Rauhoitu hyvä nainen

Ensimmäinen koulupäivä haahuiltu ympäriinsä, tuhrusteltu luonnosvihkoon ja näytetty siltä kuin kuuntelisi ohjeita. En malta odottaa tätä vuotta, olen ihan täpinöissäni!

Vaniljajäätelöä ja mansikoita

Koulu alkaa sillä lailla oikeasti huomenna. Tänään kävin kääntymässä toimistolla että tietävät minun käyvän siellä koulua ja sitten huitelin ostamaan vasaraa ja meisseleitä että voin koota Ikean tv-tason. Taso tuli vaikka kaksi ruuvia jäi jostain syystä käteen. Hyvin tuo tuossa silti seisoo, kai se kertoisi jos heikottaisi. 

Olipa ihana päästä omaan kotiin. Täällä kaikki on siellä missä pitää ja jos ei ole niin se olen kuitenkin minä joka sen on siihen laittanut. Voin olla juuri niin kuin huvittaa ilman että odottamattomia vieraita paukkaa sisään ovista ja ikkunoista. Osaan herätä aamulla ja tehdä ruokaa. Menen joka päivä neljä kertaa ulos ovesta kun ei ole muita viemässä Memmua pissalle. Saan polttaa tuoksukynttilöitä ja suitsukkeita ilman että aiheutan päänsärkyä kellekään. On rauhallista ja hiljaista. Saan katsoa telkkarista mitä haluan, eikä sen tarvitse olla jalkapalloa Tehdä kanakastiketta ja juoda teetä ja viiniä sekaisin jos huvittaa. Harvemmin huvittaa, mutta tulipahan koettua. Koti on ihana.

Oli kyllä ihanaa myös viettää viimeinen vapaa viikonloppu merellä. Lämmin oli ilma vaikkei merivesi, seuran mökki kun sijaitsee avomerellä. Se ei haitannut, sitten piti vain juosta kirkuen saunaan istumaan ja lämpenemään kunnes aivot jostain kumman syystä ovat taas sitä mieltä, että uiminen olisi hyvä ratkaisu.

Kesä meni naurettavan nopeasti. Niin siinä kai käy kun on töitä tarpeeksi ja sateinen kesä. Kotiin päästessä sitä ei halunnut juuri muuta kuin pestä hiuksenpätkät pois varpaista ja mennä päiväunille. Tietenkin kuuden aikaan aloitetut päiväunet eivät enää ole päiväunet vaan ihan vain unet jotka jatkuvat siihen asti että herätään syömään, ennen kuin vaihdetaan nukkumapaikkaa sohvalta sänkyyn.

Yritin etsiä uutta pesukonetta ennen kuin tuo vanha tekee reiän lattiaan. Löytyi yksi sopiva, mutta sellaista ei tietenkään sijaitse missään päin tätä päätä Suomea. Kun vaatimukseni ovat edestätäytettävä ja syvyys saisi olla vain sen kolmekymmentä senttiä ja rapiat niin kuin tuo vanha papparainenkin. Ei se muuten, mutta jos siinä yhtään enempää on senttejä niin minun täytyy kiivetä pesukoneen yli päästäkseni pissalle. Eikö pieniä pesukoneita mukamas tarvitse kukaan muu? Luulisi että muutkin komeronkokoisten vessojen omistajat haluaisivat pestä pyykkiä.Saatanan miniyksiöt, sanonpahan vaan.

Rakkauskupla

Minulle tapahtui yksi Ensimmäinen tänään, sellainen hetki joka tapahtuu ensimmäistä kertaa elämässä ja se ensimmäinen kerta on syystä tai toisesta tärkeä juuri tässä elämässä. 

Serkkuni kolmevuotias tyttö, minun kummityttöni isosisko soitti minulle iltapuhelun. Luulin että sieltä soitti mummu kysyäkseen että ehtisinkö likkoja nähdä mutta alkoi epäilyttää kun ensin oli aivan hiljaista. Sitten kuuluu valtava HALOOO ja tajuan että puhelimessahan on pirpana. Siinä sitten höpöteltiin iltapalasta ja saunasta ja villasukista juuri siten kun kolmevuotiaan kanssa nyt puhutaan. Sitten kun sanon että hyvää yötä, se huutaa Nähdään! ja odotan jos mummu ottaisi puhelimen ja pyytäisi käymään, niin takaa kuuluu mummun ääni: Oho ai soitikko sää Mikille? 

Joo.

Ja katki meni. Minä olen pakahtua onnesta ja hupsuudesta ja ylpeydestä. Se höpö päätti itse mummon puhelimella soittaa minulle. Minulle ja kertoa että on reippaasti syönyt iltapalansa. 

Ehkä vähän hassua että tulin näin onnelliseksi, mutta niin se vain on että jos pienen pieni lapsi haluaa soittaa minulle illalla kertoakseen että on mummulassa ja että ei käynyt saunassa mutta suihkussa kävi, niin en voi muuta sanoa kuin että on ihanaa olla juuri se ihminen.

En edes tiedä

Yhä yritän saada vesivärejä haltuuni, vieläkin koko homma vähän krinnaa. Mutta tuossa on tänään valmiiksi suhertamani juttu jossa kokeilin erilaisia tekniikoita ja juttuja. En vaivautunut edes puumerkkiäni nurkkaan laittamaan, en erityisesti pidä hänestä.

Pahoittelut, jotain meni pieleen

En päässyt kouluun. En ainoaankaan niistä. Eniten kurjuuttaa se että vaikka kerroin itselleni koko ajan että minä tuskin pääsen, niin sattuu se silti että on sellaisella varasijalla ettei mitään toivoakaan ole. Vaikka niin toitotin itselleni ettei se maailma siihen kaadu, töihin vain ja taiteita lisää, jos sitä vaikka oikeasti oppisi maalaamaan.

Semmoisia oikeita töitä, koska yrittäjyys on perseestä, siinä ei rikastu kuin vahingossa ja aniharva. Hyvä kun saa vuokran maksettua ja kuukauden ruoat ostettua, muuhun ei juuri rahaa käteen jää. Silti tehdään neljänkymmenen tunnin viikkoa, sitä vain ei voi suurimpaa osaa ajasta muuta tehdä kuin keittää teetä ja istua perseellään ja toivoa että puhelin soisi tai joku kävelisi sisään. En voi kehottaa ketään nuorta (saati aikuista) alkamaan yrittäjäksi, ei siinä saa mitään muuta kuin elämänketutuksen ja ihmisvihan.

Tänäänkin puhelin soi kahdesti. Toinen oli peruutus ja toinen oli mummo joka kysyi leikkauksen hintaa. Hinnan kerrottuani vastaus oli: "Oi kauhia, onkse nii paljo? Emmää kyl sit tuu."

No älä sitten tule, ole sen pehkosi kanssa. Leikkaa itse, siten sitä halviten pääsee jos ei käsityöstä ja ihmisen ajasta ja oman ulkonäön ylläpitämisestä halua maksaa. Muutapa metsään, siellä ei kenenkään tarvitse katsella sitä sinun leikkaamatonta tukkaasi eikä vastata turhiin puheluihisi. 

Mutta kunnon asiakaspalvelija ei sano noin. Puhelimessa täytyy silti hymyillä (ääni kuulostaa ystävällisemmältä kun hymyilee tyhmästi seinälle. Tai irvistää itselleen peiliin) ja pahoitella ja sanoa että kiitos kuitenkin, kuulemiin. Kiitos. Niinpä niin.

 Ei auta, ei se eläminen siihen lopu että henkeään pidättää.

Voi surku

Kaksi soveltuvuuskoetta kunnialla hoidettu ja yksi uusi poskiontelontulehdus hankittu. Kai tämä on ihan silkkaa stressisairastelua kun iski kolmessa päivässä. Ehkä menee ohikin yhtä nopeasti nyt kun antibiootit hain, mutta sitä ennen tuntuu kuin pää halkeaisi. 

Töissä on kurjan tylsää, niin hiljaista että kuulee jo omat ajatuksensakin eikä asiakkaita ole eikä tule. Joka saatanan päivä pakko käydä kurkkaamassa jos olisi perhepäivähoitajalle duunia laitettu molliin tai kuntarekryyn. Eipä ole ei. Pipinä ja uupuneena vain kiukuttaa yhä enemmän se tyhjänpanttina istuminen, ei ole edes rahaa motivaattorina kun ei rahaa tule yrittäjälle ilman asiakkaita. Ja nyt se yksi on ottanut standista pois ilmoituksen "ilman ajanvarausta!" niin eivät edes haahuilevat ukot päätä kesken kävelynsä tulla hiuksiaan leikkauttamaan. Mitä tässä enää pitäisi tehdä? Facebookkini on täynnä ilmoituksia joissa houkuttelen tai mahdollisesti anelen ihmisiä käymään. Kaduillako pitäisi alkaa huutamaan? Eivät ihmiset kesän alussa mitään hiuksilleen tee, ne on hoidettu ennen valmistujaisia tai päätetty että 'kesä vietetään nyt sitten ihan niinku luonnollisena', eikä ihmisillä ole tässä taloustilanteessa antaa joka kuukausi satasta toiselle ihmiselle palvelusta jonka saa kympillä (joskin huomattavasti myrkyllisempänä ja sotkuisempana) kaupan hyllystä. Oma syyni, kyllä minä tiesin että niitä kesäpäiviä tulee kun istun yksin liikkeessä yhdeksästä viiteen odottamassa että edes puhelin soisi, kun koko kaupunki on lähtenyt mökeille ja saareen. Ikkunasta saa katsoa kun tuuli heittää hiekkaa tiellä ja laskea kuinka monta minuuttia on jäljellä ennen kuin voi oven lukita ja lähteä pois.

Kiukuttaa sekin kuinka surkea olen muutoksessa, se että valitsen aina jos vain mahdollista sen helpon vaihtoehdon. Jos olisin laittanut hakemuksia ryhmäperhepäiväkoteihin ehkä ei olisi työelämäkriisiä, ehkä pystyisin maksamaan oman lääkärikäyntini ja ehkä olisi ensi kuussa varaa muuhunkin kuin juuri ja juuri vuokran maksamiseen ja sisällä vesilasin kanssa istumiseen. 

Jossittelun jalo taito.

Puutarhassa on hyvä olla

Oho kappas keppanaa

Sinne loppui se kouluvuosi. En oikein edes ole varma mitä oikein on tänä vuonna tullut tehtyä, tuntuu ettei mitään oikeasti konkreettista ja näkyvää. On se kädentaito hieman parantunut ja on ollut sekä hauskaa että kurjaa. Nyt pitäisi taas ryhdistäytyä tekemään töitä joka päivä yhdeksästä viiteen, opetella taas se sellainen asiakassuhdehöpötys ja löytää rohkeutta olla koko päivän sosiaalinen ja inhimillinen. Kyllä se sieltä lihasmuistista pian herää.

Pikku peikko

Taas tätä vesiväreillä kamppailua. Luulenpa että olen melkein kehittynyt askeleen verran.

Juttui

Olihan se jo aika vaihtaa kesäisempään banneriin. En vieläkään oikein handlaa vesivärejä, kuten huomata saattaa. Olen liian kärsimätön ja menen sörkkimään asioita ennen kuin kannattaisi. Tässä vielä ennen joulua tehty harjoitus. En enää muista mikä oli aiheenanto, muistan ainoastaan että käsikirjoitus piti tekaista hyvin lyhyessä ajassa. Ensimmäistä kertaa kokeilin sävyttämistä indian inkillä, ikävä kyllä paperi oli niin huokoista että se levisi viivojenkin yli. Ja paperikin kupruilee. Niin ja tämä taisi olla myös ensimmäinen tekele johon uskalsin kokeilla g-terää. Nyt se onkin jo väline josta en luovu, linet tuohon banneriin tehty sillä.

Mitä pistit minun teekuppiin

Toisinaan minusta tuntuu että olen elänyt liikaa liian lyhyessä ajassa. 

En usko että kukaan nauttii loukatuksi tulemisesta. Minulle se on vaikea tunne, se kun joku loukkaa ja satuttaa minua, varsinkin jos näyttää siltä kuin toinen ei edes ymmärtäisi että on niin tehnyt. Olen huono sen tunteen kanssa, koska se on niin kytköksissä suruun. Suru on tunne johon minä aina hukun, vaikka tietäisin sen olevan tulossa, vaikka osaisin jo odottaa tulevani olemaan surullinen. Suru ei ole kuten viha tai raivo, jotka tulevat puuskassa ja katoavat yhtä lailla. Se on samanlainen kuin katkeruus, se vain hiipii taka-alalla, on läsnä pitkään ennen kuin todella sitä suostuu huomaamaan. Voimistuu vain ja kasvaa pienistä, pienistä tönäisyistä kunnes se lopulta hyökyy päälle ja hukuttaa. Eikä se vain katoa, se laantuu kuin vuorovesi muttei katoa mihinkään.

Klara vappen not gonna happen

En tiedä pitäisikö kirota pohjalaisia vai tylsiä ihmisiä, eivätkö nämä tiedä että aattona kuuluu juhlia? Kiukuttaa taas olla keskellä korpea josta on sen kolmekymmentä kilsaa lähimpään säädyllisenpään baariin, sellaiseen jossa kuusikymppisten lähentely-yritykset ovat alle kahdeksankymmentä prosenttia. Mutta ei, sen lisäksi että hukkasin kauppareissulla kännykkäni, joudun myös juomaan yksin.

Joudun ja joudun, vaihtoehtoja on monia, aina voisin vetää nappia naamaan ja nukkua koko vapun yli niin ettei minun tarvitsisi kuunnella sisäistä valitustani ja vielä vuotaa se muiden ihmisten silmille.

Voi sitä silti pitää hauskaa yksinkin, niin minä aina itselleni hoen. Vaikka muut mieluummin istuisivat kalsareissaan pelaamassa videopelejä pimeässä huoneessa, ei minun niin tarvitse tehdä. Jos ei halua ilmaista viiniä jota lupailin niin eipä sitten. Minä tiedän että joskus nukkuminen on viintä parempaa, mutta senkin saisai sanoa ääneen.

Valkoviiniä ja pezejä ja karaokea, siitä on omakiva tehty.

Erikoisemman ihmisen arki

Ensin valitan viikon että pitäisi käydä kaupassa, syön tuc-keksit kaapista ja kakistelen banaanilastuja irti kitalaesta iltapalaksi, hyi kun niitä inhoan. Leikin että puuro maistuu veteen tehtynä ihan yhtä syötävältä ja lisään päälle enemmän hilloa, ettei kaurat tule takaisin päin. Kerään tarvittavia asioita lapulle, maito, voi, kananmunia, hedelmiä. 

Menee taas pari päivää, lisää suolakeksejä ja banaanilastuja ja vesipuuroa kun kerään itseäni ja rohkeutta. Valittelen vielä pariin kertaan, itselleni ja sille paralle joka sattuu viereeni istumaan. 

Otan uuden lapun, kirjoitan siihen ylöslaittamani asiat järjestykseen. Se on sellainen järjestys missä ne sijaitsevat kaupassa. Niin on paljon pienempi mahdollisuus että unohdan jotain ja joudun elämään ilman sitä seuraavaan kauppareissuun asti. Koska kun sieltä on kerran ulos päästy niin ei ihan heti takaisin mennä.

Pahinta on käydä kaupassa jossa ei ole ennen ollut. Tässä maassa asiat ovat onneksi niin, että suurin osa kaupoista on liki identtisiä, mutta on se silti eri asia, kun ei tiedä että se soijajukurttipurkki löytyy juuri ja tismalleen oikeasta paikasta mistä sitä etsiikin. 

Seuraavaksi täytyy tarkistaa tili, vaikka tietääkin että siellä on ihan tarpeeksi rahaa ruokaan kun kerran tuli hyvä palkka viime kuulta.  Mutta se täytyy silti katsoa, että tietää. 

Kun sinne kauppaan onnistuu vihdoin pyöräilemään, siellä liikkuu osastolta toiselle mahdollisimman huomaamattomana, hipelöi asioita ja lukee tuoteselostuksia ja rikkoo sen ostoslapun kun tekee siihen kynsillä reikiä hermostuksissaan. Ostaa niin paljon ruokaa että sillä selviää seuraavat kaksi viikkoa ja kolmannen hapankorpuilla, kiittää kassaa ja painuu kotiin niin pian kuin kintuista pääsee.

Minä en pidä kaupassa käynnistä.

Kun rakkaisiin sattuu

Tulin lomilta kotiin jo eilen mutten tänään päässyt lähtemään kotoa mihinkään. Olin jo menossa, kasvot naamassa ja aamupala syöty miten syöty ja jopa kouluihin haut laitettu, mitä nyt aivan viimetingassa. Ainakin laitoin, eilen aloitin mutta sitten ei taas henki kulkenut ja oli pakko lopettaa ettei naama muuttunut siniseksi. 

Memer sai kohtauksen eikä se loppunut seuraavaan kahteen tuntiin. Sitten kun se nukkui kipulääkkeitä minun kyljessä pillitin vielä tunnin pari ihan vain varmuuden vuoksi. Koska Memer ei elä enää kauaa ja on parempi itkeä jo etukäteen niin ehken huku sitten lopulta.

Jäin päiväksi kotiin, ensiksikin koska olin jo auttamattomasti myöhässä, naamani oli punainen ja paisunut ja itkusta pää kipeä ja toiseksi näin viime yönä unta että Memer hukkui jokeen, joten en halunnut ottaa riskiä tulla hiljaiseen kotiin.

Voi kuulostaa oudolta ihmisestä kenellä ei ole ollut lemmikkiä joka on lähin olento koko elämässä, mutta pelkään ja paljon Memerin menettämistä. Kamalinta on se ettei voi tehdä toiselle muuta kuin antaa pilleriä ja silittää kun toinen on niin kovassa kivussa ettei enää hallitse omaa kroppaansa. Tietää se ja nähdä se ja istua vieressä, katsoa takaisin kun toinen katsoo suoraan silmiin tuskissaan. Pitää kiinni ettei se lähde kävelemään kun ei se saisi liikkua vaikka sattuukin ja on levoton. 

Ei se mikään ihmekään ole että itkettää.