Happy removal day loser

Oli synttärini ja vaikka olenkin niitä angstaillut tässä viikon päivät, niin hauskaa minulla oli. Jotenkin olen kuitenkin taas muuttunut vähän ilkeäksi, sillä lailla siis että kun yleensä siedän paljon ja enemmänkin, niin lauantaihin mennessä en enää ottanut vastaan yhtään paskaa ja taisin olla tosi vittumainen. Suurin syy siihen oli se, että olen tässä ollut vuoden päivät Matruusin terapeuttina. Nyt valehtelen, olen ollut tässä neljä vuotta Matruusin terapeuttina. Vuosi sitten se erosi neljävuotisesta suhteesta, ja viimeisen vuoden olen kuunnellut sen valittavan ja marmattavan ja vellovan siinä. 

Minä osaan olla kärsivällinen, minä osaan kuunnella, mutta ei jumalauta en minun syntymäpäivänäni jaksa keskustella jonkun eksästä, josta viimeksi puolikuuntelin (koska jo silloin alkoi vituttamaan) viime viikon keskiviikkona. Minä halusin pitää hauskaa, minä halusin olla kavereideni kanssa, minä halusin tanssia ja nauraa hyvässä seurassa. Sitten Matruusi päättää tulla baariin, vaikka se vihaa baareja ja ensimmäinen asia mitä se minulle sanoo, on että voi vittu kun eksä soitti taas. 

Sitten se mökötti siellä ja minä kieltäydyin taipumasta siihen kuvioon, jossa minä istun sen vieressä ja kuuntelen empaattisena ja nyökyttelen ja voivottelen. Onneksi Homssu oli tullut tänne ja oli luonani yötä ja Homssun kanssa ei voi olla kuin hauskaa.

Lopulta Matruusi söi vielä puolet pitsastani, ja on muuten saatana velkaa neljä euroa nyt minulle.

Ja nyt minä yritän vielä vakuutella itselleni, että oli minulla hauskaa. Siis oli oikeasti, alkuillasta ja keski-illasta ja alkuyöstä. Ja sitten seuraavana aamuna.

Minä en pidä syntymäpäivistä, jos se enää ketään yllättää. Minulla on niitä synttäritraumoja, kun kukaan ei tule paikalle. Pariin otteeseen. Sitten minulla on niitä traumoja kun jotkut tulevat, mutta eivät oikeasti halua olla siellä. Se on melkein pahempaa kuin se, ettei kukaan tule, koska minulle puhkeaa sellainen miellyttämisen tarve, että lopulta olen revetä liitoksista. Minä haluan että ihmiset viihtyvät, haluan että kaikilla on hauskaa, ja yleensä silloin minulla ei enää ole hauskaa.

Olen jotenkin tullut siihen tulokseen että minun syntymäpäiväni on jotenkin kirottu, se ei koskaan ole täydellinen päivä. Siis edes sillä lailla kun aina yleensä meidän tyttöjen illat on. Silloin aina tapahtuu jotain.

Luulen että minä itse manaan sen päivän, ihan vain sillä että aina odotan sitä kauhulla, odotan koska jotain tapahtuu, odotan koska kaikki menee persiilleen. Ja sen takia pienemmätkin asiat kasvavat valtaviin mittasuhteisiin, jolloin ne on vaikea saada takaisin sellaisiksi murusiksi kuin ne oikeastaan ovatkaan.

Toisaalta minua ärsyttää se ajatus, että minun pitäisi ottaa kaikki vastaan ja olla aina se rauhallinen ja ymmärtävä ihminen. Seesteinen Om-ihminen, joka vain sietää ja sietää ja sietää.

Kun en ole.

Ota sinä minun paloni, minä otan sinun valosi

Taas on yksi viikko takana, kaksi vielä edessä. En minä rauhoittunut ole, tällainen stressipallo nyt pomppii niin kauan kuin vaan jostain vauhtia saa ja vähän kauemminkin. 

Lisäksi on ollut muutenkin kipuiluviikko, minä olen sellainen rakennevammainen. Minulla on lonkissa vikaa ja polvissa vikaa ja selässä vikaa, ja nyt olen hankkinut oikeaan käsivarteenkin jonkin sortin rasitusvamman. En minä mitään härskiä ole tehnyt, se on yksinkertaisesti tullut kai siitä että noita pikkuisia lapsia joutuu nostelemaan joka paikkaan. Mutta aisaatana kun tänään sain todeta tässä illalla että juu ei nukuta.

Se on semmoista kun elää kroonisen, joka ikisenkunttisen kivun kanssa, että sitä ei oikein jaksaisi välittää ja se pruukkaa viemään vielä itsessäänkin voimia. Sitten vielä kun on kyseessä asiat, joille ei itse voi mitään, sitä on pakko vain alistua. Terapiatäti ei tajunnut tätä, se luuli että olisin vihainen kaikesta sattumisesta ja särystä ja halusta sahata jalkani irti, mutta minä vain olen jo aikoja sitten todennut että näin se on ja minun vain kuuluu kärsiä - satunnainen (lue: jokapäiväinen) valittaminen auttaa aina välillä ja jos ei auta niin ainakin muillakin on ihan yhtä kurjaa. Koska sehän on reilua.

Nykyään minä yritän syödä mahdollisimman vähän särkylääkkeitä, kun ei ne oikeasti auta, masu vain on pipi. Sitä pitää purra hammasta ja leikkiä urheaa, että on mukamas jotenkin hyvä kun kestää kipua ja selviää ilman apua, siitä saa olla ylpeä että sattuu ja kestää. 

Se on kai jokin suomalainen syndrooma.

Minulla se on kyllä osittain mennyt ihan häpeän puolelle, ei sitä enää edes kehtaa sanoa jos ei polvi taivu. Sitten se ei taivu eikä sille astuta, mutta työt täytyy tehdä silti, koska ei sitä voi olla vain poissa ja poissa ja poissa. Se on noloa ja muut ei tykkää, sitten jos on saikulla enemmän kuin kolme päivää on lusmu ja luuseri ja kusipääkin sitä paitsi, eikä edes ansaitsisi tehdä töitä. 

Ei kukaan tässä maailmassa jaksa välittää että sinuun sattuu, varsinkaan jos sille asialle ei mitään voi tehdä. Silloin on parempi vain pitää turpa rullalla ja heittää menemään, itkeä sitten yksin kotona, kun lääkäritkään eivät jaksa vaivautua edes yrittämään.

Lisää vähän kiukkua arkeenne, ser.

Ei jumalauta nyt menee hermot niin nopeaan, että ne läimäyttää naamaan mennessään. Minä olen raidallinen seepra tällä viikolla, ja raitoja tulee lisää stressin mukana, ja tuntuu ettei stressistä tule loppua koskaan. Minun päälleni on kai niin helppo kaataa kaikki, minähän olen tyhjä vati, tänne vaan kaikki saatana! Kyllä supermies hoitaa!

Olen taas kuumeessa ja flunssassa, olen ollut kesästä asti ja aina se pomppaa takaisin kun luulen että se on mennyt. Se veisi kaiken ylimääräisen energian jo itsessään, jos sellaista edes olisi, mutta ehei, kun se jakaa saaliinsa organisoinnin ja kirjoittamisen ja tiedonhankinnan ja töissäkäymisen kanssa. Minulle ei käteen jää mitään ja haluaisin vain nukkua, mutta enhän minä voi, minulla on liikaa tekemistä joka pitää saada tehdyksi. Se kaikki menee sellaiseen solmuun minun päässäni, että haluan huutaa ja kiljua näille idiooteille, jotka eivät mitään suostu hoitaakseen ottamaan. Haluan lyödä sitä ihmistä joka on kaiken tämän alku ja juuri, jolla ei ole sen vertaa aivoissaan liikettä, että ymmärtäisi miten saatanallisen mahdottomaan tilanteeseen se on minut saattanut. 

Tai eihän se mahdoton ole, ihan niin kuin tänään lääkärillekin sanoin hampaat irvessä kun se kysyi että mitäs, selviänkö.

Kyllähän minä aina selviän, vaikka väkisin.

Ihan vaikka en haluaisikaan.

Mörrin ärrin ja niin edelleen

Raivosin tiistain ja kiukuttelin keskiviikon, sen voimalla saa ihmeellisesti tehtyä asioita. Sain pelastettua hurjat neljä sivua, muut kirjoitin uudelleen ja keskiviikkona loput monta monta sivua. Lähetin opettajalle, joka lähetti pahaenteisesti sähköpostissa, että puhutaan siitä huomenna kun tulen työssäoppimispaikkaan käymään. 

Pelkään että olen kusessa, miksi se haluaisi kasvokkain keskustella, kun kerran sen täytyy lukea se läpi ja kritisoida se ja lähettää se minulle takaisin?

Minä halkean tähän stressiin. Opintopäiväkirjan päivitin ja tulostin huomista varten, nyt pitäisi kirjoittaa mitä aion kahden näyttöviikon aikana tehdä minuutti minuutilta. Sehän onnistuu hyvin neljän todella minimaalisen pienen lapsen kanssa. Sellaisten jotka asustaa vielä vanhempiensa taskussa.

Ja nyt minä kiukuttelen taas.

Vaihdoin tänään muuten elämäni ensimmäisen kakkavaipan. Selvisin siitä ihan kunnialla, mutta hohtoa en näe siinä että yökkäilee koko pyllypesun ajan. Syöminen on paljon kivempaa.

Ja halusin vielä sanoa etten tehnyt mitään pahaa terapeutilleni että se itkisi, puhuimme vanhoista muistoistani. On koskettavaa huomata että joku välittää, vaikka sille siitä maksetaankin.


Niin ja lämmin tervehdys, sinä uusi lukija!

Minä en halua elää tänään

Tänään minä taisin saada terapiatätini itkemään.

Ja nyt minä menen viiltelemään sitten kesän alun, koska muuten pääni hajoaa ja minäkin itken, koska tietokoneeni päätti heittää koko näyttösuunnitelmani risuaidaksi. Sen, johon olen käyttänyt nyt päälle kaksitoista tuntia ja jossa oli kaksikymmentä sivua tekstiä. Sen, jonka pitäisi olla perjantaina valmis.

Perhepäivähoitajan anatomia

Näin siinä käy kun kirjoittaa näyttösuunnitelmaa kaksi tuntia putkeen, sitä harhauttaa itseään ja piirtää jotain turhaa.

Tämä on tuskaa, avata sellaiset sata kohtaa perusteellisesti asioista, jotka ovat niin arkipäiväisiä, ettei niitä edes mieti. 

Olin tänään ryhmäperhepäiväkodissa ja se on mielenkiintoista havainnoida niitä aikuisia. Koska lapsista minä en tänne voi kirjoittaa, se rikkoo vaitiolovelvollisuutta, niin minä ajattelin että kerronpa mitä olen huomannut eri lastenhoitajien rooleista. 

Siellä on niitä tätejä, jotka ulospäin ovat herttaisia ja hymyileviä, mutta kun katsoo tarkemmin, sitä huomaa ettei se hymy yllä lähellekään silmiä ja tädit muuttuvat hetkessä pelottaviksi. Ne eivät pidä lasten levottomuudesta tietenkään ollenkaan, mutta eivät osaa juuri kontrolloida sitä tarpeeksi. Tällaisen tyypin minä koen hankalaksi, minusta tuntuu että teen koko ajan väärin, enkä osaa löytää sitä oikeaa paikkaani ollenkaan, koska sekään ei löydä omaansa.

Sitten on niitä kun eivät juuri edes hymyile, kun ovat sellaisia tomeria ja tuimia. Ne osaavat olla auktoriteettina ja saavat lapset hiljaisiksi hetkessä. Ne eivät ole pelottavia, sellaisten kanssa minä osaan olla.

Osa on höpsöttäjiä, herttaisia ja lapsirakkaita näkyvällä tavalla. Vaikka ryhmiksessä ollaan kauhean tiukkoja sen suhteen ettei syliä saisi antaa, nämä vähän salaa halailevat, koska kokevat sen olevan yksi lapsen perustarpeista. Nämä ovat lemppareitani, kun olen itsekin sellainen halailija ja sylittäjä. Se on paras tunne kun lapsi itse kipuaa viereen ja kaivautuu kainaloon nutuuttelemaan.

Sen näkee että siellä on stressaantuneita ihmisiä ja väsyneitä ihmisiä, ja kaikkia pännii palkkatilanne. En ihmettele, palkkahan on kaikkine lisineenkin aivan naurettava verrattuna siihen mitä päivän aikana tekee. Nykyään niin monet lapset oireilevat erilaisista syistä, ettei ainutkaan päivä kulu ilman jonkinlaista haastetta. Paljon puhutaan jaksamisesta, miten se tehdäänkään. Huumorilla ja itsestään huolta pitämällä ja sosiaalisella verkostolla.

Minulla on kamalan kahtaallevetävä mieli, lasten kanssa on ihana olla ja se tuo minulle hyvää mieltä saada lapset viihtymään ja itsekkäästi nautin siitä, miten nopeasti lapset minuun tykästyvät. Tänäänkin kotiin lähtiessäni sain kahdelle tytölle vakuutella että tulen vielä takaisin, mukaani sain molemmilta piirustuksia ja haleja. Sitten taas kaikki se stressi ja murheet ja liiallinen myötäeläminen on minulle vaikeaa. Pitäisi osata rakentaa sellaiset muurit ettei itseään sattuisi kun toisiin sattuu, mutta se on minulle vielä vaikeaa. Ehkä tämä on juuri sen vuoksi että nyt oppisin sen vihdoin.

PS. Minä lähden nyt hakemaan Harun kotiin!

Minä en ole muurahainen

Eilen alkoi työssäoppiminen, olin varahoidossa päiväkodissa ja tänään perhepäiväkodissa. Ihania lapsia, paljon saa haleja ja pusuja ihan vain istuutumalla lattialle. Koruni kiinnostavat ja niskasta pilkottavaa tatuointia käytiin vuoronperään hivelemässä useampaan otteeseen. Isompaa tyttöä kiinnostaa kauheasti minun letitetyt hiukseni.

Mikä tämä on? se kysyy ja hipelöi lettikruunuani.
Ne on mun hiukset, minä sanon ja kumarrun hiukan että se yltää paremmin.
Mikä tämä on? se kysyy uudelleen. Ne on punaiset.

Perushoitoa niin pienten lasten kanssa se enimmäkseen on, syömistä ja leikkimistä, vaipan vaihtoa, potalla istumista, syömistä ja nukkumista ja leikkimistä. Kahvitaukoa ja kotiruokaa. Siivoamista, kodinhoitoa. Siellä olen ihan tyytyväinen ollut, vaikka koko sunnuntain stressasin ja stressaan vieläkin kirjallista puolta. 

Olen ollut uupunut, sillä lailla että tänään kotiin päästyäni istuin sohvalle parkumaan ja merkkaamaan asioita ylös kalenteriini. Sitten vielä Bimi karkasi, vaikka yleensä se ei edes suostu menemään ulos jos sataa. Ja nyt siellä on myrsky. Ja minä sitten väsymyskiukuissani koluan koko tien päästä päähän ja romuan metsässä ja karjun sen paskakoiran perään, vaikka tiedän ettei se mistään tule, kun ei äiti sitä koskaan ole kouluttanut. Autot ajaa tiellä liian kovaa ja tunnin kuluttua olen jo varma että se on kuollut, jäänyt auton alle. 

Sitten hullu naapurin mummo kipittää ulos ovestaan ja kiertää ison kiven taa ja heittää koiran sisään meidän portista. Minä olen niin väsynyt ja vihainen ja säikähtänyt että valun alas seinää vasten ja huutoitken seuraavat viisitoista minuuttia.

Elämäni on niin hohdokasta.

Nenäliinan neliösenttimetrin imukyky

Kipeänä olen, Haru jätti flunssan lomallaan minulle ja tänään minut lähetettiin koulusta kotiin. Atk-opettaja ei suostunut ottamaan minua tunnilleen ja sitten minä kuumepillitin koko puolen tunnin ajomatkan kotiin, kun en kuitenkaan tule nyt läpäisemään atk-korttia. Kotona sammuinkin sohvalle Memer kainalossani viideksi tunniksi. Heräsin ja päätin tulla tänne ruikuttamaan, kuten aikuinen lapsi tekee.

Lupasin keksiä ohjelmaa Lauantain seitsenvuotispäiville ja se oli vaikeampaa kuin tajusinkaan. Meillä ei synttäreillä ollut lapsena melkein koskaan mitään ohjelmaa, me leikittiin ja hihiteltiin ja oltiin kavereiden kanssa. Sen lisäksi on vaikeaa keksiä tekemisiä, kun ei tiedä osallistujien määrää tai mihin vanhemmat ovat itse valmiita. Listasin sitten mahdollisimman kivoja ja helppoja seuraleikkejä ja taistelin siitä pistänkö listaan silmäniskumurhaajaa. Aivan naurettavaa, miettiä onko sen nimi liian brutaali vanhemmille nykyään. Sillon kun itse olin ala-asteella, se oli ihan lempparipelimme. Silti, mietin mitä sekin kertoo että ihan oikeasti minun piti harkita onko murhaajapelit aikuisten mielestä väärin, vaikka itse pelattiin x-murhaajaa ja vamppyyria ja ties mitä muuta. 

Liian varovaista, sanon minä.

Elävä ihminen paperilla

Kaksi eri mallia, ensimmäinen malli ja viimeisin. Aina kuulemma vain tummempaa ja tummempaa ja sitten minä tein siitä tummemman kun tyttökin oli tumma.

Elävät mallit on kivoja piirtää.

Voin jo järkevämmin, kasasin itseni takaisin yhteneväksi palluraksi ja vietän nyt etäviikkoa. Nukun, piirrän, katson televisiota ja kerään energiaa sisälleni ja ympärilleni, koska juuri nyt minulla ei tunnu olevan sitä yhtään antaa muille kuin itselleni. Ei se mitään, tässä on vielä kuusi päivää jäljellä.

Kaikki värit sointuvat yhteen pimeässä

Ahdistus seuraa, kun se on kerran luikerrellut takaisin. Ei sitä ole helppo lukita pois, sen voi unohtaa mutta sitten se tulee takaisin. 

Ärsyttää etten saanut sanottua tästä paskaviikosta mitään, se halusi puhua lapsuudestani enkä jaksanut laittaa vastaan. Se yritti saada minut taas myöntämään tai ehkä ymmärtämään etteivät asiat ole minun vikani, se ottaa päähän kun se puhuu minulle kuin en tajuaisi. Tajuan minä että se haluaa minun olevan sitä mieltä, ettei se ole minun vikani etteivät vanhempani osaa puhua ja kyllä minä nyt sen olen sisäistänyt jo aikapäivää sitten.

Mutta sanonko minä mitään?

No enpä idiootti sano, vaikka silmät kostuu kun on niin yksinäinen olo ja olen lukossa, ja se luulee taas jonkin sortin läpimurtoa. En jaksa korjata sitä ja puren poskea, joka on jo valmiiksi rikki. Pureskelen sitä öisin.

Ja se vituttaa ettei saa suutaan auki vaikka luuli päässeensä siitä vaiheesta yli jo aikaa sitten. Sitä taantuu joka kerta takaisin alkupisteeseen kun näin käy, mutta ainakin sitä tulee takaisin joka kerta nopeammin. Ennen sitä ei takaisin tultukaan, nyt siihen menee kai sen pari viikkoa että kaikki taas hiipuu.

Ainakin Haru tuli lomille kotiin, taidetaan mennä tänään ryyppäjäisille.

Minä haluan huutaa, hajoittaa asioita, potkia seinää

Mitä silloin pitää tehdä kun kaikki meneekin pieleen, etkä halua enää olla, tuntea tai muistaa mutta et voi ottaa pillereitä, koska aamulla pitää herätä. Täytyy vaikkei haluaisi, haluaisi hautautua kellariin ja olla pois, kunnes tämä olo on ohi. 

Sitä lyö itseään silmäkulmaan niin että huimaa ja mustelma muodostuu, mutta ei se mitään auta, ei lainkaan.

En halua mennä nukkumaan, koska tiedän etten unta saa ja jos se tuleekin niin se on painajainen, sellainen toistuva missä en vain pääse pois.

Tiedän etten aamulla halua herätä, että olen väsynyt ja surullinen ja kaikkialle sattuu niin etten haluaisi jaksaa. Ja silti minä jaksan, koska ei minulle muita vaihtoehtoja anneta, minä en anna itselleni muita vaihtoehtoja.

Joten minä pidän sen kaiken sisällä, raivon ja kivun ja surun, niin että halkeilen liitoksistani. Mutta ainakin istun vain pienenä kasana sohvalla, enkä hajota mitään muuta kuin itseni.

Minne minun kesä meni?

Hyvien päivien myyttinen olemus

Tiedätkö kun joskus on niitä päiviä kun olet vain todella onnellinen että elit sen. Sellaisia kun aamulla heräät ja olet todella väsynyt, koska olisi vapaapäivä mutta oletkin lupautunut tekemään töitä kahdessa paikassa. Etkä oikeastaan jaksaisi nyt leikkiä, se on niin väsyttävää ja vaatii paljon. Mutta sinä menet ja katsotkin Aladdinin ja pääset lähtemään kotiin ja ehdit rauhoittua ja käydä suihkussa ja muuntautua takaisin ihmiseksi ennen kuin lähdet juhlien keittiöemännäksi, vaikka hermostuttaa ja epäilyttää kun onkin ensi kertaa yksin keittiössä, olikin sitten vain 35 vierasta.

Mutta kaikki meneekin hyvin, todella hyvin ja saat paljon kiitoksia ja kehuja, ruoka maistuu kaikille, kakkuja ylistetään ja kahvia haetaan kolmeen kertaan. Olet vain tosi ylpeä itsestäsi ja kaikki tuntuukin ihan hyvältä, kun elämä ei ole aina vain paskaa, vaikka se useimmiten siltä tuntuukin. 

Ja kaikki astiat on pesty ja korjattu ja lattiat siivottu ja tasot hinkattu jo kymmeneltä illalla, joten voit lähteä juomaan ystävän luokse kaljaa. Ja sitten vaan höpötetään ties mitä ja kuunnellaan Louis Armstrongia ja Tracy Chapmania. Sen pikkuruinen musta kisumau tulee kiehnäämään ja kehräämään, minä rapsuttelen ja silittelen haltioissani kun se vetää selälleen pitkäkseen ja vaatii masurakkautta.

Mennään baariin tanssimaan ja tanssitaan niin ettei jalat meinaa enää kantaa. Sitten jonotetaan grillijonossa tunti lihapiirakoita ja kokista ennen kuin nauretaan koko matka takaisin sen kämpille. Makoillaan sängyssä pimeässä ja jutellaan menkkakivuista ja nukutaan.

Aamulla minä leikkaan meille appelsiineja ja tiskaan sen kaikki astiat, ihan vain koska minä voin, ennen kuin heitän sen töihin ja menen kotiin ottamaan sen lepopäivän.

Minun ja Harun tekstiviestikeskustelut

I think I might have the flu. Again.

Noooo barricade the door aaaaaas

HIDE YO WIFE HIDE YO KIDS HIDE YO DOG

PRAY TO WHATEVER GOD YOU HAVE AND WISH FOR THEIR FORGIVENESSAH

PRAAAAAISEE THE LOOOOOOORRRDDAHHH

PRAIIIISE HIMMMMAH AND HEEE WILL BEEE FORGINIGGAH

Who let that insane guy here again? Just -- just lock him in the cupboard. He'll be fine there.

NO NO NOOOOOOOHH

Klick klick. Ah, silence.

You shalll nott sileenceeeh the sonnn of Gooooooodah!

You heard something? - I think it's just the wind.

Rock guitar plays suddenly
The earth quakes

What the hell?!?

And splits in two
The fiery depths open
And Satan crawls up.

Hi there ya'll, I'm Satan. But my frienz call me Lucifer.
Or Lucy for short.

Hey wassap homiees thanx for that, I was sooo done listening that jackass

Now, who want's cupcakes? Yaaayy!!! Partheyyy oooonnn

And then he puffs into smoke an disappears

There's a knocking coming from the seiling.

Wait what

Excuse me, booms a voice from heavens.

God is that you

I am terribly sorry to bother you, but do you have some time to talk about our Lord and Saviour Thor?

Whoa plot twist

Ooh cupcakes! With sprinkles!