Golden-coated brick to the back of the head

Kiurua on ihana nähdä, ihan vaikka lounaankin ajan. Se kun lähtee taas toiselle puolelle Suomenmaata, eikä sitä näe taas vuoteen.

Otan pelkän latten, vaikka piti ottaa ruokaakin. Se on ihana kahvila mutta panikoin, kun en näe mitä sieltä saa. Se on liian sekava ja päätän että syön myöhemmin. Nykyään syön taas aina myöhemmin, stressi ja kiire ja väsymys ja kuumuus kadottaa minun nälkäni ja olen taas laihtunut kaksi kiloa, vaikka juuri olin päässyt ihannepainooni.

Se syö salaattia ja jutellaan kaikesta hauskasta, minä kerron sille siitä että maanantaina on haastattelu vuoden ammatilliseen koulutukseen lastenhoitajaksi. Se on muodollisuus, minä pääsen sinne ja luulen että se on hyvä. Ainakin on viralliset paperit.

Sitten kello on jo liikaa ja minulla on kiire, mennään ulos ja olen juuri sanomassa hyvästejä, kun Kiuru näkee jonkun tutun. Ne juttelee ja juttelee, enkä minä voi vain lähteä.

"Juu, me leivotaan jotain uutta joka päivä", se tuttu sanoo ja siristelee silmiään vaikka on pilvistä. Ehkä sillä pitäisi olla silmälasit. "Harmi vaan että osa niistä on jotain 19-vuotiaita joilla on merkkilaukut olalla."

Minä piilotan vaaleanpunaisen Lacosteeni reiteni taakse ja mietin miten se voisi kokeilla puuteria pilkulliseen kaksikymppiseen naamaansa.

---

Luin aivan mahtavan Snarryn tänään töissä:

Clipped Wings kirjoittanut Teka Lynn

Pitkästä aikaa hyvä one-shot mielenkiintoisella juonella, joka oikeasti on juoni.

Kiertokulku

Minä kävin Tallinnassa, mukaan tarttui aniliinilaukku ja puuterikengät ja rypytetty paita joka roikkuu alhaalla niskasta. Ja viinaa ja mineraalimeikkejä ja After Eightejä, jotka laitoin lasiseen karamellirasiaan. Ne ovat lemppareitani.

Sitten minä olen vain ollut töissä ja töissä ja töissä enemmän kuin viimeiseen vuoteen, tänään oli ensimmäinen päivä kun olin siellä kuusi tuntia ja voisin itkeä, mutta se olisi säälittävää. 

Vielä säälittävämpää on yrittää kieltää itseään syömästä ylimääräleivoksia kun työskentelee kahvilassa.

Pikku hiljaa on siis tarkoitus lisätä noita työtunteja, aivan kuin ne eivät silti tuntuisi raskailta ja pelottavilta ja hankalilta. Oma vikani osiltaan, minulla tulee syyllinen olo jos istun alas tai en tee mitään, ja tuntuu että joka kerta kun menen sen virheen tekemään saan sellaisia katseita että enpä enää uudelleen tee. 

Ja kun vihdoin pyöräilen kotiin menen suoraan sänkyyn, koska muuhun en kykene.

Kaksipiippuinen juttu, koska toisaalta on niin väsynyt ettei jaksa välittää mistään paskaakaan ja lähinnä odottaa maailmanloppua, mutta toisaalta ottaa päähän. Suoranaisesti vituttaa se ettei kättä saa liikkumaan ellei ihan kiinnitä siihen huomiota että hojop, siinä liikkuu etusormi ja noin hienosti seuraa käsivarsi perässä kun vähän keskittyy. Pienellä viiveellä, mutta seuraa kumminkin.

Sillä liikkeellä tartunkin sitten kirjaan ja luen seuraavat kolme tuntia, kunnes voin taas mennä nukkumaan.

Enjoy life with OXXO

Haru muutti taas, minun pikkuveljeni muutti kauas. Melkein ainoa oikea sosiaalinen kontaktini muutti viiden tunnin matkan päähän ja minun on ikävä.

Yksinäisyys on minulle jokseenkin iso asia. Tämän maailman tosiasiahan on että jokainen on yksinäinen, mutta olen ymmärtänyt etteivät koko aikaa.

Minä olen aika lailla koko ajan yksinäinen, vaikka olisinkin ihmisten seurassa. Sillä lailla että minä kuulen mitä ne sanovat ja näen ne, mutta ne eivät näe eivätkä kuule minua.

Se on minun vikani, se että olen niin yksinäinen aina. En osaa olla täysin avoin ja jos olen avoin, ei kukaan halua sitä kuulla. Ei kukaan jaksa kuulla että toisen elämä ei juurikaan ole elämisen arvoinen. Ne mieluummin kuulevat hassun tarinan siitä miten suutuin berliinimunkille tänään aamulla, tajuamatta sitä että siinä on syy että syytyin pullalle, syy joka ei johdu siitä typerästä vaaleanpunaisesta pumedasta joka ei vain halunnut tarttua kiinni.

Minä en myöskään osaa hankkia ystäviä, minä en vain ymmärrä sitä kaaviota jota kyseiseen toimintoon vaaditaan. Ja kun kavereita ei tule lainkaan lisää, mutta entiset jäävät taa, jää lopulta aikalailla yksikseen. Ja ystävien hankkiminen on oikeasti vaikeaa jos ei tapaa ihmisiä vähän väkisin melkein päivittäin, sillä lailla kun opiskellaan. Töissä se on vähän eri asia, työkaverit ovat työkavereita enemmän kuin luokkakaverit vain luokkakavereita. Tai niin minä ainakin luulen.

Harrastuksissakin ihmiset ovat vain toisia ihmisiä ellei kyse ole joukkueurheilusta, jossa altistutaan toisten seuralle väkisinkin. Voin sanoa että hyvin harva löytää sydänystävän tai edes kahvikaverin keramiikkakurssilta, niin ei vain tapahdu.

Ihmiset ovat niin monimutkaisia.

Päätä särkee kun itkee koko yön

Tässä on nyt mennyt eilinen ja tämä päivä persiilleen, niin että retkahdin mahdollisesti taas pidemmän tauon jälkeen ja tulin tänne synninpäästölle. Jotkut ihmiset osaavat olla todella paskamaisia, ja minä osaan olla yliherkkä. Toisaalta onpa otollinen hetki kirjoittaa aiheesta, joka on pyörinyt päässäni jo jonkin aikaa. Olen vain vähän paininut sen kanssa etten anna tähän väärää kuvaa, mutta luultavasti en onnistu.

Tässä tulee nyt viiltelyyn liittyvää asiaa ja aika pitkä teksti, joka ei välttämättä ole ihan kaikkien kuppi teetä. Jos yhtään olet utelias asiasta, lue kuitenkin ihmeessä, ja kysyäkin saa jos joku jää mietityttämään.

Aina kun olen Homssun kanssa tämä nousee mieleeni. Varsinkin kesällä kun topit ja shortsit tulee kaapista esiin, eikä paljaita käsivarsia saa piiloon kuin lämpöhalvauskuoleman uhalla.

Sekin viiltelee ja luulisin että jopa aktiivisemmin kuin minä, mutta sen arvet ovat aina ohuita, eivätkä niin pitkiäkään. Sellaisia mitä itse kutsun pintanaarmuiksi, vaikka oikeasti ne ovat kai jo haavoja. Silloin kun minä teen sellaisia, teen niitä paljon ja päällekäin, niin että ne luovat laajan verkon reiteen, joka kirvelee ja sattuu koko seuraavan yön ja päivän. Mutta minä teen niitä aika harvoin, silloin kun kipu on tärkeämpää kuin jälki.

Minulla on viiltely lähtenyt useamman kerran vähän lapasesta kai, sitäkään en oikein osaa (lue: halua) myöntää. Jo viiltelyn alkuvaiheissa koin suorituspaineita, siitä etten ole siinäkään tarpeeksi hyvä. Yläasteella huolestuin siitä että jos joku näkisikin minun jälkeni, ei minua otettaisi vakavasti vaan joutuisin niiden 'huomiohuorien' lokeroon. Kukaan ei niitä kyllä silloin nähnytkään, turhaan huolehdin, mutta se ei silloin auttanut kun teinihormoonit huutavat etten osaa sellaistakaan tehdä. Sekään ei auttanut kun kävin juttelemassa hoitajapsykologien kanssa ja ne eivät ottaneet minua tosissaan kun olin leikannut ison hakaneulan ulos käsivarrestani kynsisaksilla.

Pahinta oli kun koulussamme alkoi kiertää sivusto, johon itseään viillelleet ihmiset postasivat kuviaan. Kolmetoistavuotiaan aivoilla sitten tuijottelin kuvia kokonaan avatuista käsivarsista ja jaloista, niitä en kyllä ikinä unohda. 

Hassua sanoa, mutta viiltely on vähän kuin anoreksia, siihen jää koukkuun ja aina haluaa parempia tuloksia, koskaan ei ole tarpeeksi hyvä. Usein ne kulkevatkin käsi kädessä, mutta minä olen liian laiska sairastuakseni anoreksiaan ja liian monta bulimiaterveystietotuntia läpikäynyt aloittaakseni sitäkään rundia. Minä pidän hampaistani.

Joka tapauksessa, kaikki se on johtanut siihen että minulla on arpia ympäri kehoa; vasen käsivarsi, oikea reisi, pohkeet, lonkat, vatsa ja muutama muu paikka. Pisin arpeni on viisitoista senttimetriä pitkä ja puolitoista leveä, levein kaksi ja puoli senttiä, pituudeltaan seitsemän senttiä. 

On niitä pienempiäkin, sen verran että käteni ja jalkani näyttävät siltä kuin olisivat käyneet paperisilppurin läpi. Harvoin lopetan viiltelyn ennen kuin olen tyytyväinen tulokseen, koska tärkeintä viiltelyssä minulle useimmiten on jälki, minä tarviten sen paksun, pinkin arven joka jää koholle vielä seuraavaksi kolmeksi vuodeksi. Koska minun täytyy muistaa. Muistaa että minuun on sattunut tai joku on satuttanut minua, muistaa että olen ollut vihainen itselleni, että olen ansainnut sen, että joku toinen on ansainnut sen. 

Lisäksi minulla on aina viiltelyn jälkeen tyhjä olo, sellainen robottiolo, ettei millään ole väliä, minulla ei ole väliä. Se auttaa hoitamaan arkirutiinit loppuun niinä päivinä kun muuten makaisin lattialla pallona haukkomassa henkeä.

Viiltelyhän vapauttaa endorfiiniä, joka vaikuttaa kipulääkkeen tavoin ja tuo ilmeisesti myös joillekin mielihyvää. Itse en sitä ole kokenut, ainakaan selkeästi.

Minä en enää jaksa juuri peitellä arpiani, ne ajat ovat ohi. Ainoastaan tuoreiden haavojen paranemisajan heitän pitkähihaista niskaan, mutta muuten en vaivaudu. Jos ne häiritsevät jotakuta, se on hänen ongelmansa eikä minun. Minä olen sitä mieltä, että ne ovat osa minua aivan yhtä lailla kuin ulkonevat kulmahampaani. Kalliilla hoidolla ne saisi molemmat korjattua, mutta miksi hitossa minä niin tekisin - siis sen lisäksi etten ole miljardööri.

Joissain asioissa kylläkin pistän ihan suosiolla pitkähihaisen päälle oman etuni vuoksi, esimerkiksi silloin kun käyn lapsia kaitsemassa. Lapsethan eivät välitä paskaakaan, korkeintaan kysyvät jotta mitä noi on? ja siihen minä vastaan ihoa tai arpia. Sitten ne kohauttavat olkiaan ja asia on sillä selvä ja jatketaan merirosvoilua. Mutta kun lapset kertovat kyllä aikuisillekin ihan samanlaisella huolettomuudella, ja vanhemmat osaavat olla vähän hulluja. 

Lisäksi parturikampaamossa pidin useimmiten 2/3hihaisia, koska siltä osalta vain sisäranteessani on noita suoneenasti-arpia, ja nekin ovat jo hopeaisia. Kahvilassa menee ihan t-paidat ja taidemallina kekkuloidaan bikineissä.

Mutta pääasia on etten minä häpeä niitä, salaa olen toisinaan vähän ylpeäkin. Ne muistuttavat siitä kuinka paljon olen kestänyt ja vieläkin porskutan. Välillä vähän huterasti, mutta porskutan kuitenkin.

Ja suurin osa ei edes välitä paskaakaan. Tämä on aika tärkeä asia, jonka haluaisin nyt tehdä selväksi; hyvin harva välittää paskaakaan. Yhtä harva niitä edes huomaa tai kiinnittää mitään huomiota. Ja jos huomaakin, niin teeskentelee ettei näe, ja se käy minulle aivan hyvin. En minäkään tuijota niiden käsivarsia.

Minä en kannusta ketään viiltelemään ja toivon että jokainen ihminen on minua fiksumpi ja tajuaa ettei itsensä vahingoittaminen ole kilpailu omaa kroppaansa tai ketään muutakaan vastaan, eikä koskaan hyvä ratkaisu. 

Jos kuitenkin olet tähän hölmöyteen jo eksynyt etkä osaa, halua tai muuten koe kykeneväsi lopettaa, haluaisin kertoa muutaman pointterin näin yli kymmenen vuotta 'harrastaneen' suusta, ihan vain tehdäkseni asian turvallisemmaksi (juu voi luojat, siinähän yrität):

- Aina desinfioi kaikki käyttämäsi välineet sekä iho. Näin vältät tulehdukset jotka voivat olla jopa hengenvaarallisia hoitamattomina.

- Älä käytä samaa terää kahta kertaa peräkkäin, ja hankkiudu niistä turvallisesti eroon.

- Käytä sanitaarisia sidontavehkeitä, niitä saa hyvin helposti ostettua apteekista ihan ilman kysymyksiä.  Ne löytyy usein sieltä laastareiden läheisyydestä. Kaiken maailman vessapaperi- vanulappuhörsötykset eivät ole hyväksi, ja voivat nekin johtaa tulehdukseen. Aina käytä tuoreita ja uusia sidetarpeita.

- Tämä nyt on minulta täysin tekopyhää sanoa kun en sitä itse noudata, mutta aina mieluummin viiltele vaakatasoon, sillä lailla on paljon pienempi mahdollisuus osua suurempiin verisuoniin.

- Jos nyt sitten satutkin menemään liian pitkälle, mene sinne ensiapuun. Ne voivat olla siellä kylmäkiskoisia ja jopa ilkeitä ja niitä vituttaa että sinne tulee ihmisiä jotka ovat itse itselleen sellaisia aiheuttaneet, mutta niiden tehtävä on auttaa sinua ja parsia takaisin kokoon. Ja eipä siitä ole haittaakaan että kyrsiintynyt hoitaja tyrkkää käteesi kasan hae-idiootti-apua -pamfletteja.

- Niin ja sitten tärkein tietenkin on että kerro asiasta jollekin ja voi olla että jossain vaiheessa et enää koe viiltelyä edes tarpeelliseksi kun voit puhua asiasta. Mieluummin ihmiselle siis, koska vaikka Memer hyvin usein on samassa huoneessa kanssani, se ei osaisi tehdä mitään muuta kuin tapittaa minua jos pyytäisin sitä heittämään minut terveyskeskukseen kun olen kuolemassa verenhukkaan.

- Ja haluaisin vielä mainita että aina voi kokeilla niitä korvaavia menetelmiä, mutta itse koin että ne ovat pelkkää paskaa. Lopettaminen on helpointa silloin kun et vain tee sitä. Itse menen useimmiten nukkumaan.


-----

Ja tervetuloa uusi lukija!

Henkilökohtaisesti valehtelen itselleni joka päivä

Tunnustan, tunnistin itseni videosta. Pahin houkutus on tietysti nettikaupat, juuri nytkin minua odottaa postissa ihana palleropaketti vaatteita member.comilta. Haen sen huomenna, kokeilen päälleni niistä joka-ikistä ja olen ikionnellinen. Kunnes tarvitsen jotain oikeasti kaupungilta, copic-tusseja tai ruokaa tai ripsivärin. Hupsiskeikkaa, mukanani kotiin pääsee moni uusi ja ihana vaate ja kenkäpari ja kirja, koska minä tarvitsen niitä.

Oikeasti en, paitsi tietenkin kirjoja, koska kirjoja ei koskaan voi olla liikaa. Eikä kenkiä, minulla on 37 paria kenkiä ja tällä hetkellä tarvitsisin muutamat lättäpohjaiset, ihan oikeasti.

Uusista ihanista tavaroista tulee hyvä olo, vaikkei se ole sen terveellisempää kuin viiltelykään. Ei ainakaan silloin kun ei oikeasti ole sitä rahaa jolla ostelisi mielin määrin.

Ihan kuulkaa oikeasti on!

Minulla on näyttely. Kahvilassa se on, mutta näyttely kumminkin ja voi hurja että nyt vähän jännittää ja vatsanpohjaa kutittelee. Olen sen verran epävarma näitten luomusteni kanssa että totta kai kauhulla mietin inhoavatko kaikki niitä, koska olen melko lailla vielä aika surkimus ja paljon olisi parannettavaa ja enhän minä ehdi tekemään kahtakymmentä (kahtakymmentä!) uutta, täydellistä työtä siihen mennessä. Minun täytyy viedä vanhempiä töitäni, ja niissä on vielä enemmän virheitä.

Mutta silti, mikä on tämä mahtava olo!?

You is gone

Juotu on ehkä enemmän kuin tarpeeksi, mutta haittaako se kun on pitkästä aikaa hyvässä seurassa. Istutaan puistossa Homssun ja sen siskon ja naapurin pojan ja monen monen muun kanssa, osaa en edes tiedä, mutta minulla on ollut ihanaa ja ilta on kaunis.

Ja sitten hyökkää kauan muualla ollut tyttö Homssun siskon niskaan halauskuristusotteella ja minä hymyilen myös, koska sen naama on vain viiden sentin päässä omastani, kunnes niskaani pitkin hiipi tunne ja minä tiedän, tiedän että Hesalainen on siellä myös.

Siellä se kävelee sillä laiskalla, puolelta toiselle heiluvalla tyylillään, jolla se yrittää kertoa koko maailmalle että on huoleton eikä välitä paskaakaan. Minusta se näyttää siltä kuin se yrittäisi suojella itseään siltä ettei kukaan muu välitä paskaakaan.

"Miki!" Se huudahtaa, tai jotain siihen suuntaan, koska en minä oikeasti edes kuuntele. Minä kiehun siinä samassa raivossa ja loukkaantuneisuudessa joka on pyörinyt mahassani ja päässäni viimeiset kolme viikkoa joina se on päättänyt olla muistamatta lupaustaan ottaa yhteyttä. 

Tuijotan sitä tyhjänä en tiedä kuinka kauan, voi olla että minuutin tai vain sekunnin sadasosan, se on sellainen hetki jolloin aivot käyvät niin nopeasti ettet edes tajua ajattelevasi, koska et oikeasti ajattelekaan, et ainakaan järkevästi.

Niinpä se mitä minusta tulee ulos on: "Ai kato olenk mä sittenki elossa vai?!" ja läimäytän molemmilla käsillä olemattomia rintalihaksiani sellaisella gangstaliikkeella etten ihmettelisi vaikka joku vetäisi kohta aseen esiin ja ampuisi minut, ihan vain kaiken naurettavuuden takia.

Mutta sitten minä pyörähdän ympäri ja jätän sen ihmettelemään taas miksi minä käyttäydyn kuin viisivuotias, koska heaven forbid, se ei ikinä tee mitään väärin, saati sitten pyydä anteeksi.

Minä olen mieluummin aitojen ihmisten kanssa, en enää edes jaksa. Ja jo se ettei se kysy mitään kertoo ihan tarpeeksi, ei se ihminen välitä paskaakaan että ollaan vuosikymmen oltu kavereina, osa siitä jopa ystävinä.

Minä olen vain niin idiootti, etten vain osaa pistää välejä poikki vaikka aina saa paskaa niskaan, kun ei suostu ymmärtämään että se toinen on korvannut minut muilla. 

Se on se ystävättömyyden syndrooma, että kun kerran on sellaisen saanut ei siitä haluaisi irtikään päästää, sitten on taas yksin. Ja kukaan ei oikeasti halua olla yksin, sanoi ne mitä tahansa, sellaiset on valehtelijoita. Mahdollisesti niin yksinäisiä valehtelijoita, että ne yrittää vakuuttaa itsensä ihmissuhteiden tarpeettomuudesta.

Kuulostan niin pikkumaiselta ja sellainen olenkin, mutta haluaisin olla sellainen ihminen joka kohauttaa olkaa ja jatkaa matkaa kun joku toinen toteaa että on löytänyt parempaa seuraa. Olihan minullakin todellisuudessa Hesalaista parempaa seuraa siinä, hauskempaa kuin on ollut aikoihin.

Koko ongelmahan kumpuaa lapsuudentraumoista, olen aina ollut melko lailla yhtä sosiaalisesti kyvykäs kuin käytöshäiriöinen, yliujo ihmislapsieläin vain voi olla ja aina saanut näpeilleni kaveriasioissa, ihan siitä saakka kun istuttiin kerhohuoneessa neljävuotiaana ja laulettiin Jumalan kämmenellä kolme kertaa päivässä.

Sen takia olen aina ollut jokseenkin mustasukkainen ystävien ja kavereiden suhteen, kamalinta mitä kaveri voi seurassani tehdä on luetella kaikki hauskat asiat joita lähiaikoina on tehnyt kaikkien muiden kanssa. Ihan vain koska se tarkoittaa etten minä koskaan yllä samaan ja tiedän sen, ja tiedän senkin ettei se ole minua ajatellut aikoihin ennen kuin laitoin sille viestiä -- sen jälkeen kun olin kolme päivää miettinyt että uskallanko, kehitellyt ja hylännyt päässäni kymmenittäin erilaisia lausemuotoja yhdestä yksinkertaisesta kysymyksestä: 

"Moi, mitä teet tänään?"

Kun kuolema kolkuttaa ovella, elämän rosoisuuden näkee jopa plätyssä.

Jos nyt jaksaisin kirjoittaa, urputtaisin siitä kuinka väsynyt olen. Että oikeasti minua pelottaa se, että tunnistan tämän kaikennielevän uupumuksen, vaikka sepittelen itselleni että se johtuu vain siitä, kuinka pitkään olen ollut ulkona pelistä. 

Kertoisin että haluaisin itkeä, mutta en itke kuitenkaan koska se on vielä uuvuttavampaa, enkä usko että pystyisin käsittelemään sitä juuri nyt. 

Kirjoittaisin, että uskon vakaasti viilteleväni viimeistään ensi viikolla, vaikka olenkin 'kuivilla' ollut neljä kuukautta. 

Ensi viikolla on kuusi työpäivää, viisi kahvilassa ja yksi lasten kanssa. Listassa oli kahvilaa kuusi päivää vahingossa laitettu, voin ylpeästi sanoa ilmoittaneeni asiasta sen sijaan että olisin kiltisti sinne vain mennyt.

Voisin myös valittaa siitä kuinka porukka on alkanut lipsua siitä mitä oli kun viimeksi olin kahvilassa töissä, silloin asiat tehtiin loppuun eikä yritetty luistaa pienimmistäkin perusjutuista. Että minulla kiehuu, kun se yksi nainen yrittää joka saatanan päivä sulkea pihaa, vaikka ei mennä vielä kymmeneen minuuttiin kiinni ja asiakkaita istuu niillä tuoleilla, joita se yrittää vetää niiden perseiden alta pinoon. Vaikka sisällä olisi kuinka tekemistä, ja pihan voisi sulkea viimeiseksi, ilman sitä asiakkaiden poistuuppimista vielä aukioloajan sisällä.

Jaa, kuka oikeasti luuli että pystyisin olemaan valittamatta.

Varvaskipua

Tänään on ollut itkupäivä, ensiksi sen takia että Memer oli ystävällisesti keplotellut roskiksen oven auki ja repinyt pussin pisin lattiaa, ja toiseksi hahaa, iskä unohti noukkia minut mukaansa kun lähti katsomaan kummisetääni sairaalaan ja sitten keskusteluriideltiin äidin kanssa näistä Kelapaskoista ja lääkeasioista. Siitä kun se tarjoutuu soittamaan sinne ja tänne ja kovistelemaan ja olemaan äitileijona ja minä en halua, tämä on minun asia, minun pitää hoitaa omat asiani jo itse vaikka muuten käyttäytyisinkin kuin pahainen kakara.

Juoksin kuusi kilsaa, olen yrittänyt totutella itseäni tähän liikunnan maailmaan ja se sujuu ihan hyvin, ottaen huomioon että olen aina inhonnut kaikenlaista hikoilemista. Välttelen kuumuutta ja sitä tuskaisuutta ja nihkeyttä joka siitä juontaa, ja kaikki nämä ovat oma osansa liikkumista.

Sen myönnän että se purkaa stressiä ja jopa ahdistusta, niin kauan kun itsensä saa liikkeelle. Itse olen sellainen pullapöksy että kun tulee valinta eteen, valitsen eittämättä mieluummin neljä tuntia tietokoneella kuin tunnin lenkin. 

Tehtiin siis diili Harun ja yhden ystävättären kanssa että kolmasti viikossa käydään yhdessä juoksentelemassa pitkin metsäreittejä ja ihan hyvin on sujunut.

Tänään olin yksin ja hemmetin paljon nopeampaan juoksin kuin yleensä. Siellä on nääs lentomuurahaisia ilma piukassa.

Nyt minä menen terassille hetkeksi istuksimaan tutun kanssa, vaikka minulle se jääkin juuri siksi istuskeluksi.

No mutta kyllä vituttaa

Kuuden herätys ja seitsemäksi töihin, vähän niin kuin normaalitkin ihmiset tekevät. Jaksan oikein näppärästi niin kauan kunhan vain pysyn liikkeellä. Pysähtyessä iskee uupumus ja väsymys ja muisto siitä etten valmistumisen jälkeen ole tehnyt muuta kuin hanttihommia sairaslomien lomassa.

Raha on kyllä tervetullutta, Kelalta ei ole minulle mitään herunut vuoteen muuhun kuin terapianmaksuun. Osittain oma vikani, aivoni eivät kestä sitä asioiden selvittämistä ja papereiden pyörittämistä ja byrokratiapaskaa. Siihen ne luottaakin, ettei tälläinen perustyhmä jannu yksinkertaisesti enää masennukseltaan ja rehelliseltä turhaumukseltaan kykene ja luovuttaa. 

Yhteiskunta tosin kiittää.

Ja nyt on vielä sota noiden poliklinikan lääkäritätien ja sihteereiden kanssa, kun ne unohtivat - ei jaksa enää edes ihmetyttää - lähettää sen luvatun lääkäriajan b-lausuntoa varten. Se oli se sama lääkäri kun ei lähettänyt ereseptejä apteekkiin, eivät ole siellä muuten vieläkään. Pienimuotoisen hippaleikin jälkeen sain sieltä jonkun kiinni, mutta totesivat että hupsistakeikkaa, nyt on lääkärit lähtenyt jo lipettiin ja loput ajat jaettu. Pyysin josko voisi laittaa jotain viestiä että mahdollisimman pian kun sieltä tulee sitten taas joskus elokuun lopuilla sijainen, saisin aikaa. Sihteeritäti totesi että ei heillä ole mitään viestijärjestelmää ja lääkäri jakaa ajat ja lähettää postissa.

Tämä tarkoittaa sitä että voi perse, nyt tulee terapiatuet myöhässä ja Miki syö ensi kuukauden raakaa sipulia ja makaroonia.

Vituttaako vai vituttaako.

Olen tainnut ennenkin mainita siitä asiasta että minut on helppo unohtaa. En vieläkään tiedä miksi, kaikkeni olen tehnyt ettei niin aina vain kävisi. Silti minut unohtaa niin virastot, kaverit kuin oma äitinikin. Ehkä se on inhimillistä, toisten unohtaminen. Ottaa vain päähän kun nämä inhimilliset erehdykset sattuvat minun kohdalleni niin kummallisen usein. 

Minulla on itselläni keskivertoa alhaisempi muisti, johon en luota yhtään. Kirjoitan kaiken ylös. Minulla on kalenteri, kolme herätyskelloa, muistutukset kännykässä, blogi, päiväkirja ja sängynvieruskirja. Sängynvieruskirjaan kirjataan aina kaikki mitä muistetaan unen ja valveen rajamailla, asiat joita täytyy tehdä huomenna tai lauseet jotka toistuvat päässä niin ettei saa rauhaa. Siellä on kaikennäköistä vähän kyseenalaistakin juttua, mitä ei täysin hereillä edes kirjoittaisi ylös. Osa otsikoistani on yöajattelun tuotosta.

Se että itse pelkään niin paljon unohtamista saa minut huomaamaan muidenkin unohtelemiset. Varsinkin kun ne kohdistuvat minuun. Olisi helpompaa, jos minulla ei olisi fiksaatiota siihen että minut unohdetaan, kun ei kukaan muukaan oikeasti siitä välitä. Se on vain sellainen juttu, Miki nyt toisinaan unohtuu, minkäs teet. Ja sitten ollaan taas kuin ei oltaisikaan, ja minä olen verisesti loukkaantunut ja haavoittunut ja katkera, luulisi että joku olisi tappanut kultakalani sen sijaan että unohti soittaa kun lupasi.

Mutta se on lupaus ja lupaukset pidetään. Vaikka olenkin itse todella huono siinä aina välillä.

Mutta töissä kaikki meni hyvin, en vain selviä päivistäni ilman jonkinmoista valittamista, se on sellaista elämäntapavalittamista josta en ikinä tule pääsemään eroon.

Breath, Consentrate and Achieve

Aloitan työt ensi viikon maanantaina kahvilassa kunnolla ja saatoin purkaa ahdistustani piirtämällä kolme päivää putkeen. Nyt on taas ihan hyvä olo, olen lenkkeillyt joka päivä sellaiset kuusi kilsaa mikä on minulle lähinnä maratooni. Polveni ei ensimmäisten kertojen jälkeen meinannut kantaa enää, mutta jostain syystä se ei enää tunnu, ehkä hajotin sen kokonaan. 

Ja ei, en ajatellut että viimeinen näyttää ihmispikachulta kuin vasta värjätessäni sen hiuksia.

Buuhuu

Eilinenkin oli levoton ja kamala ja illalla halusin vain kömpiä sänkyyn peiton alle ja unohtaa että olen koskaan elänytkään, vaikka sain kutsun baariin.

Tänään olen tehnyt sitä minkä osaan parhaiten, ollut ahdistunut ja masentunut ja surullinen. Leikkinyt katselevani kirjojani, mutta oikeasti tuijottanut tyhjää, koska se on vain helpompaa.

Piti nähdä Wombaa tänään, mutta sen mielestä oli helpompi unohtaa, tai ehkä se toivoi että minä unohdan. Tänään minä tunnen liian suurta itsesääliä jaksaakseni ymmärtää ja teen niin silti.

Olin niin ruma että kiharsin hiukseni, enpä silti näe eroa. Vituttaa kun on syntynyt niin susirumaksi.

Joskus naisen on vain leivottava

Tämä oli niitä päiviä kun heräsin puoli kahdelta, makasin kippurassa tunnin ja puoli sohvalla tuijottaen telkkarista tallennuksia. Sitten nousin, hain Klorinini omasta piilostani ja desinfioin keittiön. Ja vessan, olohuoneen ja makuuhuoneen. Sen jälkeen leivoin keksejä. Vaniliinisokeri, taloussokeri ja leivinjauhe olivat lopussa ja pyörin ympäri miettien ettei näin saa tapahtua juuri nyt. Kokosin itseni ja kävin kaupassa jotta kykenin leipomaan myös mustikkamuffinsseja.

Muut tulivat kotiin ja leikin etten ole lähellä hermoromahdusta kun äiti sotkee keittiön. Kuljen kymmenen metriä sen perässä rätin kanssa, ettei se huomaisi ja puolestaan hermostuisi minuun. 

Illalla iskä läikyttää punaviiniä minun rokokoo-sohvalleni. Siihen jota koko viime talven ja kevään kunnostin. Se ei tee mitään. Se hakee lisää viiniä. Minä kiehun ja hinkkaan raivopäissäni, sulkeudun vessaan ja parun, koska nyt riitti. 

Sitten minä lyön vessan kaapin oveen lommon koska haluan tämän ulos, enkä saa oikeaa kättäni enää nyrkkiin.

How to Really, Really Piss Off the Westboro Baptist Church

This just made my day.