Koko orionin vyö

Tyhjä päivä, koulussa kuitenkin ihan hauskaa. Luovaa kirjoittamista ja improa. On vaikeaa kirjoittaa yhdessä toisen ihmisen kanssa kun tyylit ovat niin erilaiset ja on tottunut tekemään oman päänsä mukaan. Osasin kuitenkin tehdä myönnytyksiä, ehkä siihen pisteeseen etten jaksanut enää välittää niin hirveästi. Saatiinpahan ainakin tehtyä.

Täällä on hurjat pakkaset, aamulla vaati hirveän määrän rohkeutta lähteä ulos. Kolmet kalsarit, kaksi villapaitaa, kaksi huivia ja kaksi pipoa. Villasukat. Vielä fleecevuoratut tumput ja viisi minuuttia vetkuttelua ennen kuin lähdin kävelemään kouluun. En kuitenkaan myöhästynyt vaikka olin ihan varma. Naama oli jäätyä irti ja lumi narisi jalkojen alla, mutta selvisin hengissä.

En saa mitään oikeaa aikaiseksi, niin hirveät alemmuuskompleksit ja artblockit että tekisi mieli hakata päätä valopöytään. Hirvittää että pitäisi nyt saada kaksi pidempää sarjakuvaa aikaiseksi, kun ei saa edes omaksi huvikseen tuhrittua a4-sta aikaiseksi. Pitäisi palata perusasioihin, tehdä jotain yksinkertaista, mutta aivot sanovat ettei se riitä. Ja jos se ei riitä, parempi kun ei tee mitään. Joten nukuin kolme tuntia pois iltapäivästä ja luin drarrya (Draco In Darkness by Plumeria) loput. 

Mietin pitäisikö pyytää Harun essit itselle, ei se niitä syö ja jos tämä melodraamaelämä loppuisi itselääkityksellä. Onhan minulla ollut samat pöperöt ennenkin, olisi vieläkin kaapit piukassa ellen olisi heikkona (tai vaihtoehtoisesti vahvana) hetkenä kiikuttanut niitä takaisin apteekkiin ja luukusta alas. On ikävä ketipinoreita, niillä voisin nukkua koko päivän ja yön pois, kun melatoniinilla vain nukahtaa ja herää taas.

Memer kuulemma itkee iltaisin ikävää, oli lähellä etten vain hypännyt bussiin ja ensimmäiseen junaan hakemaan sitä kotiin. Sitten meidän ei tarvitsisi molempien itkeä iltaisin.

Minä haluan huutaa, hajoittaa asioita, potkia seinää

Mitä silloin pitää tehdä kun kaikki meneekin pieleen, etkä halua enää olla, tuntea tai muistaa mutta et voi ottaa pillereitä, koska aamulla pitää herätä. Täytyy vaikkei haluaisi, haluaisi hautautua kellariin ja olla pois, kunnes tämä olo on ohi. 

Sitä lyö itseään silmäkulmaan niin että huimaa ja mustelma muodostuu, mutta ei se mitään auta, ei lainkaan.

En halua mennä nukkumaan, koska tiedän etten unta saa ja jos se tuleekin niin se on painajainen, sellainen toistuva missä en vain pääse pois.

Tiedän etten aamulla halua herätä, että olen väsynyt ja surullinen ja kaikkialle sattuu niin etten haluaisi jaksaa. Ja silti minä jaksan, koska ei minulle muita vaihtoehtoja anneta, minä en anna itselleni muita vaihtoehtoja.

Joten minä pidän sen kaiken sisällä, raivon ja kivun ja surun, niin että halkeilen liitoksistani. Mutta ainakin istun vain pienenä kasana sohvalla, enkä hajota mitään muuta kuin itseni.

Kukkia ja ketutusta

Minä olen tehnyt pitkiä lenkkejä pisin metsiä ja peltoja, istuttanut dahlioita ja koristetupakkaa ja isoja purppuroita lehtikasveja, joiden nimeä en edes tiedä.

Olen jutellut enemmän kuin miesmuistiin vanhan osastotutun kanssa ja päättänyt aloittaa Memerille raakaruokinnan. Memer ei enää haahuile ruoka-aikaan.

Nukun huonosti, lääkäri ei ollutkaan lähettänyt e-reseptiä liikkeelle joten en saanut iltalääkkeitäni. E-pillereistäkin minun piti soittaa ja kysyä, ystävällisesti kertoivat että lääkäri taisi unohtaa, mutta ovat ne siellä jo varmaan viikon kuluttua. Vihaan uutta järjestelmää, pelasti se sitten kuinka monta puuta tahansa. Se saa minut kiusaantumaan ja epävarmemmaksi kuin jo entuudestaan olen. Sen on tarkoitus helpottaa monen työtä ja sen ymmärrän, mutta minun elämäni se tekee hankalaksi ja epämukavaksi.

Minä haluan sen typerän lapun, jota voin puristaa hikisissä näpeissäni tietäen että tämä minun kuuluu nyt hakea ja tämän minä nyt saan. Minun ei tarvitse ottaa vuoronumeroa ja odottaa puolta tuntia kuolemalta tuoksuvan mummon vieressä vain saadakseni eioota.

Kirahvi jätepuristimessa

Eilen olin tanssimassa Harun kanssa. Tanssiminen on ihanaa, se on minun tapani purkaa stressiä ja pahaa oloa, paras keino minkä tiedän. Se että päästää vain irti ja antaa mennä eikä välitä yhtään. Harusta on hauskaa katsoa muita kun me tanssimme, sen mielestä naiset näyttävät liian helposti sätkynukeilta tai vain kiusaantuneilta tanssilattialla, suomalaiset eivät osaa, eivät uskalla tanssia oikeasti. Se on sitä vaivaantunutta keinumista useimmiten, olkapäiden yli tuijottelua vakavalla naamalla.

Minä en jaksa sellaista, tykkään tanssia ihmisten kanssa jotka haluavat olla tässä hetkessä kanssani, se on parasta lääkettä minkä tiedän.

Jalat ihanan kipeinä ja lievässä krapulassa on hyvä maata kone sylissä sängyllä ja lukea yhä vain lisää Grimm-ficcejä.  Luulen että olen luonut itselleni uuden pakkomielteen. Harmi että tämä fandom on niin lapsenkengissään, oikeasti eeppisiä ficcejä on vaikea mahdoton löytää. 

Tätä luen juuri nyt:

Ask Me No Questions kirjoittanut laceymcbain

Lääkkeiden lopettaminen on saanut vatsani hämilleen, mutta muuten minulla on todella hyvä olo. Se että pystyn taas itkemään on ollut helpotus, en edes tajunnut kuinka olen kaivannut sitä. Ennen minä vihasin itkemistä, siitä tuli vain pää kipeäksi ja naama rumaksi. Nyt olen tajunnut että paljostako väliä, se ettet pysty itkemään vaikka haluaisit on paljon pahempaa.

Ja sitten ettei menisi ihan liian ihanaksi ja keveäksi; katsoin tämän tänään kun heräsin. Ala-asteen opettajani oli linkittänyt sen facebookiin ja tämä on kyllä upeasti tehty video.

------

Tässä oli järjettömän pitkä raivoaminen Audion lapsellisuudesta, mutta päätin että ehkei kukaan halua lukea sitä.

Ps. on jo pitkään pitänyt piirtää uusi banneri, sitten tässä mietiskelin lausetta Whatever floats your boat ja tartuin kynään. 

Kaffet ja munkkii, vaa 3,50!

Nukuin neljä ja puoli tuntia, heräsin vähän väliä raateleviin petolintuihin ja upposin niiden kynsiin uudelleen. Aamulla en olisi halunnut nousta, en ollenkaan.

Myin ulkona munkkeja, kaffetta, trippejä ja teetä neljä ja puoli tuntia kädet niin kohmeessa että kolikot putoilivat, sisällä tunnin lisää ennen kuin pääsin kotiin ja kömmin peiton alle seuraavaksi neljäksi tunniksi. 

Sain hepulin koska en löytänyt lääkärin lähettämää ilmoituslappua uudesta ajasta joka on huomenna, en minä voi kellonaikaa muistaa. Uusi lääkäri taas vaikka annoin vanhalle Kelan papereita selvitettäväksi, vituttaa. Lisäksi se menee päälle mallihommien kanssa, sinne katoaa kuusikymppiä joka ei koskaan ollutkaan.

Olen ollut viisi päivää ilman lääkkeitä, olen itkenyt jo kahdesti. Eilen kun eksyin matkalla uuteen terapiapaikkaan ja tänään kun katsoin tämän:

Tuntui hyvältä.

Olen uppoutunut Grimm-fanfictionin upeaan maailmaan, on se Monroe/Nick paritus ihan hauskaa luettavaa.

Tässä tähänastinen lempparini:

Hotel California kirjoittanut VampirePam

Enjoy!

Hätä

Töitä töitä tänäänkin, silmät aivan ristissä, makaan tuolilla ja yritän ajatella. Olin kahvilassa tänään, kakkopäivä. Myytiin leipää niin pirusti, en tiedä miten seison enää.

Homssulle pistin pitkästä aikaa viestin että onko se vielä hengissä kun ei siitä taas ole kuulunut mitään, se sanoi että sillä on niin paha olo että haluaa kuolla. Viesti tuli juuri "sopivasti". Se on ihan sekaisin ja minua pelottaa sen puolesta. 

Lähden ajamaan sen luo vaikka sinne ajaakin puolitoista tuntia. Se lupasi yrittää pysyä hereillä siihen saakka.

Humisee

Olen tullut elämässäni siihen pisteeseen, että pohdin suurta kysymystä; mennäkö nukkumaan neljäksi tunniksi vai valvoa koko yö ettei tarvitse yrittää herätä tarpeeksi aikaisin ehtiäkseni parturi-kampaamoon.

Miksi nukkumisen pitää olla niin vaikeaa?

Olin tänään lääkärissä, se haluaisi nostaa essiä taas kahteenkymppiin ja antoi ketipinorin tilalle melatoniinia, ei kuulemma pitäisi tehdä niin tokkuraiseksi. Jää nähtäväksi.

En ole edes korottanut essiä viiteentoista niin kuin edelliskerralla sovittiin, en tahdo. En vain halua.

Haluan kaikista lääkkeistä eroon, vaikka tiedän ettei se välttämättä ole elämäni fiksuin päätös.

Eilen oltiin Harun kanssa baarissa tanssimassa ja tänään - krapulasta piittaamatta - on ollut ihan hyvä päivä.

Olen hemmotellut itseäni yaoilla viime päivinä, tässä yksi ehdottomista lemppareistani. Siitä on tehty elokuvakin.

Ai no kotodama piirtänyt Konno Keiko

Enjoy!

What's happening now

Ensi tiistaina alkaa taas normaali arki ja terapia kahdesti viikossa. Pitäisi kai taas ajatella että minä selvisin, mutta mitä sillä tekee kun ei se ollut kunnialla suoritettu.

Tänään on hyvä päivä, tänään pystyn hengittämään. Eilen olin tanssimassa, se vie aina osan stressiä ja maailmantuskaa mennessään, ja sitten sain ystävän unikaveriksikin.

En vieläkään pysty ilman lääkkeitä nukkumaan, edellisyönä minua ammuttiin päähän ja jouduin ihmissuden hyökkäyksen kohteeksi.

Ala-aste aikainen kaverini meni kihloihin ja minä haluaisin lapsen.

Turhuus suo anteeksi

Olin viime viikonlopun Lahdessa Desuconissa, koska olen sillä lailla lapsellinen etten kasva koskaan aikuiseksi. Harun kanssa pompittiin siellä ympäriinsä kuin aropuput, ihasteltiin upeita pukuja, joihin todella oli käytetty vaivaa ja tuhlasin rahaa jota minulla ei oikeasti olisi tuhlattavaksi. 

Koko viikonloppu meni siis todella mainiosti ja oli ihanaa.

Tänään kävin katsomassa autoa jonka ehkä ostan. 1400e, peugeotti tietenkin. Hopeainen ja upea, sen nimi on James.

Päätä särkee, vihaan ketipinoria.

Jumala on selvä diktaattori

Minä raotan silmiäni väsyneenä ja yritän hahmottaa punaiset numerot digikellossani ilman silmälaseja. Seitsemän ja minä vihaan nukkumista ja sitä kuinka vaikeaa se on, kuinka se on hankalaa lääkkeillä ja ilman. Pistän itseni kauniiksi, sidon nutturan niskaani ja keitän aamuteen, ilman sitä en enää pääse minnekään. Sitten ajan kansanopistolle ja etsin epätoivoisena oikeaa luokkaa, ulkomaalainen poika ei ymmärrä pätkääkään kun yritän kysyä siltä ohjeita ja kun viimein löydän perille, hymyilen ja tervehdin, otan vaatteet pois ja kiipeän korokkeelle. 

Ilma täyttyy hiljaisesta lyijyn kahinasta paperia vasten ja toisinaan vähän höpsähtäneen näköinen nainen selittää minulle omiaan. Pidemmällä tauolla se tulee kertomaan kuinka senkin tytär on joskus ollut surullinen ja viillellyt ja että jos haluan puhua niin hän asuu tuossa ihan lähellä. Somaahan tuo, mutta ei kiitos. Varsinkaan siinä vaiheessa kun se kertoo kuinka ei tietäisi missä tyttärensä olisi jos hän ei olisi rukoillut sen vuoksi niin paljon, että olisi hyvä rukoilla aina ja jos joku pelottaa niin kädet ristiin ja isä meijjän ja se katsoo minua suoraan silmiin. Minä hymyilen kohteliaasti ja käännän katseeni takaisin ulos ikkunan takana seisovaan mäntyyn ja lumisateeseen.

Minä en kestä, en vain kestä tuollaisia ihmisiä. Kiehun vain hiljaa ystävällisen ja kuuntelevan ilmeeni takana ja nielen jokaisen ilkeän sanan joka nousee jo pitkin kurkkuani. Minä pidän siitä että uskonnoista ja uskonnollisuuksista jutellaan, mutta minä en siedä oletuksia, sitä kuinka joka helvetin ihminen olisi ensinnäkään kristitty tai enää tätä maailmaa rukoilisi joka ilta. Sitä että "Kyllä kaikki vaa tarvittee Jumalaa joka antaa voimaa ja valoa kun meitä kuitenki koetellaa niin palijo. Sen takija kannattaa aina, vaikkei isä meijjää ihan ulkoa muistaiskaa." Ja merkitsevä katse.

Minun on kuitenkin sanottava että muistan Isä meidän -rukouksen ulkoa, mutta niin muistan myös karjankutsu-loitsun. 

Juteltiin tänään terapiassa minun viikonlopustani ja miehistä ja suhtautumisestani ihmissuhteisiin. Terapiatätiä ihmetytti kun kerroin ihastustunnustustilaisuuksissa sanovani automaattimesti Ei must saa tykätä. Mutta niin se vain on, ei minusta saa tykätä - romanttisessa mielessä siis - se on kiellettyä. Sellainen saa minut ahdistumaan ja ajattelemaan mitä se toinen haluaa, mitä se minulta odottaa. En minä halua antaa itsestäni toisellekin ihmiselle, minä hädin tuskin riitän itsellenikään. Ja se ajatus että joutuisin näkemään jotakuta ihmistä joka päivä, joka ikinen päivä on jotenkin ylitsevuotavan ahdistava. Se että joku olisi minun reviirilläni ja tunkisi minun asioihini ja vaatisi minulta jotain. Miten sellainen muka onnistuu? Mieluummin istun viisi tuntia putkeen tietokoneella, teen keramiikasta teepannun ja pusuttelen koiraani. Eikö se muka riitä? 

Sweet dreams are made of this

Saaksä yhtää kii niistä ajatuksista?

Istun hetken hiljaa kallonkutistajahuoneen vaappuvassa nojatuolissa ja kerään rohkeutta.

Semsii itsetuhosii, mumisen ja se kehottaa jatkamaan. No ainaki aina ko ajan, pidempii matkoi. Et painais vaa kaasuu ja rysähtäis puuhu.

Toinen on nuo lääkkeet, jotka kummittelevat kaapissani. Lukitsin ne sinne piiloon, ihan kuin se etten näkisi niitä tekisi niistä olemattomat. Ihan kuin ne eivät sieltä huutaisi minulle ihan yhtä kovaa kuin pöydältäkin.

Ideaaliha olis et sairastuis vaa syöpää ja kuolis, sit kukaa ei vois syyttää ketää.

Pillerinpyörittäjä

Lääkäri käyttää etunimeäni useammin kuin kolmesti ja mietin että yrittääkö se inhimillistää, minua vai itseään. Sain sairaslomaa tämän kuun loppuun.

Se puhuu ja puhuu ja puhuu, enkä jaksa keskittyä sen sanoihin, suoraan sanottuna en jaksa keskittyä mihinkään. Ajatukseni ajelehtivat ja seuraavan kerran rekisteröin sen vetäessä reseptivihkonsa esiin.

Nii että ottaisiksä mieluummi sit sen sadan ko ne kympin, tuleeha se edullisemmaks.

Minä nielaisen ja yritän rassata aivojani. Sata pilleriä lisää omistukseeni, onkohan se ihan viisasta, mutta nyökkään silti, halvempihan on aina parempi.

Uskomaton listaus H/D fanficcejä, jos joku muukin kokee elämänsä sijaitsevan ennemmin Hogwartsissa kuin kotosuomessa.

Beyond sleepless and over

Taas minä valvon kun en saa untakaan, nukun vain joka toinen yö ja silloinkin vain siksi etten pysy hereillä vaikka mieli juoksee ja jalat sätkivät. Niin on ollut viimeiset kaksi kuukautta ja nyt se alkaa jo tuntua nahoissa ja päässä. Eritoten päässä. Minusta se on stressiä ja yleistä masennuskauttani, ensin valmistumisen takia ja nyt tulevaisuuden. Terapeutin mielestä se on sekä stressiä että seksuaalista turhaumusta. Minä en usko, mikä turhaumus se sellainen on jos ei halujakaan riitä. 

Tulevaisuus on taas niin kaukana, tekee mieli hakata omaa päätään, niin paljon harmittaa. Harmittaa että hetken minulla oli jo tulevaisuus otteessa ja nyt minun pääni on pilannut senkin. Tiedän etten halua olla parturi-kampaaja, mutten tiedä mitä haluan. Haluan kai kouluun, mutta mitä haluan elämältäni? Mitä haluan tehdä monta vuotta? Mitä jaksan tehdä monta vuotta? Tuskin mitään, tällä hetkellä jaksan juuri ja juuri nousta sängystä. Enkä sitäkään tee muuta kuin mennäkseni terapiaan tai satunnaisesti töihin, niitäkään ei paljoa nyt löydy. 

Huomenna on puolen vuoden jälkeinen katsastuskäynti polilla, täytyy kysellä lääkärin perään ja kauniisti pyytää unettavia jotka tyrmäisivät hevosenkin. Tässä maassa niitä ei ole vaikea saada. Sitten voin tunkea mahani täyteen havunneulasia ja nukkua kolme vuorokautta putkeen ennen kuin terapiaan on taas mentävä.

Minä tietyllä tavalla jo pelkään nukkumaanmenemistä, sitä kuinka ajatukset kajahtavat kymmenkertaisina kun makaat hiljaa täkin alla, eikä kuulu muuta kuin kello ja Memer. Kun ei voi enää keskittyä mihinkään muuhun, ja yht'äkkiä muistat kaikki ne asiat jotka olet päivän mittaan unohtanut - mistä muistuikin mieleeni että minun pitää pistää postin valtuutuskaavake laukkuun nyt tai aamulla unohdan - ja nykyään minä unohdan kaiken. Se on yksi monista asioista joita pelkään, eikä tämä jatkuva unohtelu auta tätä tärinätilaa ollenkaan.
Ei auta kuin ottaa päivällä viiden tunnin torkut niin illalla jaksan meikata puolet kavereistani ennen keikalle lähtöä.

Niin muuten! Kirjoitan kyllä sen uskontotekstin, minä nimittäin kovasti haluan sen kirjoittaa. Mutta sain huomata ettei se ollutkaan ihan niin helppo nakki kuin ensin ajattelin. Nyt kokoan sitä pala palalta aina kun sille päälle satun, eiköhän se kohta ilmesty. Toivottavasti se vielä myöhemminkin kiinnostaa. Ja jos ei teitä niin ainakin saan itselleni ajatuksia kirjaimiksi.

Ja tervetuloa uudelle lukijalle!