Taikurilaatikkopeltipurkki

"Tää on ihan niinku verta, vaikka tää onki vadelmaa.'

"Nii, ihan yhtä punasta."

"Joo mutta paljon sitkeämpää."

Lapset ovat mahtavia, minä vain ajattelen kun yritän painaa mieleeni kaiken minkä se sanoo. 

"Joku hiippaili eilen yöllä meidän uudessa talossa, heräsin siihen ko se kolisteli. Sitten se katsoi mua ja mä katsoin sitä ja hetken me vaan siinä tuijotettiin toisiamme. Sitten se lähti pois.

Mitäköhän se teki meidän talossa? Hmm... minä näin eilen kirjeen pöydällä, mutta sitten tuuli vei sen merelle. Mutta hei! Katsos! Mikä tämä on? Se on se kirje!"

"No ohhoh, mitäs siinä sanotaan?"

"'Hei, anteeksi että herätin yöllä, asutte minun talossani. Terveisin LehtiKukka.'"

"Voi ei, ollaanko me muutettu jonkun toisen taloon?"

"Ei ei, kyl mä muistan sellasen jonkun LehtiKukan jolle me annettiin rahaa."

"Hyvä, ei tarvitse sitten huolehtia."

"Ei niin. Mutta luulen et se tuli etsimään sen käsilaukkua."

Vain lasten kanssa voi vakavalla naamalla keskustella olennoista, jotka ovat päätyneet syömään muurahaisia, joiden muurahaispurkki on kaatunut lattialle, josta syystä siellä on liian iso siivo vierailulle ja siitä kuinka kyseisellä olennolla on vatsanpuruja kun se on mennyt syömään vähän liikaa muurahaisia.

Minä kävin muuten myös Saksassa moikkaamassa isosiskoa ja ihastuin siihen maahan. Siellä on tosi kaunista ja tosi halpaa.

Muutan viikon päästä kahdeksan tunnin päähän täältä. Menen opiskelemaan taiteita, vihdoinkin.

Kolottaako?

Minä olen ollut saamaton. Kaikilta muilta elämäni osa-alueilta kuin siltä että matkustin viettämään viikonlopun Womban luo. Huonon vastustuskykyni ansiosta olen lisäksi taistellut nenäliinojen ja Finrex-kylpyjen kanssa, mikä on toiminut mitä mahtavimpana tekosyynä kaikenlaiseen saamattomuuteen.

Kaappasin silti ihania asioita alennusmyynneistä, katseltiin How I Met Your Motherin ykköskausi kahdessa ja puolessa päivässä ja käytiin testaamassa toisen lääkäriopiskelijan uusi espressokeitin.

Nyt minulla on kai hyvä olla. En osaa oikein sanoa, se tulee ja menee, niinkuin näköjään kaikki tässä maailmassa. Ainakin minulla oli hyvä fiilis kun ajoin tänään terapiaan. Sieltä tullessa se oli melkoisen taitavasti karkoitettu. Juuri ennen kellon loppuunjuoksemista päädyimme taas pettymykseeni ihmisistä, ystävyyssuhteista ja mentorisuhteista. Ensimmäinen sellainen muistoni on hoitoajaltani, mahdoinkohan olla neljän. Minä vihasin haalareita, ja vielä niitä enemmän minä vihasin kurahousuja. En muista kunnon syytä, yksi oli että housuntrumput nousivat inhottavasti. Toinen oli luultavasti vain sen vuoksi, etten koskaan ole pitänyt komentelusta. Surullista on, etten muista kertaakaan että hoitajani olisi yrittänyt kysyä minulta syytä. Sen sijaan hän nappasi minua kiinni käsivarresta ja roikotti portaita alas. Venäytin käteni, ja uskon että sain hoitajan tuntemaan olonsa kivuliaammaksi kuin itse koskaan tunsin.

Mitäs kävi käsiksi, sanonpahan vain.

Kävin tänään hakemassa piilolinssit, melkoisen viekkaat vekottimet. Olin aika ylpeä kun sain ne kerralla silmään ja ulos.

Linkkivapa ja nettikoukku

Mikä on ensimmäinen asia jonka teet kun tulet kotiin?

Minä avaan tietokoneeni.

Tiedän että minulla on tietokoneriippuvuus, siihen ei tarvita ainuttakaan testiä tai kyselylomaketta. Olen tätä ikäluokkaa joka katsoi ihmetyksellä tietokoneiden kehitystä ja internetin kasvua. Nuorempina oli supercoolia pelata Lara Croftia ja Quakea iskän tietokoneella tunteja kavereiden kanssa, sitten meille kolmelle sisarukselle tuli jaetut tietokoneajat kun norkuttiin Habbo Hotellissa. Onneksi meillä oli jo todella varhaisessa vaiheessa kaksi pöytäkonetta, muuten olisi syntynyt helvetinmoinen valtataistelu. Nettiin nuori tutustuu nopeasti, varsinkin siihen maailmanaikaan. Tällainenkin syrjäytynyt napero oppi äkkiä isosiskoltaan, joka oli löytänyt kavereidensa kanssa ties mitä jännittävyyksiä. Silloin joskus me tehtiin jopa omat nettisivut, se oli virtuaalitalli, oikein kunnon heppatytöt ja puskajuntit.

Heti kun löysin Harry Potter fanfic-maailman olin myyty sille tielle. ii2 oli toinen löytö joka vei yhtäkkiä hurjasti aikaa, sitä seurasi Galleria ja ht.net oli foorumien kiistaton kuningas.

Nykyään aikani menee suurimmassa määrin Youtubessa, Bloggerissa, Facebookissa, HPff:ää lueskellessa, Wikipediassa tutkimassa sekä erillisillä taidesivustoilla. Niin pieni on maailmani. En ole erityisen tunnettu missään, vaikka suurimman osaa elämästäni olen täällä viettänytkin, osaan olla anonyymi niin internetissä kuin oikeassakin maailmassa. 

Minun oikea maailmani vain tuntuu toisinaan olevan tämä ruudun tämän puoleinen paikka. Täällä kaikki on helpompaa, hauskempaa ja selkeämpää. Löydät kaiken mitä haluat tietää vain muutaman napin painalluksella, seuraa yhtä helposti. Seuraa joka on aamukolmelta samalla aaltopituudella ja kiinnostunut samoista asioista, paljon helpommin kuin ulkona. Oikeastaan minun kohdallani miltei sataprosenttisesti helpommin. Esimerkkinä lauantainen baarireissu; kaljupäinen, lyhyt ja tanakka mies vaati väkisinkin päästä juttusilleni. Annoin sen ostaa minulle juoman ja tanssia minun ja kaverini kanssa. Kun sitten menin tupakalle niin se seurasi perässä kuin hyvä lakeija tekee. Väistämätön kysymys; no mitäs sä vapaa-ajallas teet?

No mä enimmäksee luen ja sit oon tietokoneel, minä vastaan ja katson huvittuneena sen naamaa.

Siis ihan kirjoja vai?

Voi pyhät, mikseivät nuoret ihmiset lue enää kirjoja? Sen suusta sana kuulosti kuin täysin vieraalta esineeltä, antropologiselta käsitteeltä lapsen suusta. Ala siinä sitten keskustelemaan omasta näkökannastasi Hal Duncanin Vellumista (jota luen muuten tällä hetkellä enkä pidä pätkääkään, kirjoitan arvosteluni siitä tänne parissa päivässä kunhan saan sen loppuun), kun toinen ei edes tiedä ettei kirja ole sama asia kuin pokkari.

Sen takia minä rakastan internettiä, voin käydä täällä älyllisiä väittelyitä asioista joista olen itse kiinnostunut, mistä osaan puhua ja mistä omaan mielipiteitä. Vaikka internet sisältääkin miljoonittain täysin naurettavaa ja hyödytöntä sisältöä, löydät niin paljon älyllisyyttä ja mielenkiintoa herättävää asiaa, ettei sille vain voi kääntää selkäänsä.

Kaikki tuttuni, joihin olen minkäänlaisessa yhteydessä löydän facebookista. Sieltä löydän myös noin 95 muuta henkilöä jotka ovat halunneet lisätä minut kaveriksi, vaikkeivät edes selvinpäin minua kadulla tervehdi. Se on vähintään yhdeksänkytäviisi 102 hengestä. Ja olen nyt tullut niihin termeihin, että nämä loput seitsemän henkeä lasken kai kavereikseni, koska he sentään toisinaan kysyvät perääni vaikka olisivatkin selvinpäin.

Ja sekin noin kerran kuussa.

Joten voiko minua muka syyttää siitä, että vietän mieluummin kymmenen tuntia tietokoneella, kuin istun yksin kahvilassa? 

Voiko minua syyttää siitä että istun ennemmin neljältä aamuyöllä tietokoneella kuin tanssin baarista toiseen? 

Mitä muuta elämässä muka on, kun siitä on riistetty ihmiset pois.