She's the last true mouthpiece

Tällaisina päivinä minä makaan koko päivän sängyssä. Katson sarjoja ja elokuvia, ehkä luen. Jään ajattelemaan asioita enkä pysy enää kärryillä joten kelaan taaksepäin. Ylös en nouse kuin vessaan ja hakemaan ruokaa kun havahdun siihen että on nälkä. Silloinkin menee keskimäärin kaksi tuntia ennen kuin jaksan kammeta itseni ylös syömään. Mihin se nälkä menisi, samalta se tuntuu parin tunnin päästä kuin nytkin. Typerintä on se että tiedän mitä kuuluisi tehdä - tai paremminkin että kuuluisi vain tehdä asioita. Pakottaa itsensä tekemään, sillä lailla päiväosastolla opetettiin. Mutta miten sitä itseään pakottaa kun ei ole mitään pakkoa, ja on niin paljon helpompaa vain maata tässä.

Huomenna se sitten loppuu, täytyy taas palata arkeen, mikä sekin nyt muka on. Memer jäi toiseen päähän Suomea, ei minulla ole enää mitään arkea, ei ole puoleentoista kuukauteen. Minulla oli ikävä jo seistessä eteisessä kun piti lähteä ja ikävä on vieläkin. Olen hirveä äiti, jättää nyt lapsi siksi että äiti pystyy elämään vapaammin, ei niin tee kuin hirviöt.

Olen yhä hirveämpi ihminen, olen sellainen ihminen joista en itsekään pidä. Joskus pelkään sitä kuinka ilkeä voin olla, kuinka hyvä olen manipuloimaan muita ihmisiä. Se ällöttää minua että teen asioita miettimättä, sanon asioita miettimättä enkä tajua niiden vaikutusta kuin vasta myöhemmin. Joskus olen niin vieras itsellenikin. En tiedä olenko aina ollut tällainen vai onko näin vain siksi että täällä on niin paljon turmeltuja ihmisiä jotka ovat heikko kohde ja se herättää minussa tällaisen puolen, jota en ole ennen tarvinnut. Kun kerran olen yleensä itse ollut se heikko kohde. 

En haluaisi huomata että jotkut ihmiset ovat typeriä. Se kuulostaa jo omassa päässä niin omahyväiseltä. En minäkään ole mikään fiksuin apina tässä häkissä. Olisi ihanaa pystyä katsomaan ihmistä ja nähdä ne hyvät asiat, keskittyä niihin. Sen sijaan minä näen iskukohdat, näen ne asiat jotka voi laskea vain heikkouksiksi. Ja ihan huomaamattani käytän niitä hyödykseni. Kuka tekee niin? Millainen ihminen täytyy olla tehdäkseen niin? Minä en halua olla se ihminen. 

Onko mikään ihme että makaan tässä, ehkä ihan hyvä vain. Itserangaistusta itseinhoon ja itsesääliin, parempi se on maata kuin leikellä paloja irti itsestä tai muista ihmisistä.

Valkoista tekojeesuksen synttäriä kaikille!

Hyvää ja suurinpiirtein rauhallista joulua teille kaikille! Syökää hyvin ja jos siltä tuntuu niin juokaa mukavat kännit, niin minä aion tehdä.

Vitutuksen alkusoitto

Taas on tullut se tuttu sykli, sellainen jolloin päivällä väsyttää, uuvuttaa ja itkettää kunnes vihdoin saa luvan raahautua petiin. Heti silmät suljettua tietää ettei taas nukuta vielä hyvään aikaan. Ei se ole niinkään että päässä huudetaan, se on ennemminkin loputonta pulputusta joka jatkuu ja jatkuu vaikka yrittäisi keskittyä pelkkään hengittämiseen. Mutta ei hengittämiseen keskittyminen olekaan koskaan ollut minulle hyvä keino, minua alkaa ahdistaa ja tuntuu että hukun. Niinpä on parempi nousta ylös ja piirtää tai kirjoittaa niitä typeriä, kehää kiertäviä ja täysin merkityksettömiä asioita pois sieltä aivoista paperille. 

Tämä ja viime viikko on mennyt väsymykseen ja vitutukseen, on suorastaan ihailtavaa kuinka paljon voi toista ihmistä inhota. Siten että joka kerta kun sen vain näkeekin vääntyy oma naama norsunvitulle ja sappi maistuu suussa. Kun se kehtaa liittyä samaan porukkaan missä minä istun ja auta armiaat kun se kehtaa avata suunsa. Minä joko en ole näkevinäni tai yritän myrkyttää sen mielen, mutta kun voi ihminen olla niin typerä ettei ymmärrä. Miksei voi vihjeistä ottaa vaarin, kyllä minä osaan niitä lukea, miksei se? Miksi pitäisi sanoa suoraan mene pois, eikö muka ihminen ymmärrä jos kukaan ei päin katso tai jutteluun kummemmin vastaa että nyt ei ole minun kavereita? Mutta ei, ehkei se ole ihminen, jokin hyönteinen vain. Minä vihaan hyönteisiä, minä litistän niiden pienet ruumiit paperin väliin.

Inhottaa etten ole saanut mitään kunnollista omaa valmiiksi aikoihin, eivätkä koulutyönikään ole olleet mitään kehuttavaa. Olen hukuttanut itseni kirjoihin, ihan eri maailmoihin ja toisten elämiin ettei tarvitsisi elää tätä omaani, se tuntuu niin turhalta ja saamattomalta. Asiaa ei tietenkään auta se että hukkaa tunnin toisensa jälkeen kirjojen sisällä. Olen lukenut Torey Haydenin tuotannon, Robin Hobbin Dragon keeperit ja Hunger Gamesit uudelleen ja Haru laittoi minut jostain syystä lukemaan Salamavarkaan joka oli oikeastaan aika viihdyttävä nuorisokirjaksi. Aloitin nyt Arto Paasilinnaa. Luen sen tänään yöllä kun en taas osaa nukkua eikä unilääkkeet auta.

Oikeastaan en haluaisi mennä kotiin, tiedän jo nyt millainen joulu on edessä ja minä vihaan sitäkin, ainakin odotan kauhulla ja väsyneen varautuneena.

Sitten pitäisi siivota ja syödä jääkaappi tyhjäksi ja pestä pyykkiä ja valmistautua joululomaan. Hankkia loput joululahjat ja paketoidakin ne. Selvittää miksi vitussa varaston ovi ei mene lukkoon. Pakata. Tankata auto. Käpertyä lattialle kahvipöydän alle itkemään.

Pimeää ja märkää

Viikon verran minä sain lunta ja valoa ja nyt on taas pimeää ja märkää ja mutaista. Tätä vuodenaikaa minä vihaan, miksei voi olla jo pakkasta niin että nenä jäätyy ja lumi narskuu jalkojen alla. Sen sijaan on vain ikuisesti kostea ilma ja hiekkaa Memerin masukarvoissa. Pimeys vetää minut väsyneeksi ja vähän kiukkuiseksi ja lyhytpinnaiseksi. En haluaisi lainkaan avata verhoja, enkä mennä ulos. En saa oikein mitään aikaan ilman että pakotan itseni, tänään ja eilen sain sentään vähän läträttyä akvarelleilla. Kuvapäiväkirjaa pitäisi täyttää, mutta mitä sinne piirtää päivistä jotka ovat vain pelkkää mustaa ja pimeää ja märkää. Ei niitä mustia ruutuja jaksa ikuisuuksiin väritellä.

Ensi viikolla tulee veronpalautukset, niitä minä odotan koska saan kunnon köntin kivasti juuri joululahjaostosten aikaan. Rakastan hankkia rakkailleni lahjoja, se on paras tunne kun löytää sellaisen joka on aivan täydellinen ja saa antaa sen toiselle. 

Eniten nyt tekisi kyllä mieli joulutorttuja.

Aiheenanto 'uudelleen tekeminen'

Tässä vielä monta viikkoa sitten tekemäni koulutyö. Se on taas todella huono kuva koska koulun a3-skanneri on ala-arvoinen enkä osannut silloin käyttää senkään vertaa photaria.

Kuvitteellinen murha päivässä pitää lääkärin lähellä

Tänään on ollut ikävä psykiatritätiä, sitä että voi sanoa niitä oikeita asioita ja miettiä niitä ilman että kuulostaa siltä kuin valittaisi. Sitä että joku osaa kysyä oikeita asioita ja minä säästyn siltä etten halua kuolla häpeään. Haluan sen tunteen joka tulee kun joku kuuntelee mitä puhun, mutta ei sitä ole oikeasti edes olemassa, se on ihan typerä illuusio johon olin tarpeeksi tyhmä tottuakseni. Yritän olla vihaamatta ihmisiä mutta ei se yrittäminen mitään auta kun on jo niin kauaa vihannut kaikkea ettei enää muuta osaa. 

Miki sano et se on ärsyttävä ihminen, mut en uskonu ennen tätä. Miki kun ei yleensä muutenkaan tykkää ihmisistä, Haru sanoo ja minua hymyilyttää siinä hetkessä, koska tottahan se on. Myöhemmin minua vähän kuristaa, koska mitä jos en pidä myöskään niistä hyvistä ihmisistä ja mistä minä sen tiedän? Ei kaikista tarvitse pitää, mutta toimeen täytyy tulla. Niin minulle on opetettu pienestä pitäen sen rinnalla että jos jätän lautaselle ruokaa, Afrikassa kuolee lapsia nälkään. Joskus minusta tuntuu että tulen liian hyvin toimeen niidenkin kanssa joista en tippaakaan pidä ja silloin kiehuu yli ja mietin mitä sanoisin jos kehtaisin, ja miksen kehtaa kun mitä minä muka välitän mitä se minusta miettii? Silti en kehtaa, ehkä vähän nälväsen, katson pahalla silmällä tai olen katsomatta kokonaan, sillä lailla kuin tyhjää ilmaa ollaan katsomatta. 

On niin väsyttävää inhota koko ajan, minua vain väsyttää niin paljon.

Nyt saisi jo talvi tulla

Talvisemmat bloginäkymät oli jo aikakin laittaa, Memer on jo ihan valmiina jouluun vaikka minä en vielä anna itseni laittaa minijoulukuustani piirongin päälle. Muru raukka tärisee kylmissään kylpypyyhkeen sisällä kun käytiin lenkillä ja koko koira on joka kerta pelkkä hiekkalaatikko kun kotiin päästään. 

Hirveä vaiva on Photoshopin käyttö, minä tulen aina vain kiukkuiseksi ja ilkeäksi kun sillä täytyy asioita tehdä. Minä olen ollut kyllä kiukkuinen koko viime viikon, eikä ole piikittely loppunut vielä tälläkään viikolla. On hirveää olla tällainen, en minä ollut lainkaan näin ilkeä viime vuonna, mutta silloin se oli helppoa kun sillon kaikki muut olivat niitä ilkeitä ihmisiä niin itseä ei haluttanut olla sellainen ollenkaan. Kamalinta on se etten tajua olleeni ärsyttävä kuin vasta jälkeenpäin ja silloin vain tekee mieli lyödä päätä seinään. Jos kerran huomaa että voisi toisinki tehdä niin eikö se ilmiö voisi tulla siinä tilanteessa ennen kuin toisesta tuntuu siltä kuin voisin purra sen pään poikki?

Perjantai on meillä vapaa, tekisi mieli soittaa Harulle että menen sinne viikonlopuksi, mutta taitaa olla niin että rahaa on vain hiljaiseen, rauhalliseen viikonloppuun, jossa kävelen koirien kanssa kylän ympäri kolmeen kertaan ja katson Netflixiä. Kurjuuttaa hiukan olla keskellä omakotitaloalueita ja peltoja, täällä ei edes pääse metsään kävelemään koirien kanssa ellei ensin kävele viittä kilometriä maantietä. Meidän vanhuksen (äidin koira Bimi on minulla täällä) limiitti on aika lailla se kymmenen kilometriä ennen kuin se väsähtää. Joten vaikka olisi kiva mennä vaikka koko päiväksi metsään samoilemaan, se on tehty kummallisen vaikeaksi tällaisessa pienessä maalaiskylässä.

Miksi kaupassa käyminen on niin vaikeaa?

Mitä mitä mitä luulet tekeväsi?

Monta päivää on ollut tämä auki tässä enkä ole saanut kirjoitettua. En oikein tiedä miten paljon kirjoittaa ja mitä olla kirjoittamatta,  mitä vihaan koska yleensä vain kirjoitan ja myöhemmin häpeän. 

Olen vain ehkä oppinut etten pysty asumaan toisen ihmisen kanssa. Ainakaan sellaisen joka on niin itsekäs ettei osaa ajatella sitä että tämä on minun kotoni, eikä kuuntele jos pyydän olemaan mutiloimatta voitani. Oivariiniparkani. Tai ottaa uuden lasin kaapista joka kerta kun juo vettä. Eikä tiskaa sen jälkeen, vaikka on käyttänyt joka lasin ja mukin kaapistani. Kuka ei ota vessan lattialta mattoa ylös ennen kuin käy suihkussa? Eikö se ole ilmiselvää? Onko se ilmiselvää vain minulle, pitäisikö siitä kertoa ihmisille jotka käyttävät suihkuani? Miksei voi ripustaa pyyhettä naulakkoon kun naulakoita riittää vaikka armeijalle? Ja miksen minä saa kuunnella omaa musiikkiani vaan pitää kuunnella sen musiikkia jota minä en kestä, koska en pysty kuuntelemaan koko päivää huutavia ihmisiä, omassa päässäni kiljutaan jo ihan tarpeeksi. Miten nämä asiat eivät ole muille selviöitä, kun minä ymmärrän ne jos olen jonkun luona vieraana. Eivätkö nämä ole ihan perusasioita, peruskohteliaita käytöstapoja? 

Eivät kai sitten.

Eikä se lopu siihen, sitten on se toinen puoli josta minä en nyt kirjoita muuta kuin että vihaan itsekkäitä miehiä joilla ei ole hajuakaan mitä tekevät mutta eivät suostu vastaanottamaan ohjeita.

Luulen että olisi parempi jos kutoisin kyselylomakkeen ja jakaisin sen jokaiselle ennen kuin huolin niitä kotiini käymään. Menemme juomaan parit.

A. Vietämme kivan koti-illan sen sijaan.

B. Kävelemme kotiin tarpeeksi aikaisin jotta voimme tehdän sen mitä suunnittelimme huomiseksi.

C. Puen sinulle vaatteet päälle ja joudun taluttamaan sinut kotiin, ettet kaadu puiston lampeen, kompastut pihaportaisiini ja sammut vaatteet päällä heti kun olen auttanut sinut sänkyyn.

Ympyröi oikea vastaus.

Nimi

Ristiäiset olivat hienot, menin päivää ennen ja autoin serkkua leipomisessa ja askartelussa ja siivoamisessa ja lastenhoidossa. Vauva oli vauva, suloinen, ihmeellinen ja kaunis. Itki ja kiemurteli siunauksen ajan ja kakkasi kovaan ääneen vaippaansa protestiksi papin annettua ristinmerkkejä. En olisi voinut olla ylpeämpi.

Koditon koti

Kaksi viikkoa olen ollut vanhempien luona, syyslomaa viettämässä töiden merkeissä. Mieleen vuolahti elävästi ensimmäisenä iltana miksi minun ei ole hyvä täällä, miksi omaan kotiin on hyvä lähteä heti kun aika tulee ja rahat on töissä tienattu ensi kuulle. Kurja olo on kurjaa seuraa, mutta olen pitänyt itseni kiireisenä ja pysynyt poissa tästä sohvalta aivan muiden ihmisten sohvilla. Olen nähnyt kaikki ne jotka haluan elämääni ja tavannut yhden uudenkin, vaikka kyynisyyteni ja patoutunut pessimismini muistuttelevat maailman totuuksista. Kun ei haluaisi että sattuu ihan kovasti, älyllä tajuaa että enhän minä enää ole täällä, minä olen toisessa päässä Suomea, en minä voi luvata kenellekään mitään, en minä halua luvata kellekään mitään. Enkä minä usko että kukaan pitäisi minulle lupauksiaan, ei ole tähänkään mennessä pitänyt.

Riideltiin äidin kanssa siitä kun minä en voi ostaa lamppua e-baysta, se ei ymmärrä ettei voi ymmärtää irrationaalista syytäni jonka vuoksi en vain osaa tehdä päätöksiä ilman tukea, eikä se osaa tukea muuta kuin pionit pihaltaan. Lopulta minä en enää sano mitään, on helpompaa vain olla hiljaa ja mennä suihkuun parkumaan samalla kun yrittää sheivata sääriään vaikkei oikeasti edes tarvitsisi.

Serkku tulikin tänne käymään sainpa nähdä pikkuisen kummitytön. Se on sähäkkä typy, ei halua paikoillaan olla viittä minuuttia kauempaa. Sitten täytyy jo olla hyppyyttämässä ja liikuttelemassa tai naama muuttuu kiukustuksesta punaiseksi ja tulee rääkäisy. Serkku näytti väsyneeltä, se ei ole saanut nukkua kolmea tuntia kauempaa. Kai sen maksaa omasta lapsesta.

Sunnuntaina minä lähden kotiini, eikä takaisin tarvitse tulla ennen joulua.

Vesiväriharjoitus

Laita kädet korville

On kurjuuttanut, kai se on tämä räntäsade ja loputon tuuli. Niin hirveää siellä on etten aamulla jaksa lähteä enää ulos Memerin pissatuksen jälkeen. Istun sohvalla ja tuijotan ikkunasta ulos samalla kun tietokoneen ruutu pyörittää BBC:n Call the Midwifea. 

Menen ruokailuksi kuitenkin, maksan siitä ruoasta rahaa. Olo on raskas ja surullinen, sellainen kaihoisa ja murtunut. Siinä hetkessä tunnistin sen tunteen hyvin, vaikka olikin aikaa siitä kun se viimeksi oli päälle käynyt. Se on hassua miten sitä unohtaa miltä joskus silloin tuntui kunnes se tulee takaisin ja ihmettelee miten sellainen kipu edes pääsi unohtumaan. Ahdistusta ja pahaa oloa on niin montaa erilaista sorttia, on sitä vihaa, surua pahoinvointia, kaihoa, inhoa, väsymystä. Ei sitä edes muista kuinka vaikeaa voi olla hengittää tai olla ihmisten lähellä. Sitä miten kadottaa aikaa jäädessään jumiin, tuijottamaan asioita minuuteiksi ja minuuteiksi. Ihan vain siksi ettei enää pysty ajattelemaan samalla kun alitajunnassa riehuu. Kaikki on liikaa ja sitä haluaa vain sinne missä on lähin koti, lähin turvapaikka johon voi piiloutua pakoon, josta ei tarvitse lähteä ulos ennen kuin koira tarvitsee taas pissattaa.

Olen kai vain väsynyt, siitä se aina tuntuu johtuvan. Olen tehnyt hyvin töitä tällä viikolla, animaatiota. Olen saanut 51 kuvaa piirrettyä, hurjat seitsemän sekuntia kuinka tyttö nousee seisomaan valopallojen keskellä, joista yhdestä syntyy perhonen. Siinä on kuulemma liikaa tavaraa, ei ihminen pysty katsomaan kaikkea kerralla. Vaikka jälki on hyvää, ihminen ei liiku niin sulavasti, pitää keskittyä ihmisen liikkumiseen ja nykimiseen ja miten jotkin liikkeet ovat toisia nopeampia. 

Minusta tuntuu että olen yhä enemmän ilkeä ihmisille, minä puren äkkiä enkä edes syystä.

On niin raskas olo, tuntuu kuin minua vedettäisiin maan alle, työnnettäisiin hartioista alaspäin. Aivan kuin päälläni olisi painopeitto, sellainen jota käytetään joillain erityislapsilla rauhoittamiseen. Ne ovat todella painavia, enkä itse pysty olemaan sellaisen alla kovinkaan kauaa. Joitakin se auttaa ankkuroitumaan, minua vain ahdistaa.

Otin mattopuukon mukaani kun lähdin työpisteeltäni, ensin hypistelin sitä hetken. Se on sellainen pinkki pilipalikiinalaisversio jonka sain ostettua halvalla, mutta terävä se on. Sujautin laukkuuni ja läksin kun en enää kestänyt. Siellä se laukussa on vieläkin ja on huomiseen asti kun lasken sen takaisin työpisteelleni. Ei minun tarvitse sillä mitään tehdä, riittää että se on tuolla ja tiedän sen, minulla on vaihtoehto ja saan itse päättää mihin suuntaan nojaudun. Nykyään se menee useammin tähän etten mitään tee. Vaikka haluan niin en halua. En tiedä mitä ajattelen siitä, minun kuuluisi kai olla ylpeä, mutta en osaa tuntea muuta kuin surua. Se on niin iso osa minua, tuntuu kuin se olisi kuollut ja minä surisin sitä. Aina välillä se jaksaa nostaa päätään ja minä suren etten ole tarpeeksi vahva tuomaan sitä takaisin eloon. Vaikka tiedänhän minä että oikea vahvuus on olla tekemättä mitään. Minun pääni ymmärtää mutta vatsa ei. 

Näinä hetkinä toivon että joku olisi kanssani, ihan vain vaikka istumassa hiljaa. Kaipaan psykoterapeuttiani ja sitä että olisi joku jolle puhua edes kahdesti viikossa oikeista asioista. Täällä ei ole ketään kelle puhua oikeista asioista ollenkaan. Eivät ne edes tule teelle kun kutsun, pelaavat mieluummin pelejään. Jäin taas ulos. En tiedä miksen ole tarpeeksi, miksen koskaan riitä? Ja mitä minun kuuluu tehdä että yllän siihen mihin pitäisi? Kai minä joskus opin, eihän tässä elämisessä muuten mitään mieltä ole. 

Ihan hyvin minä olen täällä pärjännyt yksinäni, näitä päiviä tulee aina toisinaan kun ei muuta voi kun istua ja itkeä. Tuskin säästyn niiltä koskaan, siihen minä en enää voi vaikuttaa. Tiedän oman psyykeni, ei ihminen voi intenssiivistä psykoterapiaa käydä kolmea vuotta tutustumatta omaan päähänsä.

Täytyy vain olla vajoamatta liian syvälle ja uskoa että tulen takaisin taas hetken päästä ja unohdan jälleen kerran miltä tuntuu kun sielua sattuu.

Kuulumisia ja semmoisia

Syys on ihan mukavaa aikaa, niinä päivinä kun ei sada. Tuoksuu omenilta ja on pöljiä oravia pihassa taputtelemassa ruokaa piiloon nurmikkoon. Alkaa olla uusia värejä luonnossa ja kävellessä lehdet kahisevat jalkojen alla. Näin lämpimillä keleillä ei Memeriäkään ihan joka ulkoilukerran jälkeen tarvitse pestä, vaikka sekin rumba alkaa uhkaavasti lähestyä.

Minulla on kummityttö! Hänet leikattiin maailmaan juuri samoilla hetkillä kun minä kurvasin serkun talon pihaan. Lauantaina kävin katsomassakin sitä pientä nyyttiä, on uskomatonta kuinka pikkuruinen voi ihminen olla. Tuskin elämän aikana tulee montaa mahdollisuutta pitää sylissään alle vuorokauden ikäistä vauvaa, sen vuoksi on ihan hyvä elää. Seuraavaksi näenkin kummityttöni pari päivää ennen ristiäisiä, kahden kuukauden päästä.

Sarjisfestareilla oli todella hauskaa, näin kavereita ja ostin Deadpoolia ja Hawkeyeta ja asioita Pienlehtitaivaasta. Eräs nainen halusi ottaa minusta muotokuvan kuvablogiinsa ja juttelimme niitä näitä jonkin aikaa. Hänellä on projekti jossa hän kuvasi kiinnostavan näköisiä vieraita ja hänestä hiukseni olivat upeat, olin tehnyt lettinutturan. On aina hassua ja ilahduttavaa kun onnistuu juttelemaan ventovieraan kanssa luontevasti, varsinkin kun on tällainen sosiaalinen rampa kuin minä. Tulee hyvä mieli moneksi hetkeksi.

Aikuisuus on rankkaa

Huomenna Helsinkiin Sarjakuvafestivaaleille, lähdetään neljä opiskelijaa ja opettaja. Ihmeen laiskoja ihmisiä täällä, halukkaita olisi lähtemään mutta kukaan ei halua ajaa. Jääköön kotiin itkemään.

Memerillä on ollut maha tänään pipi, nyt se alkaa jo olla hieman parempi. Keitin riisiä ja sekoitin siihen raejuustoa. Ja apteekista koirien maitohappoja sun muuta sisälmyksiä rauhoittavia tinktuuroita. Kyllä se siitä, sillä on stressimaha. Odotin että se olisi reagoinut muuttoon ja Bimin olemassaolemattomuuteen nopeammin, hetken jo luulin että pääsin helpolla. Tänään aamulla neljältä sain todeta olleeni väärässä. Raukka on ollut aika naatti tänään, vaikka ulkona onkin aika reippaana. Kysyin eläinlääkäriltä että voiko se matkustaa, sanoi että jos yö menee hyvin niin miksikäs ei, kun vain ottaa masulääkkeet mukaan. 

Mennään serkkuni luo, se on poksahtamassa kahteen osaan hetkenä minä hyvänsä. Innolla odottelen tulevaa kummityttöäni tähän maailmaan, vaikka vähän jännittää että se pullahtaa ulos nyt viikonloppuna tämänpäiväisen vyöhyketerapian avittamana. Serkku sanoi että entäs sitten, saisikin jo tulla, tulet tänne nyt vain, niin harvoin saa sukulaisia käymään!

Huomenna on palautus luurangosta ja lihaksista, sain tänään ääriviivat tehtyä valopöydän läpi ja oikeasti pitäisi tehdä se loppuun ja valmiiksi asti. Tänään on mennyt huomio lähinnä tuohon pienen karvaeläimen hoivaamiseen. 

Onhan tässä ilta aikaa, hän sanoi ja painoi play ja netflixin Breaking Bad lähti pyörimään.