Voi surku

Kaksi soveltuvuuskoetta kunnialla hoidettu ja yksi uusi poskiontelontulehdus hankittu. Kai tämä on ihan silkkaa stressisairastelua kun iski kolmessa päivässä. Ehkä menee ohikin yhtä nopeasti nyt kun antibiootit hain, mutta sitä ennen tuntuu kuin pää halkeaisi. 

Töissä on kurjan tylsää, niin hiljaista että kuulee jo omat ajatuksensakin eikä asiakkaita ole eikä tule. Joka saatanan päivä pakko käydä kurkkaamassa jos olisi perhepäivähoitajalle duunia laitettu molliin tai kuntarekryyn. Eipä ole ei. Pipinä ja uupuneena vain kiukuttaa yhä enemmän se tyhjänpanttina istuminen, ei ole edes rahaa motivaattorina kun ei rahaa tule yrittäjälle ilman asiakkaita. Ja nyt se yksi on ottanut standista pois ilmoituksen "ilman ajanvarausta!" niin eivät edes haahuilevat ukot päätä kesken kävelynsä tulla hiuksiaan leikkauttamaan. Mitä tässä enää pitäisi tehdä? Facebookkini on täynnä ilmoituksia joissa houkuttelen tai mahdollisesti anelen ihmisiä käymään. Kaduillako pitäisi alkaa huutamaan? Eivät ihmiset kesän alussa mitään hiuksilleen tee, ne on hoidettu ennen valmistujaisia tai päätetty että 'kesä vietetään nyt sitten ihan niinku luonnollisena', eikä ihmisillä ole tässä taloustilanteessa antaa joka kuukausi satasta toiselle ihmiselle palvelusta jonka saa kympillä (joskin huomattavasti myrkyllisempänä ja sotkuisempana) kaupan hyllystä. Oma syyni, kyllä minä tiesin että niitä kesäpäiviä tulee kun istun yksin liikkeessä yhdeksästä viiteen odottamassa että edes puhelin soisi, kun koko kaupunki on lähtenyt mökeille ja saareen. Ikkunasta saa katsoa kun tuuli heittää hiekkaa tiellä ja laskea kuinka monta minuuttia on jäljellä ennen kuin voi oven lukita ja lähteä pois.

Kiukuttaa sekin kuinka surkea olen muutoksessa, se että valitsen aina jos vain mahdollista sen helpon vaihtoehdon. Jos olisin laittanut hakemuksia ryhmäperhepäiväkoteihin ehkä ei olisi työelämäkriisiä, ehkä pystyisin maksamaan oman lääkärikäyntini ja ehkä olisi ensi kuussa varaa muuhunkin kuin juuri ja juuri vuokran maksamiseen ja sisällä vesilasin kanssa istumiseen. 

Jossittelun jalo taito.

Draamakuningatar

Yksin sairastaminen on ikävää. Kaikki nivelet on traktorin alle jääneet, pää sattuu, niska on jäykkä, nenä tukossa, tasapaino on olematon käsite ja rintaa raastaa jokainen henkäys. Yskimisen kera sitä miettii koska keuhkot toteaa että ei käy, ja oksentavat itsensä ulos verisenä möykkynä. Kuumeesta en edes mainitse, kun se saa minut itkemään.

On paljon ihanampaa nutuuttaa peittokasan alla, kun joku muu keittää sitä teetä tai tuo nenäliinan kun itsellä loppuu kesken. Kömpii viereen katsomaan sitä viidettä leffaa ja pitää seuraa ilman että täytyisi olla tippaakaan sosiaalinen. Sellainen jolta saa vähän sympatiaa ja hiustensilittelyä kun itsesäälin vallassa valittaa kurjuuttaan. Lukisi minulle ääneen Tuhannen ja yhden yön satuja. Käy kaupasta ostamassa sen mehukeittotölkin ja uuden nenäliinapaketin kun itselle seisominenkin on vähän riskaapelia hommaa. 

Mutta ei, sitä täytyy itse keittää teensä ja raastaa nenää vessapaperiin. Imeskellä ne viimeiset strepsilsit harkitsevasti ja leikkiä että myntholit auttaa. Ulos minä en lähde, kaadun vielä hankeen ja jään siihen. Jos en tästä viikossa tokene niin sitten harkitsen.

Vihaan olla kipeä ja eniten vihaan olla kipeä yksin.

Aikuisuus on rankkaa

Huomenna Helsinkiin Sarjakuvafestivaaleille, lähdetään neljä opiskelijaa ja opettaja. Ihmeen laiskoja ihmisiä täällä, halukkaita olisi lähtemään mutta kukaan ei halua ajaa. Jääköön kotiin itkemään.

Memerillä on ollut maha tänään pipi, nyt se alkaa jo olla hieman parempi. Keitin riisiä ja sekoitin siihen raejuustoa. Ja apteekista koirien maitohappoja sun muuta sisälmyksiä rauhoittavia tinktuuroita. Kyllä se siitä, sillä on stressimaha. Odotin että se olisi reagoinut muuttoon ja Bimin olemassaolemattomuuteen nopeammin, hetken jo luulin että pääsin helpolla. Tänään aamulla neljältä sain todeta olleeni väärässä. Raukka on ollut aika naatti tänään, vaikka ulkona onkin aika reippaana. Kysyin eläinlääkäriltä että voiko se matkustaa, sanoi että jos yö menee hyvin niin miksikäs ei, kun vain ottaa masulääkkeet mukaan. 

Mennään serkkuni luo, se on poksahtamassa kahteen osaan hetkenä minä hyvänsä. Innolla odottelen tulevaa kummityttöäni tähän maailmaan, vaikka vähän jännittää että se pullahtaa ulos nyt viikonloppuna tämänpäiväisen vyöhyketerapian avittamana. Serkku sanoi että entäs sitten, saisikin jo tulla, tulet tänne nyt vain, niin harvoin saa sukulaisia käymään!

Huomenna on palautus luurangosta ja lihaksista, sain tänään ääriviivat tehtyä valopöydän läpi ja oikeasti pitäisi tehdä se loppuun ja valmiiksi asti. Tänään on mennyt huomio lähinnä tuohon pienen karvaeläimen hoivaamiseen. 

Onhan tässä ilta aikaa, hän sanoi ja painoi play ja netflixin Breaking Bad lähti pyörimään.

Hunajamaitoa

Keitän vettä ja kaadan kuppiin hunajaa. Tirautan muutaman kyyneleen ihan vain turhaumuksesta, onko tämä jokin universaali vitsi, että jos en ole kipeä päästä niin olen kipeä kaikkialta muualta? Tekisi mieli polkea jalkaa ja huutaa, miksen voi olla terve kuin viikon kerrallaan? Mutta väsyttää liikaa, päätä särkee ja nenää ja kurkkua ja jalkoja ja jänteitä... Lista ei lopu lainkaan, eikä auta että ikkunasta näkyy pelkkää taukoamatonta sadetta tunnista toiseen.

Elämä on epäreilua ja minuun sattuu.

Mahatautia

Olen ihan järkyttynyt. Ja todella kipeä, kaikki paikat sattuu ja kolottaa, mutta en uskalla ottaa särkylääkettä, se tulisi kuitenkin heti vain ylös. 

En muista koska olisin viimeksi sairastanut vatsatautia, enkä varmasti koskaan näin rajusti. Niin rajusti että menettää tajunsa pariin otteeseen ja makaa voimattomana ja täristen vessan lattialla, koska ei vain yksinkertaisesti pysty liikkumaan. Sellainen on todella pelottavaa.

Minulla oli eilen aamulla pää kipeä, koko vasen puoli jyskytti niin että makasin pimeässä niin pitkään kuin pystyin ihan paikoillani. Oli ensimmäinen iltavuoroni, menin vasta kahdeksi päivällä. Särkylääkkeiden jälkeen pystyin nousemaankin, täytyi vain liikkua varpasillaan ja sillä tavalla liihottaen, ettei kolahda mihinkään. Luulin sen johtuvan siitä, että sain eilen tädin seefferiltä kunnolla kuonolle, kun se innostui niin paljon että puttasi minua kivikovalla päällään. Siinä sai sitten hetken istua tuppo nenässään. 

Oli hauskaa nähdä miten ilta toimii, ja onneksi pääsen iltaa tekemään myöhemminkin. Nautin paljon enemmän pienryhmästä kuin isosta. Kuudelta syötiin, sen jälkeen alkoi vatsa olla kipeä. Sillä lailla pistävästi ja tuli hurjan kylmä. Puoli tuntia siitä annoin periksi ja kävin oksentamassa. En tiedä olinko niin kuumeessa, ettei järkeni sen vuoksi kulkenut vai johtuiko se siitä että opettaja oli ollut sinä päivänä keskustelukäynnillä ja kehui minut maasta taivaisiin, joten minun oli mukamas elettävä kuin se yli-inhimillinen olento joka se luulee minun olevan, mutta en sanonut siitä mitään. Vilkuilin vain kelloa, että koska se tulisi jo kahdeksan että voin lähteä kotiin. Luulin että se oli ruokamyrkytys. Juoksin sitten vessassa vielä pariin otteeseen ja kun vihdoin oli kello kahdeksan, pelkäsin etten pysty ajamaan kotiin asti. 

Loppuillan ja yön vietinkin vessan lattialla, kuume oli noussut yli 39 ja tärisin kuin horkassa neljän peiton sisällä. Taju meni kaksi kertaa ja huuleni löin posliiniin niin että se halkesi. Näytän siltä kun joku olisi läpsinyt minua ympäriinsä.

Nukuin minä pieniä pätkiä, ennen kuin oli taas hypättävä ylös. Nyt olen neljästä asti ollut kykenemätön nukkumiseen ja on hirveä nälkä ja jano, mutta itään en uskalla suuhuni laittaa veden sijasta. Kuume laski 37.2, joten enköhän minä selviä. 

Näin minä ne kaikki pöpöt saan, olisin kyllä voinut tämän jättää välistä.

Miki on pipi

Minä olen nyt viimeisen viikon sairastanut vesirokkoa. Kyllä, vesirokkoa. Kaikki paikat kutisee ja olo on heikko kuin linnunpoikasella. Hyvä kun sängystä pääsee nousemaan ennen kuin jalat alkavat hakata siihen tahtiin että voisi luulla viettäneensä kokonaisen vuorokauden salilla jalkatreeneissä. Ei niin että olisin ikinä käynyt salilla jalkatreeneissä.

Lääkäriltä sain onneksi sellaiset tropit, etten edes halua miettiä millaista olisi ollut sairastaa ilman. Ollaan sitten köllötelty Memmun kanssa yhdessä lattialla odottamassa kuolemaa, mutta elossa ollaan vieläkin.

Memer on pipi

Olen ollut poissa täältä ja itsestäni ja kaikkialta muualtakin, koska Memer on ollut todella kipeänä. Sillä on selkärangassa tyrä, ja olen siitä pitänyt huolta ja hajoillut omaan avuttomuuteeni. On hirvittävää painia toisen pienen olennon elämästä kun tuntuu että omakin lipeää käsistä. Päässä pyörivät osittain itsekkäät ajatukset siitä, miten minun käy jos Memer kuolee, pelkään miten se vaikuttaa minuun kun jo nyt olen hajalla.

Ei Memmu nyt kuole, ei toivottavasti vuosiin kun kiikutin sen lääkärille niin pian kuin autosta lähti. Viikon verran se on nyt ollut häkkihoidossa ja on vielä seuraavat viisi viikkoakin. Sellaiset mömmöt sille annan joka ilta ettei se ole ensimmäisten kolmen päivän jälkeen enää itkenyt ja tärissyt kivusta. Olen makoillut sen kanssa häkissä lukemassa, sillä lailla se varmimmin pysyy paikallaan kun se käpertyy kiinni minun kylkeeni nukkumaan. Sain tädiltä ja sedältä niiden seefferille tarkoitetun häkin, joten mahdutaan mukavasti molemmat sinne vilttien ja tyynyjen kera.

Uskalsin kuitenkin sitten jättää Memerin äidin hoitoon perjantaina ja kävin Womban luona, sinne tuli kaksi muutakin likkaa, jotka ovat kavereita peruskouluajoilta. Oli ihanaa nähdä niitä ihmisiä, kun ei enää asuta edes suunnilleen samoissa suunnissa. Kikattelua ja hihittelyä ja sitä naurua, mitä ei vain pysty lopettaamaan vaikka poskiin ja kylkeen sattuu.

Silti minusta tuntuu, etten minä osaa. En osaa puhua oikein, en osaa kertoa oikein, en osaa vastata oikein. Tuntuu, etten niiden ihmisten kanssa osaa hahmottaa missä menee oman itsekkyyteni raja, vaikka en edes kertonut mitä oikeasti elämässäni on menossa juuri nyt. Että minulla on ollut hirveä viikko, että minun on taas aina toisinaan vaikea olla ajattelematta kiellettyjä asioita, että olen oikeasti vain itkenyt kaksi viikkoa putkeen. On hirveän vaikeaa puhua, kun pelkää olevansa ärsyttävä, pelkää että sieltä tulee vin silmien pyöräytys ja toteamus Get over it, kaikilla on vaikeaa. Silti minä kuuntelin kyllä niiden ongelmat ja elämäntapahtumat taas, se oli minusta mukavaa. Se että kuulee ettei kaikilla ole niin vaikeaa, että heidän elämässään on hauskoja asioita ja iloisia asioita joille saatiin yhdessä nauraa.

Huomaa vain miten paljon on vielä itsellä opittavaa ja miten niihin tilanteisiin pitäisi ajautua useammin. Olla vielä tiukempi itsensä kanssa näistä asioista, niistä mitä oikeasti haluaisi sanoa ja miten. Tietenkään en itse kykene vaikuttamaan siihen jos se toinen ei halua kuunnella, mutta pitäisi vain jaksaa yrittää omalta osaltani.

Tässä jotain pipertämääni vielä loppuun.

Ota sinä minun paloni, minä otan sinun valosi

Taas on yksi viikko takana, kaksi vielä edessä. En minä rauhoittunut ole, tällainen stressipallo nyt pomppii niin kauan kuin vaan jostain vauhtia saa ja vähän kauemminkin. 

Lisäksi on ollut muutenkin kipuiluviikko, minä olen sellainen rakennevammainen. Minulla on lonkissa vikaa ja polvissa vikaa ja selässä vikaa, ja nyt olen hankkinut oikeaan käsivarteenkin jonkin sortin rasitusvamman. En minä mitään härskiä ole tehnyt, se on yksinkertaisesti tullut kai siitä että noita pikkuisia lapsia joutuu nostelemaan joka paikkaan. Mutta aisaatana kun tänään sain todeta tässä illalla että juu ei nukuta.

Se on semmoista kun elää kroonisen, joka ikisenkunttisen kivun kanssa, että sitä ei oikein jaksaisi välittää ja se pruukkaa viemään vielä itsessäänkin voimia. Sitten vielä kun on kyseessä asiat, joille ei itse voi mitään, sitä on pakko vain alistua. Terapiatäti ei tajunnut tätä, se luuli että olisin vihainen kaikesta sattumisesta ja särystä ja halusta sahata jalkani irti, mutta minä vain olen jo aikoja sitten todennut että näin se on ja minun vain kuuluu kärsiä - satunnainen (lue: jokapäiväinen) valittaminen auttaa aina välillä ja jos ei auta niin ainakin muillakin on ihan yhtä kurjaa. Koska sehän on reilua.

Nykyään minä yritän syödä mahdollisimman vähän särkylääkkeitä, kun ei ne oikeasti auta, masu vain on pipi. Sitä pitää purra hammasta ja leikkiä urheaa, että on mukamas jotenkin hyvä kun kestää kipua ja selviää ilman apua, siitä saa olla ylpeä että sattuu ja kestää. 

Se on kai jokin suomalainen syndrooma.

Minulla se on kyllä osittain mennyt ihan häpeän puolelle, ei sitä enää edes kehtaa sanoa jos ei polvi taivu. Sitten se ei taivu eikä sille astuta, mutta työt täytyy tehdä silti, koska ei sitä voi olla vain poissa ja poissa ja poissa. Se on noloa ja muut ei tykkää, sitten jos on saikulla enemmän kuin kolme päivää on lusmu ja luuseri ja kusipääkin sitä paitsi, eikä edes ansaitsisi tehdä töitä. 

Ei kukaan tässä maailmassa jaksa välittää että sinuun sattuu, varsinkaan jos sille asialle ei mitään voi tehdä. Silloin on parempi vain pitää turpa rullalla ja heittää menemään, itkeä sitten yksin kotona, kun lääkäritkään eivät jaksa vaivautua edes yrittämään.

Nenäliinan neliösenttimetrin imukyky

Kipeänä olen, Haru jätti flunssan lomallaan minulle ja tänään minut lähetettiin koulusta kotiin. Atk-opettaja ei suostunut ottamaan minua tunnilleen ja sitten minä kuumepillitin koko puolen tunnin ajomatkan kotiin, kun en kuitenkaan tule nyt läpäisemään atk-korttia. Kotona sammuinkin sohvalle Memer kainalossani viideksi tunniksi. Heräsin ja päätin tulla tänne ruikuttamaan, kuten aikuinen lapsi tekee.

Lupasin keksiä ohjelmaa Lauantain seitsenvuotispäiville ja se oli vaikeampaa kuin tajusinkaan. Meillä ei synttäreillä ollut lapsena melkein koskaan mitään ohjelmaa, me leikittiin ja hihiteltiin ja oltiin kavereiden kanssa. Sen lisäksi on vaikeaa keksiä tekemisiä, kun ei tiedä osallistujien määrää tai mihin vanhemmat ovat itse valmiita. Listasin sitten mahdollisimman kivoja ja helppoja seuraleikkejä ja taistelin siitä pistänkö listaan silmäniskumurhaajaa. Aivan naurettavaa, miettiä onko sen nimi liian brutaali vanhemmille nykyään. Sillon kun itse olin ala-asteella, se oli ihan lempparipelimme. Silti, mietin mitä sekin kertoo että ihan oikeasti minun piti harkita onko murhaajapelit aikuisten mielestä väärin, vaikka itse pelattiin x-murhaajaa ja vamppyyria ja ties mitä muuta. 

Liian varovaista, sanon minä.

Jonkun viisaus jätti tänään

Oikeasti en ole läheskään noin hehkeän näköinen.

Tänään minä jonotin puhelimessa kahdeksalta aamulla hammaslääkärille ja sainkin ajan ja olin onnellinen siitä. Kunnes menin sinne, se laittoi puudutuksen joka ei toiminun, minä huusin ee he'ev (ei helvetti), se piikitti lisää ja siirtyi repimään hammasta irti. Puudutuspa ei vieläkään toiminut ja minä tunsin joka viiltämisen ja rasahduksen ja repäisyn ja tunkemisen. Puristin kylkeäni ja tuolin käsinojaa ja joka lihas kramppasi ja tärisi ja minä itken, mutta se lääkäri ei lopeta eikä hoitaja sano mitään, joten niin minä sitten koen elämäni pahimman fyysisen kivun seuraavat kymmenen minuuttia.

Sen jälkeen se lopettaa, tulostaa laskun ja sanoo kiitos hei, hoitaja katsoo silmät ymmyrkäisinä kun minä haparoin ovelle. Polveni pettävät oven ulkopuolella ja lyyhistyn viereiselle penkille, mutta en voi jäädä siihen koska järkyttynyt huutoitku kolkuttaa kurkunpäässä.

Käytävällä istuu lapsi äitinsä kanssa ja se katsoo minua silmät suurina ja minä nostan venäläishuivini korkeammalle kasvoilleni, ettei sitäkin alkaisi pelottaa.

Sitten minä istunkin autossa ja hyperventiloin ja itken ja hyperventiloin lisää ja tajuan etten voi ajaa kotiin, koska jalkani ei suostu pitämään jäykkää kytkintä alhaalla.

En minä tiedä miten kotiin pääsin mutta eteiseen on lyyhistytty ja siinä koottu taas jalat alleen, ja nyt en sohvalta poistu kahteen päivään. Isosisko sanoi että reklamaatiota reklamaatiota.

Ensi kerralla kun joku hampaistani alkaa kiukuttelemaan, tarvitaan neljä raavasta miestä että minua mihinkään saadaan.

Minä tungen sinun akuuttisi sinne minne

Sieltähän se tuli, se ensimmäinen päivä kun aamulla toteat että voi helvetti, en minä jaksa. Mutta siinä vaiheessa on vielä pakko jaksaa, koska kaikki olettavat sinun kykenevän ja olevan hyvä ja energinen, ja pelkästään toisten odotukset saavat sinut nousemaan ylös, kävelemään huoneen poikki ja lyömään herätyskellon pois päältä.

Se johtuu siitä etten ole voinut vain olla ja nukkua ja löllytellä omassa pilvilinnassani puoleentoista viikkoon ollenkaan, siitä että viikonloppu meni Traconissa - joka oli muuten aivan mahtava tänä vuonna - juostessa ja maanantaina ehdin olemaan kotona puoli tuntia kotona koulun ja piirrustuskurssin välillä. Kotona olin kymmeneltä illalla ja tein läksyjä. Olin unohtanut miten paljon aikaa läksyt vievät. 

Lisäksi viisaudenhampaani on kai tulehtunut, ollut viimeiset neljä päivää. En voi sille mitään tehdä, kun se ei kuulemma ole vielä tarpeeksi akuutti. Huomenna soitan niille ja kysyn onko tarpeeksi akuutti kun vuotaa verta ja koko vasen puoli naamaa on turvonnut ja jomottaa, enkä pysty nukkumaan kun sattuu niin saatanasti ja rauhasetmitkäliekin on turvonneet ja kosketusarat.

Minä vihaan näitä puhelinsotia, sitä että ihmisten on pakko käydä niitä ollessaan sairaita ja väsyneitä ja uupuneita, silloin kun itseään ei kykene todellisuudessa juurikaan puolustamaan.

Terapiassa olin jo valmis itkemään väsymystäni, mutta enpäs itkenyt, en ennen kuin äiti sanoi että äläpäs menekään kotiin vaan käy vielä kaupassa ja minä totesin että voi ei älä viitti nyt mä alan itkemään. Ja sitten minä itkin ja äiti suuttui minulle ja vielä enemmän kun selitin että olen vain niin väsynyt. Ja sitten olin kiittämätön lapsi, niin kiittämätön vaikka kiitin sitä viiteen kertaan ja halasinkin. 

Ne on niitä hetkiä kun minä en koskaan ole tarpeeksi.

Harjoitus puuväreillä

Halusin tietää osaanko vielä, ja kai se onnistuu näilläkin ihan hyvin kun jaksaa keskittyä. Pitkästä aikaa sain jotain aikaiseksi josta edes vähän pidän ja joka on edes minkäänlainen kokonaisuus. 

Pitäisi käydä ostamassa paremmanlaatuista valkoista mustetta, alkaa hermot mennä noiden valkomarkkereiden kanssa. Miksei niistä ainutkaan toimi kuten pitäisi, vaikka kolmea eri merkkiä löytyy?

Olen koiravahtina kotona kun porukat on venetsialaisia viettämässä jo tänään. Katson telkkaria, tai en oikeastaan, sen vain täytyy olla päällä. Muuten on liian hiljaista ja minä saatan hukkua.

Olen liian kipeä ollakseni itse savusaunassa ja terassilla istumassa tukka märkänä, tänään uhkasin yskiä mahalaukkuni ulos töissä. Minä vihaan flunssaa, vihaan sydämeni kyllyydestä. Se on kaksi-kolme viikkoa päällä, lähtee pois ja luulen jo päässeeni pälkähästä, ihan vain tullakseen takaisin, ähäkutti narrasin. 

Kahvit ja Code: Breaker maratooni

Olen saanut flunssan.

Kahvilla on kivaa, vaikka molemmat kärsii krapulasta ja liian vähästä unesta, sovitaan että mennään ensi viikolla terassille.

Puoli välissä kotimatkaa olen jo onnistunut ylianalysoimaan ja miettimään niin paljon että olen hermoromahduksen partaalla. Miksi, miksi minä sanoin niin?! Voi luoja kuulostin varmasti naurettavalta. Miksi sinun täytyy aina olla niin typerä, olisit vain hiljaa. Pitäisit suusi kiinni ja hymyilisit.

Sitten se pistää viestiä ja voin taas hengittää.

Tämän takia olen huono uusien ihmisten kanssa, en tiedä mitä ne haluavat ja miten minun pitäisi olla. Niin kuin mukamas päähäni ei olisi jo hakattu että sitä kuuluu olla ihan vain oma itsensä. Mutta mitä sitten kun omana itsenään olosta seuraa pelkkää epävarmuutta ja pelkoa ja ahdistusta, mitä sitten? Pelkään olla oma itseni, koska en pidä siitä kuka olen. Miksi siis kukaan muukaan pitäisi?

Pelkään aina että puhun liikaa, olin sitten kenen seurassa tahansa. En saa puhua itsestäni paljoa, se on itsekästä. Täytyy kuunnella toista ja esittää tarkentavia kysymyksiä hänen kokemuksestaan, ei kertoa omastani. 

Myöhemmin käyn aina läpi sanomisiani ja mietin mitä olisin voinut jättää sanomatta.

Voisin aina olla niin paljon parempi.

Hätä

Töitä töitä tänäänkin, silmät aivan ristissä, makaan tuolilla ja yritän ajatella. Olin kahvilassa tänään, kakkopäivä. Myytiin leipää niin pirusti, en tiedä miten seison enää.

Homssulle pistin pitkästä aikaa viestin että onko se vielä hengissä kun ei siitä taas ole kuulunut mitään, se sanoi että sillä on niin paha olo että haluaa kuolla. Viesti tuli juuri "sopivasti". Se on ihan sekaisin ja minua pelottaa sen puolesta. 

Lähden ajamaan sen luo vaikka sinne ajaakin puolitoista tuntia. Se lupasi yrittää pysyä hereillä siihen saakka.

vaarallinen juhannus

Minä, Haru ja sen poikakaveri ollaan juhannussaunassa ja jutellaan ihan rauhallisesti uskosta, siitä perinteisestä aiheesta. Minä puollan sitä puolta että mitä tahansa ihminen kannattaa, ajatusmaailmaa, se on uskonto. Bipo on sitä mieltä ettei satanismi ole uskonto, se on kulttuuri. Haru sanoo juuri jotain mihin minä sanon olevani samaa mieltä, kun yhtäkkiä pamahtaa, Bipo lyö molemmat kädet täysillä kylpyammeen reunaan, katsoo minua silmiin ja sanoo

Ny meni yli, mä tapan sut.

Minä en osaa sanoa mitään kun se hyppää ylös ammeen reunalta ja seuraavaksi saunan ovi pamahtaa kiinni sen takana niin että melkein putoaa saranoiltaan. Minä ja Haru vain istutaan lauteilla ihmeissämme, kumpikaan ei ymmärrä mitä juuri tapahtui, kaikkihan oli ihan hyvin.

Valpuri lähtee sen perään, sitten muistakaan muuta kuin että viimeiseksi Bipo huusi ovelta minulle kuole pois.
Sitten minä olen mykkyrässä kodinhoitohuoneen nurkassa enkä saa enää ollenkaan henkeä, Haru pitää minua kiinni hartioista ja käskee hengittää, se näyttää mallia ja minun tekee mieli lyödä sitä.

Istutaan terassilla polttamassa röökiä, minä pyyhin silmiä ja Harun puhelin soi. Se on Bipo ja Haru käskee sitä rauhoittumaan ja olemaan järkevä. Sitten Bipo lyö Harulle luurin korvaan. Haru katsoo minua ja sanoo että se idiootti kertoi olevansa kymmenen minuutin päästä valtatiellä ja aikoo hypätä rekan alle. Minä käsken soittamaan poliisin.

Se käveli kolmekymmentä kilometriä yössä ja pääsi kaverilleen yöksi, mutta idiootti on vieläkin sitä mieltä että hänen uskontoaan on loukattu. Se paskiainen jopa sanoi itse sen sanan. Se haluaa vieläkin että kuolen pois, ja minä toivon sille ihan samaa.

On hyvä sulkea kaksi mielenvikaista yhteen huusholliin kolmeksi päiväksi.

Itkuparkurakkaus

Käytiin Memerin kanssa tänään eläinlääkärillä. Kaksivuotias poikani joutui käymään läpi nukutuksen, kastroinnin ja kamalampaakin kamalamman kaulurin, jota joutuu pitämään yötä päivää kymmenen vuorokautta. Minä en tiedä miten päin olla kun poika itkee kipulääkkeistä huolimatta, ei halua mennä ulos eikä juoda vettä. Se sai jo kerran irrotettua laastarinkin paikoiltaan, pitkäkuonolainen. Siskonsa on ihan kummissaan kun ei pikkuveli halua leikkiä ja juosta, eipä tuo ihmekään kun muniin sattuu.

Aika säälittävät kipulääkkeet annettiin, iltaisin puolikas tabletti, on siinäkin sitten tasainen kipulääkitys. Minun pääni ei kestä kohta kun en tiedä mitä voisin tehdä kun lapsi itkee lattialla.

Ostin uuden kirjan, Peter Franzenin Tumman veden päällä ja sitä olen nyt pari päivää lukenut. Upeasti kirjoitettu, melko surullinen tarina. Kirja on kirjoitettu lapsen näkökulmasta ja keskittyy siis niihin asioihin jotka lapsi huomaa. Hajut, värit, lämmöt. Kaunista ja surullista.

Kolottaako?

Minä olen ollut saamaton. Kaikilta muilta elämäni osa-alueilta kuin siltä että matkustin viettämään viikonlopun Womban luo. Huonon vastustuskykyni ansiosta olen lisäksi taistellut nenäliinojen ja Finrex-kylpyjen kanssa, mikä on toiminut mitä mahtavimpana tekosyynä kaikenlaiseen saamattomuuteen.

Kaappasin silti ihania asioita alennusmyynneistä, katseltiin How I Met Your Motherin ykköskausi kahdessa ja puolessa päivässä ja käytiin testaamassa toisen lääkäriopiskelijan uusi espressokeitin.

Nyt minulla on kai hyvä olla. En osaa oikein sanoa, se tulee ja menee, niinkuin näköjään kaikki tässä maailmassa. Ainakin minulla oli hyvä fiilis kun ajoin tänään terapiaan. Sieltä tullessa se oli melkoisen taitavasti karkoitettu. Juuri ennen kellon loppuunjuoksemista päädyimme taas pettymykseeni ihmisistä, ystävyyssuhteista ja mentorisuhteista. Ensimmäinen sellainen muistoni on hoitoajaltani, mahdoinkohan olla neljän. Minä vihasin haalareita, ja vielä niitä enemmän minä vihasin kurahousuja. En muista kunnon syytä, yksi oli että housuntrumput nousivat inhottavasti. Toinen oli luultavasti vain sen vuoksi, etten koskaan ole pitänyt komentelusta. Surullista on, etten muista kertaakaan että hoitajani olisi yrittänyt kysyä minulta syytä. Sen sijaan hän nappasi minua kiinni käsivarresta ja roikotti portaita alas. Venäytin käteni, ja uskon että sain hoitajan tuntemaan olonsa kivuliaammaksi kuin itse koskaan tunsin.

Mitäs kävi käsiksi, sanonpahan vain.

Kävin tänään hakemassa piilolinssit, melkoisen viekkaat vekottimet. Olin aika ylpeä kun sain ne kerralla silmään ja ulos.

Linkkivapa ja nettikoukku

Mikä on ensimmäinen asia jonka teet kun tulet kotiin?

Minä avaan tietokoneeni.

Tiedän että minulla on tietokoneriippuvuus, siihen ei tarvita ainuttakaan testiä tai kyselylomaketta. Olen tätä ikäluokkaa joka katsoi ihmetyksellä tietokoneiden kehitystä ja internetin kasvua. Nuorempina oli supercoolia pelata Lara Croftia ja Quakea iskän tietokoneella tunteja kavereiden kanssa, sitten meille kolmelle sisarukselle tuli jaetut tietokoneajat kun norkuttiin Habbo Hotellissa. Onneksi meillä oli jo todella varhaisessa vaiheessa kaksi pöytäkonetta, muuten olisi syntynyt helvetinmoinen valtataistelu. Nettiin nuori tutustuu nopeasti, varsinkin siihen maailmanaikaan. Tällainenkin syrjäytynyt napero oppi äkkiä isosiskoltaan, joka oli löytänyt kavereidensa kanssa ties mitä jännittävyyksiä. Silloin joskus me tehtiin jopa omat nettisivut, se oli virtuaalitalli, oikein kunnon heppatytöt ja puskajuntit.

Heti kun löysin Harry Potter fanfic-maailman olin myyty sille tielle. ii2 oli toinen löytö joka vei yhtäkkiä hurjasti aikaa, sitä seurasi Galleria ja ht.net oli foorumien kiistaton kuningas.

Nykyään aikani menee suurimmassa määrin Youtubessa, Bloggerissa, Facebookissa, HPff:ää lueskellessa, Wikipediassa tutkimassa sekä erillisillä taidesivustoilla. Niin pieni on maailmani. En ole erityisen tunnettu missään, vaikka suurimman osaa elämästäni olen täällä viettänytkin, osaan olla anonyymi niin internetissä kuin oikeassakin maailmassa. 

Minun oikea maailmani vain tuntuu toisinaan olevan tämä ruudun tämän puoleinen paikka. Täällä kaikki on helpompaa, hauskempaa ja selkeämpää. Löydät kaiken mitä haluat tietää vain muutaman napin painalluksella, seuraa yhtä helposti. Seuraa joka on aamukolmelta samalla aaltopituudella ja kiinnostunut samoista asioista, paljon helpommin kuin ulkona. Oikeastaan minun kohdallani miltei sataprosenttisesti helpommin. Esimerkkinä lauantainen baarireissu; kaljupäinen, lyhyt ja tanakka mies vaati väkisinkin päästä juttusilleni. Annoin sen ostaa minulle juoman ja tanssia minun ja kaverini kanssa. Kun sitten menin tupakalle niin se seurasi perässä kuin hyvä lakeija tekee. Väistämätön kysymys; no mitäs sä vapaa-ajallas teet?

No mä enimmäksee luen ja sit oon tietokoneel, minä vastaan ja katson huvittuneena sen naamaa.

Siis ihan kirjoja vai?

Voi pyhät, mikseivät nuoret ihmiset lue enää kirjoja? Sen suusta sana kuulosti kuin täysin vieraalta esineeltä, antropologiselta käsitteeltä lapsen suusta. Ala siinä sitten keskustelemaan omasta näkökannastasi Hal Duncanin Vellumista (jota luen muuten tällä hetkellä enkä pidä pätkääkään, kirjoitan arvosteluni siitä tänne parissa päivässä kunhan saan sen loppuun), kun toinen ei edes tiedä ettei kirja ole sama asia kuin pokkari.

Sen takia minä rakastan internettiä, voin käydä täällä älyllisiä väittelyitä asioista joista olen itse kiinnostunut, mistä osaan puhua ja mistä omaan mielipiteitä. Vaikka internet sisältääkin miljoonittain täysin naurettavaa ja hyödytöntä sisältöä, löydät niin paljon älyllisyyttä ja mielenkiintoa herättävää asiaa, ettei sille vain voi kääntää selkäänsä.

Kaikki tuttuni, joihin olen minkäänlaisessa yhteydessä löydän facebookista. Sieltä löydän myös noin 95 muuta henkilöä jotka ovat halunneet lisätä minut kaveriksi, vaikkeivät edes selvinpäin minua kadulla tervehdi. Se on vähintään yhdeksänkytäviisi 102 hengestä. Ja olen nyt tullut niihin termeihin, että nämä loput seitsemän henkeä lasken kai kavereikseni, koska he sentään toisinaan kysyvät perääni vaikka olisivatkin selvinpäin.

Ja sekin noin kerran kuussa.

Joten voiko minua muka syyttää siitä, että vietän mieluummin kymmenen tuntia tietokoneella, kuin istun yksin kahvilassa? 

Voiko minua syyttää siitä että istun ennemmin neljältä aamuyöllä tietokoneella kuin tanssin baarista toiseen? 

Mitä muuta elämässä muka on, kun siitä on riistetty ihmiset pois.

There there baby, it's just textbook stuff

Nyt tuli talvi ja ennen kuin saan ladattua koneelleni kunnon kuvanmuokkausohjelman, on tämä blogi nyt tämän näköinen. Itken itseni varmaan uneen tuon ylätunnisteen takia, se kun ei enää ollenkaan sovi ja ottaapi päähän myös tämä blogin ulkoasunmuokkausohjelma, johon kuvani ovat liian suuria. Kyllä minä ne vielä pienennän, saattepa nähdä!

Olen ollut hurjan hiljaa jonkun aikaa, on ollut paljon asioita mietittävänä ja tekemiseen olen hukkunut aina kun en sitä ole parhaani mukaan vältellyt. Olen juossut museoissa, koulussa ja töissä. Terapiassa, tietokoneella ja voimassa pahoin vessassa, luulen että se johtuu stressistä. 

Eilen ja tänään olen jumittunut ajatukseeni omasta pettymyksestäni, itseäni, maailmaa ja ihmisiä kohtaan. Jokainen kai haluaa teini-iässä olla jo vanhempi, saada tehdä niitä upeita kiellettyjä asioita, olla itsenäinen ja elää omaa elämäänsä. Minulla on kaikille teini-ikäisille ikäviä uutisia: ihminen elää todella elämäänsä vain ikäluokasta vastasyntyneestä yläasteikäiseen, sen aikana tai viimeistään jälkeen tulee selville että maailma on oikeasti hyvinkin läpeensä mätä, vain harvat ihmiset ovat luottamuksen arvoisia ja vastuuta tunkee sisään ovista ja ikkunoista, usein jopa takasta. Kuulostanko katkeralta? Niin minun psykologisten testieni palautteessakin luki. 

Olin nuorempana hyvin yliherkkä ihminen, koin jokaisen pettymyksen kolmasti pahempana kuin ihminen joka omistaa järkeä päässään, näin itse näen asian. Nykyään olen jopa niin oppinut että tiedostan asian, ja suurimman osan ajasta en jaksa välittää. Sekään ei tosin hyvä asia ole, silloin se kaikki patoutuu sisään ja jonakin päivänä räjähdän kuin viidennen maailman ydinpommi. Hyvin rumaa. 

Jokainen pettymykseni on kolhaissut minua pahasti, jättäen minulle ikuisen kitkerän maun suuhun, luottamusongelman ja monta hyvää tekosyytä vihata maailmaa aina kun siltä tuntuu. 

Joskus istun lounastauolla paossa töitä kahvilassa, väsyneenä ja synkkänä ja mietin että onko se kaikki vain tätä? Töitä töiden perään, jokapäiväistä puurtamista kaksitoista tuntia päivässä ennen kuin pääset kotiin vain vajotaksesi koomaan television ääreen. Kun tunnen oloni oikein kurjaksi lietson sitä vielä ikuisella surkeudellani ystävieni välinpitämättömyydestä, ihan vain saadakseni itseni suuttumaan tarpeeksi että jaksan kipittää läpi tuulen ja tihkun takaisin lakaisemaan hiuksia lattialta, hymyilemään ja juttelemaan turhanpäiväisyyksiä.

Kun luen Jane Austenia en voi olla kuin toivomatta että sivut vain imaisisivat minut yhtäkkiä sisäänsä ja putoaisin alternatiiviseen universumiin, jossa minä olisin rikkaan perheen tytär, ajelisin ponivaunuilla suuressa puutarhassa ja viettäisin päivät lukemalla ja soittamalla pianoa.

Joskus mietin että pohjimmiltani olen vain liian laiska elämään.