Myrkynlykky

Kun minä en kestä ja hermostun ja ahdistun riidellessäni jonkun kanssa, minun pakkoeleeni on painaa päätäni käsillä. Molemmin puolin ohimoita ja siitä takaraivolle, ihan kuin siten voisin helpottaa sitä painetta joka pyörii kallossani ja niskassani ja kiertää koko kroppaa sieltä alas spiraalia pitkin. 

Tänään minä haluan viillellä, haluan niin uskomattoman valtavasti. Pahinta on olla antamatta itselleen lupaa, enkä tänään voi kun huomenna on töitä, enkä voi olla zombi. Sellaiseksi minä muutun kun olen viillellyt, se sulkee kaikki tunteet päiväksi ja hidastaa toimintoja kahdellakymmenellä prosentilla. Ei sillä tavalla voi olla lasten kanssa tekemisissä, lasten kanssa täytyy reagoilla sillä siunaaman sekunnilla kun jotain tapahtuu.

Niinpä minä kirjoitan asian tänne ylös, hakkaan näppäimiä hulluna ja soitan musiikkia liian kovalla. 

Minä en halua nähdä ketään, kuulla ketään, puhua kenellekään. Suljin facebookin ja kirjauduin ulos sähköpostista. Annan iskän ja äidin katsoa koirien kanssa jääkiekkoa olohuoneessa keskenään ja puhelimeni on äänettömällä.

Juuri nyt minä olen näkymätön. Mutta pääni on silti täynnä teriä.

Sankareita kaikki tyynni

Valtava, ruskea hämähäkki roikkuu katosta minun edessäni ja minä tuijotan sitä silmät lautasen kokoisina. Se on varmasti auton kokoinen ja sen seitti on hehtaarin mittainen Minä vihaan hämähäkkejä, sillä on pihtihampaat ja pitkät, sätkivät koivet. Ihan kuin se vaistoaisi minut siinä ja kai se näkeekin, eikö niillä ole tuhat silmää, hirviöt. Ahdistaa ja katson ympärilleni, pitikin tulla kesken päivän käymään kotona kun ei täällä ole ketään.

Hengitä, pidä sydän tasaisena. Valtava tukku paperia käsiin ja litistän sen sormieni väliin. Jopa kymmenen talouspaperin alta tunnen sen rusahduksen ja minua oksettaa ja inhottaa ja loikin tuskissani vessaan, katson kuinka se huuhtoutuu alas ja pesen kymmenen kertaa käteni. Minä tein sen!

Oikea arjen sankari, pöljä.

Vappua, simaa ja puutarhanhoitoa

Minä kokeilen uutta terapiamuotoa, olen kuullut että sitä kutsutaan puutarhanhoidoksi. Se on ihanan raskasta ainakin tässä vaiheessa, kun minä myllerrän kaksikymmentä vuotta paikoillaan olleen mullan uusiksi. Jättömaata on valtavasti, ja sen olen vasta laittanut syrjään, sellainen siivoaminen on ihan yliarvostettua. Olen saanut jos aikaiseksi kivipuutarhan ja kahteen penkkaan uuden maan. Toisessa on reunalla karpaattienkelloja, valkoisia ja sinisiä ja ylempänä ritarinkannuksia violetteina ja vaaleanpunaisina, gladiousseja purppurana ja vaaleanpunaisina ja keltapunaisina. Kääpiöivän luumupuun haen huomenna, samoin kun vähän kesä- ja syyskukkia lisää. Ja multaa, multaa tarvitaan aina lisää.

Tätä minä ehdotan kaikille joille on vaikeuksia rentoutua ja nukkua. Tee sen kolme tuntia kasaan painuneen maan lapioimista, sen jälkeen mitä terapeuttisinta suunnittelua ja sitten paras kohta: uuden mullan kaivuu ja uusien taimien ja siementen ja sipulien istutus.

Ulkoa kun tulen kävelen suoraan saunaan makaamaan lauteilla ja meinaan nukahtaa. 

Ihanaa, loma ja kukat ovat ihania.

Hyvää vappua kaikille, juokaa paljon simaa (vähän kirkasta sekaan) ja kokeilkaa kuinka monta pyöreää pikku munkkia saatte yhtäaikaa suuhunne (minä saan vain kolme)!

Minua pelottaa

Ihmiset haluavat aina olla liikaa ja enemmän, niin paljon että koko maailma paisuu eikä siihen mahdu enää mitään muuta kuin minä itse. Ja sitten se kutistuu äkkiä ja pysyvästi, eikä sisälle jää enää mitään.

Minun terapiatäti ja omahoitaja aina ihmettelee mitä minä ajattelen, koska sanon aina ajattelevani. En minä osaa koskaan selittää, koska ei ajatuksissani ole järkeä. Ne ovat ja kiertävät kehää, ne pomppivat ja poukkoilevat ja joskus niitä ei ole ollenkaan. Ajatteleeko ihminen oikeasti koko ajan? En minä ainakaan. Eikö koko ajan asioiden ajatteleminen olisi kamalan työlästä ja surullista, minä ainakin tulen aina surulliseksi kun ajattelen liikaa. Olo muuttuu raskaaksi ja haluan lopettaa, mutten aina osaa. 

Sitten minä menen nukkumaan.

Minulla oli hoitokokous, melkein myöhästyin. Lääkäri on yhtä pelottava kuin ennenkin eikä sitä näytä kiinnostavan, ei yhtään mikään. Minä mietin pitäisikö sen istua tässä minun paikalla, mutta tuijotan mieluummin ikkunasta ulos. 

Sitten se kysyy mitä olen ajatellut tehdä kun osastohoito päättyy ja minä hätkähdän. En minä ole miettinyt ollenkaan, olen juossut pakoon koko ajatusta kuin mustaa surmaa enkä kertaakaan ole vilkaissut taakseni. Se sanoo että miten olisi työkokeilu ja minua itkettää. Enhän minä sellaiseen pysty, en ihan varmana pysty, katso nyt minua. 

Miksen sitten suoraan lähtisi työelämään, sieltä saisi edes rahaa käteen?

Sitten minä lähden siitä huoneesta enkä puhu koko päivänä yhtään mitään.

Syntymäpäiväskumpppaisku

Odotan että kello lyö kahtatoista, virnistän Harulle, vinkkaan sen perääni ja kipitän jääkaapille. Sieltä minä vedän pullon kylmää skumppaa ja kaksi lasia. Sanon että hyvää synttäriä murupieni ja sitten me molemmat yritetään pulloa auki, kun ei meidän pienet kätöset oikein toimi. Minä lopulta pamautan korkin ilmaan ja kikatetaan molemmat käsien takana kun porukat on jo nukkumassa.

Tää o ny sun pullo, minä sanon ja kaadan meille molemmille täydet lasit ja kilistellään ennen kuin kömmitään takaisin olkkarin sohvannurkkaan katsomaan 1994 vuoden Veren vangit. Hihitellään Tom Cruisen ja Brad Pittin vampyyrisuhdetta ja siemaillaan makeaa alkomahoolia hienoista laseistamme yömyöhään.

Haru on ainoa ihminen josta oikeasti pidän, kaikessa. 

Minun aikuinen suuri pikkusiskoni.

Alaspäin

Ne haluaa laittaa minut suljetulle, mutta minä sanon etten halua, etten suostu. Että minä voin ihan hyvin, kaikki on hallinnassa. Suljetulla on kamalaa ja pelottavaa, siellä ei ikinä voi yhtään paremmin kuin ulkopuolellakaan. Lukitut ovet ahdistavat minua ja se, etten tiedä sieltä ketään. Yksinäisyyden puute saa minut hakkaamaan päätäni seinään ja kiipeämään kaappiin piiloon. 

Jos ne minut sinne sulkevat, sitten minä ainakin kuolen.

Ohforfuckssake

Minä minä minä en pääse Audiosta eroon, tein sen typerän, idioottimaisen, kana-aivoisen virheen että viinapäissäni lauantaina menin koppiin ja pyysin siltä anteeksi, itkin sitä ja halasin ja nyt se taas facessa sanoo että me päästään tästä yli, pitkästä aikaa tuntuu että joku välittää ja luv u ja tahdon olla sun kanssa minä hakkaan päätä näppiksiin koska olen niin uskomattoman tyhmä. Mikä tässä päässä on niin vialla, mikä on miehen päässä niin vialla. En minä sanonut mitään rakkaudesta, en minä sanonut mitään välittämisestä, en minä sanonut että haluan palata yhteen. Minä sanoin että olen pahoillani, voi jumalauta. Nyt kadun niin etten ole pahoillani kuin omasta järjettömyydestäni.

Minä en lähde tästä talosta enää ikinä ulos.

Tatuointini ja päiväosasto

Keskiviikkona olin tatuoitavana. Selvisin kunnialla, oli hyvä päivä monen pahan päivän keskellä. Sattui vasta kun niskaan päästiin, muuten olin oikein urhoollinen, mitä nyt yhdessä kohtaa alkoi heikottaa. Haru oli minun tukena, se on lomilla nyt ja tuli kuolaamaan kun haluaisi omansa. 

En ymmärrä, tulen päiväosastolla vain surullisemmaksi. Itken taas, itken joka pirunmoinen päivä vaikka olin sitä vältellyt jo useamman vuoden. Kun vihdoin pääsen kotiin päivän päätteeksi, en voi muuta kuin lyyhistyä lattialle väsymyksestä ja parkua.

Torstai oli kamala. Ensimmäisessä ryhmässä kerroin etten enää jaksa yrittää ja että olen väsynyt kaikkeen, johon omahoitajani ei sanonut mitään. Minä tietysti aloin itkemään ja tunsin paniikkikohtauksen alun, joten lähdin pois. Ehdin lukita vessan oven ennen kuin aloin hyperventiloida, yritin hengittää paperipyyhkeen läpi enkä saanut henkeä. Mietin haluanko hukuttaa itseni vai työntää märän käteni pistokkeeseen. Kiipesin kylpyammeeseen koska siellä oli turvallisempaa ja etenin huutoitkussani tunnin ennen kuin sain itseni tarpeeksi kasaan uskaltautuakseni ulos ja mennäkseni nurkkahuoneeseen rauhoittumaan.

Puolen tunnin jälkeen - ryhmän loputtua - Omahoitaja koputtaa oveen ja tulee sisään ja kysyy vihaisena Mitä toi nyt sit oli?

Ensin minua hävettää ja pelottaa, mutta sitten yritän selittää että haluan taas vain kuolla, etten halua olla enää, että haluan luovuttaa mutta se luulee että puhun vain sosiaalisten tilanteiden pelostani eikä ota minua tosissaan. Minä vain annan periksi koska en jaksa. 

Ehkä olisi vain parempi olla menemättä enää päiväosastolle.

Hei hei mitä kuuluu

Lauletaan Apulantaa Harun kanssa autossa niin lujaa kuin kurkusta lähtee ja meitä molempia naurattaa. Katson pikkusiskoa odottavasti, kohta, kohta, kohta ja sitten vain karjutaan Tonin kanssa, kilpaa auton kaiuttimien kanssa ja melkein voitetaankin. Sekoitan Harun oranssit hiukset pörröön ja korjaan ohjaustani ettei suistuta ojaan sataakahtakymppiä. Se nauraa, virnistää minulle ja suitsii sitten tukkansa takaisin paikoilleen.

Tästä minä pidän.

Ikuisesti hyvä olla

Makaan ohuella patjalla ja kuuntelen stereoista soljuvaa miehen rauhallista ääntä, joka kehottaa rentoutumaan, rauhoittumaan, hengittämään. Minä en haluaisi kuunnella, on niin paha olla etten halua keskittyä siihen, en haluaisi maata tässä paikoillani hetkeäkään ja antaa ajatusteni tulla. 

Mutta silti ne tulevat, hiipivät ihan hiljaa vaikka se voisi yhtä lailla olla tsunami ja minä käännän kasvoni pois ryhmää vetävästä harjoittelijasta ettei se näe että itken. Yritän keksiä syytä miksi missään olisi mitään järkeä, jotain syytä miksi elää ja ainut mielessäni on syyllisyys.

On hyvä olla. On rauhallinen olla, sanoo mies nauhalla ja piano soittaa hidasta, kevyttä sävelmää ja minä haaveilen hautajaisista.

Hupinarri, kurtisaani vai vain huora

Pistän Audiolle viestiä ja sanon pääseväni puoli neljältä, että voitaisiinko puhua. Se ei halua, Luulin et koko juttu meni jo pipariks, mist muka haluisit puhuu?

Sanon että haluaisin selittää, eihän se vielä tiedä mistään oikeasti mitään, ei mitään ole sanottu ääneen. 

Se ei vastaa puhelimeen mutta facebookissa aloittaa kuulustelun. Tyydyn siihen, jos toinen kerran haluaa hoitaa asian näin naurettavasti, minkä minä sille mitään voin.

Se ei usko minua kun yritän saada sen päähän ettei se sovi tämän hetkiseen elämäntilanteeseeni, että olen masennukseni takia päivittäisessä hoidossa.

Puhun Womban kanssa samaan aikaan puhelimessa ja nauretaan ja päivitellään Audiota samaan tahtiin kun se loukkaa minua chatissa. Sanoo että hänelle käy jos ollaan kavereita ja pidtään hauskaa siinä välissä, mutta minä en halua seksisuhdetta hullun kanssa. Sitten se sanoo: Olihan se kivaa niin kauan kun sitä kesti. Luen sen epäuskoisena Womballe puhelimeeni ja se suuttuu puolestani, sanoo ettei tollasta tarvitse enää koskaan katsella ja hyvä vaan että annoit lapikasta. Minä vastaan Audiolle että hienoa että olin viihdyttävä ja sitten en sano enää mitään.

Myöhemmin se pyytää anteeksi ja ehdottaa että voisin puhua sen kaverille joka on käynyt kurssin hollannissa. Kieltäydyn kunniasta.

Haluuks jumppaa mun kaa kultsi?

Audio on lapsellinen, vaikka onkin kaksitoista vuotta minua vanhempi. Toisinaan en käsitä sen ajatuksenjuoksua, sitä ajatusmaailmaa joka sulkee ulos kaiken sen todellisuuden. Se kuulee minkä haluaa ja olettaa ja keksii loput. 

Minä kysyin mikä sen unelma-ammatti  oli lapsena ja se vastasi että muusikko. Minä sanoin että sillehän kävi hyvin. Sitten se kysyi minulta ja minä sanoin ettei minulla koskaan oikeasti ollut, etten halunnut olla mikään. Siihen se sanoi että ainakin teen nyt sitä mitä haluan. Minä en hetkeen ymmärtänyt ollenkaan mitä se tarkoitti, koska unelmanani ei ole koskaan ollut kuukausia kestävä sairasloma ja osastohoito. Sitten tajusin ettei se ollut koskaan kysynyt tekemisistäni mitään. Ei se ole kysynyt minusta yhtään mitään,ei se tunne minua ollenkaan. Kerroin etten todellakaan tee sitä mitä haluan. Se ei kysynyt enempää. Kun sanoin aloittavani päiväosastolla, seuraavan kerran nähdessämme se kysyi oliko töissä kivaa.

En tiedä onko liikaa olettaa että sinusta oikeasti kiinnostunut ihminen kyselisi sinusta, haluaisi tietää enemmän, muistaisi edes osan mitä olet kertonut, vai onko se vain yleinen väärinkäsitys. 

Oikeastaan uskon sen johtuvan siitä että Audio polttaa joka yö pilveä.

Lisäksi, mitä Womban kanssa nauroimme eilen katketaksemme oli viesti jonka Audio lähetti:

Haluuks jumppaa munkaa kultsi?

Voi kyllä, miten korvia hivelevää romantiikkaa. Tai sitten vain yksinkertaisen irstasta ja naurettavaa, eikä edes hyvällä tavalla. Noin vanhan miehen luulisi - noh, sanotaan nyt vaikka että jopa kaikkine virheineni koen ansaitsevani paremman.

Lisäksi se kutsuu minua bebeksi, vaikka olen sille suoraan sanonut etten ole leivos, enkä myöskään kenenkään baby, beibi tai babe. Se ei vain osaa kirjoittaa sanaa oikein, eikä kykene sisäistämään kuinka naurettavalta kuulostaa.
Isosisko, Womba, Haru ja Harun poikaystävä ovat kaikkii neuvoneet minua pääsemään siitä eroon.

Kyllä Anttu, naiset vasta ovatkin kusipäitä.

Misandria

Miesviha on urospuolisen ihmiseen kohdistuvaa vihaa ja/tai syrjintää. Tätä ei toki pidä sekoittaa misantropiaan, joka tarkoittaa ihmisvihaa sanan laajassa merkityksessä. 

Miesvihaajalle on ominaista leimata tai mahdollisesti vain todeta ja sisäistää miesolennot pelkureiksi, pettureiksi, hyväksikäyttäjiksi, hylkääjiksi ja tappajiksi. Nainen esineellistetään nyky-yhteiskunnassa aivan yhtä hyvin kuin menneinäkin aikoina, siitä puhutaan ja se nähdään. Nykyään Euroopassa mies ei tietenkään virallisesti naistaan omista, eikä tämä ole hänen kotiorjansa, mutta minun kokemusteni mukaan vain paperi puuttuu. Orja on orja jos ei siitä edes palkkaa saa. Mikä on toki muuttunut on naisen ääni, jos sen uskaltaa ääneen puhua. Sekään ei kuitenkaan auta, sillä mikäpä mies se sellainen olisi, joka ei saavutuksillaan prakkaile. 

Niin siis, en pääse Audiosta eroon vaikka se ei juokse minkään muun kuin pilulilulaan perässä.

Se, mikä ennen tunnettiin lähinnä kuumana raivona on vaihtunut kylmäksi vihaksi.

PS. Pelkään pahoin, että olen muuttamattomasti luonnevikainen.

Niin ja anteeksi, en halua loukata, ellet tunne itse syyllisyyttä. Olen vain vähän vihainen, niin kuin aina kun miehistä on kyse.

Suru, tuska, kipu

Omahoitaja tahtoo puhua sosiaalisuudestani, koska hänestä olen koko viikon näyttänyt voivan hyvin. Minä en ymmärrä, koska olen koko viikon ollut kuin zombie, tai sitten kävellyt levottomana huoneesta toiseen. Se että minulla on musta silmäkulma ja että torstaina myönsin haluavani tappaa itseni lukeutuvat ilmeisesti parempiin päiviini.

Hillintäni pettää kun se olettaa että minun on helppo lähestyä ihmisiä ja että minun pitäisi alkaa aloittaa keskusteluja. Yritän pidättää itkua, enkä saa enää sanaakaan suustani, en ikinä itkiessäni saa. Ja se yrittää saada minut puhumaan, minä vain pudistan päätäni ja kätkän kasvot käsiini. En halua että se näkee, en halua että kukaan näkee kuinka heikko olen. Saan ulos että haluan pysyä siinä huoneessa rentoutusryhmään asti, se nyökkää. Pysyn paikoillani kuin patsas ja pidätän nyyhkäystä niin että pallea nytkähtelee kunnes Omahoitaja sulkee oven perässään ja minä taitun kaksin kerroin, valun lattialle ja itken itken itken. 

Makaan pöydän alla ja painan poskeani viileään jalkaan. Yritän nähdä kellon, mutten näe mitään, en pysty enää kokoamaan palasia kun ne ovat kerran eronneet liitoksistaan. Mielessäni pyörii vain kuinka yksin olen, kuinka yksinäinen ja petetty, kuinka vihainen ja katkera ja itken itseni vuoksi, kun ei kukaan muukaan sitä tee.

Tein tämän ajan ultimaten kotiin päästyäni, ja poistin Hesalaisen facebookistani ja nyt lähden ryyppyreissulle naapurinpojan kanssa.