Laiska syödessä hikoilee

Minä olen ollut vähän poissa. Tietokoneelta ja itsestäni, vähän kaikkialta. Joskus se on vain parempi lopettaa ajatteleminen ja olla kuin ei olisikaan, tehdä asioita mekaanisesti vain päästäkseen eteenpäin. Koska siitähän tässä maailmassa on kyse, etenemisestä. 

Minä vihaan sitä. Haluaisin olla paikoillani tai liikkua taaksepäin. Pysyä tässä hetkessä, olla miettimättä tulevaisuutta. Miksi ihmiset haluavat tulevaisuuden, sieltä harvoin löytää mitä hakee ja on vielä harvemmin onnellinen. Jos minä en nyt ole onnellinen, miksi olisin huomenna?

Näin unta jossa Hesalainen läimäytti minua kummallekin poskelle. Otin vapauden tulkita sen siten, että olen sillekin jo kääntänyt kummankin posken, ei minun tarvitse ottaa ainuttakaan iskua enää vastaan.

Näin sen kahvilassa muutama päivä sitten, kumpikaan ei sanonut kummallekaan mitään, enkä minä katsonut sitä päin. Olisin kai alkanut itkemään.

Teen sitä vieläkin liikaa, olen kuin vesiputous ja ai että kun hävettää.

Minulla on yksinäinen olo.

Se on sitä kun on tarpeeksi tyhmä leikkiäkseen hengellään, kun haluaa kuolla muttei sitten haluakaan, olisi vain kivempi kadota. Haihtua samalla lailla pilvien sekaan kuin paperitehtaan piipuista nouseva valkoinen pumpuli, niin ettei enää erottaisi mikä on minua ja mikä taivasta. Sitä kun ainoa kännikaveri sanoo että täällä on yksiö täynnä meidän tuttuja etkä mahdu mukaan, ja katsot kun ne laittaa älypuhelimella kuvia facebookin seinälle. Mietit haluatko kuolla ihan vain kostaaksesi sille paskalle, niille kaikille jotka ovat sanoneet minulle ei, mutta se vasta olisi säälittävää, kuolla nyt muiden takia.

Liian helppo

MInä katson ihmeissäni vaaleaa käsivarttani, tönäisen sitä terällä ja naurahdan. 

Kokeilut Emlalla vie vain terveyskeskukseen tikattavaksi.

Honey, It's Up the Road, Not Across It

Minä ostin emlaa koska olen nössö, tosissani mietin että tänään sen teen, kun saan olla yksin ja rauhassa. Mutta en minä tee, koska olen kaksinverroin nössö, minä vain kokeilen kuinka syvälle sen kanssa saan ja sitten vähän enemmän koska vihaan itseäni sen takia yhä enemmän. Itkin eilen niin paljon, enemmän kuin koskaan muistan. Koko päivän. 

Minä vihaan taas kaikkia ja kaikkea niin paljon, lääkäriä ja omahoitajaa, ja ehkä vähän sitä ammatinvalintapsykologiakin. Sekin kokous meni niin perseelleen kuin olla ja saattaa, jo huoneeseen sisään mennessä ahdisti niin että piti keskittyä olemaan pyörtymättä. Koko puolisen tunnin aikana omahoitaja ei sanonut enempää kuin viisi sanaa, kaksi lausetta, ei puolustanut saati tukenut mitenkään. Lääkäri, se saatanan botoxnoita vain sanoi

Sunha työkokemuksella tän pitäis olla helppoa.

Ja minä mietin että purskahdanko huutoitkuun vai heitänkö sitä pöydällä päähän. Ei tämä ole helppoa vaikka olisi ollut kuusikymmentä vuotta töissä, menneisyyden työnteon määrä ei vaikuta tämän hetken tilanteeseen yhtään.

Mutta minä en osaa enää sanoa mitään, istun siinä mykkänä ja puristan itseäni kokoon ja paitaani ruttuun ja ammatinvalintapsykologi näyttää siltä että tosissaan miettii mitä ihmettää tekee täällä. Sitä ihmettelen minäkin, mutta tämä on suurvirastotoimintaa, kun kerran papereihin on kirjoitettu että minä lennän sieltä ulos juuri silloin, niin jumalattomat, niinhän ne minut heittävät vaikka niska-pers-lenkillä. 

Kun botoxnoita vihdoin sanoo että juu eiköhän tää oo ny tässä ja antaa sen alentuvan hymynsä, minä ponkaisen ylös tuolista ja lukkiuduin tunniksi vessaan itkemään.

Ainoastaan toinen potilas käy oven takana koputtamassa kolmen vartin päästä ja kuiskaa oven läpi jotta olenko ok.

Joo, minä raspaan vaikken ole ja vedän lisää vessapaperia rullasta että saan niistettyä nenäni. Sitten minä hiivin ulos ja kuvahuoneeseen, nappaan rasiasta sakset ja nostan sormen huulille kun toinen viiltelijä katsoo minuun. Se nyökkää ja minä hiivin takaisin vessaan.

Keskustelussa omahoitaja ei sano mitään kun kerron olevani ahdistunut ja pääni olevan täynnä teriä. Se haluaa keskittyä siihen etten osaa ottaa negatiivista palautetta, enkä ymmärrä mistä se oikein höpisee. Olen aina ottanut vastaan negatiivista palautetta, ja vielä oikein rakentavasti. Minä piirrän, maalaan ja kirjoitan harrastuksekseni, siinä on aika pakko ottaa vastaan kritiikkiä. Siinä minä sitten istun ja parun kuin vesiputous ja lopulta olen niin kiukkuinen ja väärinymmärretty etten sen takia sano enää sanaakaan.

Jään siihen paikoilleni istumaan kun seuraavan ryhmän pitäisi alkaa ja tunnen todellista epätoivoa.

The Versatile Blogger Award hell yeah

1. Nimeä 15 bloggaajaa

2. Kerro heille tunnustuksestasi

3. Kerro 7 satunnaista faktaa itsestäåsi

4. Kiitä bloggaajaa jolta sait sunnustuksen 

5. Lisää The Versatile Blogger Awardin kuva postaukseesi

Umm, olen mahdoton ja laitan tähän sellaisten nimet joita seuraan viikoittain. Heitä ei ole hurjan montaa koska olen laiska. Olen pahoillani, älkää lyökö. Olette kaikki silti ihania yhtä lailla ja saman verran ja ja ja.

Tashee

Anttu

Kelvoton

Alex

Varislapsi

rokpeikko

Jep, juu-u. Tosnoi olis jepulisjee.

7. Vuorokaudessa vietän keskimäärin 4 tuntia tietokoneella. Viikonloppuisin noin 6. Viikossa se tekee noin 32 tuntia. Kuukaudessa sen 128 tuntia, jolloin vuodessa istun koneella keskimäärin (luultavasti pahasti alakanttiin) 1536 tuntia. 

6. Minä säästän rahaa laserkarvanpoistoon, voi kyllä. Ei enää ikinä höyläystä, vahaa, saati geeliä!

5. Ensi syksynä menen kurssille, jossa uusin täysin antiikkisohvasettini päällykset. Ajattelin vaaleaa, että voin sitten hakata päätäni seinään kun Memer tulee kuraisena ulkoa nukkumaan viereeni sohvalle.

4. Olen diagnosoinut itselleni epävakaan persoonallisuushäiriön.

3. Huumorini on epämääräistä, varsinkin Harun kanssa. Silloin kukaan ei tunnu ymmärtävän meitä ollenkaan. En ihmettele.

2. Olen täysi materialisti. Kun eilen digiboxini piti kummallista ääntä ja aloin ajatella että se kohta räjähtää, ajatukseni harhautuivat siihen mitä tapahtuisi jos heräisin sairaalassa. Ensimmäinen ajatukseni oli että olisivatko kasvoni pahasti palaneet, toinen menivätkö huonekaluni pihalle ja ai niin, onko Haru kunnossa?

1. With a great mustache comes great resposibility!

Kiitos paljon rirille tästä näin!!

Ja hyvää äitinpäivää kaikille äideille ja äidillisille, ja miksei äidittömillekin. Minä tein äidille kortin, huovutin sille kovakorut ja annoin iittalan oranssit tuikut Harun kanssa. Avattiin Fresitapullo ja käytiin kiinalaisessa syömässä.

Tänään elämä on hyvää.

Myrkynlykky

Kun minä en kestä ja hermostun ja ahdistun riidellessäni jonkun kanssa, minun pakkoeleeni on painaa päätäni käsillä. Molemmin puolin ohimoita ja siitä takaraivolle, ihan kuin siten voisin helpottaa sitä painetta joka pyörii kallossani ja niskassani ja kiertää koko kroppaa sieltä alas spiraalia pitkin. 

Tänään minä haluan viillellä, haluan niin uskomattoman valtavasti. Pahinta on olla antamatta itselleen lupaa, enkä tänään voi kun huomenna on töitä, enkä voi olla zombi. Sellaiseksi minä muutun kun olen viillellyt, se sulkee kaikki tunteet päiväksi ja hidastaa toimintoja kahdellakymmenellä prosentilla. Ei sillä tavalla voi olla lasten kanssa tekemisissä, lasten kanssa täytyy reagoilla sillä siunaaman sekunnilla kun jotain tapahtuu.

Niinpä minä kirjoitan asian tänne ylös, hakkaan näppäimiä hulluna ja soitan musiikkia liian kovalla. 

Minä en halua nähdä ketään, kuulla ketään, puhua kenellekään. Suljin facebookin ja kirjauduin ulos sähköpostista. Annan iskän ja äidin katsoa koirien kanssa jääkiekkoa olohuoneessa keskenään ja puhelimeni on äänettömällä.

Juuri nyt minä olen näkymätön. Mutta pääni on silti täynnä teriä.

Sankareita kaikki tyynni

Valtava, ruskea hämähäkki roikkuu katosta minun edessäni ja minä tuijotan sitä silmät lautasen kokoisina. Se on varmasti auton kokoinen ja sen seitti on hehtaarin mittainen Minä vihaan hämähäkkejä, sillä on pihtihampaat ja pitkät, sätkivät koivet. Ihan kuin se vaistoaisi minut siinä ja kai se näkeekin, eikö niillä ole tuhat silmää, hirviöt. Ahdistaa ja katson ympärilleni, pitikin tulla kesken päivän käymään kotona kun ei täällä ole ketään.

Hengitä, pidä sydän tasaisena. Valtava tukku paperia käsiin ja litistän sen sormieni väliin. Jopa kymmenen talouspaperin alta tunnen sen rusahduksen ja minua oksettaa ja inhottaa ja loikin tuskissani vessaan, katson kuinka se huuhtoutuu alas ja pesen kymmenen kertaa käteni. Minä tein sen!

Oikea arjen sankari, pöljä.

Vappua, simaa ja puutarhanhoitoa

Minä kokeilen uutta terapiamuotoa, olen kuullut että sitä kutsutaan puutarhanhoidoksi. Se on ihanan raskasta ainakin tässä vaiheessa, kun minä myllerrän kaksikymmentä vuotta paikoillaan olleen mullan uusiksi. Jättömaata on valtavasti, ja sen olen vasta laittanut syrjään, sellainen siivoaminen on ihan yliarvostettua. Olen saanut jos aikaiseksi kivipuutarhan ja kahteen penkkaan uuden maan. Toisessa on reunalla karpaattienkelloja, valkoisia ja sinisiä ja ylempänä ritarinkannuksia violetteina ja vaaleanpunaisina, gladiousseja purppurana ja vaaleanpunaisina ja keltapunaisina. Kääpiöivän luumupuun haen huomenna, samoin kun vähän kesä- ja syyskukkia lisää. Ja multaa, multaa tarvitaan aina lisää.

Tätä minä ehdotan kaikille joille on vaikeuksia rentoutua ja nukkua. Tee sen kolme tuntia kasaan painuneen maan lapioimista, sen jälkeen mitä terapeuttisinta suunnittelua ja sitten paras kohta: uuden mullan kaivuu ja uusien taimien ja siementen ja sipulien istutus.

Ulkoa kun tulen kävelen suoraan saunaan makaamaan lauteilla ja meinaan nukahtaa. 

Ihanaa, loma ja kukat ovat ihania.

Hyvää vappua kaikille, juokaa paljon simaa (vähän kirkasta sekaan) ja kokeilkaa kuinka monta pyöreää pikku munkkia saatte yhtäaikaa suuhunne (minä saan vain kolme)!

Minua pelottaa

Ihmiset haluavat aina olla liikaa ja enemmän, niin paljon että koko maailma paisuu eikä siihen mahdu enää mitään muuta kuin minä itse. Ja sitten se kutistuu äkkiä ja pysyvästi, eikä sisälle jää enää mitään.

Minun terapiatäti ja omahoitaja aina ihmettelee mitä minä ajattelen, koska sanon aina ajattelevani. En minä osaa koskaan selittää, koska ei ajatuksissani ole järkeä. Ne ovat ja kiertävät kehää, ne pomppivat ja poukkoilevat ja joskus niitä ei ole ollenkaan. Ajatteleeko ihminen oikeasti koko ajan? En minä ainakaan. Eikö koko ajan asioiden ajatteleminen olisi kamalan työlästä ja surullista, minä ainakin tulen aina surulliseksi kun ajattelen liikaa. Olo muuttuu raskaaksi ja haluan lopettaa, mutten aina osaa. 

Sitten minä menen nukkumaan.

Minulla oli hoitokokous, melkein myöhästyin. Lääkäri on yhtä pelottava kuin ennenkin eikä sitä näytä kiinnostavan, ei yhtään mikään. Minä mietin pitäisikö sen istua tässä minun paikalla, mutta tuijotan mieluummin ikkunasta ulos. 

Sitten se kysyy mitä olen ajatellut tehdä kun osastohoito päättyy ja minä hätkähdän. En minä ole miettinyt ollenkaan, olen juossut pakoon koko ajatusta kuin mustaa surmaa enkä kertaakaan ole vilkaissut taakseni. Se sanoo että miten olisi työkokeilu ja minua itkettää. Enhän minä sellaiseen pysty, en ihan varmana pysty, katso nyt minua. 

Miksen sitten suoraan lähtisi työelämään, sieltä saisi edes rahaa käteen?

Sitten minä lähden siitä huoneesta enkä puhu koko päivänä yhtään mitään.

Syntymäpäiväskumpppaisku

Odotan että kello lyö kahtatoista, virnistän Harulle, vinkkaan sen perääni ja kipitän jääkaapille. Sieltä minä vedän pullon kylmää skumppaa ja kaksi lasia. Sanon että hyvää synttäriä murupieni ja sitten me molemmat yritetään pulloa auki, kun ei meidän pienet kätöset oikein toimi. Minä lopulta pamautan korkin ilmaan ja kikatetaan molemmat käsien takana kun porukat on jo nukkumassa.

Tää o ny sun pullo, minä sanon ja kaadan meille molemmille täydet lasit ja kilistellään ennen kuin kömmitään takaisin olkkarin sohvannurkkaan katsomaan 1994 vuoden Veren vangit. Hihitellään Tom Cruisen ja Brad Pittin vampyyrisuhdetta ja siemaillaan makeaa alkomahoolia hienoista laseistamme yömyöhään.

Haru on ainoa ihminen josta oikeasti pidän, kaikessa. 

Minun aikuinen suuri pikkusiskoni.

Alaspäin

Ne haluaa laittaa minut suljetulle, mutta minä sanon etten halua, etten suostu. Että minä voin ihan hyvin, kaikki on hallinnassa. Suljetulla on kamalaa ja pelottavaa, siellä ei ikinä voi yhtään paremmin kuin ulkopuolellakaan. Lukitut ovet ahdistavat minua ja se, etten tiedä sieltä ketään. Yksinäisyyden puute saa minut hakkaamaan päätäni seinään ja kiipeämään kaappiin piiloon. 

Jos ne minut sinne sulkevat, sitten minä ainakin kuolen.

Ohforfuckssake

Minä minä minä en pääse Audiosta eroon, tein sen typerän, idioottimaisen, kana-aivoisen virheen että viinapäissäni lauantaina menin koppiin ja pyysin siltä anteeksi, itkin sitä ja halasin ja nyt se taas facessa sanoo että me päästään tästä yli, pitkästä aikaa tuntuu että joku välittää ja luv u ja tahdon olla sun kanssa minä hakkaan päätä näppiksiin koska olen niin uskomattoman tyhmä. Mikä tässä päässä on niin vialla, mikä on miehen päässä niin vialla. En minä sanonut mitään rakkaudesta, en minä sanonut mitään välittämisestä, en minä sanonut että haluan palata yhteen. Minä sanoin että olen pahoillani, voi jumalauta. Nyt kadun niin etten ole pahoillani kuin omasta järjettömyydestäni.

Minä en lähde tästä talosta enää ikinä ulos.

Tatuointini ja päiväosasto

Keskiviikkona olin tatuoitavana. Selvisin kunnialla, oli hyvä päivä monen pahan päivän keskellä. Sattui vasta kun niskaan päästiin, muuten olin oikein urhoollinen, mitä nyt yhdessä kohtaa alkoi heikottaa. Haru oli minun tukena, se on lomilla nyt ja tuli kuolaamaan kun haluaisi omansa. 

En ymmärrä, tulen päiväosastolla vain surullisemmaksi. Itken taas, itken joka pirunmoinen päivä vaikka olin sitä vältellyt jo useamman vuoden. Kun vihdoin pääsen kotiin päivän päätteeksi, en voi muuta kuin lyyhistyä lattialle väsymyksestä ja parkua.

Torstai oli kamala. Ensimmäisessä ryhmässä kerroin etten enää jaksa yrittää ja että olen väsynyt kaikkeen, johon omahoitajani ei sanonut mitään. Minä tietysti aloin itkemään ja tunsin paniikkikohtauksen alun, joten lähdin pois. Ehdin lukita vessan oven ennen kuin aloin hyperventiloida, yritin hengittää paperipyyhkeen läpi enkä saanut henkeä. Mietin haluanko hukuttaa itseni vai työntää märän käteni pistokkeeseen. Kiipesin kylpyammeeseen koska siellä oli turvallisempaa ja etenin huutoitkussani tunnin ennen kuin sain itseni tarpeeksi kasaan uskaltautuakseni ulos ja mennäkseni nurkkahuoneeseen rauhoittumaan.

Puolen tunnin jälkeen - ryhmän loputtua - Omahoitaja koputtaa oveen ja tulee sisään ja kysyy vihaisena Mitä toi nyt sit oli?

Ensin minua hävettää ja pelottaa, mutta sitten yritän selittää että haluan taas vain kuolla, etten halua olla enää, että haluan luovuttaa mutta se luulee että puhun vain sosiaalisten tilanteiden pelostani eikä ota minua tosissaan. Minä vain annan periksi koska en jaksa. 

Ehkä olisi vain parempi olla menemättä enää päiväosastolle.

Hei hei mitä kuuluu

Lauletaan Apulantaa Harun kanssa autossa niin lujaa kuin kurkusta lähtee ja meitä molempia naurattaa. Katson pikkusiskoa odottavasti, kohta, kohta, kohta ja sitten vain karjutaan Tonin kanssa, kilpaa auton kaiuttimien kanssa ja melkein voitetaankin. Sekoitan Harun oranssit hiukset pörröön ja korjaan ohjaustani ettei suistuta ojaan sataakahtakymppiä. Se nauraa, virnistää minulle ja suitsii sitten tukkansa takaisin paikoilleen.

Tästä minä pidän.