Puutarhassa on hyvä olla

Oho kappas keppanaa

Sinne loppui se kouluvuosi. En oikein edes ole varma mitä oikein on tänä vuonna tullut tehtyä, tuntuu ettei mitään oikeasti konkreettista ja näkyvää. On se kädentaito hieman parantunut ja on ollut sekä hauskaa että kurjaa. Nyt pitäisi taas ryhdistäytyä tekemään töitä joka päivä yhdeksästä viiteen, opetella taas se sellainen asiakassuhdehöpötys ja löytää rohkeutta olla koko päivän sosiaalinen ja inhimillinen. Kyllä se sieltä lihasmuistista pian herää.

Pikku peikko

Taas tätä vesiväreillä kamppailua. Luulenpa että olen melkein kehittynyt askeleen verran.

Juttui

Olihan se jo aika vaihtaa kesäisempään banneriin. En vieläkään oikein handlaa vesivärejä, kuten huomata saattaa. Olen liian kärsimätön ja menen sörkkimään asioita ennen kuin kannattaisi. Tässä vielä ennen joulua tehty harjoitus. En enää muista mikä oli aiheenanto, muistan ainoastaan että käsikirjoitus piti tekaista hyvin lyhyessä ajassa. Ensimmäistä kertaa kokeilin sävyttämistä indian inkillä, ikävä kyllä paperi oli niin huokoista että se levisi viivojenkin yli. Ja paperikin kupruilee. Niin ja tämä taisi olla myös ensimmäinen tekele johon uskalsin kokeilla g-terää. Nyt se onkin jo väline josta en luovu, linet tuohon banneriin tehty sillä.

Mitä pistit minun teekuppiin

Toisinaan minusta tuntuu että olen elänyt liikaa liian lyhyessä ajassa. 

En usko että kukaan nauttii loukatuksi tulemisesta. Minulle se on vaikea tunne, se kun joku loukkaa ja satuttaa minua, varsinkin jos näyttää siltä kuin toinen ei edes ymmärtäisi että on niin tehnyt. Olen huono sen tunteen kanssa, koska se on niin kytköksissä suruun. Suru on tunne johon minä aina hukun, vaikka tietäisin sen olevan tulossa, vaikka osaisin jo odottaa tulevani olemaan surullinen. Suru ei ole kuten viha tai raivo, jotka tulevat puuskassa ja katoavat yhtä lailla. Se on samanlainen kuin katkeruus, se vain hiipii taka-alalla, on läsnä pitkään ennen kuin todella sitä suostuu huomaamaan. Voimistuu vain ja kasvaa pienistä, pienistä tönäisyistä kunnes se lopulta hyökyy päälle ja hukuttaa. Eikä se vain katoa, se laantuu kuin vuorovesi muttei katoa mihinkään.

Klara vappen not gonna happen

En tiedä pitäisikö kirota pohjalaisia vai tylsiä ihmisiä, eivätkö nämä tiedä että aattona kuuluu juhlia? Kiukuttaa taas olla keskellä korpea josta on sen kolmekymmentä kilsaa lähimpään säädyllisenpään baariin, sellaiseen jossa kuusikymppisten lähentely-yritykset ovat alle kahdeksankymmentä prosenttia. Mutta ei, sen lisäksi että hukkasin kauppareissulla kännykkäni, joudun myös juomaan yksin.

Joudun ja joudun, vaihtoehtoja on monia, aina voisin vetää nappia naamaan ja nukkua koko vapun yli niin ettei minun tarvitsisi kuunnella sisäistä valitustani ja vielä vuotaa se muiden ihmisten silmille.

Voi sitä silti pitää hauskaa yksinkin, niin minä aina itselleni hoen. Vaikka muut mieluummin istuisivat kalsareissaan pelaamassa videopelejä pimeässä huoneessa, ei minun niin tarvitse tehdä. Jos ei halua ilmaista viiniä jota lupailin niin eipä sitten. Minä tiedän että joskus nukkuminen on viintä parempaa, mutta senkin saisai sanoa ääneen.

Valkoviiniä ja pezejä ja karaokea, siitä on omakiva tehty.

Erikoisemman ihmisen arki

Ensin valitan viikon että pitäisi käydä kaupassa, syön tuc-keksit kaapista ja kakistelen banaanilastuja irti kitalaesta iltapalaksi, hyi kun niitä inhoan. Leikin että puuro maistuu veteen tehtynä ihan yhtä syötävältä ja lisään päälle enemmän hilloa, ettei kaurat tule takaisin päin. Kerään tarvittavia asioita lapulle, maito, voi, kananmunia, hedelmiä. 

Menee taas pari päivää, lisää suolakeksejä ja banaanilastuja ja vesipuuroa kun kerään itseäni ja rohkeutta. Valittelen vielä pariin kertaan, itselleni ja sille paralle joka sattuu viereeni istumaan. 

Otan uuden lapun, kirjoitan siihen ylöslaittamani asiat järjestykseen. Se on sellainen järjestys missä ne sijaitsevat kaupassa. Niin on paljon pienempi mahdollisuus että unohdan jotain ja joudun elämään ilman sitä seuraavaan kauppareissuun asti. Koska kun sieltä on kerran ulos päästy niin ei ihan heti takaisin mennä.

Pahinta on käydä kaupassa jossa ei ole ennen ollut. Tässä maassa asiat ovat onneksi niin, että suurin osa kaupoista on liki identtisiä, mutta on se silti eri asia, kun ei tiedä että se soijajukurttipurkki löytyy juuri ja tismalleen oikeasta paikasta mistä sitä etsiikin. 

Seuraavaksi täytyy tarkistaa tili, vaikka tietääkin että siellä on ihan tarpeeksi rahaa ruokaan kun kerran tuli hyvä palkka viime kuulta.  Mutta se täytyy silti katsoa, että tietää. 

Kun sinne kauppaan onnistuu vihdoin pyöräilemään, siellä liikkuu osastolta toiselle mahdollisimman huomaamattomana, hipelöi asioita ja lukee tuoteselostuksia ja rikkoo sen ostoslapun kun tekee siihen kynsillä reikiä hermostuksissaan. Ostaa niin paljon ruokaa että sillä selviää seuraavat kaksi viikkoa ja kolmannen hapankorpuilla, kiittää kassaa ja painuu kotiin niin pian kuin kintuista pääsee.

Minä en pidä kaupassa käynnistä.

Kun rakkaisiin sattuu

Tulin lomilta kotiin jo eilen mutten tänään päässyt lähtemään kotoa mihinkään. Olin jo menossa, kasvot naamassa ja aamupala syöty miten syöty ja jopa kouluihin haut laitettu, mitä nyt aivan viimetingassa. Ainakin laitoin, eilen aloitin mutta sitten ei taas henki kulkenut ja oli pakko lopettaa ettei naama muuttunut siniseksi. 

Memer sai kohtauksen eikä se loppunut seuraavaan kahteen tuntiin. Sitten kun se nukkui kipulääkkeitä minun kyljessä pillitin vielä tunnin pari ihan vain varmuuden vuoksi. Koska Memer ei elä enää kauaa ja on parempi itkeä jo etukäteen niin ehken huku sitten lopulta.

Jäin päiväksi kotiin, ensiksikin koska olin jo auttamattomasti myöhässä, naamani oli punainen ja paisunut ja itkusta pää kipeä ja toiseksi näin viime yönä unta että Memer hukkui jokeen, joten en halunnut ottaa riskiä tulla hiljaiseen kotiin.

Voi kuulostaa oudolta ihmisestä kenellä ei ole ollut lemmikkiä joka on lähin olento koko elämässä, mutta pelkään ja paljon Memerin menettämistä. Kamalinta on se ettei voi tehdä toiselle muuta kuin antaa pilleriä ja silittää kun toinen on niin kovassa kivussa ettei enää hallitse omaa kroppaansa. Tietää se ja nähdä se ja istua vieressä, katsoa takaisin kun toinen katsoo suoraan silmiin tuskissaan. Pitää kiinni ettei se lähde kävelemään kun ei se saisi liikkua vaikka sattuukin ja on levoton. 

Ei se mikään ihmekään ole että itkettää.

Kriisit kuuluvat mangustien elämään

Viikko aikaa miettiä ja jahkailla mihin päin tulevaisuuttaan haluaa nyhjäistä, ahdistaa ja kuristaa ja väitän itselleni että se riittää että on välilehtiä auki. Ei riitä, mutta itku siinä tulee kun lukee mitä kaikkea pitäisi lukea ja tehdä ja rakentaa ja opiskella ennen kuin voi kouluun edes toivoa pääsevänsä. Ongelma on se että olisi niitä helpompia asioita, mutta ei halauisi mennä helpoimman kautta tätä elämää läpi. Haluan olla hyvä ja haluan ammatin jossa pidän itsestäni ja kanssaihmisistäni. Hauan ammatin jossa voin olla oma itseni ja näyttää tältä miltä näytän ilman että minun täytyy päässäni käydä joka päivä läpi että pitäisi olla konservatiivisempi. Aivan naurettavaa. Mietin aivan liikaa sellaisia, tänään en kehdannut laittaa kouluun uutta aivan upeannäköistä kirkkaan liilaa huulipunaa (tarvitsin kaksi uutta huulipunaa koska värjäsin hiukseni, nyt ne liukuvat vaaleasta punaiseen ja siitä lilaan) koska olen keskellä metsää eikä metsään kuulu laittaa huulipunaa. Pitäisi saada päähäni että kyllä helvetissä saa metsään laittaa huulipunaa vaikka sieneen menisi, ei sen pitäisi olla kenenkään muun asia kuin minun ja huulipunani. 

Olen kuluttanut aikaa ja ahdinkoa värikyniin, pitkästä aikaa otin ne esille ja koitan taas oppia mitä ihmettä niillä oikein kuuluu tehdä. Hauskaa se on, olin jo unohtanut millaista jälkeä niillä saa aikaan. 

Murumuu

Nukuin tiedä kuinka pitkästä aikaa yön heräilemättä, kun sitten herätyskello soi oli minun naamani uponneena Memerin turkkiin, nenässä sen unen tuoksu olisin voinut maata siinä vaikka koko päivän. Aamupalan syötyäni se tuli hakemaan minut takaisin sänkyyn köllöttelemään, istui ja kurisi tuolini vieressä kunnes suostuin nousemaan ja heti se kipitti sängyn päälle tuijottamaan. Sitten se käpertyi kainalooni tyynyn päälle. 

Luulen että Memer on se syy miksi nykyään huonot päivät eivät jatku ikuisuuksiin, se pitää minusta ja stressitasojeni laskusta niin hyvää huolta ettei siihen mikään muu kumppani kykenisi.

Äitin pieni murumuupupunen.

Ojassa istun ajattelemassa

Täällä sitä tajuaa että jos ei ole huono niin ei kyllä ole oikeasti hyväkään. Aina löytyy joku joka on pirusti parempi ja sitten ei kehtaa näyttää omia töitään hetkeen kenellekään. Samalla haluaisin että joku sanoisi että ihan paska, koita uudelleen ja toisaalta on paljon mukavampaa jos hymyillään ja nyökytellään. Kaikista paras ja pahin on jos ei sanota mitään. Sitä meidän toinen opettaja tekee. Se vain katsoo ja ojentaa takaisin. Silloin minä tiedän että tämä on täysi susi, revi ja heitä roskiin. 

Sain tänään toisenkin pienlehteni valmiiksi, sitten menin katsomaan kun Metsinkäinen kokosi omaansa ja masennuin niin etten kehdannut näyttää lehteäni sille lainkaan. Lähdin kotiin ja haahuilin Memerin kanssa ympäriinsä peltoja ja pientoja pari tuntia ennen kuin uskalsin takaisin yksin omaan kämppään etten riko tätä hienoa pitkää taukoa jota olen viettänyt. 

Typerää kun tiedostaa että on aivan naurettavaa vedellä pohjamudissa yksinkertaisesti sen takia ettei ole tarpeeksi hyvä jossain asiassa, järki sanoo että voi jumalauta harjoittele sitten äläkä itke siinä verta. Silti on vain raskas olo ja kurjuuttaa, eikä edes harjoittele kun avaa vaan tietokoneen että jos se sillä menisi ohi. Onko ihmekään että on vain keskinkertainen jos siitä huolimatta että tietää voivansa parempaan ei edes yritä kehittää itseään.

Joskus raivostutan itse itseäni.

Whooppiedoo sinne meni se tauko.

Työvaihejuttuja

Oletan aina olevani melko näkymätön. Sellainen jonka nimeä ei oikein saa mieleensä vaikka olisi sen kuullutkin joskus. Olen uusien ihmisten kanssa niin häilyväinen ja ujo, kaikki lihakset niin jäykkänä jännityksestä että hyvä kun pystyn liikkumaan, saati sitten puhumaan. 

On todella pelottavaa kun joku muistaakin nimeni, sellainen ihminen jolle olen puhunut ehkä kaksi lausetta puoli vuotta sitten. Ne ovat sellaisia hetkiä kun hetkeksi koko maailma muljahtaa outoon kulmaan ja täytyy tovi räpiköidä sen todellisuuden perään jota kuuluisi elää sen sijaan johon on pudonnut. On se kuitenkin kiva ettei olekaan ehkä ihan sellainen hiiri kuin itse luulee.

Tänään sain toisen pienlehditä valmiiksi, sen yksinkertaisemman. Vielä on paljon toisesta tekemättä, vaikken muistanutkaan ottaa tämänpäiväisestä työvaiheesta kuvaa, sain jo mustattua koko tuon arkin joka tuossa valopöydällä näkyy.

Tykkään pienlehtien tekemisestä, ne vaativat paljon töitä ja miettimistä, mutta sitten on niin onnistunut fiilis kun pitelee taiteltua, niitattua ja siistittyä versiota kädessään. 

Laiska sunnuntai

Olisi voinut imuroida, tampata matot ja pestä lattiat. Olisi voinut siivota teepöydän ja pedata pedinkin. Ikkunatkin on niin likaset että hyvä kun aurinko paistaa sisään. Mutta miksi kun sen sijaan voi nukkua päivälle, katsoa stand-up-komiikkaa ja tehdä pitkän kävelylenkin Memerin kanssa auringossa. Lukea kirjaa ja syödä papuja ja spagettia. Selailla facebookkia ja tumblria, tuijotella vähän ikkunasta ulos. Heilutella varpaita ja naureskella kun Memer temppuilee lelun kanssa. Ihan vain oleskella sillä tavalla kun useimmiten unohtaa tehdä.

Rauhalliset päivät ovat niitä jotka menevät nopeiten, ne ovat niitä joiden toivoisin vain jatkuvan ja jatkuvan vielä hieman kauemmin ennen kuin on pakko laittaa kirja kiinni ja valot pois. 

Luonnoksia ja tuhruja

Yritän kasata kokoon paria pienlehteä, mutta enemmän aikaa menee turhuuksien töhertelyyn. Vaikka eihän yksikään viiva turha ole.