You is kind, you is smart, you is important

Minä vihaan sellaisia Positive Thinking -päivityksiä facebookissa. Sellaisia kun kaverit jakaa kuvia joissa lukee täysin tyhjänpäiväisiä asioita, kuten "rakasta itseäsi koko sydämestäsi" ja "elä joka päivä täysillä" tai "löydä syy hymyillä tänäänkin". Sellainen saa minut vetämään naamani ruttuun ja rullaamaan alas niin nopeasti kuin suinkin tietokone sallii.

Minä en pidä siitä että minua kehotetaan olemaan onnellinen, varsinkin silloin kun olen kivuliaan tietoinen siitä, etten ole. Ja luulen etteivät niitä postaavat ihmisetkään ole oikeasti, sen takia he tuntevat pakonomaista tarvetta vakuutteluun.

Minä silti uskon siihen, että ihmisen pitäisi opetella rakastamaan itseään. Koska tottahan se on, että suurimman osan meistä täytyy se opetella, kun se ei tule luonnostaan. Siihen minä en kuitenkaan usko, etteivät muut voisi rakastaa sinua, jos et itse rakasta itseäsi. Se on itse asiassa oikein hyvä asia ihmiselle, joka vasta opettelee, jos lähellä on joku näyttämässä esimerkkiä. Joku joka voi kertoa mitä rakastaa sinussa, jotta voit itsekin löytää ne asiat joita rakastat itsessäsi.

Minä uskon siihen, että ihmiselle on tärkeää elää joka päivä. Haluaisin huomauttaa, ettei eläminen ole niitä kohokohtia, niitä suuria hetkiä kuten kumppanin löytäminen tai työn saaminen tai kallis matka Balille. Eläminen on sitä että nukkuu, syö ja liikuttaa sormiaan. Sitä että sitoo kengännauhat ja tekee voileivän, jossa on päällä sitä mistä itse pitää. Se on sitä että istuu alas ja katsoo telkkarista mitä haluaa, tai on tietokoneella sen verran kuin kehtaa. Sitä että kastelee kukat tai ei.

Ne isot asiat, Hetket, tekevät kyllä elämästämme mielekkäämpää. Ne helposti toimivat merkkipaaluina niin eteenpäin kuin taaksepäin. Ne ovat usein niitä asioita, jotka jäävät muistiin, niitä joita eniten muistellaan. Mutta joskus ne ovat niitä pieniä asioita. Minä muistan kuinka ajelimme leikkimopoilla pitkin käytävää lapsena. Miksi se on niin tärkeä muisto? Se oli silkkaa arkipäivää silloin, mutta muistan sen silti hämmästyttävällä tarkkuudella. Ne on niitä tärkeitä asioita.

Tiedättekö ne Hetket, joita sattuu täysin vieraiden ihmisten kanssa? Kun vain kävelet ohi ja katseet kohtaavat ja koittaa ihmeellinen salainen hetki. Niitä ei tule kovin usein, luulen että siihen tarvitaan kaksi ihmistä, jotka ovat ihmeellisesti kytköksissä.

Viimeksi minulle kävi niin syksyn alussa, kun lähdin kuumeessa koulusta ajamaan kotiin. Minulla oli uskomattoman kurja olo, koska atk-opettaja ei ollut päästänyt minua luokkaansa ja olin varma etten pääse läpi kurssista.

Ajelin sitten sen puolen tuntia kotiin päin itkua tihrustaen, kunnes käännyin kotikadulle. Siinä oli jo viikon verran tehty jotain putkitöitä, mutta ennen siinä vain oli  ollut sellaisia keski-ikäisiä kaljuuntuvia kaljamahoja. Nyt siinä kykki jonkun verran nuorempi herra. Hassua on se, etten minä muista sen naamaa juurikaan. Muistan että sillä oli vaaleat hiukset ja pieni sänki. Täysin kirkkaasti minä muistan sen, kuinka hidastin kapeassa kohdassa, se nosti katseensa ja hymyili. Minä hymyilin automaattisesti takaisin ja sen suu leveni niin kirkkaaseen hymyyn, etten ole ennen toista nähnyt. Sillä oli siniset silmät ja minä vastasin sen ilmeeseen.

Sitten minä ajoin kotiin nukkumaan. Nykyään aina kun se hetki tulee mieleen, minun suuni vääntyy väkisinkin ylöspäin. En minä tiedä kuka se mies oli, enkä varmasti tule koskaan tietämäänkään, mutta tulen aina muistamaan sen hymyn ja sen Hetken.

Tatuointini ja päiväosasto

Keskiviikkona olin tatuoitavana. Selvisin kunnialla, oli hyvä päivä monen pahan päivän keskellä. Sattui vasta kun niskaan päästiin, muuten olin oikein urhoollinen, mitä nyt yhdessä kohtaa alkoi heikottaa. Haru oli minun tukena, se on lomilla nyt ja tuli kuolaamaan kun haluaisi omansa. 

En ymmärrä, tulen päiväosastolla vain surullisemmaksi. Itken taas, itken joka pirunmoinen päivä vaikka olin sitä vältellyt jo useamman vuoden. Kun vihdoin pääsen kotiin päivän päätteeksi, en voi muuta kuin lyyhistyä lattialle väsymyksestä ja parkua.

Torstai oli kamala. Ensimmäisessä ryhmässä kerroin etten enää jaksa yrittää ja että olen väsynyt kaikkeen, johon omahoitajani ei sanonut mitään. Minä tietysti aloin itkemään ja tunsin paniikkikohtauksen alun, joten lähdin pois. Ehdin lukita vessan oven ennen kuin aloin hyperventiloida, yritin hengittää paperipyyhkeen läpi enkä saanut henkeä. Mietin haluanko hukuttaa itseni vai työntää märän käteni pistokkeeseen. Kiipesin kylpyammeeseen koska siellä oli turvallisempaa ja etenin huutoitkussani tunnin ennen kuin sain itseni tarpeeksi kasaan uskaltautuakseni ulos ja mennäkseni nurkkahuoneeseen rauhoittumaan.

Puolen tunnin jälkeen - ryhmän loputtua - Omahoitaja koputtaa oveen ja tulee sisään ja kysyy vihaisena Mitä toi nyt sit oli?

Ensin minua hävettää ja pelottaa, mutta sitten yritän selittää että haluan taas vain kuolla, etten halua olla enää, että haluan luovuttaa mutta se luulee että puhun vain sosiaalisten tilanteiden pelostani eikä ota minua tosissaan. Minä vain annan periksi koska en jaksa. 

Ehkä olisi vain parempi olla menemättä enää päiväosastolle.

Vastauksia, sun muuta

Hmm, olenpa supersuosittu ja ihana ja kysymysten arvoinen.

Wampire sanoi:

Minua jäi joskus sinun eräs aikaisempi teksti vaivaamaan. Puhuit siinä kuinka hait jo lapsena itsellesi kauniita ystäviä, itsehän en sitä ala-asteella ollut. Tästä siis juontaa kysymykseni: Miksi minä olin ystäväsi silloin? Tai siis, miksi kutsuit minut aina teille yöksi tai vain leikkimään jotain? 

Olin jo mukulana sellainen kaikkien kaveri, niin kuin ehkä muistat, tulin toimeen kaikkien luokkalaistemme kanssa. Niin hyvin kuin se joskus oli mahdollista. En tykännyt valita puolia riidoissa ja jousuin aina siihen välikäteen. 

Muistan sen päivän kun tapasin sinut ensi kertaa. Olimme iltapäiväkerhossa ja olimme rakentaneet suurista pehmeistä palikoista suuria majoja ja sokkeloita pöytien alle. Meitä oli tyttöjä siinä varmaan seitsemän ja leikimme kissoja ja omistajia. Sinä - noh, haluan olla rehellinen - olit muiden mielestä vähän outo, eivätkä ne halunneet leikkiä sinun kanssasi. Minä näin sen, istuin viereesi pöydän päälle ja kysyin että oletko kissa. Sinä sanoit että joo, ja hetken mietittyäni sanoin että okei, voin olla sinun omistaja. Sitten sinä nuolaisit poskeani.

En ole koskaan tykännyt siitä, että joku jätetään ulkopuolelle, koska koin sitä samaa jo kerhossa ihan taaperona. Et ehkä ollut luokkamme kaunein, mutta en ollut kyllä minäkään, ja minulla oli seurassasi hauskaa. Et puhunut toisista pahaa tai juonitellut yhtä lailla kuin muut, olit rehellinen ja osasit arvostaa ystävyyttäni.

Siksi olin sinun ystäväsi.

Sitten kun riri joskus kysyi siitä uskonnosta ja minä vähän laiskistuin, niin ajattelin hiukan avata sitä tässä samalla, etten pääse sitä enää pakoon.

Eli riri sanoi:

Olisi kiva tietää mikä tää uskonto on johon olet päätynyt.

Niin. Eli. Siis. Minä olen kristillisen luterilaisen kirkon kirjoilla, olen käynyt rippikoulun ja ollut mukana kirkon toiminnassa aika paljonkin nuorena. Jo silloin tykkäsin vertailla eri uskontoja ja tutkia raamatun epäkohtia.  Lapsena minulla on kuitenkin aina ollut mukana Suomen vanhaa uskoa, joka tulee äidin äidin puolelta. Nykyään lyhykäisyydessään olen samaistunut jälkimmäiseen enemmän, ja sekoittanut siihen erilaisia omia näkemyksiäni.

Olin tänään ekaa päivää päiväosastolla taas. Olen siellä seuraavat kolme kuukautta. En kyennyt keskittymään mihinkään, etsin hiuksistani kaksihaaraisia, vääntelin käsiäni ja revin paperia huomaamattomiksi riekaleiksi.

Kai minä siellä pärjään, vaikka tulikin taas jonkinmoisena shokkina kun ihmiset oikeasti puhuvat mitä tuntevat, koska voi kauhia eihän niin saa tehdä.

Minulla meinaa aina välillä mennä hermo kun juttelen Harun poikakaverin kanssa. Se on niitä joiden elämänfilosofia pyörii lähinnä pisteessä "En välitä paskaakaan ja se tekee minusta ubercoolin, ihan sama, whatever". Sillä on toki vaikea menneissyys, johon kuuluu huumeita ja väkivaltaa, mikä on opettanut sen toimimaan kyseisellä kaavalla. Silti, en näe kyseisessä elämäntavassa mitään hienoa tai ihailtavaa. Minun tekisi mieleni selittää sille ettei se tee siitä uniikkia, että 99 prosenttia ihmisistä ei välitä paskaakaan, mutten usko että se välittäisi. 

Jumala on selvä diktaattori

Minä raotan silmiäni väsyneenä ja yritän hahmottaa punaiset numerot digikellossani ilman silmälaseja. Seitsemän ja minä vihaan nukkumista ja sitä kuinka vaikeaa se on, kuinka se on hankalaa lääkkeillä ja ilman. Pistän itseni kauniiksi, sidon nutturan niskaani ja keitän aamuteen, ilman sitä en enää pääse minnekään. Sitten ajan kansanopistolle ja etsin epätoivoisena oikeaa luokkaa, ulkomaalainen poika ei ymmärrä pätkääkään kun yritän kysyä siltä ohjeita ja kun viimein löydän perille, hymyilen ja tervehdin, otan vaatteet pois ja kiipeän korokkeelle. 

Ilma täyttyy hiljaisesta lyijyn kahinasta paperia vasten ja toisinaan vähän höpsähtäneen näköinen nainen selittää minulle omiaan. Pidemmällä tauolla se tulee kertomaan kuinka senkin tytär on joskus ollut surullinen ja viillellyt ja että jos haluan puhua niin hän asuu tuossa ihan lähellä. Somaahan tuo, mutta ei kiitos. Varsinkaan siinä vaiheessa kun se kertoo kuinka ei tietäisi missä tyttärensä olisi jos hän ei olisi rukoillut sen vuoksi niin paljon, että olisi hyvä rukoilla aina ja jos joku pelottaa niin kädet ristiin ja isä meijjän ja se katsoo minua suoraan silmiin. Minä hymyilen kohteliaasti ja käännän katseeni takaisin ulos ikkunan takana seisovaan mäntyyn ja lumisateeseen.

Minä en kestä, en vain kestä tuollaisia ihmisiä. Kiehun vain hiljaa ystävällisen ja kuuntelevan ilmeeni takana ja nielen jokaisen ilkeän sanan joka nousee jo pitkin kurkkuani. Minä pidän siitä että uskonnoista ja uskonnollisuuksista jutellaan, mutta minä en siedä oletuksia, sitä kuinka joka helvetin ihminen olisi ensinnäkään kristitty tai enää tätä maailmaa rukoilisi joka ilta. Sitä että "Kyllä kaikki vaa tarvittee Jumalaa joka antaa voimaa ja valoa kun meitä kuitenki koetellaa niin palijo. Sen takija kannattaa aina, vaikkei isä meijjää ihan ulkoa muistaiskaa." Ja merkitsevä katse.

Minun on kuitenkin sanottava että muistan Isä meidän -rukouksen ulkoa, mutta niin muistan myös karjankutsu-loitsun. 

Juteltiin tänään terapiassa minun viikonlopustani ja miehistä ja suhtautumisestani ihmissuhteisiin. Terapiatätiä ihmetytti kun kerroin ihastustunnustustilaisuuksissa sanovani automaattimesti Ei must saa tykätä. Mutta niin se vain on, ei minusta saa tykätä - romanttisessa mielessä siis - se on kiellettyä. Sellainen saa minut ahdistumaan ja ajattelemaan mitä se toinen haluaa, mitä se minulta odottaa. En minä halua antaa itsestäni toisellekin ihmiselle, minä hädin tuskin riitän itsellenikään. Ja se ajatus että joutuisin näkemään jotakuta ihmistä joka päivä, joka ikinen päivä on jotenkin ylitsevuotavan ahdistava. Se että joku olisi minun reviirilläni ja tunkisi minun asioihini ja vaatisi minulta jotain. Miten sellainen muka onnistuu? Mieluummin istun viisi tuntia putkeen tietokoneella, teen keramiikasta teepannun ja pusuttelen koiraani. Eikö se muka riitä? 

Antaa tulla lunta tupaan vaan

Herään Memerin kaivautuessa salaliittolaisen elkein peittoni alta naamalleni ja vielä paremmin kun se työntää kylmän kuononsa korvaani hyväksi huomeneksi. Huokaisten yritän saada silmäni pysymään auki, vaikka ei sillä niin väliä. Olen päättänyt että loppuviikon nukun pois kaikki univelkani, vaikka pitäisi vuorokauden ympäri nukkua, niitä kun on aikamoinen kasa takataskussa. Tuuli heiluttaa ikkunalasia ja mietin uskallanko kurkata ulos. Ruudun takana riehuu sellainen lumipyry etten voi kuin tuijottaa hetken joka suuntaan lentäviä hiutaleita. Nielaisen. Minun pitäisi tänään hakea Haru kotia.

Mutta ainakaan ei tule musta joulu.

Voin kirjoittaa kyllä uskonnostani, siinä minulla ei ole ongelmaa. Lupaan tehdä sen nyt viikonloppuna. Olisi myös kiva kuulla lukijoiden uskomuksia. Joten, mihin sinä uskot?

Tulipas ihmeen kaupallinen olo.