Omenapiirakka

Muutin viime viikonloppuna, nyt olen saanut tavarat paikoilleen ja matot lattialle. Olen terapioinut itseäni palmarosalla ja leiponut tämän huushollin ensimmäisen omenapiirakan pihan omenoista. Memerin olen saanut viereeni nukkumaan, tuossa se loikoilee kiinni minussa ja jalat nykii unen tahdissa. 

Siivosin koko paikan lattiasta kattoon klorinilla, en ymmärrä miten joka paikkaan voi saada roiskeita. En edes halua tietää olivatko ne kahvia vai jotain aivan muuta. Kylpyhuoneessa on kai jonkinlainen kosteusongelma, isännöitsijä hyvin epämääräisesti sanoi että korjaavat sen kun menen lomalle. Ei herättänyt luottamusta. Keittiössä on ilmeisesti jonkinlainen kytkentävirhe jääkaapin ja lampun kanssa, iskä totesi että toivotaan etten kuole sähköiskuun ennen kuin se saadaan kuntoon. Pattereita ei saa päälle ja yksi säädin heiluu oudosti irrallaan. Ja olohuoneessa on rikkinäinen töpseli.

Silti on ihan hyvä olo, tästä tuli helposti ja nopeasti koti, kun vain sai omat tavaransa ja tilansa ja lapsensa tänne. Huomenna saan vielä sängynkin, ei tarvitse enää kahden istuttavalla rokokoo-sohvalla nukkua koiran kanssa. On ollut läheiset tunnelmat, milloin on tassu nenässä tai häntä silmässä.

Koulu on kiva, olen tutustunut ihmisiinkin. Tänään ne olivat täällä teellä ja leikkasin yhden hiukset. Se oli todella tyytyväinen, se oli mukavaa. Sain palkalla ostettua Memerille shampoota. Tällä viikolla tutkitaan lihaksia ja luurankoa, pitää piirtää sarjakuva aiheesta. 

Sitten vielä vähän aikaa sitten piirtämäni kuva, jonka tulevan kummityttöni äiti pyysi itselleen. 

Miesiemaa

Uusissa paikoissa on aina se pelko että jää yksinäiseksi. Minä en haluaisi jäädä yksinäiseksi, enkä haluaisi olla se joka unohdetaan kutsua yhteisiin menoihin. Yritän olla sosiaalinen ja puhua ja unohtaa etten oikeasti jaksaisi. Ei aina auta, olen niin jäykkänä muutoksista että hyvä kun suupieli nykii. 

En enää koskaan halua asua asuntolassa pienessä kahden hengen huoneessa. Kymmenen neliön huone jossa on kaksi sänkyä ja kaksi työpöytää ja yhteinen vessa. Minä vihaan sitä että huonekaverini - joka on kyllä muuten ihan mukava - haluaa herätä joka aamu seitsemältä kun meidän ei tarvitse olla missään ennen varttia yli yhdeksää. Paikassa jonne kävelee 30 sekuntia. Ja sitten se torkuttaa. Mulla on aina niin huono omatunto siitä kun käyn aamulla suihkussa, et kai sä herää siihen? Ei, en, herään siihen kun torkutat kolme kertaa aivan liian aikaisin aamusta.

Mutta en minä mitään ääneen sano kun se on kerran ihan herttainen tyttö muuten, enkä ole tässä kuin kaksi viikkoa ennen kuin saan oman rivarinpäätyni ja Memerin tänne. Sitten minun ei enää ole väliä vaikka olisinkin vähän yksinäinen, kunhan en enää ole yksin.

Muuttamisen algoritmi

Ei riitä että käy katselemassa elloksen alennusverhoja tai mattoja jotexista, sitä täytyy ihan oikeasti käydä etsimässä asioita ja tekemässä juttuja ja miettiä mitä vielä puuttuu. että tulenko vain seisomaan siellä paniikissa kun en muistanutkaan jotain todella tärkeää. 

Eniten minua kauhistuttaa se että mitä jos en saakaan sitä asuntoa, koska se omistaja ei enää ole vastannut sähköpostiin. Miten voi olla näin vaikeaa saada asuntoa säälittävän pienestä kylästä? Miksi kaikki siellä vain haluavat myydä, mikseivät ne vuokraa? Minä luulen ettei kukaan oikeasti halua asua siellä, onkohan se oikeasti niin huono kylä?

Pitäisi pakata tavaroita, miettiä mitkä asiat tarvitsen ensimmäiseksi kuukaudeksi ja mitkä vasta sitten myöhemmin. Pitäisi hioa ja maalata keittiöhuonekalut. Yrittää olla panikoimatta ja miettimättä mitä helvettiä olen tekemässä. 

Taikurilaatikkopeltipurkki

"Tää on ihan niinku verta, vaikka tää onki vadelmaa.'

"Nii, ihan yhtä punasta."

"Joo mutta paljon sitkeämpää."

Lapset ovat mahtavia, minä vain ajattelen kun yritän painaa mieleeni kaiken minkä se sanoo. 

"Joku hiippaili eilen yöllä meidän uudessa talossa, heräsin siihen ko se kolisteli. Sitten se katsoi mua ja mä katsoin sitä ja hetken me vaan siinä tuijotettiin toisiamme. Sitten se lähti pois.

Mitäköhän se teki meidän talossa? Hmm... minä näin eilen kirjeen pöydällä, mutta sitten tuuli vei sen merelle. Mutta hei! Katsos! Mikä tämä on? Se on se kirje!"

"No ohhoh, mitäs siinä sanotaan?"

"'Hei, anteeksi että herätin yöllä, asutte minun talossani. Terveisin LehtiKukka.'"

"Voi ei, ollaanko me muutettu jonkun toisen taloon?"

"Ei ei, kyl mä muistan sellasen jonkun LehtiKukan jolle me annettiin rahaa."

"Hyvä, ei tarvitse sitten huolehtia."

"Ei niin. Mutta luulen et se tuli etsimään sen käsilaukkua."

Vain lasten kanssa voi vakavalla naamalla keskustella olennoista, jotka ovat päätyneet syömään muurahaisia, joiden muurahaispurkki on kaatunut lattialle, josta syystä siellä on liian iso siivo vierailulle ja siitä kuinka kyseisellä olennolla on vatsanpuruja kun se on mennyt syömään vähän liikaa muurahaisia.

Minä kävin muuten myös Saksassa moikkaamassa isosiskoa ja ihastuin siihen maahan. Siellä on tosi kaunista ja tosi halpaa.

Muutan viikon päästä kahdeksan tunnin päähän täältä. Menen opiskelemaan taiteita, vihdoinkin.

Feminismi ja ihmisten ymmärrys

Olen Deviantissa käynyt keskustelua raiskauksenvastaisesta julisteestani, raiskauskulttuurista siis. Tämä on juuri se syy miksi minulle on tärkeää ottaa asioista selvää ja yrittää kertoa niistä, ihan vain siksi että jotkut pölvästit tulevat väkisin riitaa haastamaan. Nämä on nyt englanniksi, kun ne englanniksi on käyty. Pahoittelen mahdollista vaikealukuisuutta eri osapuolten tahoilta.

TheRantsofReason:

Interestingly enough i've heard of the other extreme of this argument, where feminists try to say that women shouldn't learn to defend themselves but instead men should be taught not to rape. Personally either argument is stupid, a woman should be able to learn how to defend herself from deviants that would seek to violate a woman in such a manner whilst also having the freedom to wear whatever the hell she wants (within bounds of reason of law (Public indecency laws in particular.))

William-H-River (aka Miki):

In this world it's sadly necessary for a woman to know how to defend herself. I do think the society makes it terribly easy for men (and even women, 'cause rape isn't genderbound) to attack on someone in this horrifying way. Part of this is because some men think it is acceptable, that it is 'ok' because what follows is often very minimal penalty and most of the women are too ashamed to tell anyone about it, like the victims somehow are in responsibility for the horrible thing done to them. So I personally do think men - and society - should be taught about these things. It's gone all wonky somehow, blaming the victims and letting the perpetrator out of the hook.

You are absolutely right, women should be able to walk freely in their own clothes.

TheRantsofReason:

I hope that you realize that there are two sides of the coin here, men suffer more of a negative stigma than women do when it comes to rape. I feel people are more likely to be sympathetic to a woman's cause if she admits to being raped, whereas men will be often ridiculed when it happens to them. Not to mention that there are cases of false allegations as well by a small minority. I feel that expanding on the term rape and what it means (as has been done by parts of the feminist movement) doesn't help at all. One thing i feel people need to understand is that rape allegations are hard to prove for a reason, you need to prove beyond a reasonable doubt that someone is guilty and that is admittedly guilty in this case. One more thing i think people need to understand is that you cannot eliminate cases of violence against others, it's only something you can minimize and society isn't necessarily at fault for this as there will again always be deviants who do not follow society's rules usually because they're mentally unstable or broken according to society. That being said the only real instances of rape culture i have seen against women actively are usually in select few colleges or other places where sporting is of particular importance. As far as i'm aware of rape culture isn't as much of a problem as feminists make it out to be, from what i've seen it's not rampant in all of society as feminists make it out to be. That being said there are problem areas that do need to be dealt with, that also being said you can't assume that if a woman claims to be raped by an individual that it's true, the best thing to do is to take it to trial and see what the evidence says. The problem with this that goes against feminism is that the mere accusation of rape can ruin a mans life in every sense of the word. So this matter also needs to be addressed as well for true equality. It's a complicated issue no doubt, but i feel that many feminists (not all i imagine) over simplify the issue in the woman's favor and ignore any hardship a man could endure in this complicated issue.

William-H-River:

There is a reason why men are on a spotlight in this issue. Not all men go around raping people, but the fact that there are some who do have given a negative light to men, mainly because women are scared. Every girl has heard the warnings about not going along with men they don't know, or walking home alone. Women do get roofied and dateraped on a daily basis. But when I speak of rape I talk about every gender there is.

The stigma of rape varies on genders, mainly because women have been a property and property was meant to be handled like that - any way you please. Men instead had - and still some think that they have - to be powerful and unsubmissive, so when a man gets raped he is suddenly somehow 'weak' and 'useless'. This is what makes it so important to talk and educate people about these things. As I said in my earlier reply, rape is not genderbound, it can happen to anyone and it always causes a trauma.

I'm happy you haven't been submitted to rapeculture where ever you live. I live in Finland, am from a good family and even though I am not a social person or have big social circles, I still have 7 persons close to me who have been raped. Seven, one of them male. All of them come from different backgrounds and all of them have horrible experiences, from the rape and peoples reactions afterwards.

If you are raped, you have to contact the police immediately, that way you get the medical attention you need and all the samples for proving the assailants identity. This is critical to do as soon as possible and without contaminating or wiping off the evidence (changing clothes, taking a shower or a bath, washing your teeth etc.). Police will take pictures of all the bruising and cuts and such and if they don't, you should do it yourself. It's important to remember the victims is never to blame, no act in this world gives another person a permission to hurt another this way.

There is a small group of women (who are not feminist, as feminist believe in equality in everything and false accusations do not drop in this category) that try to use rape as revenge or somesort. They should not do this, as it is a very selfish, stupid, thoughtless thing to do. It demeans every victim of rape and helps absolutely no-one, it puts weight on the police to sort through the false ones from the real ones and slows the justice (which is, lets face it, ridiculously small compared to other crimes). The effect this has on a mans life is of course devastating, as it is an assault to a very personal thing in ones life. 

This is why I find rape culture so important to me. I have become very familiar with it and I hate it and what it does to people. There is no justification for rape, there is no justification for ruining someones life 'just cause you felt like it', there is not justification for attacking someone physically and psychically and scarring them for life.

The audacity of some people saying that this is just some ramblings of feminists and women tells me that this is a big issue, that it needs to be addressed and that it can not be taken lightly.

---------------

Saa nähdä jaksaako se vielä vastata jotain. Jos haluat sanoa jotain johonkin väliin sen voit tehdä täällä.

Suomen yritysrekisteri aka vitun huijariyritys joka yrittää riistää sinisilmäisiä pienyrittäjiä

Aamulla tuli postissa kirje, minä tuijotan sitä ja kihisen kiukusta. Siinä lukee Suomen yritysrekisteri, joka on siis laaja-alainen huijarifirma. Firman agendana on saada nuori, uusi yrittäjä maksamaan rahaa palvelusta, jota ei ole selitetty tai tarjottu. Yksi puhelu, yksi saatanan puhelu jossa asiakaspalvelija vain kyselee, onko niillä oikeat tiedot. Sitten putoaa lasku luukusta.

Olen tapellut jo toukokuusta asti ja tappelen viimeiseen henkäykseen, minähän en mitään maksa! Laitoin heti reklaa ja siitä lähtien ne on soitellut ja häiriköinyt ja olen käynyt sen saman keskustelun jo tuhanteen kertaan. Sanonut ystävällisesti, ilmoittanut, vaatinut ja viimeiseksi uhkaillut poliisilla. Ne haluaa rahaa, ne vänkää ja vänkää, kompromissia tai alennettuja hintoja. Väittävät että puhelu ja ostotilanne on nauhoitettu, mutta eivät kuitenkaan pysty nauhoja minulle antamaan - se muka maksaisi liikaa. Ja pah sanon minä, niillä ei ole ainoatakaan nauhaa tai varmennetta, mokomat eivät edes osaa kertoa minulle esimiehensä nimeä tai sähköpostiosoitetta. Minä suutun ja huomautan että se on varmaan todella tyytyväinen uravalintaansa ja että äitinsä on varmaan ylpeä. Se on hetken hiljaa ja toteaa ettei tässä tarvitse nyt työpaikkoihin puuttua. Minä auon suutani, juuri minun työpaikastanihan tässä on kyse. Sitten se siirtää minut jollekin toiselle, jollekin yhtä kyvyttömälle ja käydään sama tappelu uudelleen. Minä lopetan ilmoittamalla että tässä juuri rikosilmoitusta kirjoitan, kolmeen kertaan sanon että heihei kun se ämmä kylmästi siellä vain puhuu päälleni, ettei poliisiasiaa tästä kannata tehdä. Kyllä kannattaa, olisi kannattanut jo kun se ensimmäinen lasku saapui.

Ja nyt ei edes poliisien sivut toimi, täytyy mennä huomenna henkilökohtaisesti sinne. Eipä haittaa, tässä tätä kiukkua ja informaatiota on koko päivän hankittu, kyllä minä sinne puhkuen voin kävellä. Voi raivonkarjaisu.

Ps. Koska tätä tekstiä luetaan yllättävän paljon (luultavasti uhrien toimesta) pieni tilapäivitys. Sieltä ne jaksoivat soitella, kunnes annoin asian poliisin huomaan. Soittivat ja kovistelivat hieman siitä että olin kehdannut poliisille ilmoittaa, ehdottivat niitä ikuisia kompromissejaan, en heltynyt. Sen jälkeen ei hyvään aikaan mitään kuulunut. Tuossa syksyllä soittivat viimeisen kerran, sellainen mukava mummeli tällä kertaa, kun aikaisemmin olin saanut riidellä vittumaisten ämmien kanssa. Siinä aikani selkeästi selitettyäni että olen opiskelija, en maksa, ei ole rahaa maksaa, se tarjosi kompromissia. Vitun kompromissit sanon vaan. Totesin ettei yritykseni edes ole tällä hetkellä toiminnassa. Se totesi että eivätpä he kai edes saisi minulta mitään rahoja vaikka yrittäisivät laittaa perintään. Viisaasti päätelty.

Sen jälkeen ovat pysyneet hiljaa ja kaukana. Minä olen oppinut vastaamaan vieraisiin numeroihin heti nimeni jälkeen "en osta mitään." Ihmeen nopeaan lyövät luurin kiinni.

Hunajamaitoa

Keitän vettä ja kaadan kuppiin hunajaa. Tirautan muutaman kyyneleen ihan vain turhaumuksesta, onko tämä jokin universaali vitsi, että jos en ole kipeä päästä niin olen kipeä kaikkialta muualta? Tekisi mieli polkea jalkaa ja huutaa, miksen voi olla terve kuin viikon kerrallaan? Mutta väsyttää liikaa, päätä särkee ja nenää ja kurkkua ja jalkoja ja jänteitä... Lista ei lopu lainkaan, eikä auta että ikkunasta näkyy pelkkää taukoamatonta sadetta tunnista toiseen.

Elämä on epäreilua ja minuun sattuu.

Ristinollaa

Joo, en päässy kouluun, en ainakaan tuohon mihin hain. Ehkä ensi vuonna sitten, nyt täytyy vain kehittää itselle jonkinlainen elämä vuodeksi, täältä on joka tapauksessa päästävä pois. Viime viikolla äiti taas huomautti omistavansa minut, enkä suostu kuuntelemaan sellaista paskaa enää hetkeäkään. 

Töissä on hiljaista, hyvä jos päivässä kävelee yksi asiakas sisään. Turhauttavaa, mutta ainakin olen päässyt huomattavasti eteenpäin kirjoissani. Se on kuitenkin ihmeellisen rasittavaa vain istua tunnista toiseen, koska kaikki on siivottu jo viiteen kertaan eikä muutakaan ole tekemistä. Hassuin asia, minkä olen huomannut on se, että aina uuden asiakkaan hiuksia leikatessani käteni alkavat täristä. Se on ehkä kamalin asia mitä parturi-kampaajalle voi tapahtua, yritä nyt siinä olla sitten leikkaamatta irti asiakkaan korvaa. Ei niin joka päivä käy, eikä kaikkien kanssa. Ehkä se johtuu stressistä ja väsymyksestä ja lievistä paniikkikohtauksista joita olen tässä lähiaikoina saanut. Täytyy hetkeksi istua alas ja laittaa pää polviin, keskittyä hengittämiseen, koska yhtäkkiä keuhkoni päättävätkin lopettaa normaalin toimintansa.

Vein Memerin Harulle muutamaksi viikoksi, kun se halusi koirat sinne. On hirvittävää huomata miten yksin on kun ei olekaan koiraa, täältä puuttuu jokin suuri pala. Koko elämä muuttuu täysin nukkumisesta syömiseen. Ei ole enää ketään lämmittämässä jalkoja tai tökkimässä unisesti kuonollaan kun minä mukamas vien liikaa tilaa. Ei tarvitse alituiseen miettiä mihin laskee mitäkin tai muistaa asettaa tuolit pöydän alle. Ei tarvitse katsoa mihin laittaa pidennyksensä, koska nyt ei olekaan koiraa jonka mielestä ne ovat hulvattomin leikkikalu koskaan. Olen ollut koko viikon aivan hukassa, varsinkin nyt juhannuksena kun ei täällä ole ketään. 

Olen käynyt taas läpi eksistentiaalista kriisiä, yrittänyt ymmärtää mikä järki kaikessa on, miksi täällä pitäisi olla ja miksi tämä on nyt se elämä jota pitää elää. Mikä olisi parempi elämä, voinko tyytyä tähän vai tapanko itseni jos tyydyn liian vähään. Ja onko silläkään oikeasti yhtään mitään väliä.

Olen lähiaikoina käynyt paljon keskusteluja ihmisoikeuksista, feminismistä ja raiskauskulttuurista. Olen ollut toisinaan raivoissani sepityksistä ja tietämättömyydestä ja aivopesusta, joihin tämä yhteiskunta on hukuttautunut. Tarvitsin sille jonkinlaisen ulospääsyn, joten tein tämän.

Hiuslakkaa silmälaseissa

Olin tänään yksin liikkeessä koko päivän, oli töitä töiden perään onneksi. Hyvä rahapäivä ja mukavia ihmisiä, sain höpöttää jokaiselle tulevista yliopiston valintakokeista joihin matkustan huomenna. Ne ovat sitten maanantaina ja tiistaina, olen lukenut kirjan kokonaan läpi kahdesti ja tehnyt vielä vaaditulta osastolta erikseen muistiinpanot. Tähän kouluun minä haluan, tämä on ensimmäinen koulu johon oikeasti itse haluan. Oli perhepäivähoitajankin ammattitutkinto itselle mielenkiintoinen, mutta jos päättäisin tehdä töitä lasten kanssa, kouluttautuisin erityislasten pariin. Sellaiset vähän syvällisemmät asiat kiinnostavat minua enemmän kuin pintapyyhkäisy.

On hassua nauttia työstään, varsinkin liikkeessä. Se on täysin vieras tunne ja välillä huomaan miettiväni onko minulla edes lupaa siihen. Totta kai minulla on oikeus pitää siitä mitä teen, niinhän sen kuuluu ollakin.  Se on vain niin vieras tunne, että kestää hetki totutella. Vielä enemmän pidin siitä, ettei siellä ollut ketään hönkimässä niskaani vaan sain ihan itsekseni puuhastella niin kuin parhaakseni näin. Täytyy ottaa enemmän tuollaisia yksinäisiä päiviä, ei tarvitse varpaillaan kulkea ja voi hengittää. Kun kyllä minä tiedän olevani hyvä parturi-kampaaja, minä tiedän mitä tapahtuu jos leikkaan hiusta tästä suunnasta tai tästä suunnasta. Minä tiedän miksi jonkun hiuspohja näyttää taistelutantereelta tai kannattaako käyttää kevytväriä, kestoväriä vai suoraväriä. En minä ole huono, vaikka Omistaja aina saakin minut epäilemään itseäni. Minulla ei ole ollut muita kuin tyytyväisiä asiakkaita ja silti, kun se seisoo siinä ja kysyy asioita, minä yhtäkkiä luulen itseäni typeräksi ja kykenemättömäksi. Ei minun oikeasti tarvitsisi, sitä ei vain aina muista. On hyvä että on välillä näitä päiviä jotka muistuttavat siitäkin.

Saksien teroitus on kallista

Ensimmäinen viikko töissä. Minun tekisi mieli kontata perjantaina pihaportaat ylös, mutta sataa ja olo on jo valmiiksi kurja. Tiesin että se on tällaista, tiesin minä, en vain muistanut. Ei sitä pysty muistamaan, kuinka väsynyt on joskus ollut. Tietää vain että joskus on ollut väsynyt. Se tunne ei säily, pelkkä haalea varjo vain, kunnes se on taas päällä ja muistaa aivan tarkkaan, että tältä se silloinkin tuntui. Jalat painavat kuin lyijy, kädet ovat turhat puupölikät sivuilla ja vetävät minua maata kohti. Aivoja pakottaa, aivan kuin olisi lukenut kvanttifysiikkaa kymmenen tuntia putkeen, vaikkei siitä mitään ymmärrä. Ne eivät enää toimi, ne sanoivat itsensä irti sinä samana hetkenä kun vaihdoin pois pistelevät ja kutittavat työvaatteeni, kuten ne ovat parina viimeisenä iltanakin tehneet. Niitä - saati raajojani - ei kiinnosta pätkän vertaa se, että olisin taas sen verran terve että voisin käydä lenkillä. Mikään minussa ei jaksa välittää, että nyt pitäisi alkaa tehdä esityötä valintoihin tai että kirja olisi hyvä lukea vielä kolme kertaa läpi. Yhdessä ne päättävät että oikea paikkani on sohvannurkassa tyynyjen ja vilttien alla, jossa makaan kunnes kello sanoo, että voin siirtyä sänkyyn. 

Miksi tämän piti mennä tähän, minä mietin ja tuijotan kattoa, koska vaikka olen kuoleman väsynyt, ei kukaan minussa suostu nukahtamaan. Miksi, vaikka minä olen niin paljon parempi kuin vuosi sitten, kun minulla on niin paljon enemmän apuja ja keinoja? Onko kyse siitä, että Omistaja on niin tuskastuttavan vaativa, että minun tekisi mieli heittää sakset sen naamaan, kun se tulee kertomaan pölyhuiskusta ja hyllyistä minulle, vaikka minulla on juuri asiakas edessäni. Ei, minä en nyt ala pyyhkimään hyllyjä. Mokomalla ei edes ole omaa asiakasta sillä hetkellä, pyyhkiköön itse omat hyllynsä. Minä kuitenkin vain nyökkään, nyökkään aina. En minä silti enää mitään tee, tehköön omat hanttihommansa, minä en sille työskentele, olen yrittäjä.

Niin minä yritän itselleni kertoa kerta toisensa perään, ja silti löydän itseni tyhjentämässä laatikoita varastossa, vaikka minun pitäisi olla ylhäällä päivystämässä sitä päivän palkkaa, joka voisi kävellä sisään hetkenä minä hyvänsä.

Kiukutti ja kyyneleet kihosivat silmiin, paiskasin tyhjän laatikon lattialle ja laahustin portaat ylös, nyt saa riittää. 

Ehkä se johtuu asiakastyöstä, siitä että täytyy hymyillä ja keskustella, pitää yllä ainaista smalltalkia. On asiakkaita, jotka eivät tiedä mitä haluavat, jotka ovat tyytymättömiä jo ennen kuin mitään on tehty, jotka luulevat tuntevansa parturi-kampaajan ammatin itse paremmin. Ja siltikin täytyy hymyillä ja olla miellyttävä ja tehdä miten asiakas toivoo ja päässään vain käydä läpi tilanteen, jossa asiakkaan aivot valuvat pitkin lattiaa.

Vaikka turha sellaisia pohtia, minä ne sieltä joutuisin kuitenkin siivoamaan.

Kesäkukkia kesäsateessa kesäpäivänä

No niin, tuhrustelin terassilla auringossa uuden bannerin, sopii paremmin näihin keleihin. Tuon perjantain heikon hetken - joka oli kestänyt jo viimeisen viikon - jälkeen lähdin tapaamaan kummityttöäni. Hän oli kasvanut vaikka kuinka, äitinsä maha oli jo ihan pullollaan. Puhaltelin sitten hänen isosiskonsa kanssa saippuakuplia ja naurettiin yhdessä kun se osasi jo liikuttaa kulmakarvojaan ylös alas. Se on vekkulein kaksi vuotias jonka tiedän.

Huomenna alkaa työt kahdeltatoista, lisäksi voin vihdoin hakea uudet silmälasini. Ne on pyöreät burberryt, sormia syyhyttää, niin herkulliset ne ovat.

Ei minulla mitään oikeita ajatuksia päässäni liiku tänään, on liian kuuma siihen.

Katkeruuden kaiku kaiku kaiku

Tänään oli minun valmistujaiset ja juhlatkin. Kakkukaffet sukulaisille, jo oli mummit, mummut ja ukkit ja pappat, sekä tädit ja sedät istuskelemassa terassilla. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun nuorin koko illan kesteilläni oli 44 vuotta, minua lukuunottamatta. Ainakin sain pienen pesämunan, kun kerran tuonne muualle olen vihdoin itseni repimässä. Haluaisin sanoa että ihan sama, mutta oikeasti se ei ole.

Tänään on sekä hyvä päivä, että sellainen kun saunassa humalassa kiroan ääneen jokaisen, joka on niin ultimaattisen typerä, niin uskomattoman itsekäs ihminen, ettei näe itseään pidemmälle jotta on muista puhuttava pahaa. Sellaiset, joiden elämään ei mahdu mitään muuta kuin oma mehevä mahansa, minun on aivan vitun sama vaikka tukehtuisitte siihen ettei mikään ole koskaan tarpeeksi hyvin. Siihen katkeruuteen, että ne ihmiset, jotka osaavat olla ystävällisiä muille, saavat elämäänsä enemmän kuin te. Se johtuu yksinkertaisesti ainoastaan siitä, ettei osaa olla kuin haluaisi itselle oltavan, ja minä en edes ole raamatullinen ihminen. Se nyt vain on niin, että jos haluaa muiden pitävän itsestään ja saavansa hyvyyttä itseään kohtaan, on oltava ystävällinen ja hyväksyvä. Ja nämä eivät ole kirosanoja, ne ovat sellaisia yksinkertaisen pieniä asioita kuin: ' mitä kuuluu? ' Ei luulisi olevan vaikeaa.

Sääli tässä nyt on se, että joillekin se on. On paljon helpompaa puhua ihmisestä muiden seurassa kuin kysyä rehellisesti 'miksi?' Luulen, että suuri syy siihen mikseivät ihmiset ihan oikeasti kysy, on koska he ajattelevat sen olevan röyhkeää tai ihan vain hauskempaa puhua ja ajatella mitä huvittaa. Jos oikeasti saakin perustelun johonkin, putoaa perättömyydeltä pohja ja siinä ollaankin kohta ihan ilman sitä paskaa, joka tekee elämästä niin paljon hauskempaa ja huvittavampaa.

Siinä vaiheessa joudutaan myös kasvokkain sen ihmisen kanssa, josta on ties mitä jo mennyt sanoneeksi. Saatetaan nähdä, että tässä on nyt ihan oikeasti satutettu jotakuta. Että se nyt ihan oikeasti tajusi että se äkillinen puheenaiheenvaihdos johtui siitä että se tuli paikalle tai että sille ei kerrottu aika tärkeitä juttuja kun oikeasti olisi tarvinnut. Se, ettei sitä kutsuttu kun kaikki muut kutsuttiin.

Tämä on se, miksi minä vihaan ihmisiä, minä vihaan kaikkia ja viha on niin suuri tunne että meinaa repeytyä kappaleiksi. Ja siinä sitä sitten ollaan, eikä tiedetä mikä pala kuuluu minnekin. Minä en jaksaisi vihata ja yritän olla kaikille ystävällinen. Miksi se on niin väärin?

Minä en haluaisi, en jaksaisi olla enää se väärä, kun se sattuu niin kamalasti.

Hukkis on vielä aika hulvattoman talvinen, vaikka täällä kukkii jo kirsikkapuut, mutta kyllä minulla on jo päässä millaisen bannerin kehittelen.

Valmis PPH

Minä olen täten päässyt läpi perhepäivähoitajan ammattitutkinnosta. Eilen illalla kyllä hirvitti, kun opettaja soitti että hupsis, oli unohtanut yhden monisteen näyttösuunnitelman kokoamisnipusta, ja tekaisin sitten illasta tekstiä yleisimmistä kehitysvammoista ja sensorisen integraation häiriöistä itkua vääntäen. Kyllä vitutti ja kiukutti, miten hankalaksi tämä voidaan minulle tehdä. Tuntui siltä että miten minua voidaan koetella perä perään, ja kuka edes haluaa.

Niitä opettajia kai hävetti, kun niiden vika tämä oli. Varsinkin kun se oli jo kertaalleen hyväksytty ennen kuin arvioijana toimiva opettajani huomasi jutun. No jaa, sen vuoksi kai pääsinkin sitten aika helpolla kyseisestä alueesta ja nyt ei pitäisi olla mitään valittamista - viikon päästä saa juhlia paperi kädessä.

Enää tämä viikko työharjoittelussa, tulee niin ikävä näitä lapsia. Niin hauskoja ja kekseliäitä löytyy, että luulen päivieni muuttuvan aika tylsiksi. Olen nyt harkinnut aika kovasti otanko oman ryhmän, jos nyt ei kouluun pääse. Muitakin vaihtoehtoja tietenkin on, menen nyt kesäksi parturi-kampaamoon takaisin, ei sitä tiedä vaikka sille tielle jäisin kokonaan. Toisaalta kiinnostaisi jonkin verran lähteä vähän seikkailemaan, voisi au pairiksi mennä. Britteihin mieluiten, Amerikka on pelottava ja hullu ja Australiassa on niin paljon tappavia olentoja, että kuolisin viikossa kun astuisin lapsen lemmikkitarantulan päälle.

Ensi viikonloppuna minä matkustan Kikuconiin vähän myymään asioita. Sitäkin odotan innolla, hirmuisesti iloisia asiota nyt elämässäni, kaikki on taas kääntynyt ylämäkeen.

Punainen uni

Seisomme pimeällä kujalla, sen on ehkä viisitoista ja tummatukkainen. Minä en tiedä kuka olen. Se kutsuu minut mukaan, kertoo että niitä on jo monta juonessa mukana. Ei me kiinni jäädä, koska sillä on Suunnitelma. Niinpä me hiivitään katoilla ja kiivetään lankkua pitkin sisälle tavarataloon hiljaa ja peräkkäin, aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Sisällä ne kahmivat tavaroita taskuihinsa ja nyrkkeihinsä, näen kun yksi tytöistä kantaa kourallista lyijykyniä, toinen hamuaa kylmäkaapista siiderin ja kaljan.
'Saisitteko te edes ottaa niitä?' Minä kysyn epäilevästi ja se katsoo minua kuin tyhmää. Takaani kuulen tutun äänen, mutten tiedä kuka se on, se on vain tuttu. 'Minä ainakin otan mieluummin jäätelöä', se sanoo ja nappaa pakkauksen kinuskijäätelöä. Se tuntuu ihan parhaalta ystävältä, ja minäkin otan jäätelöä.
Olen toimisto- ja taideosastolla ja yritän etsiä tuhansista kynälaatikoista tavallisia tussauskyniä. En löydä ainuttakaan. Yhtäkkiä kuuluu valtava pamaus, joku ampuu kiväärillä hyllyä. Tölkkejä ja paperinriekaleita lentelee kaikkialla.
Minua pelottaa, kaikki juoksentelevat sinne tänne, yrittävät juosta pakoon. Se on omistaja! Luulen että se osuu muutamaan. Vaikea sanoa, niin paljon huutamista ja kirkumista
Kohta siellä sisällä ovat enää minä, Ystävä ja pieni tyttö. Sillä on punainen mekko. Me olemme kiivenneet katonrajaan ja edessämme on kattoikkuna, josta pitkät tikkaat vievät ulos maan pinnalle. Omistaja ei jostain syystä pääse enää sisään, siellä se seisoo punaisten maatalojen keskellä pihamaalla ja huutaa pää punaisena kivääri heiluen. Taloissa on valkoiset pielustat.
Minä sanon että meistä ei kukaan mene minnekään, että se tappaa meidän jos mennään. Pieni tyttö itkee, sitä kai pelottaa myös.
Omistaja huutaa että tulkaa nyt alas, ei hän mitään tee. Minä yritän kieltää, mutta punamekkoinen tyttö kiipeää siitä huolimatta alas. Sitten se kuolee ja maa lainehtii verta.
Minä juoksen ja juoksen ja juoksen kulman taa, keltainen maa pöllyää ja minä pelkään että se saa minut kiinni. Kuulen kun ovi aukeaa jossain ja ryömin punaisen kontin alle, pistän käden suun eteen ja yritän olla aivan hiljaa.
Mukavan näköinen vanha setä kumartuu katsomaan minua kontin alta ja hymyilee. Sen kasvot ovat aivan ryppyiset. Sen takana minä näen kuistilla sen vaimon, se näyttää samalta kuin maatalojen emännän vanhoissa suomalaisissa filmeissä, pitkä mekko ja essu päällä, tukka nutturalla se pyyhkii käsiään liinaan. Sekin talo on punainen valkoisilla pieluksilla.
'Kaksitoista kultaa ja kuusi hopeaa', vanha mies sanoo hymyillen ja minä kysyn, 'mitä?'
'Kaksitoista kultaa ja kuusi hopeaa teidän piilottamisestanne', se sanoo rauhallisesti. Minä katson toiselle puolelleni ja Ystävä katsoo minua silmät suurina takaisin.