Rakkauskupla

Minulle tapahtui yksi Ensimmäinen tänään, sellainen hetki joka tapahtuu ensimmäistä kertaa elämässä ja se ensimmäinen kerta on syystä tai toisesta tärkeä juuri tässä elämässä. 

Serkkuni kolmevuotias tyttö, minun kummityttöni isosisko soitti minulle iltapuhelun. Luulin että sieltä soitti mummu kysyäkseen että ehtisinkö likkoja nähdä mutta alkoi epäilyttää kun ensin oli aivan hiljaista. Sitten kuuluu valtava HALOOO ja tajuan että puhelimessahan on pirpana. Siinä sitten höpöteltiin iltapalasta ja saunasta ja villasukista juuri siten kun kolmevuotiaan kanssa nyt puhutaan. Sitten kun sanon että hyvää yötä, se huutaa Nähdään! ja odotan jos mummu ottaisi puhelimen ja pyytäisi käymään, niin takaa kuuluu mummun ääni: Oho ai soitikko sää Mikille? 

Joo.

Ja katki meni. Minä olen pakahtua onnesta ja hupsuudesta ja ylpeydestä. Se höpö päätti itse mummon puhelimella soittaa minulle. Minulle ja kertoa että on reippaasti syönyt iltapalansa. 

Ehkä vähän hassua että tulin näin onnelliseksi, mutta niin se vain on että jos pienen pieni lapsi haluaa soittaa minulle illalla kertoakseen että on mummulassa ja että ei käynyt saunassa mutta suihkussa kävi, niin en voi muuta sanoa kuin että on ihanaa olla juuri se ihminen.

Valkoista tekojeesuksen synttäriä kaikille!

Hyvää ja suurinpiirtein rauhallista joulua teille kaikille! Syökää hyvin ja jos siltä tuntuu niin juokaa mukavat kännit, niin minä aion tehdä.

Pimeää ja märkää

Viikon verran minä sain lunta ja valoa ja nyt on taas pimeää ja märkää ja mutaista. Tätä vuodenaikaa minä vihaan, miksei voi olla jo pakkasta niin että nenä jäätyy ja lumi narskuu jalkojen alla. Sen sijaan on vain ikuisesti kostea ilma ja hiekkaa Memerin masukarvoissa. Pimeys vetää minut väsyneeksi ja vähän kiukkuiseksi ja lyhytpinnaiseksi. En haluaisi lainkaan avata verhoja, enkä mennä ulos. En saa oikein mitään aikaan ilman että pakotan itseni, tänään ja eilen sain sentään vähän läträttyä akvarelleilla. Kuvapäiväkirjaa pitäisi täyttää, mutta mitä sinne piirtää päivistä jotka ovat vain pelkkää mustaa ja pimeää ja märkää. Ei niitä mustia ruutuja jaksa ikuisuuksiin väritellä.

Ensi viikolla tulee veronpalautukset, niitä minä odotan koska saan kunnon köntin kivasti juuri joululahjaostosten aikaan. Rakastan hankkia rakkailleni lahjoja, se on paras tunne kun löytää sellaisen joka on aivan täydellinen ja saa antaa sen toiselle. 

Eniten nyt tekisi kyllä mieli joulutorttuja.

Nimi

Ristiäiset olivat hienot, menin päivää ennen ja autoin serkkua leipomisessa ja askartelussa ja siivoamisessa ja lastenhoidossa. Vauva oli vauva, suloinen, ihmeellinen ja kaunis. Itki ja kiemurteli siunauksen ajan ja kakkasi kovaan ääneen vaippaansa protestiksi papin annettua ristinmerkkejä. En olisi voinut olla ylpeämpi.

Koditon koti

Kaksi viikkoa olen ollut vanhempien luona, syyslomaa viettämässä töiden merkeissä. Mieleen vuolahti elävästi ensimmäisenä iltana miksi minun ei ole hyvä täällä, miksi omaan kotiin on hyvä lähteä heti kun aika tulee ja rahat on töissä tienattu ensi kuulle. Kurja olo on kurjaa seuraa, mutta olen pitänyt itseni kiireisenä ja pysynyt poissa tästä sohvalta aivan muiden ihmisten sohvilla. Olen nähnyt kaikki ne jotka haluan elämääni ja tavannut yhden uudenkin, vaikka kyynisyyteni ja patoutunut pessimismini muistuttelevat maailman totuuksista. Kun ei haluaisi että sattuu ihan kovasti, älyllä tajuaa että enhän minä enää ole täällä, minä olen toisessa päässä Suomea, en minä voi luvata kenellekään mitään, en minä halua luvata kellekään mitään. Enkä minä usko että kukaan pitäisi minulle lupauksiaan, ei ole tähänkään mennessä pitänyt.

Riideltiin äidin kanssa siitä kun minä en voi ostaa lamppua e-baysta, se ei ymmärrä ettei voi ymmärtää irrationaalista syytäni jonka vuoksi en vain osaa tehdä päätöksiä ilman tukea, eikä se osaa tukea muuta kuin pionit pihaltaan. Lopulta minä en enää sano mitään, on helpompaa vain olla hiljaa ja mennä suihkuun parkumaan samalla kun yrittää sheivata sääriään vaikkei oikeasti edes tarvitsisi.

Serkku tulikin tänne käymään sainpa nähdä pikkuisen kummitytön. Se on sähäkkä typy, ei halua paikoillaan olla viittä minuuttia kauempaa. Sitten täytyy jo olla hyppyyttämässä ja liikuttelemassa tai naama muuttuu kiukustuksesta punaiseksi ja tulee rääkäisy. Serkku näytti väsyneeltä, se ei ole saanut nukkua kolmea tuntia kauempaa. Kai sen maksaa omasta lapsesta.

Sunnuntaina minä lähden kotiini, eikä takaisin tarvitse tulla ennen joulua.

Kuulumisia ja semmoisia

Syys on ihan mukavaa aikaa, niinä päivinä kun ei sada. Tuoksuu omenilta ja on pöljiä oravia pihassa taputtelemassa ruokaa piiloon nurmikkoon. Alkaa olla uusia värejä luonnossa ja kävellessä lehdet kahisevat jalkojen alla. Näin lämpimillä keleillä ei Memeriäkään ihan joka ulkoilukerran jälkeen tarvitse pestä, vaikka sekin rumba alkaa uhkaavasti lähestyä.

Minulla on kummityttö! Hänet leikattiin maailmaan juuri samoilla hetkillä kun minä kurvasin serkun talon pihaan. Lauantaina kävin katsomassakin sitä pientä nyyttiä, on uskomatonta kuinka pikkuruinen voi ihminen olla. Tuskin elämän aikana tulee montaa mahdollisuutta pitää sylissään alle vuorokauden ikäistä vauvaa, sen vuoksi on ihan hyvä elää. Seuraavaksi näenkin kummityttöni pari päivää ennen ristiäisiä, kahden kuukauden päästä.

Sarjisfestareilla oli todella hauskaa, näin kavereita ja ostin Deadpoolia ja Hawkeyeta ja asioita Pienlehtitaivaasta. Eräs nainen halusi ottaa minusta muotokuvan kuvablogiinsa ja juttelimme niitä näitä jonkin aikaa. Hänellä on projekti jossa hän kuvasi kiinnostavan näköisiä vieraita ja hänestä hiukseni olivat upeat, olin tehnyt lettinutturan. On aina hassua ja ilahduttavaa kun onnistuu juttelemaan ventovieraan kanssa luontevasti, varsinkin kun on tällainen sosiaalinen rampa kuin minä. Tulee hyvä mieli moneksi hetkeksi.

Aikuisuus on rankkaa

Huomenna Helsinkiin Sarjakuvafestivaaleille, lähdetään neljä opiskelijaa ja opettaja. Ihmeen laiskoja ihmisiä täällä, halukkaita olisi lähtemään mutta kukaan ei halua ajaa. Jääköön kotiin itkemään.

Memerillä on ollut maha tänään pipi, nyt se alkaa jo olla hieman parempi. Keitin riisiä ja sekoitin siihen raejuustoa. Ja apteekista koirien maitohappoja sun muuta sisälmyksiä rauhoittavia tinktuuroita. Kyllä se siitä, sillä on stressimaha. Odotin että se olisi reagoinut muuttoon ja Bimin olemassaolemattomuuteen nopeammin, hetken jo luulin että pääsin helpolla. Tänään aamulla neljältä sain todeta olleeni väärässä. Raukka on ollut aika naatti tänään, vaikka ulkona onkin aika reippaana. Kysyin eläinlääkäriltä että voiko se matkustaa, sanoi että jos yö menee hyvin niin miksikäs ei, kun vain ottaa masulääkkeet mukaan. 

Mennään serkkuni luo, se on poksahtamassa kahteen osaan hetkenä minä hyvänsä. Innolla odottelen tulevaa kummityttöäni tähän maailmaan, vaikka vähän jännittää että se pullahtaa ulos nyt viikonloppuna tämänpäiväisen vyöhyketerapian avittamana. Serkku sanoi että entäs sitten, saisikin jo tulla, tulet tänne nyt vain, niin harvoin saa sukulaisia käymään!

Huomenna on palautus luurangosta ja lihaksista, sain tänään ääriviivat tehtyä valopöydän läpi ja oikeasti pitäisi tehdä se loppuun ja valmiiksi asti. Tänään on mennyt huomio lähinnä tuohon pienen karvaeläimen hoivaamiseen. 

Onhan tässä ilta aikaa, hän sanoi ja painoi play ja netflixin Breaking Bad lähti pyörimään.

Taikurilaatikkopeltipurkki

"Tää on ihan niinku verta, vaikka tää onki vadelmaa.'

"Nii, ihan yhtä punasta."

"Joo mutta paljon sitkeämpää."

Lapset ovat mahtavia, minä vain ajattelen kun yritän painaa mieleeni kaiken minkä se sanoo. 

"Joku hiippaili eilen yöllä meidän uudessa talossa, heräsin siihen ko se kolisteli. Sitten se katsoi mua ja mä katsoin sitä ja hetken me vaan siinä tuijotettiin toisiamme. Sitten se lähti pois.

Mitäköhän se teki meidän talossa? Hmm... minä näin eilen kirjeen pöydällä, mutta sitten tuuli vei sen merelle. Mutta hei! Katsos! Mikä tämä on? Se on se kirje!"

"No ohhoh, mitäs siinä sanotaan?"

"'Hei, anteeksi että herätin yöllä, asutte minun talossani. Terveisin LehtiKukka.'"

"Voi ei, ollaanko me muutettu jonkun toisen taloon?"

"Ei ei, kyl mä muistan sellasen jonkun LehtiKukan jolle me annettiin rahaa."

"Hyvä, ei tarvitse sitten huolehtia."

"Ei niin. Mutta luulen et se tuli etsimään sen käsilaukkua."

Vain lasten kanssa voi vakavalla naamalla keskustella olennoista, jotka ovat päätyneet syömään muurahaisia, joiden muurahaispurkki on kaatunut lattialle, josta syystä siellä on liian iso siivo vierailulle ja siitä kuinka kyseisellä olennolla on vatsanpuruja kun se on mennyt syömään vähän liikaa muurahaisia.

Minä kävin muuten myös Saksassa moikkaamassa isosiskoa ja ihastuin siihen maahan. Siellä on tosi kaunista ja tosi halpaa.

Muutan viikon päästä kahdeksan tunnin päähän täältä. Menen opiskelemaan taiteita, vihdoinkin.

Joulupäivä

Joskus minusta tuntuu ettei henkieläimeni olekaan peura - vaikka sekin asuu hiljaa piilossa - vaan hiiri. Hiiret liikkuvat seinää vasten, sillä lailla ne ovat turvassa enimmiltä saalistajilta. Minä luulen että sitten ne piiloutuvat saunatupaan piiloon, istuvat siellä ja näpräävät kännykkäänsä ja miettivät että laittaisivatko terapeuttitädeilleen viestiä.

Hei, olen kauhuissani ja harkitsen kuolemista.

Catch your personal butterfly

Tässä kämäinen joululahja teille, olkaa hyvä. Hyvää, rauhallista joulua kaikille. Minä aion syödä hyvin, olla rakkaiden ihmisten kanssa ja vaihtaa monta lahjaa perheen kesken!

Joulu koputtelee sängyn alla

Tiedättekö niitä pieniä pakkomielteitä arkiasioissa, jotka eivät oikeastaan suoranaisesti vaikeuta arjen kulkua, mutta olisi se elämä silti helpompaa jos niistä ei välittäisi. 

Luulen että niitä on kaikilla, sillä minä ainakin itse lohduttaudun kun petaan petiä ja yritän etsiä värikoodatut lakanat, ja saan mielessäni jo itkupotkuraivarin koska en voi nukkua jos pussilakana on punainen ja aluslakana sininen. Ja sitten kun löydän valkoisen lakanan, tajuan että oi kamala, en minä ikinä saa unta tuon peiton kanssa, se on punainen ja oranssi. Silmiä kirvelee kun sellaista katsoo. Joten se on vaihdettava, ja sitten myös on etsittävä toiset tyynyliinat jotka sopivat siihen uuteen pussilakanaan. Ja on tajuttoman vaikea löytää tästä huushollista kolme yhteen sopivaa tyynyliinaa.

Onneksi tätä ei tarvitse tehdä ihan liian usein.

Koulussa oli joulujuhlat ja toinen osa koulutuksesta alkaa sitten keväällä, silloin on erityislapset vuorossa. Mutta ensin minä nollaan kaikki mahdolliset ajatukset kahdeksi viikoksi ja yritän muuttua taas jokseenkin keskimäärin rentoutuneeksi stressipalloksi.

Paketoin kaikki lahjatkin ja huomena tuodaan kuusi sisälle, kokkailin tänään rosmariinilammasta ja pekoni-sieni-valkosipulinkynsi-lisuketta ja kahvi-kerma-mustaherukkakastiketta ja perunamuusia. Sillä toipuu krapulasta oikein mainiosti, jaksaa taas seuraavat kuusi tuntia upouudella mahtavalla tietokoneella.

Joskus naisen on vain leivottava

Tämä oli niitä päiviä kun heräsin puoli kahdelta, makasin kippurassa tunnin ja puoli sohvalla tuijottaen telkkarista tallennuksia. Sitten nousin, hain Klorinini omasta piilostani ja desinfioin keittiön. Ja vessan, olohuoneen ja makuuhuoneen. Sen jälkeen leivoin keksejä. Vaniliinisokeri, taloussokeri ja leivinjauhe olivat lopussa ja pyörin ympäri miettien ettei näin saa tapahtua juuri nyt. Kokosin itseni ja kävin kaupassa jotta kykenin leipomaan myös mustikkamuffinsseja.

Muut tulivat kotiin ja leikin etten ole lähellä hermoromahdusta kun äiti sotkee keittiön. Kuljen kymmenen metriä sen perässä rätin kanssa, ettei se huomaisi ja puolestaan hermostuisi minuun. 

Illalla iskä läikyttää punaviiniä minun rokokoo-sohvalleni. Siihen jota koko viime talven ja kevään kunnostin. Se ei tee mitään. Se hakee lisää viiniä. Minä kiehun ja hinkkaan raivopäissäni, sulkeudun vessaan ja parun, koska nyt riitti. 

Sitten minä lyön vessan kaapin oveen lommon koska haluan tämän ulos, enkä saa oikeaa kättäni enää nyrkkiin.

The Versatile Blogger Award hell yeah

1. Nimeä 15 bloggaajaa

2. Kerro heille tunnustuksestasi

3. Kerro 7 satunnaista faktaa itsestäåsi

4. Kiitä bloggaajaa jolta sait sunnustuksen 

5. Lisää The Versatile Blogger Awardin kuva postaukseesi

Umm, olen mahdoton ja laitan tähän sellaisten nimet joita seuraan viikoittain. Heitä ei ole hurjan montaa koska olen laiska. Olen pahoillani, älkää lyökö. Olette kaikki silti ihania yhtä lailla ja saman verran ja ja ja.

Tashee

Anttu

Kelvoton

Alex

Varislapsi

rokpeikko

Jep, juu-u. Tosnoi olis jepulisjee.

7. Vuorokaudessa vietän keskimäärin 4 tuntia tietokoneella. Viikonloppuisin noin 6. Viikossa se tekee noin 32 tuntia. Kuukaudessa sen 128 tuntia, jolloin vuodessa istun koneella keskimäärin (luultavasti pahasti alakanttiin) 1536 tuntia. 

6. Minä säästän rahaa laserkarvanpoistoon, voi kyllä. Ei enää ikinä höyläystä, vahaa, saati geeliä!

5. Ensi syksynä menen kurssille, jossa uusin täysin antiikkisohvasettini päällykset. Ajattelin vaaleaa, että voin sitten hakata päätäni seinään kun Memer tulee kuraisena ulkoa nukkumaan viereeni sohvalle.

4. Olen diagnosoinut itselleni epävakaan persoonallisuushäiriön.

3. Huumorini on epämääräistä, varsinkin Harun kanssa. Silloin kukaan ei tunnu ymmärtävän meitä ollenkaan. En ihmettele.

2. Olen täysi materialisti. Kun eilen digiboxini piti kummallista ääntä ja aloin ajatella että se kohta räjähtää, ajatukseni harhautuivat siihen mitä tapahtuisi jos heräisin sairaalassa. Ensimmäinen ajatukseni oli että olisivatko kasvoni pahasti palaneet, toinen menivätkö huonekaluni pihalle ja ai niin, onko Haru kunnossa?

1. With a great mustache comes great resposibility!

Kiitos paljon rirille tästä näin!!

Ja hyvää äitinpäivää kaikille äideille ja äidillisille, ja miksei äidittömillekin. Minä tein äidille kortin, huovutin sille kovakorut ja annoin iittalan oranssit tuikut Harun kanssa. Avattiin Fresitapullo ja käytiin kiinalaisessa syömässä.

Tänään elämä on hyvää.

Vaaleanpunaisia ruusuja kastemekossa

Olin tänään serkun tyttären kastajaisissa. 

Se on kaunis pieni tyttö mustalla tukalla ja suurilla sinisillä silmillä. Se sai kauniin nimen, enkä olisi halunnut laskea sitä sylistäni ollenkaan. Se tuoksui pehmoiselle ja puhtaalle kun piirsin sille suojelevan tähden, Raunin rauhan ja Ukon vahvuuden otsaan ja suutelin sen pehmoisia hiuksia, jättäen vaaleaan ihoon punaiset huulenjäljet.

Olen aina pitänyt lapsista kovasti, jo itse lapsena tiesin haluavani vielä joskus olla äiti. Lähiaikoina olen yhä enemmän ja enemmän miettinyt asiaa. Pelkään etten koskaan onnistukaan siinä, se etten löydäkään ketään jonka kanssa haluaisin lapsia tai että minussa on niin paljon vikaa etten kykene saamaan lapsia. Pelkään että olen niin masentunut etten kiinnostukaan lapsestani, etten jaksa nousta ylös ruokkiakseni ja hoitaakseni ja rakastaakseni. Pelkään että kaikki sairauteni periytyvät sen pienen olennon harteille ja se joutuu elämään yhtä tuskallisen elämän.

Minä haluan olla hyvä äiti, haluan olla toisenlainen kuin omani. Olla mukana lasteni elämässä ja tietää mitä heille tapahtuu. Haluan sen arjen joka lapsi mukanaan tuo, kakkavaipat ja kaikki. Oma lapsi ei ole ollenkaan huono syy elää.

Vielä kotonakin käteni tuoksuvat vauvalle.

Minun kanarianlintuni kuoli tänään

Minun kanarianlintuni kuoli tänään. Se oli ollut jo jonkin aikaa vähän huonommassa kunnossa, se oli niin vanhakin.

Aamulla minä join teetä ja katselin sen syövän siemeniä. Sillä oli kauniin oranssi höyhenpuku ja se uskalsi laulaa vain yksin. Sitten minä lähdin kotoa kahdeksi tunniksi ja kun palasin löysin sen häkkinsä pohjalta. Sen kauniin persikkainen  nokka oli jo muuttunut siniseksi ja silmät olivat kiinni. Otin sen käteeni ja silitin, sen untuvahöyhenet olivat pörrössä tiukkaan puristettujen siipien alla. Se ei tuntunut lainkaan kylmältä ja silittelin sen pehmoista kylkeä enkä tiennyt mitä tehdä. Äiti kaivoi säilytetyn jäätelölaatikon kuppikaapista ja tajusin kastelevani koko lintuparan kyynelilläni.
Vuorasin kopan pehmeillä, valkeilla nenäliinoilla ja laskin sen pienen ruumiin niille, sitten painoin kannen naksahtaen kiinni. Jätin sen terassille koska ei minulla ole sydäntä heittää lintuani roskikseen ja maa on roudassa.

Suny oli minulla kuusi ja puolisen vuotta, iältään se oli jo varmasti kahdeksan. Viimeisen vuoden aikana se on muuttunut koko ajan vanhemmaksi, sitä ei enää voinut edes päästää lentämään kun sen koordinaatiokyky oli niin sumentunut. Joten en voi sanoa ettenkö sitä olisi odottanut, eivätkä pienlinnut ikuisuuksiin elä. Mutta on se silti kamalaa kun lemmikki kuolee, varsinkin jos se on ollut sinulla niin pitkään, oli se sitten lintu, kani, koira tai hevonen. minä jotenkin aina ajattelin, etten suuremmin surisi sen kuolemaa, onhan minulta ennenkin kanarianlintuja kuollut. Niin käy usein kun ulkomailta tuotuja lintuja ostaa, ne eivät ole kehittäneet tähän ympäristöön soveltuvaa vastustuskykyä ja niiden sieltä hankkiminen on aina riskipeliä.

Mutta kun tottuu siihen että ovesta sisään katsoessa näkee kirkkaan oranssin höyhenpallon valkoisessa häkissä, näyttää tyhjä häkki lohduttoman pimeältä. 

Mikä sul o ko sä oot koko päivän ollu tämmöne, sanoo äiti ja vetää naamansa nyrpylleen ja pitää typerää ääntä. Tällä äitini tarkoittaa että olen sarkastinen ja tyly. Minä katson sitä hiljaa hetken ja tukahdutan haluni alkaa riidellä. Sen sijaan että kerron että minulla on tänään todella huono päivä, että oloni on raskas, väsynyt ja masentunut, olen levoton enkä voi keskittyä mihinkään, että haluan juoda pullon suomiviinaa ja mennä makaamaan lumeen yöksi, sanon että olen aina ollut tällainen.

Katsotaan pressan vaaleja ja minä kyden raivossani hiljaa äidin ensin pilkatessa Haaviston seksuaalisuutta ja sitten sanoen perään että eihän se tietenkään haittaa. Luulen että se pelkää minun olevan homo ja loukkaavansa minua, ja tietyllä tavalla nautin siitä että se tuntee tarpeekseen olla varovainen seurassani. Ylempi käsi äiti-tytär -suhteessamme on aina ollut väännön ja tuskan takana ja sen kerran saatuani olen varma tehdäkseni kaikkeni pitääkseni asian niin.

Memer, koirat ja koulutus

Memer on minun koirani. Rodultaan poika on kääpiömäyräkoira, mutta vain juuri ja juuri. Se on niin pikkuinen että melkein lasketaan kaniinimäyräkoiraksi, joka sen emokin on. Pentueen pienin, ja ainut jota ei oltu vielä kenellekään luvattu. Se ei haitannut, pentukehässä sen kaverina oli enää emo ja toinen emon värinen mustakultainen pentu. Vaikka minulla olisi ollut valinnanvaraa, pieni suklaanruskea pentu kirkkaanvihreine silmineen vei sydämeni heti. Siellä se istui puukehikossa kuluneella viltillä toisen pennun juostessa sen yli ja ympäri. Sitten minä ojensin sille käteni ja se kiipesi minun syliini. Minun pieni lapseni.

Sillä oli pehmeä vauvanturkki, suuret vihreänruskeat silmät ja pitkä, ruipelo vartalo jonka se pisti kerälle syliini kun istuin autossa ja ajoin äitin kanssa kotiin. Ensimmäisen tunnin se piilotteli eteisen jakkaran alla, toisen minun huoneessani selkäni takana kun nojasin lattialla nojatuoliini. Sitten se tuli sieltä esiin ja kiipesi taas syliini. 

Siitä sen nimikin tuli, Memer on Ursula LeGuinin hahmon nimi, ja se hahmo on hurjan rohkea. 

Papereita Memellä ei ole, sen ostin ihan vain ystäväkseni, minä en ole näyttelytyyppiä, vaikka minulle onkin sanottu että Memer pärjäisi kisoissa todella hyvin. Sillä on ideaalinen turkki, rakenne ja sen naama on niin nätti, että Isosiskon mies kutsuu sitä Pikkuprinssiksi. Sen kiharainen tukka kun tykkää liehua tuulessa, kun se seisoo kesällä kalliolla ja katselee ylväänä kadulle.

Memer on syntynyt 12.10.2009, ja on siis vähän päälle kaksivuotias.

Kun ostin sen, olin melko huonossa jamassa, vaikken tainnut ihan joka päivä sitä itselleni myöntääkään. Hoidin Memen kuitenkin hyvin, koulutin sen tulemaan luoksi ja istumaan käsimerkeistä, sisäsiistiksi ja olemaan syömättä lempikenkiäni. Kaikesta tästä huolimatta masentunut ihminen on usein heikko, ja minun tapauksessani joskus myös vähän arvaamaton. Koirat eivät pidä arvaamattomasta, viallisesta käyttäytymisestä, se on vastoin lauman käyttäytymiskoodia ja sellainen käytös kitketään ulos laumanjohtajan toimesta mahdollisimman nopeasti. Minulle ei edes laumanjohtaja osaa tehdä mitään, minä en osaa olla aina rauhallinen ja tyyni, itsevarma. Näin ollen minä en ole Memerin laumanjohtaja, sen kunnian saa äitini, ainakin niin kauan kuin asun kotona tai opin hallitsemaan tunteeni myös kodin sisällä enkä vain ulkopuolella. 

Minä rakastan Cesar Millania, sitä koirankouluttajaa siis. Tai en häntä, lähinnä hänen uskomatonta taidokkuuttaan ja rauhallisuuttaan. Hänen metodinsa ovat yksinkertaisia, toimivia ja sisältävät koko eläinkunnan järjestyksen maalaisjärjen. Minulle ne ovat olleet hyvin hyödyllisiä, Memer osaa hänen takiaan kävellä nätisti vieressä ja on kotona tasapainoinen vaikka minä olenkin vähän vähemmän. Minua on väkisinkin naurattanut nyt noussut hulabaloo siitä, kuinka Cesar hankkii kouluttamiensa häiriökoirien huomion näpäyttämällä koiria jalallaan. Siitä kuinka hän näpäyttää juuri siihen kohtaan missä on munuaiset tai jotain. Miettikääs nyt sattuisikohan koiraa enemmän jos sitä näpäyttäisi suoraan kylkiluille? En ole kertaakaan nähnyt että se koiria siellä potkiskelisi kuin jalkapalloa. Olen itse täysin fyysistä väkivaltaa vastaan mutta täytyy olla tarpeeksi järkeä päässään erottaakseen mikä on väkivaltaa ja mikä ei. Se että lyöt koiraa kuonolle on jo melkoisen monta astetta pahempaa kuin se että saat koiran hankkimisen tökkäämällä sitä kevyesti kylkeen. Minä kerran juttelin koirankouluttajan kanssa kahvilassa töissä ollessani ja hän sanoi että ei hyväksy koulutuksessa minkäänlaista väkivaltaa, mutta kuristaminen on kuulemma hyvin kätevää. Seisoin hetken silmät levälläni enkä ollut uskoa korviani. Verratkaahan siinä nyt sitten. Voi pyhät, koira ilmoittaa jos siihen sattuu. Minusta tuntuu ettei kukaan näistä yliaktivisteista ole todella katsonut Cesarin työtä. Jos koiraan sattuu, se pitää ääntä, ihan niinkuin mikä tahansa eläin. Oletteko koskaan kuullut kuinka ahdingossa oleva kani huutaa? Sellaista ääntä osaa pitää koirakin. Ei Cesar niitä koiria ilkeäkseen potki, eikä edes kovaa. Se napauttaa saadakseen huomion. Katsokaa yksikin video ja näette kuinka koiran huomio napsahtaa heti mieheen. Se on uskomatonta. Se miten yksi ihminen voikin käsitellä koiraa niin, siinä täytyy ymmärtää niin paljon. Minun kohdallani se on osoittanut todella käteväksi, koska Memer on niin lyhyt. En ikinä ehtisi alas ajoissa saadakseni sen huomion, en tällä lonkkavialla kun jokainen kyykky on työtä.

No nyt meni niin ihkutukseksi että. Mutta mitä voin sanoa, ihailen häntä ja hänen lahjaansa. Jos kehtaisin, myöntäisin että omistan hänen kirjansa, ja että olen lukenut sen ja nauttinut siitä. Cesar Millan on opettanut minulle paljon koirista ja niiden käyttäytymisestä, kehotan jokaista koiranomistajaa katsomaan edes yhden jakson hänen ohjelmaansa, niitä tulee nykyään liviltä. 

Tosiaan on näitä ihmisiä, jotka oikeasti kuvittelevat että koirat ovat ihmisiä, ja sanonhan minäkin Memeä lapsekseni. Mutta en minä antaisi ihmislapsenikaan syödä herkkuja päivästä toiseen, haukkua ihmisiä keskellä katua tai purra ketään. En minä antaisi ihmislapsenikaan olla piloille lellitty läskikasa, joka pompottaisi minua joka suuntaan kuin kumipalloa. Maapallo olisi kaaoksessa, ellei täällä olisi joka laumaeläinlajille automaattisesti kehittynyt arvot, käytöstavat ja hierarkia. Tämä koskee niin ihmisiä, koiria kuin puhveleitakin.

Nyt järki käteen, kun useimmat ihmiset sellaisen omistavat.

Tervetuloa uudelle lukijalle! Toivottavasti et säikähtänyt.

Älä välitä, hän ymmärtää asiasta yhtä vähän kuin sika hopealusikasta.

Olen pahoillani ylätunnisteen yksinkertaisesta omistuskirjoituksesta, mutta piirsin ja maalasin sen itse, enkä toivo sen leviävän suuremmin minnekään.

Minä leijun jossain maan yläpuolella, en nuku silmäystäkään, en vaikka ensin äiti herää töihin ja sitten iskä minua töllistelemään. Se yrittää komentaa minua laittamaan koneen kiinni, mutta kello on jo kuusi aamulla enkä minä enää voi mennä nukkumaan. En voinut enää kolmen jälkeen. Ja nyt minun pitäisi olla koulussa vain kahden tunnin päästä. Se yrittää vakuutella, huutaa, lahjoa ja kiristää että menisin nukkumaan, ja minä puren hampaitani etten huuda sille takaisin, johan minä selitin että jo kaksi kertaa olen maannut sängyssä, jo kaksi kertaa on uni minut välttänyt. Ei sängyn pohjalla ole hyvä maata nukkumatta, silloin ei ajattele mitään hyvää saati levollista. Siellä minä vasta stressaannunkin, vilkuilen kelloa ja kiroan mielessäni ohi valuvia tunteja jotka vietän hereillä paikoillani maaten. Tuhahdan sen selälle että eipä ole ensimmäinen kerta, olen minä ennenkin öitä valvonut. Se raahustaa takaisin sänkyyn vain tullakseen vartin päästä takaisin, huokailee ja huolehtii kun ei itse pysty nyt sitten nukkumaan. Iskä jankkaa ja jankkaa, sanoo ettei huoli minua aamulla mukaan, että tulee hakemaan kahdeltatoista. Minua kiukuttaa että se on yhtä itsepäinen kuin minäkin, että minä haluan mennä kahdeksalta kouluun suorittamaan sitä pirun äidinkieltä ja lähteä vasta neljältä, saada kokonaiset kahdeksan tuntia pois siitä tuskallisen suuresta kuudestakympistä. Sitten minä voin hengittää, mennä nukkumaan ja herätä ehkä ensi aamuna suorittaakseni uudet kahdeksan tuntia. Minua ärsyttää että kotona-asumiseni takia iskä ajattelee että sillä on ylempi käsi, ja niin sillä kai onkin, tämä on sen huusholli. Mutta en minä halua myöntää että olen taantunut esiteinivaiheelle, jossa vanhempani säätelevät elämäni. 

Kai sitä aikuinen ihminen saa valvoa yönsä yli jos haluaa, perkele.

Sitten aloin miettimään, lasketaanko tämäkin itsetuhoisuudeksi?