Erikoisemman ihmisen arki

Ensin valitan viikon että pitäisi käydä kaupassa, syön tuc-keksit kaapista ja kakistelen banaanilastuja irti kitalaesta iltapalaksi, hyi kun niitä inhoan. Leikin että puuro maistuu veteen tehtynä ihan yhtä syötävältä ja lisään päälle enemmän hilloa, ettei kaurat tule takaisin päin. Kerään tarvittavia asioita lapulle, maito, voi, kananmunia, hedelmiä. 

Menee taas pari päivää, lisää suolakeksejä ja banaanilastuja ja vesipuuroa kun kerään itseäni ja rohkeutta. Valittelen vielä pariin kertaan, itselleni ja sille paralle joka sattuu viereeni istumaan. 

Otan uuden lapun, kirjoitan siihen ylöslaittamani asiat järjestykseen. Se on sellainen järjestys missä ne sijaitsevat kaupassa. Niin on paljon pienempi mahdollisuus että unohdan jotain ja joudun elämään ilman sitä seuraavaan kauppareissuun asti. Koska kun sieltä on kerran ulos päästy niin ei ihan heti takaisin mennä.

Pahinta on käydä kaupassa jossa ei ole ennen ollut. Tässä maassa asiat ovat onneksi niin, että suurin osa kaupoista on liki identtisiä, mutta on se silti eri asia, kun ei tiedä että se soijajukurttipurkki löytyy juuri ja tismalleen oikeasta paikasta mistä sitä etsiikin. 

Seuraavaksi täytyy tarkistaa tili, vaikka tietääkin että siellä on ihan tarpeeksi rahaa ruokaan kun kerran tuli hyvä palkka viime kuulta.  Mutta se täytyy silti katsoa, että tietää. 

Kun sinne kauppaan onnistuu vihdoin pyöräilemään, siellä liikkuu osastolta toiselle mahdollisimman huomaamattomana, hipelöi asioita ja lukee tuoteselostuksia ja rikkoo sen ostoslapun kun tekee siihen kynsillä reikiä hermostuksissaan. Ostaa niin paljon ruokaa että sillä selviää seuraavat kaksi viikkoa ja kolmannen hapankorpuilla, kiittää kassaa ja painuu kotiin niin pian kuin kintuista pääsee.

Minä en pidä kaupassa käynnistä.

Kun rakkaisiin sattuu

Tulin lomilta kotiin jo eilen mutten tänään päässyt lähtemään kotoa mihinkään. Olin jo menossa, kasvot naamassa ja aamupala syöty miten syöty ja jopa kouluihin haut laitettu, mitä nyt aivan viimetingassa. Ainakin laitoin, eilen aloitin mutta sitten ei taas henki kulkenut ja oli pakko lopettaa ettei naama muuttunut siniseksi. 

Memer sai kohtauksen eikä se loppunut seuraavaan kahteen tuntiin. Sitten kun se nukkui kipulääkkeitä minun kyljessä pillitin vielä tunnin pari ihan vain varmuuden vuoksi. Koska Memer ei elä enää kauaa ja on parempi itkeä jo etukäteen niin ehken huku sitten lopulta.

Jäin päiväksi kotiin, ensiksikin koska olin jo auttamattomasti myöhässä, naamani oli punainen ja paisunut ja itkusta pää kipeä ja toiseksi näin viime yönä unta että Memer hukkui jokeen, joten en halunnut ottaa riskiä tulla hiljaiseen kotiin.

Voi kuulostaa oudolta ihmisestä kenellä ei ole ollut lemmikkiä joka on lähin olento koko elämässä, mutta pelkään ja paljon Memerin menettämistä. Kamalinta on se ettei voi tehdä toiselle muuta kuin antaa pilleriä ja silittää kun toinen on niin kovassa kivussa ettei enää hallitse omaa kroppaansa. Tietää se ja nähdä se ja istua vieressä, katsoa takaisin kun toinen katsoo suoraan silmiin tuskissaan. Pitää kiinni ettei se lähde kävelemään kun ei se saisi liikkua vaikka sattuukin ja on levoton. 

Ei se mikään ihmekään ole että itkettää.

Kriisit kuuluvat mangustien elämään

Viikko aikaa miettiä ja jahkailla mihin päin tulevaisuuttaan haluaa nyhjäistä, ahdistaa ja kuristaa ja väitän itselleni että se riittää että on välilehtiä auki. Ei riitä, mutta itku siinä tulee kun lukee mitä kaikkea pitäisi lukea ja tehdä ja rakentaa ja opiskella ennen kuin voi kouluun edes toivoa pääsevänsä. Ongelma on se että olisi niitä helpompia asioita, mutta ei halauisi mennä helpoimman kautta tätä elämää läpi. Haluan olla hyvä ja haluan ammatin jossa pidän itsestäni ja kanssaihmisistäni. Hauan ammatin jossa voin olla oma itseni ja näyttää tältä miltä näytän ilman että minun täytyy päässäni käydä joka päivä läpi että pitäisi olla konservatiivisempi. Aivan naurettavaa. Mietin aivan liikaa sellaisia, tänään en kehdannut laittaa kouluun uutta aivan upeannäköistä kirkkaan liilaa huulipunaa (tarvitsin kaksi uutta huulipunaa koska värjäsin hiukseni, nyt ne liukuvat vaaleasta punaiseen ja siitä lilaan) koska olen keskellä metsää eikä metsään kuulu laittaa huulipunaa. Pitäisi saada päähäni että kyllä helvetissä saa metsään laittaa huulipunaa vaikka sieneen menisi, ei sen pitäisi olla kenenkään muun asia kuin minun ja huulipunani. 

Olen kuluttanut aikaa ja ahdinkoa värikyniin, pitkästä aikaa otin ne esille ja koitan taas oppia mitä ihmettä niillä oikein kuuluu tehdä. Hauskaa se on, olin jo unohtanut millaista jälkeä niillä saa aikaan. 

Murumuu

Nukuin tiedä kuinka pitkästä aikaa yön heräilemättä, kun sitten herätyskello soi oli minun naamani uponneena Memerin turkkiin, nenässä sen unen tuoksu olisin voinut maata siinä vaikka koko päivän. Aamupalan syötyäni se tuli hakemaan minut takaisin sänkyyn köllöttelemään, istui ja kurisi tuolini vieressä kunnes suostuin nousemaan ja heti se kipitti sängyn päälle tuijottamaan. Sitten se käpertyi kainalooni tyynyn päälle. 

Luulen että Memer on se syy miksi nykyään huonot päivät eivät jatku ikuisuuksiin, se pitää minusta ja stressitasojeni laskusta niin hyvää huolta ettei siihen mikään muu kumppani kykenisi.

Äitin pieni murumuupupunen.

Ojassa istun ajattelemassa

Täällä sitä tajuaa että jos ei ole huono niin ei kyllä ole oikeasti hyväkään. Aina löytyy joku joka on pirusti parempi ja sitten ei kehtaa näyttää omia töitään hetkeen kenellekään. Samalla haluaisin että joku sanoisi että ihan paska, koita uudelleen ja toisaalta on paljon mukavampaa jos hymyillään ja nyökytellään. Kaikista paras ja pahin on jos ei sanota mitään. Sitä meidän toinen opettaja tekee. Se vain katsoo ja ojentaa takaisin. Silloin minä tiedän että tämä on täysi susi, revi ja heitä roskiin. 

Sain tänään toisenkin pienlehteni valmiiksi, sitten menin katsomaan kun Metsinkäinen kokosi omaansa ja masennuin niin etten kehdannut näyttää lehteäni sille lainkaan. Lähdin kotiin ja haahuilin Memerin kanssa ympäriinsä peltoja ja pientoja pari tuntia ennen kuin uskalsin takaisin yksin omaan kämppään etten riko tätä hienoa pitkää taukoa jota olen viettänyt. 

Typerää kun tiedostaa että on aivan naurettavaa vedellä pohjamudissa yksinkertaisesti sen takia ettei ole tarpeeksi hyvä jossain asiassa, järki sanoo että voi jumalauta harjoittele sitten äläkä itke siinä verta. Silti on vain raskas olo ja kurjuuttaa, eikä edes harjoittele kun avaa vaan tietokoneen että jos se sillä menisi ohi. Onko ihmekään että on vain keskinkertainen jos siitä huolimatta että tietää voivansa parempaan ei edes yritä kehittää itseään.

Joskus raivostutan itse itseäni.

Whooppiedoo sinne meni se tauko.

Työvaihejuttuja

Oletan aina olevani melko näkymätön. Sellainen jonka nimeä ei oikein saa mieleensä vaikka olisi sen kuullutkin joskus. Olen uusien ihmisten kanssa niin häilyväinen ja ujo, kaikki lihakset niin jäykkänä jännityksestä että hyvä kun pystyn liikkumaan, saati sitten puhumaan. 

On todella pelottavaa kun joku muistaakin nimeni, sellainen ihminen jolle olen puhunut ehkä kaksi lausetta puoli vuotta sitten. Ne ovat sellaisia hetkiä kun hetkeksi koko maailma muljahtaa outoon kulmaan ja täytyy tovi räpiköidä sen todellisuuden perään jota kuuluisi elää sen sijaan johon on pudonnut. On se kuitenkin kiva ettei olekaan ehkä ihan sellainen hiiri kuin itse luulee.

Tänään sain toisen pienlehditä valmiiksi, sen yksinkertaisemman. Vielä on paljon toisesta tekemättä, vaikken muistanutkaan ottaa tämänpäiväisestä työvaiheesta kuvaa, sain jo mustattua koko tuon arkin joka tuossa valopöydällä näkyy.

Tykkään pienlehtien tekemisestä, ne vaativat paljon töitä ja miettimistä, mutta sitten on niin onnistunut fiilis kun pitelee taiteltua, niitattua ja siistittyä versiota kädessään. 

Laiska sunnuntai

Olisi voinut imuroida, tampata matot ja pestä lattiat. Olisi voinut siivota teepöydän ja pedata pedinkin. Ikkunatkin on niin likaset että hyvä kun aurinko paistaa sisään. Mutta miksi kun sen sijaan voi nukkua päivälle, katsoa stand-up-komiikkaa ja tehdä pitkän kävelylenkin Memerin kanssa auringossa. Lukea kirjaa ja syödä papuja ja spagettia. Selailla facebookkia ja tumblria, tuijotella vähän ikkunasta ulos. Heilutella varpaita ja naureskella kun Memer temppuilee lelun kanssa. Ihan vain oleskella sillä tavalla kun useimmiten unohtaa tehdä.

Rauhalliset päivät ovat niitä jotka menevät nopeiten, ne ovat niitä joiden toivoisin vain jatkuvan ja jatkuvan vielä hieman kauemmin ennen kuin on pakko laittaa kirja kiinni ja valot pois. 

Luonnoksia ja tuhruja

Yritän kasata kokoon paria pienlehteä, mutta enemmän aikaa menee turhuuksien töhertelyyn. Vaikka eihän yksikään viiva turha ole.

Kyllä se kesää jo katselee

Minä olen kriisikirjoittaja. Silloin kun elämä on ihan siedettävää ja mukavaa ei minulle tule mieleenkään kirjoittaa. Sen takia tätä blogiakin lukiessa tulee sellainen olo että minua aina vain vituttaa ja kurjuuttaa. Oikeasti on melko hienoa huomata mitä se tarkoittaa että kirjoitan tännekin enää melko harvoin. Onhan se myös ihan laiskuuttakin, myönnettävä se on, mutta myös sitä etten koe yksinkertaisesti tarvetta kirjoittaa ja purkaa. Olisi se hienoa osata purkaa sitä hyvääkin oloa muille luettavaksi, että ihan oikeasti itsekin tajuaisi että onhan niitäkin päiviä kun kaikki on hyvin ja aurikokin paistaa. Nykyään minulla on useimpina päivinä sellainen olo että minähän olen ihan normaali ja fiksukin ihminen.

Loma tuli ja meni, minä olen vieläkin flunssassa, se tekee yli kaksi kuukautta yskimistä ja niistämistä. Olin töissäkin, taas omistaja pyysi jäämään vakituiseksi. Se sanoi että olen sen paras työntekijä ja kanssani on aina kiva olla töissä, mitä ei voi sanoa muista. Totesi vielä että kyllä sen huomaa kuka on asiakaspalvelutyössä ollut ja että olen äitini tytär. Minä kiitin ja kieltäydyin epäsuorasti. Nyt on sitten elämänkriisi, melkein voisi sanoa että on liikaa vaihtoehtoja mitä tehdä seuraavaksi. Koulu kiinnostaisi, toimintaterapeutin hommat, lapsiin erikoistuneena. Jos en sinne pääse niin jään tänne vielä vuodeksi maalaamaan. Sitten voisi tietenkin aina mennä töihin, koska minulla on sellainen harvinainen mahdollisuus tässä maassa että todella voin vain mennä töihin. Mutta sitten sinne jää kiinni, siihen että on sitä rahaa, vaikka ei sitä oikeasti olisi kuin sen tonnin kuussa kituuttamalla, ja opiskelut on aina parempi hoitaa nuorena. Minullahan on se ongelma että olen hyvin juurtunut siihen etten halua olla köyhä. En halua elää siinä köyhyysrajalla, jossa täytyy aina miettiä pystynkö vielä syömään viikon makaroonia että koira saa lääkkeensä ja ruokansa. Se ei tässä maassa pienyrittäjänä tai lastenhoitajana miksikään muutu.

Minä sain tänne vihdoinkin suihkukaapin, harmi vain että ne eivät saaneetkaan sitä tänään toimimaan kun pitää tilailla puuttuvia osia. Märkää on ja Memer kurainen, mutta sekään ei harmittanut etten sitä saanut kunnolla pestyä kun sain houkuteltua kaverit meidän kanssa lenkille ja sen jälkeen istumaan kanssani juomaan teetä ja höpöttämään. 

Oli kiva tulla takaisin omaan kotiin.

Metsinkäinen

Sekin on sellainen aito ihminen, jotka vetävät minua kuin liekki yökköstä. Se yrittää ja onkin aina ystävällinen, oli kyse kenestä vain ja vielä silloinkin kun itse jo istun pyörittelemässä silmiä tuskastuneena ihmisten heikkoudelle ja typeryydelle. Pakko on sellaista ihastella, sellaista ihmistä keneltä löytyy niin paljon kärsivällisyyttä ja hyvyyttä aikuisten ihmisten kanssa, sellaista jota minulla riittää lapsille. Itse taidan odottaa aikuiselta ihmiseltä jo tiettyä tasoa, ja kun siihen ei yllä ei minulta sellaiselle riitä empatiaa ja sympatiaa. Se että joku sietää sillä tavalla aikuisen miehen jatkuvaa itsesääliä ja syyttelyä on minusta uskomattoman voimakasta. 

Se on muutenkin ihan sellaisen oloinen kuin se olisi kömpinyt esiin metsän sammalikosta, sellainen metsinkäinen. 

Draamakuningatar

Yksin sairastaminen on ikävää. Kaikki nivelet on traktorin alle jääneet, pää sattuu, niska on jäykkä, nenä tukossa, tasapaino on olematon käsite ja rintaa raastaa jokainen henkäys. Yskimisen kera sitä miettii koska keuhkot toteaa että ei käy, ja oksentavat itsensä ulos verisenä möykkynä. Kuumeesta en edes mainitse, kun se saa minut itkemään.

On paljon ihanampaa nutuuttaa peittokasan alla, kun joku muu keittää sitä teetä tai tuo nenäliinan kun itsellä loppuu kesken. Kömpii viereen katsomaan sitä viidettä leffaa ja pitää seuraa ilman että täytyisi olla tippaakaan sosiaalinen. Sellainen jolta saa vähän sympatiaa ja hiustensilittelyä kun itsesäälin vallassa valittaa kurjuuttaan. Lukisi minulle ääneen Tuhannen ja yhden yön satuja. Käy kaupasta ostamassa sen mehukeittotölkin ja uuden nenäliinapaketin kun itselle seisominenkin on vähän riskaapelia hommaa. 

Mutta ei, sitä täytyy itse keittää teensä ja raastaa nenää vessapaperiin. Imeskellä ne viimeiset strepsilsit harkitsevasti ja leikkiä että myntholit auttaa. Ulos minä en lähde, kaadun vielä hankeen ja jään siihen. Jos en tästä viikossa tokene niin sitten harkitsen.

Vihaan olla kipeä ja eniten vihaan olla kipeä yksin.

Para

Ennen lomia koulussa oli tehtävänä tehdä kaksi sivua mytologiasta. Valitsin tarun suomalaisesta parasta. Talon isäntä tai emäntä saattoi kutsua paraa ja paran tehtävänä oli talon vaurastuttaminen ja isäntäväen auttaminen. Toisin kuin kotitontut yms kodin henkiolennot para kuvataan usein voimalliseksi ja pelottavaksi. Suomen tarustossa para useimmiten ottaa eläimen muodon (kissa, lintu tai sammakko), Ruotsin puolella para tavataan usein tuohirullan tai lankakerän muodossa. 

Paran saattoi lähettää varastamaan naapureilta maitoa, kermaa, voita tai munia. 

Paraa pidettiin myös noitien kumppanina tai sielueläimenä ja Suomen noitavainoissa surmattujen ihmisten on usein väitetty omistavan paran. Mikäli paraa vahingoitti, myös sen omistaja loukkaantui.

Koko orionin vyö

Tyhjä päivä, koulussa kuitenkin ihan hauskaa. Luovaa kirjoittamista ja improa. On vaikeaa kirjoittaa yhdessä toisen ihmisen kanssa kun tyylit ovat niin erilaiset ja on tottunut tekemään oman päänsä mukaan. Osasin kuitenkin tehdä myönnytyksiä, ehkä siihen pisteeseen etten jaksanut enää välittää niin hirveästi. Saatiinpahan ainakin tehtyä.

Täällä on hurjat pakkaset, aamulla vaati hirveän määrän rohkeutta lähteä ulos. Kolmet kalsarit, kaksi villapaitaa, kaksi huivia ja kaksi pipoa. Villasukat. Vielä fleecevuoratut tumput ja viisi minuuttia vetkuttelua ennen kuin lähdin kävelemään kouluun. En kuitenkaan myöhästynyt vaikka olin ihan varma. Naama oli jäätyä irti ja lumi narisi jalkojen alla, mutta selvisin hengissä.

En saa mitään oikeaa aikaiseksi, niin hirveät alemmuuskompleksit ja artblockit että tekisi mieli hakata päätä valopöytään. Hirvittää että pitäisi nyt saada kaksi pidempää sarjakuvaa aikaiseksi, kun ei saa edes omaksi huvikseen tuhrittua a4-sta aikaiseksi. Pitäisi palata perusasioihin, tehdä jotain yksinkertaista, mutta aivot sanovat ettei se riitä. Ja jos se ei riitä, parempi kun ei tee mitään. Joten nukuin kolme tuntia pois iltapäivästä ja luin drarrya (Draco In Darkness by Plumeria) loput. 

Mietin pitäisikö pyytää Harun essit itselle, ei se niitä syö ja jos tämä melodraamaelämä loppuisi itselääkityksellä. Onhan minulla ollut samat pöperöt ennenkin, olisi vieläkin kaapit piukassa ellen olisi heikkona (tai vaihtoehtoisesti vahvana) hetkenä kiikuttanut niitä takaisin apteekkiin ja luukusta alas. On ikävä ketipinoreita, niillä voisin nukkua koko päivän ja yön pois, kun melatoniinilla vain nukahtaa ja herää taas.

Memer kuulemma itkee iltaisin ikävää, oli lähellä etten vain hypännyt bussiin ja ensimmäiseen junaan hakemaan sitä kotiin. Sitten meidän ei tarvitsisi molempien itkeä iltaisin.

She's the last true mouthpiece

Tällaisina päivinä minä makaan koko päivän sängyssä. Katson sarjoja ja elokuvia, ehkä luen. Jään ajattelemaan asioita enkä pysy enää kärryillä joten kelaan taaksepäin. Ylös en nouse kuin vessaan ja hakemaan ruokaa kun havahdun siihen että on nälkä. Silloinkin menee keskimäärin kaksi tuntia ennen kuin jaksan kammeta itseni ylös syömään. Mihin se nälkä menisi, samalta se tuntuu parin tunnin päästä kuin nytkin. Typerintä on se että tiedän mitä kuuluisi tehdä - tai paremminkin että kuuluisi vain tehdä asioita. Pakottaa itsensä tekemään, sillä lailla päiväosastolla opetettiin. Mutta miten sitä itseään pakottaa kun ei ole mitään pakkoa, ja on niin paljon helpompaa vain maata tässä.

Huomenna se sitten loppuu, täytyy taas palata arkeen, mikä sekin nyt muka on. Memer jäi toiseen päähän Suomea, ei minulla ole enää mitään arkea, ei ole puoleentoista kuukauteen. Minulla oli ikävä jo seistessä eteisessä kun piti lähteä ja ikävä on vieläkin. Olen hirveä äiti, jättää nyt lapsi siksi että äiti pystyy elämään vapaammin, ei niin tee kuin hirviöt.

Olen yhä hirveämpi ihminen, olen sellainen ihminen joista en itsekään pidä. Joskus pelkään sitä kuinka ilkeä voin olla, kuinka hyvä olen manipuloimaan muita ihmisiä. Se ällöttää minua että teen asioita miettimättä, sanon asioita miettimättä enkä tajua niiden vaikutusta kuin vasta myöhemmin. Joskus olen niin vieras itsellenikin. En tiedä olenko aina ollut tällainen vai onko näin vain siksi että täällä on niin paljon turmeltuja ihmisiä jotka ovat heikko kohde ja se herättää minussa tällaisen puolen, jota en ole ennen tarvinnut. Kun kerran olen yleensä itse ollut se heikko kohde. 

En haluaisi huomata että jotkut ihmiset ovat typeriä. Se kuulostaa jo omassa päässä niin omahyväiseltä. En minäkään ole mikään fiksuin apina tässä häkissä. Olisi ihanaa pystyä katsomaan ihmistä ja nähdä ne hyvät asiat, keskittyä niihin. Sen sijaan minä näen iskukohdat, näen ne asiat jotka voi laskea vain heikkouksiksi. Ja ihan huomaamattani käytän niitä hyödykseni. Kuka tekee niin? Millainen ihminen täytyy olla tehdäkseen niin? Minä en halua olla se ihminen. 

Onko mikään ihme että makaan tässä, ehkä ihan hyvä vain. Itserangaistusta itseinhoon ja itsesääliin, parempi se on maata kuin leikellä paloja irti itsestä tai muista ihmisistä.