Suomen yritysrekisteri aka vitun huijariyritys joka yrittää riistää sinisilmäisiä pienyrittäjiä

Aamulla tuli postissa kirje, minä tuijotan sitä ja kihisen kiukusta. Siinä lukee Suomen yritysrekisteri, joka on siis laaja-alainen huijarifirma. Firman agendana on saada nuori, uusi yrittäjä maksamaan rahaa palvelusta, jota ei ole selitetty tai tarjottu. Yksi puhelu, yksi saatanan puhelu jossa asiakaspalvelija vain kyselee, onko niillä oikeat tiedot. Sitten putoaa lasku luukusta.

Olen tapellut jo toukokuusta asti ja tappelen viimeiseen henkäykseen, minähän en mitään maksa! Laitoin heti reklaa ja siitä lähtien ne on soitellut ja häiriköinyt ja olen käynyt sen saman keskustelun jo tuhanteen kertaan. Sanonut ystävällisesti, ilmoittanut, vaatinut ja viimeiseksi uhkaillut poliisilla. Ne haluaa rahaa, ne vänkää ja vänkää, kompromissia tai alennettuja hintoja. Väittävät että puhelu ja ostotilanne on nauhoitettu, mutta eivät kuitenkaan pysty nauhoja minulle antamaan - se muka maksaisi liikaa. Ja pah sanon minä, niillä ei ole ainoatakaan nauhaa tai varmennetta, mokomat eivät edes osaa kertoa minulle esimiehensä nimeä tai sähköpostiosoitetta. Minä suutun ja huomautan että se on varmaan todella tyytyväinen uravalintaansa ja että äitinsä on varmaan ylpeä. Se on hetken hiljaa ja toteaa ettei tässä tarvitse nyt työpaikkoihin puuttua. Minä auon suutani, juuri minun työpaikastanihan tässä on kyse. Sitten se siirtää minut jollekin toiselle, jollekin yhtä kyvyttömälle ja käydään sama tappelu uudelleen. Minä lopetan ilmoittamalla että tässä juuri rikosilmoitusta kirjoitan, kolmeen kertaan sanon että heihei kun se ämmä kylmästi siellä vain puhuu päälleni, ettei poliisiasiaa tästä kannata tehdä. Kyllä kannattaa, olisi kannattanut jo kun se ensimmäinen lasku saapui.

Ja nyt ei edes poliisien sivut toimi, täytyy mennä huomenna henkilökohtaisesti sinne. Eipä haittaa, tässä tätä kiukkua ja informaatiota on koko päivän hankittu, kyllä minä sinne puhkuen voin kävellä. Voi raivonkarjaisu.

Ps. Koska tätä tekstiä luetaan yllättävän paljon (luultavasti uhrien toimesta) pieni tilapäivitys. Sieltä ne jaksoivat soitella, kunnes annoin asian poliisin huomaan. Soittivat ja kovistelivat hieman siitä että olin kehdannut poliisille ilmoittaa, ehdottivat niitä ikuisia kompromissejaan, en heltynyt. Sen jälkeen ei hyvään aikaan mitään kuulunut. Tuossa syksyllä soittivat viimeisen kerran, sellainen mukava mummeli tällä kertaa, kun aikaisemmin olin saanut riidellä vittumaisten ämmien kanssa. Siinä aikani selkeästi selitettyäni että olen opiskelija, en maksa, ei ole rahaa maksaa, se tarjosi kompromissia. Vitun kompromissit sanon vaan. Totesin ettei yritykseni edes ole tällä hetkellä toiminnassa. Se totesi että eivätpä he kai edes saisi minulta mitään rahoja vaikka yrittäisivät laittaa perintään. Viisaasti päätelty.

Sen jälkeen ovat pysyneet hiljaa ja kaukana. Minä olen oppinut vastaamaan vieraisiin numeroihin heti nimeni jälkeen "en osta mitään." Ihmeen nopeaan lyövät luurin kiinni.

Hunajamaitoa

Keitän vettä ja kaadan kuppiin hunajaa. Tirautan muutaman kyyneleen ihan vain turhaumuksesta, onko tämä jokin universaali vitsi, että jos en ole kipeä päästä niin olen kipeä kaikkialta muualta? Tekisi mieli polkea jalkaa ja huutaa, miksen voi olla terve kuin viikon kerrallaan? Mutta väsyttää liikaa, päätä särkee ja nenää ja kurkkua ja jalkoja ja jänteitä... Lista ei lopu lainkaan, eikä auta että ikkunasta näkyy pelkkää taukoamatonta sadetta tunnista toiseen.

Elämä on epäreilua ja minuun sattuu.

Ristinollaa

Joo, en päässy kouluun, en ainakaan tuohon mihin hain. Ehkä ensi vuonna sitten, nyt täytyy vain kehittää itselle jonkinlainen elämä vuodeksi, täältä on joka tapauksessa päästävä pois. Viime viikolla äiti taas huomautti omistavansa minut, enkä suostu kuuntelemaan sellaista paskaa enää hetkeäkään. 

Töissä on hiljaista, hyvä jos päivässä kävelee yksi asiakas sisään. Turhauttavaa, mutta ainakin olen päässyt huomattavasti eteenpäin kirjoissani. Se on kuitenkin ihmeellisen rasittavaa vain istua tunnista toiseen, koska kaikki on siivottu jo viiteen kertaan eikä muutakaan ole tekemistä. Hassuin asia, minkä olen huomannut on se, että aina uuden asiakkaan hiuksia leikatessani käteni alkavat täristä. Se on ehkä kamalin asia mitä parturi-kampaajalle voi tapahtua, yritä nyt siinä olla sitten leikkaamatta irti asiakkaan korvaa. Ei niin joka päivä käy, eikä kaikkien kanssa. Ehkä se johtuu stressistä ja väsymyksestä ja lievistä paniikkikohtauksista joita olen tässä lähiaikoina saanut. Täytyy hetkeksi istua alas ja laittaa pää polviin, keskittyä hengittämiseen, koska yhtäkkiä keuhkoni päättävätkin lopettaa normaalin toimintansa.

Vein Memerin Harulle muutamaksi viikoksi, kun se halusi koirat sinne. On hirvittävää huomata miten yksin on kun ei olekaan koiraa, täältä puuttuu jokin suuri pala. Koko elämä muuttuu täysin nukkumisesta syömiseen. Ei ole enää ketään lämmittämässä jalkoja tai tökkimässä unisesti kuonollaan kun minä mukamas vien liikaa tilaa. Ei tarvitse alituiseen miettiä mihin laskee mitäkin tai muistaa asettaa tuolit pöydän alle. Ei tarvitse katsoa mihin laittaa pidennyksensä, koska nyt ei olekaan koiraa jonka mielestä ne ovat hulvattomin leikkikalu koskaan. Olen ollut koko viikon aivan hukassa, varsinkin nyt juhannuksena kun ei täällä ole ketään. 

Olen käynyt taas läpi eksistentiaalista kriisiä, yrittänyt ymmärtää mikä järki kaikessa on, miksi täällä pitäisi olla ja miksi tämä on nyt se elämä jota pitää elää. Mikä olisi parempi elämä, voinko tyytyä tähän vai tapanko itseni jos tyydyn liian vähään. Ja onko silläkään oikeasti yhtään mitään väliä.

Olen lähiaikoina käynyt paljon keskusteluja ihmisoikeuksista, feminismistä ja raiskauskulttuurista. Olen ollut toisinaan raivoissani sepityksistä ja tietämättömyydestä ja aivopesusta, joihin tämä yhteiskunta on hukuttautunut. Tarvitsin sille jonkinlaisen ulospääsyn, joten tein tämän.

Hiuslakkaa silmälaseissa

Olin tänään yksin liikkeessä koko päivän, oli töitä töiden perään onneksi. Hyvä rahapäivä ja mukavia ihmisiä, sain höpöttää jokaiselle tulevista yliopiston valintakokeista joihin matkustan huomenna. Ne ovat sitten maanantaina ja tiistaina, olen lukenut kirjan kokonaan läpi kahdesti ja tehnyt vielä vaaditulta osastolta erikseen muistiinpanot. Tähän kouluun minä haluan, tämä on ensimmäinen koulu johon oikeasti itse haluan. Oli perhepäivähoitajankin ammattitutkinto itselle mielenkiintoinen, mutta jos päättäisin tehdä töitä lasten kanssa, kouluttautuisin erityislasten pariin. Sellaiset vähän syvällisemmät asiat kiinnostavat minua enemmän kuin pintapyyhkäisy.

On hassua nauttia työstään, varsinkin liikkeessä. Se on täysin vieras tunne ja välillä huomaan miettiväni onko minulla edes lupaa siihen. Totta kai minulla on oikeus pitää siitä mitä teen, niinhän sen kuuluu ollakin.  Se on vain niin vieras tunne, että kestää hetki totutella. Vielä enemmän pidin siitä, ettei siellä ollut ketään hönkimässä niskaani vaan sain ihan itsekseni puuhastella niin kuin parhaakseni näin. Täytyy ottaa enemmän tuollaisia yksinäisiä päiviä, ei tarvitse varpaillaan kulkea ja voi hengittää. Kun kyllä minä tiedän olevani hyvä parturi-kampaaja, minä tiedän mitä tapahtuu jos leikkaan hiusta tästä suunnasta tai tästä suunnasta. Minä tiedän miksi jonkun hiuspohja näyttää taistelutantereelta tai kannattaako käyttää kevytväriä, kestoväriä vai suoraväriä. En minä ole huono, vaikka Omistaja aina saakin minut epäilemään itseäni. Minulla ei ole ollut muita kuin tyytyväisiä asiakkaita ja silti, kun se seisoo siinä ja kysyy asioita, minä yhtäkkiä luulen itseäni typeräksi ja kykenemättömäksi. Ei minun oikeasti tarvitsisi, sitä ei vain aina muista. On hyvä että on välillä näitä päiviä jotka muistuttavat siitäkin.

Saksien teroitus on kallista

Ensimmäinen viikko töissä. Minun tekisi mieli kontata perjantaina pihaportaat ylös, mutta sataa ja olo on jo valmiiksi kurja. Tiesin että se on tällaista, tiesin minä, en vain muistanut. Ei sitä pysty muistamaan, kuinka väsynyt on joskus ollut. Tietää vain että joskus on ollut väsynyt. Se tunne ei säily, pelkkä haalea varjo vain, kunnes se on taas päällä ja muistaa aivan tarkkaan, että tältä se silloinkin tuntui. Jalat painavat kuin lyijy, kädet ovat turhat puupölikät sivuilla ja vetävät minua maata kohti. Aivoja pakottaa, aivan kuin olisi lukenut kvanttifysiikkaa kymmenen tuntia putkeen, vaikkei siitä mitään ymmärrä. Ne eivät enää toimi, ne sanoivat itsensä irti sinä samana hetkenä kun vaihdoin pois pistelevät ja kutittavat työvaatteeni, kuten ne ovat parina viimeisenä iltanakin tehneet. Niitä - saati raajojani - ei kiinnosta pätkän vertaa se, että olisin taas sen verran terve että voisin käydä lenkillä. Mikään minussa ei jaksa välittää, että nyt pitäisi alkaa tehdä esityötä valintoihin tai että kirja olisi hyvä lukea vielä kolme kertaa läpi. Yhdessä ne päättävät että oikea paikkani on sohvannurkassa tyynyjen ja vilttien alla, jossa makaan kunnes kello sanoo, että voin siirtyä sänkyyn. 

Miksi tämän piti mennä tähän, minä mietin ja tuijotan kattoa, koska vaikka olen kuoleman väsynyt, ei kukaan minussa suostu nukahtamaan. Miksi, vaikka minä olen niin paljon parempi kuin vuosi sitten, kun minulla on niin paljon enemmän apuja ja keinoja? Onko kyse siitä, että Omistaja on niin tuskastuttavan vaativa, että minun tekisi mieli heittää sakset sen naamaan, kun se tulee kertomaan pölyhuiskusta ja hyllyistä minulle, vaikka minulla on juuri asiakas edessäni. Ei, minä en nyt ala pyyhkimään hyllyjä. Mokomalla ei edes ole omaa asiakasta sillä hetkellä, pyyhkiköön itse omat hyllynsä. Minä kuitenkin vain nyökkään, nyökkään aina. En minä silti enää mitään tee, tehköön omat hanttihommansa, minä en sille työskentele, olen yrittäjä.

Niin minä yritän itselleni kertoa kerta toisensa perään, ja silti löydän itseni tyhjentämässä laatikoita varastossa, vaikka minun pitäisi olla ylhäällä päivystämässä sitä päivän palkkaa, joka voisi kävellä sisään hetkenä minä hyvänsä.

Kiukutti ja kyyneleet kihosivat silmiin, paiskasin tyhjän laatikon lattialle ja laahustin portaat ylös, nyt saa riittää. 

Ehkä se johtuu asiakastyöstä, siitä että täytyy hymyillä ja keskustella, pitää yllä ainaista smalltalkia. On asiakkaita, jotka eivät tiedä mitä haluavat, jotka ovat tyytymättömiä jo ennen kuin mitään on tehty, jotka luulevat tuntevansa parturi-kampaajan ammatin itse paremmin. Ja siltikin täytyy hymyillä ja olla miellyttävä ja tehdä miten asiakas toivoo ja päässään vain käydä läpi tilanteen, jossa asiakkaan aivot valuvat pitkin lattiaa.

Vaikka turha sellaisia pohtia, minä ne sieltä joutuisin kuitenkin siivoamaan.

Kesäkukkia kesäsateessa kesäpäivänä

No niin, tuhrustelin terassilla auringossa uuden bannerin, sopii paremmin näihin keleihin. Tuon perjantain heikon hetken - joka oli kestänyt jo viimeisen viikon - jälkeen lähdin tapaamaan kummityttöäni. Hän oli kasvanut vaikka kuinka, äitinsä maha oli jo ihan pullollaan. Puhaltelin sitten hänen isosiskonsa kanssa saippuakuplia ja naurettiin yhdessä kun se osasi jo liikuttaa kulmakarvojaan ylös alas. Se on vekkulein kaksi vuotias jonka tiedän.

Huomenna alkaa työt kahdeltatoista, lisäksi voin vihdoin hakea uudet silmälasini. Ne on pyöreät burberryt, sormia syyhyttää, niin herkulliset ne ovat.

Ei minulla mitään oikeita ajatuksia päässäni liiku tänään, on liian kuuma siihen.

Katkeruuden kaiku kaiku kaiku

Tänään oli minun valmistujaiset ja juhlatkin. Kakkukaffet sukulaisille, jo oli mummit, mummut ja ukkit ja pappat, sekä tädit ja sedät istuskelemassa terassilla. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun nuorin koko illan kesteilläni oli 44 vuotta, minua lukuunottamatta. Ainakin sain pienen pesämunan, kun kerran tuonne muualle olen vihdoin itseni repimässä. Haluaisin sanoa että ihan sama, mutta oikeasti se ei ole.

Tänään on sekä hyvä päivä, että sellainen kun saunassa humalassa kiroan ääneen jokaisen, joka on niin ultimaattisen typerä, niin uskomattoman itsekäs ihminen, ettei näe itseään pidemmälle jotta on muista puhuttava pahaa. Sellaiset, joiden elämään ei mahdu mitään muuta kuin oma mehevä mahansa, minun on aivan vitun sama vaikka tukehtuisitte siihen ettei mikään ole koskaan tarpeeksi hyvin. Siihen katkeruuteen, että ne ihmiset, jotka osaavat olla ystävällisiä muille, saavat elämäänsä enemmän kuin te. Se johtuu yksinkertaisesti ainoastaan siitä, ettei osaa olla kuin haluaisi itselle oltavan, ja minä en edes ole raamatullinen ihminen. Se nyt vain on niin, että jos haluaa muiden pitävän itsestään ja saavansa hyvyyttä itseään kohtaan, on oltava ystävällinen ja hyväksyvä. Ja nämä eivät ole kirosanoja, ne ovat sellaisia yksinkertaisen pieniä asioita kuin: ' mitä kuuluu? ' Ei luulisi olevan vaikeaa.

Sääli tässä nyt on se, että joillekin se on. On paljon helpompaa puhua ihmisestä muiden seurassa kuin kysyä rehellisesti 'miksi?' Luulen, että suuri syy siihen mikseivät ihmiset ihan oikeasti kysy, on koska he ajattelevat sen olevan röyhkeää tai ihan vain hauskempaa puhua ja ajatella mitä huvittaa. Jos oikeasti saakin perustelun johonkin, putoaa perättömyydeltä pohja ja siinä ollaankin kohta ihan ilman sitä paskaa, joka tekee elämästä niin paljon hauskempaa ja huvittavampaa.

Siinä vaiheessa joudutaan myös kasvokkain sen ihmisen kanssa, josta on ties mitä jo mennyt sanoneeksi. Saatetaan nähdä, että tässä on nyt ihan oikeasti satutettu jotakuta. Että se nyt ihan oikeasti tajusi että se äkillinen puheenaiheenvaihdos johtui siitä että se tuli paikalle tai että sille ei kerrottu aika tärkeitä juttuja kun oikeasti olisi tarvinnut. Se, ettei sitä kutsuttu kun kaikki muut kutsuttiin.

Tämä on se, miksi minä vihaan ihmisiä, minä vihaan kaikkia ja viha on niin suuri tunne että meinaa repeytyä kappaleiksi. Ja siinä sitä sitten ollaan, eikä tiedetä mikä pala kuuluu minnekin. Minä en jaksaisi vihata ja yritän olla kaikille ystävällinen. Miksi se on niin väärin?

Minä en haluaisi, en jaksaisi olla enää se väärä, kun se sattuu niin kamalasti.

Hukkis on vielä aika hulvattoman talvinen, vaikka täällä kukkii jo kirsikkapuut, mutta kyllä minulla on jo päässä millaisen bannerin kehittelen.

Valmis PPH

Minä olen täten päässyt läpi perhepäivähoitajan ammattitutkinnosta. Eilen illalla kyllä hirvitti, kun opettaja soitti että hupsis, oli unohtanut yhden monisteen näyttösuunnitelman kokoamisnipusta, ja tekaisin sitten illasta tekstiä yleisimmistä kehitysvammoista ja sensorisen integraation häiriöistä itkua vääntäen. Kyllä vitutti ja kiukutti, miten hankalaksi tämä voidaan minulle tehdä. Tuntui siltä että miten minua voidaan koetella perä perään, ja kuka edes haluaa.

Niitä opettajia kai hävetti, kun niiden vika tämä oli. Varsinkin kun se oli jo kertaalleen hyväksytty ennen kuin arvioijana toimiva opettajani huomasi jutun. No jaa, sen vuoksi kai pääsinkin sitten aika helpolla kyseisestä alueesta ja nyt ei pitäisi olla mitään valittamista - viikon päästä saa juhlia paperi kädessä.

Enää tämä viikko työharjoittelussa, tulee niin ikävä näitä lapsia. Niin hauskoja ja kekseliäitä löytyy, että luulen päivieni muuttuvan aika tylsiksi. Olen nyt harkinnut aika kovasti otanko oman ryhmän, jos nyt ei kouluun pääse. Muitakin vaihtoehtoja tietenkin on, menen nyt kesäksi parturi-kampaamoon takaisin, ei sitä tiedä vaikka sille tielle jäisin kokonaan. Toisaalta kiinnostaisi jonkin verran lähteä vähän seikkailemaan, voisi au pairiksi mennä. Britteihin mieluiten, Amerikka on pelottava ja hullu ja Australiassa on niin paljon tappavia olentoja, että kuolisin viikossa kun astuisin lapsen lemmikkitarantulan päälle.

Ensi viikonloppuna minä matkustan Kikuconiin vähän myymään asioita. Sitäkin odotan innolla, hirmuisesti iloisia asiota nyt elämässäni, kaikki on taas kääntynyt ylämäkeen.

Punainen uni

Seisomme pimeällä kujalla, sen on ehkä viisitoista ja tummatukkainen. Minä en tiedä kuka olen. Se kutsuu minut mukaan, kertoo että niitä on jo monta juonessa mukana. Ei me kiinni jäädä, koska sillä on Suunnitelma. Niinpä me hiivitään katoilla ja kiivetään lankkua pitkin sisälle tavarataloon hiljaa ja peräkkäin, aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Sisällä ne kahmivat tavaroita taskuihinsa ja nyrkkeihinsä, näen kun yksi tytöistä kantaa kourallista lyijykyniä, toinen hamuaa kylmäkaapista siiderin ja kaljan.
'Saisitteko te edes ottaa niitä?' Minä kysyn epäilevästi ja se katsoo minua kuin tyhmää. Takaani kuulen tutun äänen, mutten tiedä kuka se on, se on vain tuttu. 'Minä ainakin otan mieluummin jäätelöä', se sanoo ja nappaa pakkauksen kinuskijäätelöä. Se tuntuu ihan parhaalta ystävältä, ja minäkin otan jäätelöä.
Olen toimisto- ja taideosastolla ja yritän etsiä tuhansista kynälaatikoista tavallisia tussauskyniä. En löydä ainuttakaan. Yhtäkkiä kuuluu valtava pamaus, joku ampuu kiväärillä hyllyä. Tölkkejä ja paperinriekaleita lentelee kaikkialla.
Minua pelottaa, kaikki juoksentelevat sinne tänne, yrittävät juosta pakoon. Se on omistaja! Luulen että se osuu muutamaan. Vaikea sanoa, niin paljon huutamista ja kirkumista
Kohta siellä sisällä ovat enää minä, Ystävä ja pieni tyttö. Sillä on punainen mekko. Me olemme kiivenneet katonrajaan ja edessämme on kattoikkuna, josta pitkät tikkaat vievät ulos maan pinnalle. Omistaja ei jostain syystä pääse enää sisään, siellä se seisoo punaisten maatalojen keskellä pihamaalla ja huutaa pää punaisena kivääri heiluen. Taloissa on valkoiset pielustat.
Minä sanon että meistä ei kukaan mene minnekään, että se tappaa meidän jos mennään. Pieni tyttö itkee, sitä kai pelottaa myös.
Omistaja huutaa että tulkaa nyt alas, ei hän mitään tee. Minä yritän kieltää, mutta punamekkoinen tyttö kiipeää siitä huolimatta alas. Sitten se kuolee ja maa lainehtii verta.
Minä juoksen ja juoksen ja juoksen kulman taa, keltainen maa pöllyää ja minä pelkään että se saa minut kiinni. Kuulen kun ovi aukeaa jossain ja ryömin punaisen kontin alle, pistän käden suun eteen ja yritän olla aivan hiljaa.
Mukavan näköinen vanha setä kumartuu katsomaan minua kontin alta ja hymyilee. Sen kasvot ovat aivan ryppyiset. Sen takana minä näen kuistilla sen vaimon, se näyttää samalta kuin maatalojen emännän vanhoissa suomalaisissa filmeissä, pitkä mekko ja essu päällä, tukka nutturalla se pyyhkii käsiään liinaan. Sekin talo on punainen valkoisilla pieluksilla.
'Kaksitoista kultaa ja kuusi hopeaa', vanha mies sanoo hymyillen ja minä kysyn, 'mitä?'
'Kaksitoista kultaa ja kuusi hopeaa teidän piilottamisestanne', se sanoo rauhallisesti. Minä katson toiselle puolelleni ja Ystävä katsoo minua silmät suurina takaisin.

Mahatautia

Olen ihan järkyttynyt. Ja todella kipeä, kaikki paikat sattuu ja kolottaa, mutta en uskalla ottaa särkylääkettä, se tulisi kuitenkin heti vain ylös. 

En muista koska olisin viimeksi sairastanut vatsatautia, enkä varmasti koskaan näin rajusti. Niin rajusti että menettää tajunsa pariin otteeseen ja makaa voimattomana ja täristen vessan lattialla, koska ei vain yksinkertaisesti pysty liikkumaan. Sellainen on todella pelottavaa.

Minulla oli eilen aamulla pää kipeä, koko vasen puoli jyskytti niin että makasin pimeässä niin pitkään kuin pystyin ihan paikoillani. Oli ensimmäinen iltavuoroni, menin vasta kahdeksi päivällä. Särkylääkkeiden jälkeen pystyin nousemaankin, täytyi vain liikkua varpasillaan ja sillä tavalla liihottaen, ettei kolahda mihinkään. Luulin sen johtuvan siitä, että sain eilen tädin seefferiltä kunnolla kuonolle, kun se innostui niin paljon että puttasi minua kivikovalla päällään. Siinä sai sitten hetken istua tuppo nenässään. 

Oli hauskaa nähdä miten ilta toimii, ja onneksi pääsen iltaa tekemään myöhemminkin. Nautin paljon enemmän pienryhmästä kuin isosta. Kuudelta syötiin, sen jälkeen alkoi vatsa olla kipeä. Sillä lailla pistävästi ja tuli hurjan kylmä. Puoli tuntia siitä annoin periksi ja kävin oksentamassa. En tiedä olinko niin kuumeessa, ettei järkeni sen vuoksi kulkenut vai johtuiko se siitä että opettaja oli ollut sinä päivänä keskustelukäynnillä ja kehui minut maasta taivaisiin, joten minun oli mukamas elettävä kuin se yli-inhimillinen olento joka se luulee minun olevan, mutta en sanonut siitä mitään. Vilkuilin vain kelloa, että koska se tulisi jo kahdeksan että voin lähteä kotiin. Luulin että se oli ruokamyrkytys. Juoksin sitten vessassa vielä pariin otteeseen ja kun vihdoin oli kello kahdeksan, pelkäsin etten pysty ajamaan kotiin asti. 

Loppuillan ja yön vietinkin vessan lattialla, kuume oli noussut yli 39 ja tärisin kuin horkassa neljän peiton sisällä. Taju meni kaksi kertaa ja huuleni löin posliiniin niin että se halkesi. Näytän siltä kun joku olisi läpsinyt minua ympäriinsä.

Nukuin minä pieniä pätkiä, ennen kuin oli taas hypättävä ylös. Nyt olen neljästä asti ollut kykenemätön nukkumiseen ja on hirveä nälkä ja jano, mutta itään en uskalla suuhuni laittaa veden sijasta. Kuume laski 37.2, joten enköhän minä selviä. 

Näin minä ne kaikki pöpöt saan, olisin kyllä voinut tämän jättää välistä.

Lapsia ja vauvoja ja sikiöitä

Harjoittelua on nyt takana kaksi viikkoa, onneksi alkaa pyhät. Ensimmäiset päivät siirtymätilanteissa ovat minulle myrkkyä, itkin viime viikon varmaan kokonaan ennen kuin minulle muistutettiin että minun kuuluisi oikeasti olla vihainen eikä surullinen, jos minulle tehdään väärin.

Nyt sujuu jo järkevästi, välillä harmittaa kun oletetaan että tiedän missä asiat ovat ennen kuin niistä on minulle edes kerrottu ja joudun olemaan kävelevä kyselykone. Mutta minä sitten olen, oma on vikansa kun ei minkäänlaista perehdytystä kerran suostuta antamaan. 

Kaikkea olen saanut tehdä ja lapsetkin alan jo toisistaan tunnistamaan. Aivan ihana ryhmä ja aivan ihania lapsia ovat kyllä kaikki. Minulla on pahin vauvakuume koskaan, ei ole ennen ikinä ollut näin suurta kaipuuta. Siihen ei auta yhtään se että joka päivä lapsia kiipeää syliin ja leikkii että minä olen sorsan liukumäki tai taskuni on pupun koti tai ei halua että lähden kotiin lainkaan. Minä voisin laittaa niistä jokaisen omaan taskuuni ja tuoda kotiin, mutta en taida. Kaikkein eniten tätäkin kuumetta lietsoo se, että minä saan vihdoinkin oman kummilapsen, niin minun serkkuni minulle lupasi. Mutta minun pitää odottaa sitä pikkuista syksyyn asti, miten ihmeessä ihmiset kykenevät sellaiseen? Että pitää odottamalla vain odottaa jotain niin ihanaa, kun sen haluaisi syliinsä juuri tällä sekunnilla. Ei sitä kuitenkaan viitsi sieltä mahasta ulos liian ajoissa ottaa, ei sitä tiedä mitä sitten kävisi. 

En minä niin tyhmä ole, että lapsen nyt hankkisin, minähän olen itsekin ihan kakara. Raukkaparka kärsisi koko elämänsä kun äiti ei ole eheä ihminen. Tässä on katsottu kavereiden vanhempia ja omiakin sen verran, että haluan olla täysin järjissäni ennen vanhemmuutta. Muuten niistä lapsista tulee yhtä itsemurha-alttiita kuin vanhemmastaankin.

Mutta haluaminen on halpaa.

Lähden hakemaan Harua  kohta, se tulee takaisin oltuaan sen kuukauden ulkomailla harjoittelussa. Se on pääsiäisen kotona ja lähtee taa pois.

yhyy

Unohdan että aamulla pitäisi olla terapiaa, koska nyt on maanantai ja vielä aamu, ei maanantai-aamuina kuulu olla yhtään mitään. Minä en löydä lompakkoa ja tilillä nyt ei ole yhtään mitään, ei senkään vertaa kun toinen asiakas peruu tämän illan ja vituttaa, ottaa päähän niin paljon että aamuparkumisten jälkeen olen synkistellyt parhaani mukaan. Vanhempi koirakin karkasi pihasta, se on ollut hukkateillä nyt jo tunnin. Minä kierrän koko saatanan naapuruston ja huutelen ja houkuttelen ja maanittelen ja vituttaa vielä enemmän kun naapurin mummo sanoo että näki sen niiden rannassa vartti sitten. Olisit vittu ottanut sen kiinni sitten. Kuolkoon pois, typerys.

Sitten se tulee häntää heiluttaen takaisin pihaan ja minä kiristelen hampaita kun ei sitä saa torua siitä että se tulee kotiin.

Pitäisi tehdä asioita, mutta minä en osaa. Olen kädetön ja jalaton ameeba, joka haluaa vain hajottaa tavaroita, mutta makaa lattialla kykenemättömänä jakaantumaan. On täysin naurettavaa että kaikkialla muualla osaan kaiken ja kotiin päästyäni regressoidun taas viisivuotiaan tasolle. Harkitsen itkupotkuraivareita, mutta ehkä on vain helpompi ynistä lattialla nälkäänsä, kun on liian laiska tehdäkseen ruokaa.

Existential Crisis

Päiväni ovat sulautuneet yhdeksi stressin, aurinkoisten päivien, HIMYMin ja eksistentiaalisen kriisin ketjuksi. Olen vuoroin energinen ja valmis ja vuoroin itken peittoni alla kaihtimet kiinni. Pitää tehdä töitä ihan oikeasti, tai ainakin pitäisi jos ei olisi niin pirullisen tyhmä ja laiska. Pitäisi tehdä suuria tulevaisuuteen vaikuttavia päätöksiä, jotka saavat rinnan puristamaan niin ettei henkeä saa. Pitää kinuta sitä työpaikkaa kesäksi, että rahaa tulisi vihdoin edes vähän paremmin. Pitää tehdä ennakkotöitä ja lukea kirjoja ja kirjoittaa näyttösuunnitelmia. 

Kaikki se mikä pitää tehdä hukkuu kuitenkin nopeasti How I met Your Mother -putken alle, kun minä juoksen pakoon todellisuuttani ja vastuuta joka siihen kuuluu huutaen. 

Kaikista kamalinta on se ettei vain tiedä. Minä en tiedä mitä haluan, vaihtoehtoja vain lyödään eteeni enemmän ja enemmän ja tiedän vain sen että minun pitäisi hävetä sitä että mietin helppoja pakokeinoja kaikesta tästä paineesta, mutta en häpeä ollenkaan. Ne huonot opitut keinot nousevat aina kriisitilanteissa, kun ei niitä hyviä ole tarpeeksi ajoissa opetettu tilalle. Ne ovat niitä mukamas ainoita keinoja ratkaista nämä tilanteet että jaksaa huomiseen. Nykyään minä vain yritän mennä nukkumaan.

Tänään on niitä päiviä kun et ole käynyt viikkoihin ulkona, kun et oikein ole jaksanutkaan ja nyt haluaisit niin kovasti että olet alentunut kuuntelemaan spotifyn dancehits-listaa. Mutta kukaan ei enää asu täällä ja se yksikin joka asuisi on työvuorossa. Joten kahden sidukan jälkeen mietit että mitä minä tässä viinaa hukkaan, pese naamasi ja mene nukkumaan.

Bitch please

Minä hain tänään yliopistoon mutta oikeastaan en haluaisi kirjoittaa siitä, koska voi olla että vähän romahdan jos saan hylkäyskirjeen. Se nähdään sitten, ensin täytyy tehdä ja valita näytetöitä ja lähettää ne ja kirjoittaa essee ja muita papereita ja vain jännittää. Kestää sitä jännitystä ja ahdistusta ja mikäli en pääsekään sisään, täytyy kestää vuosi töitä ja yrittää uudelleen. Tämä on nyt sellainen asia mitä oikeasti haluan, en näitä välivaiheita ja päivientäyttämisiä. On parturikampaajan ja perhepäivähoitajan ammattitutkinnoista varmasti paljon hyötyä viiden ja puolen vuoden kandi ja maisteriopintojen ohella, kun töitä on kuitenkin pakko tehdä.

Minä luulen, että vaikka saisin hylkäyksen, muuttaisin silti siihen kaupunkiin missä tuo yliopisto on ja yrittäisin saada sieltä töitä. En jaksa enää olla täällä, haluan muualle. En sitten tiedä haluanko pois tästä tilanteesta vai itsestäni. 

Minä annoin sen kuulla ettei sovinismi ole "hauskaa kiusoittelua", sanoin että se on alistamista ja nöyryyttämistä, ettei tällä vuosituhannella naisen paikka ole hellan ja nyrkin välissä. Se kun nainen vastaa nasevasti takaisin autotalleista ja matolla nukkumisesta harvoin on muuta kuin puolustautumista omaan vapauteensa kohdistuvaan hyökkäykseen, vaikkei sitä siinä hetkessä tajuaisi.

Olin ihan rakentava ja nätisti sen sanoin, ei olisi tarvinnut kun se pyöritteli vain silmiään. Olisin voinut olla kiukkuisempikin, varsinkin kun sanoin sille siitä sen rasismista. Se yrittää selittää että ei se ole rasisti, on sillä niitä "tummaihoisia" ystäviä. Minä katson sitä ja sanon "vitun saatanan neekeri." Niin se huusi televisiolleen kun joku oikea ei voittanutkaan skicrossia ja minä lähinnä tuijotin sitä silmät ymmyrkäisinä. Se ei katso minua kun sanon ettei minulla ole väliä jos se ystäviensä kesken sitä sanaa jakelee, jos niiltä kerran on tullut okei, mutta yhdyskunnallisesti 'neekeri' on kääntynyt loukkaavaksi sanaksi valkoisen suussa. Se ei katso minua, hymisee vain hmm-m sillä lailla alentavasti ja minä siemaan chai-latteani etten heitä sitä sen naamaan.

Lopuksi kuitenkin halataan ja huokaisen helpotuksesta, että pääsin tuostakin eroon.

Illalla se sekoilee kännissä vielä facebookissa ja minä lähinnä luen että se kehottaa minua vaan etsimään sitä helvetin yksisarvistani, en ikinä tule kyllä löytämään.

Juu, hyvä rupuisen suomenhevosruunan on siinä päätään kännissä aukoa.

Leivoin myslivadelmakuppikakkusia ja nyt teen niille ruusukuorrutuksen. Niitä voin syödä odotellessani Prinssi Valkoista.