jo melkoisen monta astetta pahempaa kuin se että saat koiran hankkimisen tökkäämällä sitä kevyesti kylkeen. Minä kerran juttelin koirankouluttajan kanssa kahvilassa töissä ollessani ja hän sanoi että ei hyväksy koulutuksessa minkäänlaista väkivaltaa, mutta kuristaminen on kuulemma hyvin kätevää. Seisoin hetken silmät levälläni enkä ollut uskoa korviani. Verratkaahan siinä nyt sitten. Voi pyhät, koira ilmoittaa jos siihen sattuu. Minusta tuntuu ettei kukaan näistä yliaktivisteista ole todella katsonut Cesarin työtä. Jos koiraan sattuu, se pitää ääntä, ihan niinkuin mikä tahansa eläin. Oletteko koskaan kuullut kuinka ahdingossa oleva kani huutaa? Sellaista ääntä osaa pitää koirakin. Ei Cesar niitä koiria ilkeäkseen potki, eikä edes kovaa. Se napauttaa saadakseen huomion. Katsokaa yksikin video ja näette kuinka koiran huomio napsahtaa heti mieheen. Se on uskomatonta. Se miten yksi ihminen voikin käsitellä koiraa niin, siinä täytyy ymmärtää niin paljon. Minun kohdallani se on osoittanut todella käteväksi, koska Memer on niin lyhyt. En ikinä ehtisi alas ajoissa saadakseni sen huomion, en tällä lonkkavialla kun jokainen kyykky on työtä.

No nyt meni niin ihkutukseksi että. Mutta mitä voin sanoa, ihailen häntä ja hänen lahjaansa. Jos kehtaisin, myöntäisin että omistan hänen kirjansa, ja että olen lukenut sen ja nauttinut siitä. Cesar Millan on opettanut minulle paljon koirista ja niiden käyttäytymisestä, kehotan jokaista koiranomistajaa katsomaan edes yhden jakson hänen ohjelmaansa, niitä tulee nykyään liviltä. 

Tosiaan on näitä ihmisiä, jotka oikeasti kuvittelevat että koirat ovat ihmisiä, ja sanonhan minäkin Memeä lapsekseni. Mutta en minä antaisi ihmislapsenikaan syödä herkkuja päivästä toiseen, haukkua ihmisiä keskellä katua tai purra ketään. En minä antaisi ihmislapsenikaan olla piloille lellitty läskikasa, joka pompottaisi minua joka suuntaan kuin kumipalloa. Maapallo olisi kaaoksessa, ellei täällä olisi joka laumaeläinlajille automaattisesti kehittynyt arvot, käytöstavat ja hierarkia. Tämä koskee niin ihmisiä, koiria kuin puhveleitakin.

Nyt järki käteen, kun useimmat ihmiset sellaisen omistavat.

Tervetuloa uudelle lukijalle! Toivottavasti et säikähtänyt.

There there baby, it's just textbook stuff

Nyt tuli talvi ja ennen kuin saan ladattua koneelleni kunnon kuvanmuokkausohjelman, on tämä blogi nyt tämän näköinen. Itken itseni varmaan uneen tuon ylätunnisteen takia, se kun ei enää ollenkaan sovi ja ottaapi päähän myös tämä blogin ulkoasunmuokkausohjelma, johon kuvani ovat liian suuria. Kyllä minä ne vielä pienennän, saattepa nähdä!

Olen ollut hurjan hiljaa jonkun aikaa, on ollut paljon asioita mietittävänä ja tekemiseen olen hukkunut aina kun en sitä ole parhaani mukaan vältellyt. Olen juossut museoissa, koulussa ja töissä. Terapiassa, tietokoneella ja voimassa pahoin vessassa, luulen että se johtuu stressistä. 

Eilen ja tänään olen jumittunut ajatukseeni omasta pettymyksestäni, itseäni, maailmaa ja ihmisiä kohtaan. Jokainen kai haluaa teini-iässä olla jo vanhempi, saada tehdä niitä upeita kiellettyjä asioita, olla itsenäinen ja elää omaa elämäänsä. Minulla on kaikille teini-ikäisille ikäviä uutisia: ihminen elää todella elämäänsä vain ikäluokasta vastasyntyneestä yläasteikäiseen, sen aikana tai viimeistään jälkeen tulee selville että maailma on oikeasti hyvinkin läpeensä mätä, vain harvat ihmiset ovat luottamuksen arvoisia ja vastuuta tunkee sisään ovista ja ikkunoista, usein jopa takasta. Kuulostanko katkeralta? Niin minun psykologisten testieni palautteessakin luki. 

Olin nuorempana hyvin yliherkkä ihminen, koin jokaisen pettymyksen kolmasti pahempana kuin ihminen joka omistaa järkeä päässään, näin itse näen asian. Nykyään olen jopa niin oppinut että tiedostan asian, ja suurimman osan ajasta en jaksa välittää. Sekään ei tosin hyvä asia ole, silloin se kaikki patoutuu sisään ja jonakin päivänä räjähdän kuin viidennen maailman ydinpommi. Hyvin rumaa. 

Jokainen pettymykseni on kolhaissut minua pahasti, jättäen minulle ikuisen kitkerän maun suuhun, luottamusongelman ja monta hyvää tekosyytä vihata maailmaa aina kun siltä tuntuu. 

Joskus istun lounastauolla paossa töitä kahvilassa, väsyneenä ja synkkänä ja mietin että onko se kaikki vain tätä? Töitä töiden perään, jokapäiväistä puurtamista kaksitoista tuntia päivässä ennen kuin pääset kotiin vain vajotaksesi koomaan television ääreen. Kun tunnen oloni oikein kurjaksi lietson sitä vielä ikuisella surkeudellani ystävieni välinpitämättömyydestä, ihan vain saadakseni itseni suuttumaan tarpeeksi että jaksan kipittää läpi tuulen ja tihkun takaisin lakaisemaan hiuksia lattialta, hymyilemään ja juttelemaan turhanpäiväisyyksiä.

Kun luen Jane Austenia en voi olla kuin toivomatta että sivut vain imaisisivat minut yhtäkkiä sisäänsä ja putoaisin alternatiiviseen universumiin, jossa minä olisin rikkaan perheen tytär, ajelisin ponivaunuilla suuressa puutarhassa ja viettäisin päivät lukemalla ja soittamalla pianoa.

Joskus mietin että pohjimmiltani olen vain liian laiska elämään.

Halailua edeltävä hyötyseksi

Kai täs ny on hyvä, minä mietin aamuyöstä kun makaan tutun miehen kainalossa. Se on kietonut kädet tiukasti ympärille ja hieroo sänkeään niskaani.

Mmm sä tuoksut hyvälle, se murmuttaa unisena hiuksiini, minä vain hymisen takaisin, vedän sen käden vieläkin tiukemmin rinnan päälle ja toivon että se nukahtaa kohta että itsekin uskallan. 

Se olo joka minulle tulee kun saan kuitenkin maata siinä kiinni toisessa on jotain sellaista euforiaa, jonka takia minä ihan kiltisti käyn läpi seksin joka sitä edeltää. Aika kurjaa ajatella sitä pelkkänä läpikäyntinä, mutta itse en ole koskaan todella nauttinut seksistä kenenkään kanssa erityisesti. 

Mikä minua seksissä kiehtoo on se valloitus. Olen täysi materialisti, keräilijä ja hamstraaja, ja harrastamalla seksiä ihmisen kanssa kerään hänestä tietyn osan itselleni. Omistan hänestä osan, kitken sen irti ja lokeroin taskuun päähäni nimilapun kera. 

Olen sitä mieltä, että pystyisin elämään nunnaluostarissa niin kauan kun saisin nukkua jonkun kainalossa aina silloin tällöin, en valittaisi yhtään. Ja kymmenen vuotta ilman ketään hujahtaisi ohi huomaamattani, vielä nopeammin arkussa.

Kuka jaksaa itkeä joka päivä

Minun on nyt pakko, koska itkin typeränä tämän takia koko eilisen illan. Eikä itkemisestä minun kohdallani tule mitään muuta kuin musta silmäkulma ja lievä aivotärähdys, joten en halua tehdä sitä tänäänkin - vaikka myönnän parkuneeni heti kun astuin ulos töistä ja istuin autoon, olen niin väsynyt. En osaa sanoa ei, menen huomennakin sitten kahdeksaksi töihin. Jaa mikä syysloma?

Niin että kun Anttu pisti minulle tällaisen viestin:

Anttu kirjoitti...

Kai kuitenkin tajuat että KELAn terapia on "once in a lifetime"-juttuja, ja se että olet sen nyt aloittanut myös tarkoittaa sitä, ettet enää koskaan elämässäsi saa rahallista tukea pääsi hoitoon. Että se onkin tarkoitus hukkua tunteisiinsa ja käydä maailman suurin myllerrys läpi, pitää uskaltaa päästää turvastaan ja repäistä se napanuoransa vihdoin irti. Jos et sano tuntevasi tyhjää, ei terapeutillasi ole koskaan mahdollisuutta auttaa sinua eteenpäin ja tuhlaat hänen ja sinun aikaasi sekä kansan rahoja, joilla olisi voitu auttaa jota kuta joka oikeasti on valmis tekemään töitä voidakseen paremmin. Niin, sitä ei voi lopettaa kesken ja juosta karkuun, se on nyt aloitettu joten kannattanee viedä se myös loppuun kunnialla.

Ps. Sossulta rahan hakeminen ei ole heikkoutta, jos sieltä jotakin saa irti, kannattaa tuntea ylpeyttä ja itsensä voittajaksi. Suurin osa sitä tarvitsevista kun ei ole siihenkään oikeutettuja.

Olen marttyyriluonne, ja totta kai minulle tuli heti sellainen olo että jokapäiväisiä ponnistelujani on nyt vähätelty. Sitten keskustelin iskän kanssa koulusta, eikä siitä seuraa koskaan mitään hyvää. Seuraavaksi olinkin sitten täysin vakuuttunut, että kyllä, olen täysin epäonnistunut yksilö ja velloin itsesäälissä ja inhossa sen verran että löin ja paruin itseni tainnuksiin. Päätäni on särkenyt armottomasti koko päivän.

Niin että haluan nyt pistää tähän vastauksen jonka Antullekin kirjoitin, koska minua häiritsee hirveästi jos joku muukin ajattelee noin, enkä halua sitä.

Nyt varmaan käsitit vähän väärin, mutta se on vaan minun syytäni kun en kirjoittanut tarpeeksi. Olen hyvin tietoinen ettei kela vain heittele niitä terapiarahoja ympäriinsä ja että tämä on minun tilaisuuteni ja siitä tulee ottaa vaarin.

Lisäksi olen ollut täysin valmis ottamaan apua vastaan viimeiset kaksi vuotta kun lopulta suostuin itselleni myöntämään sitä tarvitsevani, mutta minun on vieläkin vaikea puhua monista asioista, mikä koskee varmasti useaa ihmistä. Yksi niistä on tunteeni, ja vaikka toisinaan kuvailisin niitä olemattomiakin, jo se on askel eteenpäin että ymmärrän sellaisten tunteiden olemassaolon. Otan aina irti kaiken terapiakäynneistäni ja olen tehnyt paljon töitä voidakseni paremmin, koulutukseni valmistuminen ja työni todistavat sen. En siis koe tuhlaavani niin hänen kuin minunkaan aikaani.

Minun on vaikea lämmetä uusille ihmisille, ja uudella terapeutillani olen käynyt vasta alle kymmenen kertaa. Tähän verrattuna olemme päässeet hurjasti eteenpäin minun lukoissani, ja voin vakuuttaa, etten tuhlaa ainoankaan kansalaisen rahoja.

Ps. Kiitos sinä Anonyymi, jaksoin koko tämän päivän lounastauosta eteenpäin sinun kommentillasi!

Pollalogiaa

Matruusi soittaa minulle ja kuulostaa puhelimessa sekavalta ja oudolta, kysyy jälkeenpäin viestillä

Lähekkö röböl?

Ja minä lähden heti, koska olen sellainen sankari villapöksyissä ja kalsareissa, mitä ystäviini tulee. Se on sekaisin ja säikähtänyt, ehkä vähän hämillään. Se oli käynyt Kelassa ilmoittautumassa työttömäksi työnhakijaksi kun ne oli heittänyt sen satamasta ulos kymmenen muun miehen kanssa, ei ole enää töitä. Sitten se oli joutunut käymään sossullakin, mikä oli saanut sen ihan tolaltaan. Aikuinen mies ei saa käydä sossulla, niin se sanoo minulle häpeissään ja kysyy sitten ahdistuneena tunnenko ketään toista ihmistä kuin sen, joka olisi käynyt.

No en oikeestaan--- minä änkytän ja kuulen sen synkän hiljaisuuden joka huokuu Matruusin onnettomuudesta ---mut päiväosastol kyl muutama oli joo, minä lisään äkkiä, koska se näyttää niin kurjalta. Ei se mitään pelasta ja hetken hiljaisuuden jälkeen autan sitä puhumaan asiansa läpi, ei se muuten ikinä rauhoittuisi.

Kai se lama alkaa näkyä, töitä on pirun vaikea löytää ja Kela tekee asian hirmuisen vaikeaksi, niilläkin löytyy niitä autettavia varmaan ihan pirunmoisesti. Itselläni on kai asiat hyvin, olen sellainen pummi että saan kuitenkin Kelalta päivärahaa tukemaan opiskeluani ja terapiaani, minulla on takuuvarma työpaikka ja vanhempani eivät välitä että syön heidän ruokiaan, minä saan onneksi asua kotona niin kauan kuin tässä kylässä pysyn. Mikä ei toivon mukaan ole enää kauan. Saa Matruusikin kotona asua, mutta kaiken muun se hommaa itse, eikä sen ylpeys varmaan antaisi niiden porukoiden sille muuta maksellakaan. 

Minulla on mieliala taas pirun matala, ihan ottaa itseään päähän kun oikeasti pitäisi olla kaikesta kiitollinen, kun kaikilla muilla menee oikeasti paskemmin ja itse sitä liihottaa rahoineen näennäisen terveenä. Kamalalta kuulostaa, mutta joskus toivoisin katkaisevani jalkani tai sarastuvani lupukseen, niin että kaikki näkisivät minun sattuvan ja olevan sairas. On väsyttävää tuntea koko ajan syyllisyyttä.

Minulla on terapiaa normaalisti kahdesti viikossa, tällä ja ensi viikolla pelkästään tiistaisin. Joskus kun juttelen terapeuttini kanssa kaipaan hirmuisesti Omahoitajaa, sitä kuinka se osasi kysyä juuri oikeat kysymykset, käyttää juuri oikeaa tekniikkaa saadakseen minut ajattelemaan, ymmärtämään ja puhumaan. Kun terapetuttini ensimmäisen kerran sanoi:

Ja miltä se susta tuntuu?

meinasin alkaa nauramaan. Lähinnä siksi, että se on jo yläasteajoilta ollut minun ja Womban sisäpiirivitsi, mutta myös siksi, että se on myös täysin yleismaallinen vitsi kallonkutistajista ja siis täysi naurettavuus. Olen saattanu mainita, että vihaan kysymystä Onko kaikki hyvin. Alan pikkuhiljaa rinnastaa edellisenä mainittua kysymystä samaan kategoriaan. Sinällään se kai on hyvä kysymys, koska olen aina ollut huono puhumaan tunteistani ja se pakottaa minut sanomaan niistä kai jotain. Huono puoli vain on se, että kun ei ole koskaan puhunut tunteistaan, ei ole kiinnittänyt niihin pätkääkään huomiota, jolloin et osaa nimetä suurintakaan osaa. Ja joskus minusta tuntuu etten tunne mitään, ja silloin minun on kuvailtava terapeutille se tunne, jonka luulen ihmisten tuntevan samanlaisessa tilanteessa. Jälkeenpäin tunnen sekä ylpeyttä huijauksestani että syyllisyyttä siitä, ettei pääni suostu kertomaan totuutta.

Turhan paljon tunteita näin pienessä ihmisessä, ja jos minä päästäisin ne täysin valloilleen minä varmaan hukkuisin.