Vesivärimaalaus 101

Olen keskittynyt vesiväreihin viimeisen kuukauden ja huomattavasti kehittynyt siitä mitä olen tänne aiemmin lataillut. Ongelmana on koulun surkea skanneri. Tai ei skannerissa ole vikaa, ainoastaan tietokoneessa johon se on kytketty. Kesti ladata puolitoista tuntia maa-äiti -maalausta Deviant Artiin, joten en jaksanut odotella enää yhtään enempää laittaakseni sitä muualle. Ikävä kyllä oma tietokoneeni kaatuu sillä saatanan sekunnilla kun yritän avata minkäänlaista kuvanmuokkausohjelmaa, joten vaihtoehtoni ovat vähissä. Suokaa anteeksi, kauniiden skannausten henget, minulla on vain puhelinkuvia. Mutta olen ollut niin kauan hiljaa että ajattelin sen olisivat kiva, jos bloggerissa vielä kukkuvat tietäisivät mitä olen viime viikot puuhaillut. 

Pitemmittä höpinöittä:

Pastelliliiduilla vartin pikapiirros Memeristä, sen siitä saa kun jättää läksyt viimetinkaan.

Tällaisia postikortteja olen tehnyt valtavan satsin erilaisia. Valmiille korttipohjille on hauska tehdä erilaisia kokeiluja, osa onnistui osa ei. Nämä ovat lemppareitani.

Työvaiheita. Ensin linet indian inkillä ja g-terällä. Seuraavaksi suojasim karhun maskiaineella ja aloin maalailla. Ennen karkun maalailua suojasin vielä naisen hiukset maskilla, vähän jännitti veisikö se väriä mennessään sitä poistaessani mutta turhaan huolehdin. Sitten vielä aivan viimeiseksi leikin vähän valkoisen musteen kanssa.

Tämä on tehty fabrianon watercolour 300 grammaselle 24x32cm paperille.

Vähän värejä kateissa kaikissa kuvissa, mutta ei samsung kaikkeen pysty.

Jääkäri

Olen vähän sanaton, se on nykyään harvinaista. Nykyään on niin harvoin ihmistä jolle vain puhua puhumisen vuoksi että silloin kun on, en jää hiljaiseksi. 

Minun on vaikea ymmärtää pitkistä parisuhteista eronneita. Empatioin kyllä, mutta en ymmärrä. Empatia ja sympatia ovat aina olleet minulle helppoa, joskus liiankin helppoa. Tunnen toistenkin puolesta, eikä se ole hyvä asia. Mutta silti en voi ymmärtää sitä että joku kokee morkkista toisista ihmisistä kahden kuukaudenkin kuluttua. Ei se kai ole pitkä aika vielä toipumiseen, kai se on vasta todella vähän. 

En tiedä, en ole joutunut koskaan itse yrittämään toisesta yli pääsemistä. 

En minä mihinkään pakota, en painosta. Saa lähteä ja pitääkin jos tuntuu että ahdistaa. Täällä minä olen vielä kuukaudenkin päästä. Mutta saat syyttä itseäsi ettet yli pääse, jos vielä vastailet eksäsi viesteihin siitä mitä olet tekemässä ja mitä kuuluu.

Ei kai se ole helppoa kaikille vain päästää irti.

It could be worse, it could be raining

Oli huono päivä, on vähän vieläkin. Opettaja oli aika lailla sitä mieltä että kannattaa maalata taulujeni päälle eikä kommentoinut muista töistä mitään vaikka muille riitti juttua. On rasittavaa olla näin itsekeskeinen että vaatii sitä vahvistusta ettei ole aivan paska, silloin pienimmätkin asiat on liian helppo paisuttaa valtaviksi, kun ei sitä saa. Yritin olla parkumatta lounastauolla täydessä ruokalassa ja lapoin sämpylää naamaani. Onneksi oli suolakurkkuja, lohturuokaani.

Eihän siinä mikään, inhoan itsekin niitä tauluja, on mielestäni naurettavaa laittaa ensialkajat maalaamaan 120x100 kokoisille pohjille mallia. Voisin polttaa molemmat ellei siinä kataisi rahaa samalla sievä summa ilmaan. 

Olen köyhä. Olen ollut siitä asti kun Memer pari viikkoa takaperin yritti itsemurhaa ja söi pussillisen maksanmakuisia Rimadylejä jotka oli tarkoitettu sen selkään. Eläinlääkäri ei ole köyhä mies, ei ainakaan enää. Sinne meni kaikki säästöni, mutta mitä muutakaan voi tehdä kuin kärrätä lapsi vatsahuuhteluun. 

Olen kerännyt pulloja että saan ostettua koiranruokaa ensi viikoksi, itse olen elänyt makaroonilla ja vuoden vanhoilla suolakekseillä. On mielenkiintoista miten maksan tämän kuun koulumaksun, mutta enköhän keksi jotain. En ole ennen joutunut rahattomaan tilanteeseen, olen hieman ymmälläni mitä kuuluu tehdä. Viikonlopuksi on kuitenkin töitä sen verran että pääsen takaisin kotikaupunkiin, menen joksikin aikaa töihin. Ehkä on vihdoin alistuttava ja otettava laina.

Aloin vihdoinkin sarjakuvan rakentamisen, jota Harun kanssa olemme suunnitelleet jo päälle vuoden. Vasta prologi on luonnoksena ja hahmosuunnitelmat melkein koossa, mutta kyllä tämä tästä lähtee. Alan mustata luonnoksia viikonloppuna, jos olisi ensi tiistaina jo jotain näytettävääkin.

Rauhoitu hyvä nainen

Ensimmäinen koulupäivä haahuiltu ympäriinsä, tuhrusteltu luonnosvihkoon ja näytetty siltä kuin kuuntelisi ohjeita. En malta odottaa tätä vuotta, olen ihan täpinöissäni!

Vaniljajäätelöä ja mansikoita

Koulu alkaa sillä lailla oikeasti huomenna. Tänään kävin kääntymässä toimistolla että tietävät minun käyvän siellä koulua ja sitten huitelin ostamaan vasaraa ja meisseleitä että voin koota Ikean tv-tason. Taso tuli vaikka kaksi ruuvia jäi jostain syystä käteen. Hyvin tuo tuossa silti seisoo, kai se kertoisi jos heikottaisi. 

Olipa ihana päästä omaan kotiin. Täällä kaikki on siellä missä pitää ja jos ei ole niin se olen kuitenkin minä joka sen on siihen laittanut. Voin olla juuri niin kuin huvittaa ilman että odottamattomia vieraita paukkaa sisään ovista ja ikkunoista. Osaan herätä aamulla ja tehdä ruokaa. Menen joka päivä neljä kertaa ulos ovesta kun ei ole muita viemässä Memmua pissalle. Saan polttaa tuoksukynttilöitä ja suitsukkeita ilman että aiheutan päänsärkyä kellekään. On rauhallista ja hiljaista. Saan katsoa telkkarista mitä haluan, eikä sen tarvitse olla jalkapalloa Tehdä kanakastiketta ja juoda teetä ja viiniä sekaisin jos huvittaa. Harvemmin huvittaa, mutta tulipahan koettua. Koti on ihana.

Oli kyllä ihanaa myös viettää viimeinen vapaa viikonloppu merellä. Lämmin oli ilma vaikkei merivesi, seuran mökki kun sijaitsee avomerellä. Se ei haitannut, sitten piti vain juosta kirkuen saunaan istumaan ja lämpenemään kunnes aivot jostain kumman syystä ovat taas sitä mieltä, että uiminen olisi hyvä ratkaisu.

Kesä meni naurettavan nopeasti. Niin siinä kai käy kun on töitä tarpeeksi ja sateinen kesä. Kotiin päästessä sitä ei halunnut juuri muuta kuin pestä hiuksenpätkät pois varpaista ja mennä päiväunille. Tietenkin kuuden aikaan aloitetut päiväunet eivät enää ole päiväunet vaan ihan vain unet jotka jatkuvat siihen asti että herätään syömään, ennen kuin vaihdetaan nukkumapaikkaa sohvalta sänkyyn.

Yritin etsiä uutta pesukonetta ennen kuin tuo vanha tekee reiän lattiaan. Löytyi yksi sopiva, mutta sellaista ei tietenkään sijaitse missään päin tätä päätä Suomea. Kun vaatimukseni ovat edestätäytettävä ja syvyys saisi olla vain sen kolmekymmentä senttiä ja rapiat niin kuin tuo vanha papparainenkin. Ei se muuten, mutta jos siinä yhtään enempää on senttejä niin minun täytyy kiivetä pesukoneen yli päästäkseni pissalle. Eikö pieniä pesukoneita mukamas tarvitse kukaan muu? Luulisi että muutkin komeronkokoisten vessojen omistajat haluaisivat pestä pyykkiä.Saatanan miniyksiöt, sanonpahan vaan.

Rakkauskupla

Minulle tapahtui yksi Ensimmäinen tänään, sellainen hetki joka tapahtuu ensimmäistä kertaa elämässä ja se ensimmäinen kerta on syystä tai toisesta tärkeä juuri tässä elämässä. 

Serkkuni kolmevuotias tyttö, minun kummityttöni isosisko soitti minulle iltapuhelun. Luulin että sieltä soitti mummu kysyäkseen että ehtisinkö likkoja nähdä mutta alkoi epäilyttää kun ensin oli aivan hiljaista. Sitten kuuluu valtava HALOOO ja tajuan että puhelimessahan on pirpana. Siinä sitten höpöteltiin iltapalasta ja saunasta ja villasukista juuri siten kun kolmevuotiaan kanssa nyt puhutaan. Sitten kun sanon että hyvää yötä, se huutaa Nähdään! ja odotan jos mummu ottaisi puhelimen ja pyytäisi käymään, niin takaa kuuluu mummun ääni: Oho ai soitikko sää Mikille? 

Joo.

Ja katki meni. Minä olen pakahtua onnesta ja hupsuudesta ja ylpeydestä. Se höpö päätti itse mummon puhelimella soittaa minulle. Minulle ja kertoa että on reippaasti syönyt iltapalansa. 

Ehkä vähän hassua että tulin näin onnelliseksi, mutta niin se vain on että jos pienen pieni lapsi haluaa soittaa minulle illalla kertoakseen että on mummulassa ja että ei käynyt saunassa mutta suihkussa kävi, niin en voi muuta sanoa kuin että on ihanaa olla juuri se ihminen.

En edes tiedä

Yhä yritän saada vesivärejä haltuuni, vieläkin koko homma vähän krinnaa. Mutta tuossa on tänään valmiiksi suhertamani juttu jossa kokeilin erilaisia tekniikoita ja juttuja. En vaivautunut edes puumerkkiäni nurkkaan laittamaan, en erityisesti pidä hänestä.

Pahoittelut, jotain meni pieleen

En päässyt kouluun. En ainoaankaan niistä. Eniten kurjuuttaa se että vaikka kerroin itselleni koko ajan että minä tuskin pääsen, niin sattuu se silti että on sellaisella varasijalla ettei mitään toivoakaan ole. Vaikka niin toitotin itselleni ettei se maailma siihen kaadu, töihin vain ja taiteita lisää, jos sitä vaikka oikeasti oppisi maalaamaan.

Semmoisia oikeita töitä, koska yrittäjyys on perseestä, siinä ei rikastu kuin vahingossa ja aniharva. Hyvä kun saa vuokran maksettua ja kuukauden ruoat ostettua, muuhun ei juuri rahaa käteen jää. Silti tehdään neljänkymmenen tunnin viikkoa, sitä vain ei voi suurimpaa osaa ajasta muuta tehdä kuin keittää teetä ja istua perseellään ja toivoa että puhelin soisi tai joku kävelisi sisään. En voi kehottaa ketään nuorta (saati aikuista) alkamaan yrittäjäksi, ei siinä saa mitään muuta kuin elämänketutuksen ja ihmisvihan.

Tänäänkin puhelin soi kahdesti. Toinen oli peruutus ja toinen oli mummo joka kysyi leikkauksen hintaa. Hinnan kerrottuani vastaus oli: "Oi kauhia, onkse nii paljo? Emmää kyl sit tuu."

No älä sitten tule, ole sen pehkosi kanssa. Leikkaa itse, siten sitä halviten pääsee jos ei käsityöstä ja ihmisen ajasta ja oman ulkonäön ylläpitämisestä halua maksaa. Muutapa metsään, siellä ei kenenkään tarvitse katsella sitä sinun leikkaamatonta tukkaasi eikä vastata turhiin puheluihisi. 

Mutta kunnon asiakaspalvelija ei sano noin. Puhelimessa täytyy silti hymyillä (ääni kuulostaa ystävällisemmältä kun hymyilee tyhmästi seinälle. Tai irvistää itselleen peiliin) ja pahoitella ja sanoa että kiitos kuitenkin, kuulemiin. Kiitos. Niinpä niin.

 Ei auta, ei se eläminen siihen lopu että henkeään pidättää.

Voi surku

Kaksi soveltuvuuskoetta kunnialla hoidettu ja yksi uusi poskiontelontulehdus hankittu. Kai tämä on ihan silkkaa stressisairastelua kun iski kolmessa päivässä. Ehkä menee ohikin yhtä nopeasti nyt kun antibiootit hain, mutta sitä ennen tuntuu kuin pää halkeaisi. 

Töissä on kurjan tylsää, niin hiljaista että kuulee jo omat ajatuksensakin eikä asiakkaita ole eikä tule. Joka saatanan päivä pakko käydä kurkkaamassa jos olisi perhepäivähoitajalle duunia laitettu molliin tai kuntarekryyn. Eipä ole ei. Pipinä ja uupuneena vain kiukuttaa yhä enemmän se tyhjänpanttina istuminen, ei ole edes rahaa motivaattorina kun ei rahaa tule yrittäjälle ilman asiakkaita. Ja nyt se yksi on ottanut standista pois ilmoituksen "ilman ajanvarausta!" niin eivät edes haahuilevat ukot päätä kesken kävelynsä tulla hiuksiaan leikkauttamaan. Mitä tässä enää pitäisi tehdä? Facebookkini on täynnä ilmoituksia joissa houkuttelen tai mahdollisesti anelen ihmisiä käymään. Kaduillako pitäisi alkaa huutamaan? Eivät ihmiset kesän alussa mitään hiuksilleen tee, ne on hoidettu ennen valmistujaisia tai päätetty että 'kesä vietetään nyt sitten ihan niinku luonnollisena', eikä ihmisillä ole tässä taloustilanteessa antaa joka kuukausi satasta toiselle ihmiselle palvelusta jonka saa kympillä (joskin huomattavasti myrkyllisempänä ja sotkuisempana) kaupan hyllystä. Oma syyni, kyllä minä tiesin että niitä kesäpäiviä tulee kun istun yksin liikkeessä yhdeksästä viiteen odottamassa että edes puhelin soisi, kun koko kaupunki on lähtenyt mökeille ja saareen. Ikkunasta saa katsoa kun tuuli heittää hiekkaa tiellä ja laskea kuinka monta minuuttia on jäljellä ennen kuin voi oven lukita ja lähteä pois.

Kiukuttaa sekin kuinka surkea olen muutoksessa, se että valitsen aina jos vain mahdollista sen helpon vaihtoehdon. Jos olisin laittanut hakemuksia ryhmäperhepäiväkoteihin ehkä ei olisi työelämäkriisiä, ehkä pystyisin maksamaan oman lääkärikäyntini ja ehkä olisi ensi kuussa varaa muuhunkin kuin juuri ja juuri vuokran maksamiseen ja sisällä vesilasin kanssa istumiseen. 

Jossittelun jalo taito.

Puutarhassa on hyvä olla

Oho kappas keppanaa

Sinne loppui se kouluvuosi. En oikein edes ole varma mitä oikein on tänä vuonna tullut tehtyä, tuntuu ettei mitään oikeasti konkreettista ja näkyvää. On se kädentaito hieman parantunut ja on ollut sekä hauskaa että kurjaa. Nyt pitäisi taas ryhdistäytyä tekemään töitä joka päivä yhdeksästä viiteen, opetella taas se sellainen asiakassuhdehöpötys ja löytää rohkeutta olla koko päivän sosiaalinen ja inhimillinen. Kyllä se sieltä lihasmuistista pian herää.

Pikku peikko

Taas tätä vesiväreillä kamppailua. Luulenpa että olen melkein kehittynyt askeleen verran.

Juttui

Olihan se jo aika vaihtaa kesäisempään banneriin. En vieläkään oikein handlaa vesivärejä, kuten huomata saattaa. Olen liian kärsimätön ja menen sörkkimään asioita ennen kuin kannattaisi. Tässä vielä ennen joulua tehty harjoitus. En enää muista mikä oli aiheenanto, muistan ainoastaan että käsikirjoitus piti tekaista hyvin lyhyessä ajassa. Ensimmäistä kertaa kokeilin sävyttämistä indian inkillä, ikävä kyllä paperi oli niin huokoista että se levisi viivojenkin yli. Ja paperikin kupruilee. Niin ja tämä taisi olla myös ensimmäinen tekele johon uskalsin kokeilla g-terää. Nyt se onkin jo väline josta en luovu, linet tuohon banneriin tehty sillä.

Mitä pistit minun teekuppiin

Toisinaan minusta tuntuu että olen elänyt liikaa liian lyhyessä ajassa. 

En usko että kukaan nauttii loukatuksi tulemisesta. Minulle se on vaikea tunne, se kun joku loukkaa ja satuttaa minua, varsinkin jos näyttää siltä kuin toinen ei edes ymmärtäisi että on niin tehnyt. Olen huono sen tunteen kanssa, koska se on niin kytköksissä suruun. Suru on tunne johon minä aina hukun, vaikka tietäisin sen olevan tulossa, vaikka osaisin jo odottaa tulevani olemaan surullinen. Suru ei ole kuten viha tai raivo, jotka tulevat puuskassa ja katoavat yhtä lailla. Se on samanlainen kuin katkeruus, se vain hiipii taka-alalla, on läsnä pitkään ennen kuin todella sitä suostuu huomaamaan. Voimistuu vain ja kasvaa pienistä, pienistä tönäisyistä kunnes se lopulta hyökyy päälle ja hukuttaa. Eikä se vain katoa, se laantuu kuin vuorovesi muttei katoa mihinkään.