Minäkään en ole sinulle ilkeä, miksi sinä olet minulle?

Minä tiedän etten minä ole viisas ihminen, en lähellekään fiksuin edes maalaisjärjen tasolla. Silti minä ymmärrän, jos minulle vittuillaan ja se sattuu myös minuun. 

On ikävää että purkaa omaa huonoa oloaan muihin, se ei ole reilua. Elämä ei ole, lällyslää, mutta ei tarvitse pahoittaa toisen mieltä tahallaan. 

Tiedän sortuvani tähän perheeni kanssa, mutta en ikinä tekisi niin ystävien, kavereiden tai tuttujen kanssa. Eivät he ole tehneet mitään sitä ansaitakseen. 

Voi sitten miettiä miksi olla toiselle vihainen ja ilkeä vaikkei tarvitsisi, yleensä sen heijastuksen löytää helposti itsestään.

Tämä on se syy, mikä on minut saanut vihaamaan maailmaa, se että minä yritän olla mieliksi, minä haluan tukea ja kuunnella ja olla ystävällinen jotta minullekin oltaisiin. Silti on niitä ihmisiä, jotka mieluummin pistävät ilman näkyvää syytä. 

Se kun ihminen voi olla niin itsekäs, että satuttaa muita koska itseen sattuu.

Kukkia ja ketutusta

Minä olen tehnyt pitkiä lenkkejä pisin metsiä ja peltoja, istuttanut dahlioita ja koristetupakkaa ja isoja purppuroita lehtikasveja, joiden nimeä en edes tiedä.

Olen jutellut enemmän kuin miesmuistiin vanhan osastotutun kanssa ja päättänyt aloittaa Memerille raakaruokinnan. Memer ei enää haahuile ruoka-aikaan.

Nukun huonosti, lääkäri ei ollutkaan lähettänyt e-reseptiä liikkeelle joten en saanut iltalääkkeitäni. E-pillereistäkin minun piti soittaa ja kysyä, ystävällisesti kertoivat että lääkäri taisi unohtaa, mutta ovat ne siellä jo varmaan viikon kuluttua. Vihaan uutta järjestelmää, pelasti se sitten kuinka monta puuta tahansa. Se saa minut kiusaantumaan ja epävarmemmaksi kuin jo entuudestaan olen. Sen on tarkoitus helpottaa monen työtä ja sen ymmärrän, mutta minun elämäni se tekee hankalaksi ja epämukavaksi.

Minä haluan sen typerän lapun, jota voin puristaa hikisissä näpeissäni tietäen että tämä minun kuuluu nyt hakea ja tämän minä nyt saan. Minun ei tarvitse ottaa vuoronumeroa ja odottaa puolta tuntia kuolemalta tuoksuvan mummon vieressä vain saadakseni eioota.

Sneaky bitch

Taas minun täytyy hiipiä Harun koneelle kun se on jo mennyt nukkumaan. Siinä vaiheessa kun koneestani alkoi nousta savua, totesin että ehkä on parempi luovuttaa sen suhteen.

Olin lauantaina Homssun tupareissa, oli todella hauskaa ja onkin ollut energisempi olo sen jälkeen. Ainut huono puoli jonka en halua antaa kaivella itseäni - koska asia ei minulle kuulu, mutta kuuluu kumminkin kun Homssu on kaverini - on Homssun poikaystävä, joka on pahimmasta päästä lurjuksia jonka tiedän. Ja minä olen sentään keräillyt lurjuksia kuin sulkia hattuun.

Ennen se oli vain mies, johon ei ollut pätkän vertaa luottamista ja jolla oli lievä narsismi. Nykyään se on alkanut polttelemaan maria oikein olan takaa ja sen narsismi on jo lähinnä kukkiva narsissi. Siinä missä Homssu tarvitsisi jonkun vakaan ja älykkään ja yhtä filosofisen, se on vain hyvin kapeakatseinen ja kuka ties missä. Lisäksi siinä vaiheessa kun niiltä lipsahti että se on naimisissakin, minun teki mieli jo läimäistä jotakuta ja huutaa että ei voi olla totta.

Homssu on siinä samanlainen kuin minä, että se pelkää olla yksin. Minä en päästä ketään lähelleni ja se taas päästää liian lähelle ja rakastuu, eikä enää uskalla päästää irti, vaikka tietää ettei koko suhde ole sille hyväksi. 

On tuskastuttavaa istua sen sängyllä kahden tytön kanssa ja teeskennellä ettei kuule keittiöstä kuuluvaa riitelyä. Tai ei se edes ole riitelyä, se on vain sitä että Homssu on rauhallinen ja järkevä ja se mies kieltää Homssun mielipiteen kuin omansa olisi absoluuttinen totuus.

Lisäksi olin toista kertaa elämässäni baarissa sneakersit jalassa ja tunsin itseni epänaisellisemmaksi kuin aikoihin. Olin kaikkia pään lyhyempi enkä osannut tanssia ilman korkoja. Siinä sitten pompin kun ympärilläni heilui 170-senttisiä seksikkäitä kaunottaria ja tunsin itseni 12-vuotiaaksi pojaksi.

Korvasin itsetunnon salmareilla ja tequilalla, sen jälkeen en aivan koko aikaa miettinyt naurettavuuttani.

Kuka kusi muroihini

Eilen ja edellisenä oli kamalaa, tänään en enää tiedä. Aivan kuin se olisi tuolla jossain, alhaalla verhon takana. Odottamassa että saa minusta taas otteen, odottamassa että jokin pieni asia saa minussa aikaan katastrofin ja päästää sen valloilleen.

Pelkään etten enää pysy kasassa, säröilenkin jo reunoilta. Mikään muu kuin sietäminen ei auta, en voi vain nukkua koska koko ajan täytyy olla jossain muualla, en tahdo enää viillellä vaikka pääni huutaakin toisin, en piirtää koska repisin paperini ja katkoisin kynäni. 

Minun täytyy vain olla järkevä ja minä vihaan olla järkevä, en ole hyvä siinä.

Läppärini kansi on puoliksi irti ja akku lataantuu vain johdon ollessa tietyssä asennossa. Ensi kerralla haluan pöytäkoneen.

Miten ihminen tuhoaa

Herään siihen että peittoni on veressä, olen unissani raapinut arpeni auki. Tuijotan käsivartta silmät ristissä ja havahdun vasta kun uusi pisara vierii alas ihoani ja imeytyy lakanaan. Yöpöydälläni on vaaleanpunaisia nenäliinoja ja kahmin ne käteeni ja painan.

Serkku soittaa ja sanoo että ne tulee puolen tunnin päästä. Minä katson silmät ristissä kelloa, se näyttää kolmea ja minä olen nukkunut neljätoista tuntia. Haluaisin kääntää tyynyni ja nukkua lisää, mutta sen sijaan harjaan hampaani ja puen päälleni.

Seison olohuoneessa, enkä jaksa välittää.

Captain olikin pelkuri, juuri niin kuin pelkäsinkin. Minä houkuttelen näitä ihmisiä ympärilleni kuin ikkunani yöllä yökkösiä.

Sen jälkeen kun siitä ei kuulunut mitään viikkoon tiesin että se meni siinä, yhdentenätoista päivänä kysyin siltä mitä kuuluu. Se vastasi sillä lailla että kohotin kulmiani. Selvä, en edes yritä.

Sitten yöllä tuli sellaista viestiä että huhhuh. Siitä paistaa hätävalheet ja tekosyyt niin läpi että minun tekee mieli huutaa lopettamaan tuo paska, minä olen livistänyt itse niin monesta suhteesta, että näen sen epävarmuuden läpi. Tunkekoon ne tuhannet kaverinsa perseeseensä. Vastaan että meillä on hyvin eri tärkeysjärjestykset. Se sanoo sori, kelaili asiaa aikansa ja toteaa että olen ihan nasta tyyppi ja toivottavasti ei nyt jäänyt kuitenkaan paska fiilis. Jaa, ihanko totta, ensin ei kuulu mitään puoleentoista viikkoon ja sitten ajattelit ihan lähettää tekstiviestin. Kaksitoistavuotiastako minä olenkin tapaillut? Minä odotan että rauhoitun ennen kuin ilmoitan että tähän paskan makuun on jo niin totuttunut että tuskin sitä enää huomaa. 

Siihen se ystävällisesti lähettää No älä ny. Ehkä kesä tuo jotain tullessaan...

Tätä minä tuijotan, tuijotan ja tuijotan enkä ole uskoa kuinka joku voi olla noin uskomattoman aivoton. Ihanko totta se ajatteli että kannattaa nyt noin todeta.

Yleensä en muita ihmisiä kuin itseäni lyö, mutta tuo on naurettavinta mitä kukaan on mulle tällaisen jälkeen sanonut. Vaikutat ihan hyvältä tyypiltä Captain, mutta just ny o vähä liian paksua.

Sen jälkeen hieman häpeän ja samalla tunnen itseni hyväksi ja toivon että olisin miettinyt jotain järkevämpää.

Katkeruuden kauneusrypyt

Kuuteen päivään en tiedä missä olen ollut, täällä varmaan mutta kuitenkin muualla. Aika kuluu, minä en tee mitään ja kuitenki töitä kuin en muuta enää osaisi. 

Öitä en nuku, hakkaan jalkojani ettei niitä enää sattuisi ja tunnin toisensa jälkeen annostelen itselleni lisää särkylääkettä, mutta se ei turruta tarpeeksi. En muista kuinka monta kertaa olen elämäni aikana haaveillut jalkojeni sahaamisesta irti. 

Tämä ei ole viiltävää kipua, se on sellaista kumeaa ja pakottavaa ja tasaista. Se leviää aina pikkuhiljaa alas lonkastani, kotiutuu polven taakse ja säteilee pohkeeseen.

Kaikki ovat rannalla tai terassilla tai rakastuneita, niin facebook ainakin väittää ja minä tunnen niin suurta inhoa että napsautan koko turhan sivun kiinni ja toivon että se ukkonen tulisi pian. 

Kaikki ihmiset ovat kauniita. Katkeruus tekee rumaksi, sanoi Ukki kerran ja oli aivan oikeassa. Minä olen harvinaisen katkera ihminen, olen naurettavan pettynyt maailmaan ja ihmisiin, myös itseeni. 

Se on kerääntynyt harteilleni jo perhepäivähoidosta asti, eikä ole lähtenyt mihinkään. Uudet pettymykset iskevät aina edellistä kovempaa, vaikka luulisi että olisin tähän mennessä jo turtunut tähän kaikkeen. Olen ikuisesti vihainen itselleni ja muille, inhoan kaikkea ja helposti kaikkia kun sille päälle satun. En tarvitse oikeutusta sille, en sen jälkeen miten minua on tässä maailmassa kohdeltu. Mukamas.

Kaikkein eniten vihaan itsessäni sitä etten tahdo olla tällainen, en halua vihata koko maailmaa. Se on uuvuttavaa. Haluaisin antaa eteenpäin hyvää energiaa, sellaista harvinaista jota ei kovin monilla ole. Rakastavaa ja avointa ja hyvää, sellainen minä haluaisin olla.

Terapiatäti kysyy mihin kaikkeen sitten olen pettynyt itsessäni. Minä kerron kuinka riittämätön olen elämäni jokaisella saralla, mutta yksi lause jää kurkkuuni ja uppoutuu syvälle vatsaani, vaikka se on kai se tärkein. 

Olen pettynyt siihen etten osaa edes tappaa itseäni oikein.

Ärsyttää kun ohjelmassa 11 tapaa jättää nainen haastattelija käyttää jo toisen kerran sanaa 'klaaraa' väärin, klaaraaminen tarkoittaa asian hoitamista tai siivoamista, ainakin täällä päin maailmaa. Sillä tavalla että vaikka:

Anna mä klaaraan pöydän tai mä klaaraan; mä hoidan. Siis sillä lailla mä hoidan mä hoidan, ei hätää.

Ja se nainen sanoi jo toiden kerran no miten sä klaaraat tän asian kanssa, ja se kuulostaa niin väärältä että puren vahingossa poskeeni.

Post-It Note

Tänään näin Captain Americaa, söin luomupitsaa ja kasvislattea, shoppailin vaatteita liialla rahalla ja kadotin huonon oloni.

Hain kukkia ja multaa, tanssin tunnin ja venyttelin.

Loppuilta menikin näiden kanssa:

Kuvia Suomesta WWII  ja Hitlerin salaa tallennettu keskustelu Suomessa

En ole tainnut mainita, mutta olen aina ollut kiinnostunut toisesta maailmansodasta, se on minulla ja iskällä yhteinen harrastus.

Losing my balance on a tight rope

Tänään on taas ollut uusi kamala päivä. Terapiassa täti sai minut puhumaan siitä että oletan itseni kuolevan nuorena, siitä että kolmetoistavuotiaana lääkäri sanoi minulle että yleensä tällaisten ruumiillisten vikojen omaavat eivät elä kuusikymppistä vanhemmiksi. Siitä että minä oikeastaan joka päivä odotan sitä salamaa taivaalta, sitä syöpää joka varmasti kasvaa jo aivoissani. Ja kuinka usein minä itse toivon sen jo tulevan. 

Juteltiin Captainin kanssa lapsista, se sanoi ettei itse halua niitä kuin vasta aikaisintaan 39-vuotiaana. Minä mietin vain etteikö se tajua kuinka paljon vaikeampaa naisen on saada lapsi 40- kuin 30-vuotiaana, ja etten minä halua kuolla kun lapseni ovat vasta kaksikymppisiä. Minä haluan esikoiseni ennen kuin täytän kolmekymmentä.

Lapset kun tuovat minulle sitä jaksamista, tänäänkin olin Lauantaita hoitamassa. Siellä oli myös sen naapuri, se on jo kahdeksan. Heti kun tulin ovelle, oli Lauantai teilata minut jaloiltani, niin kovaa se minua tuli halaamaan. Leikittiin kylpylää, väritettiin Hello Kittyjä ja syötiin jäätelöä. Ne kysyivät mitä teen huomenna ja minä kerroin näkeväni yhtä miestä. Ensimmäinen kysymys molempien suusta oli jotta koska mennään naimisiin. Minä nauroin että ei vielä vähään aikaan, mutta silti ne alkoivat jo suunnittelemaan että toinen heittelee terälehtiä ja toinen vihkii. 

Sitten leikittiin taas kylpylää ja ne molemmat halusivat piirtää minun käsiini perhoset, ja minusta ne ovat maailman hienoimmat perhoset.

Kun minä lähden, ne molemmat taas halaavat minua tiukasti ja minä halaan takaisin, huudan perästäni että ei saa tulla saattamaan niin pitkälle ettei sukat kastu!

Autossa minulla on taas parempi olo.

Mind as sharp as a blade

Samperin The Great Gatsby, sai minut ahdistumaan vaikka olikin uskomaton elokuva. Nyt tämä olo ei lähde pois, ei ole kolmeen päivään liikkunut mihinkään muualle kuin alaspäin. Se saa minut taas välttelemään kaupan sitä osaa, jossa tiedän sijaitsevan teräviä esineitä ja katselemaan netistä lääkäreiden ammattiteriä. Olen himoinnut skalpellia jo kauemmin kuin voin muistaa, onneksi niitä ei saa k-kaupoista.

Piilotin teräni, aivan kuin en siten tietäisi missä ne ovat, mutta sieltä ne kuumottavat miltei entistä enemmän.

Vihaan tätä addiktiota, sitä etten aina halua edes päästä siitä eroon, sitä kuinka se kuiskii korvaani hei, mitä nyt pari uutta arpea, ei niistäkään kukaan välitä. 

Minun yö

Luen luen luen ja odotan että silmät väsyy, pistän lampun pois päältä ja käännän kylkeä. Käännän uudelleen, vaihdan tyynyn toiseen. Kättäni pistelee, silmät eivät pysy kiinni. Ne räpsyvät ja minusta tuntuu kuin ne pamahtaisivat auki kuin keittiön rikkinäinen rullaverho. 

Käännyn selälle, heitän peiton pois. Tulee kylmä, kahmin peiton takaisin. Laitan toisen jalan ja toisen käden sen ulkopuolelle ja yritän vakuuttaa mielelleni että olen uupunut ja väsynyt. 

Luen lisää.

Makaan paikoillani, pakotan itseni pysymään aivan hiljaa ja hengittämään vaikka tuntuu ettei huoneessa ole ilmaa ollenkaan. Memer kuumottaa pohjettani vasten, vedät jalkani kippuraan. Käännyn vatsalleni ja olen vain pieni pallo.

Eip, ei hyvä, nyt vain ahdistaa. Istun ylös. Memer avaa unisena silmänsä, mamma rauhotu jo se sanoo ja minä nojaan otsaani viileään ikkunaan. Kello on jo neljä, ulkona on valoisaa. Nousen ylös juomaan vettä.

Luen kuinka Harry ja Draco kehittävät suhdettaan ja ihailen kirjoittajan taitoa.

Lasken pääni Memerin selälle, se hengähtää syvään ja tuoksuu unelta, olen niin kateellinen.

Lopulta makaan jalat tyynyillä ja Memer rintani päällä, tuijotan valkoista kattoa jossa näkyy mustia sormenjälkiä ja lasken minuutteja ja sekunteja siihen kun minun pitää olla parturi-kampaamossa.

Lopulta vain huokaan ja nappaan puhelimen suosiolla yöpöydältä lukeakseni aina vain lisää. Onneksi kello on jo seitsemän. 

Vielä puolitoista tuntia minä makaan silmät kiinni mutta niin hereillä, että kuvittelen tuntevani jokaisen pölyhiukkasen joka laskeutuu kasvoilleni.

Sitten minä annan itselleni luvan nousta, annan koirille ruokaa ja vien ne metsään ja soitan saanko tulla tunnin ajoissa paikalle.

Eat Me

Avasin taas kahden vuoden tauon jälkeen kiloklubin välisivulle koneelleni. Sitä täyttelin eilisillä ja tämänpäiväisillä ja kauhukseni huomasin kuinka vähän ja surkeasti syönkään. Ei ihme että keho kahmii kaiken ravinnon pelkäksi rasvaksi ympärilleen, kun se pelkää että elän kehitysmaassa ja kuolen pian nääntymiskuoleman.

Se että syön päivässä keskimäärin 500-600 kaloria oli minulle yllätys, minä en koskaan mieti mitä suuhuni laitan enkä kiinnitä siihen huomiota. Minulla ei ole koskaan nälkä, lähinnä syön kun taas muistan että ihmisen kuuluu syödä elääkseen. Hemmetinmoinen vaiva syödä yli 1200 kaloria, koko ajan täytyy olla jotain pupeltamassa.

Olin ihan unohtanut kuinka pirun vaikeaa niiden kuitujen ja rasvojen ja kasvisten tasapainoitteleminen onkaan, mutta viimeksi kun tuolla olin ja söin noiden ohjeiden mukaan laihduin viisi kiloa, ja silloin olin vielä pienempi pallura kuin nyt olen.

Että jos syömällä enemmän voi laihtua viisi kiloa, se käy minulle oikein hyvin.

Tietenkin olen taas yrittänyt liikkua enemmän, en ole livistänyt Memen pitemmistä iltalenkeistä kertaakaan tällä viikolla, olen pyöräillyt töihin ja terapiaan ja aloitin jo viime viikolla tanssimaan taas. Siis ei baarissa, vaikka sitäkin on tullut harrastettua ihan tarpeeksi. Joogailenkin silloin tällöin.

Aika ylpeä olo on minulla, kun olen taas onnistunut ryhdistäytymään hetkeksi. 

Minun vatsassa kipristelee

Olen miettinyt sitä päiväosastolle paluuta mitä lääkäri ehdotti viime kerralla. Se voisi olla ihan hyvä idea kesälle, kun en minä mitään muutakaan ole tekemässä. Harjoittelemaan taas vähän sitä miten ihmiset oikeasti elävätkään, muistuttamaan mitä minun kuuluisi tehdä ja miten olla kun en itse oikein osaa.

Kesällä olisi silläkin lailla hyvä että silloin on terapiassa tauko, joten ne eivät voisi sortaa minua samoin kuin viimeksi, eikä tulisi samanlaisia väärinkäsityksiä joiden vuoksi minun on yritettävä taas avata valtimoni. 

Ehkä minä ihan oikeasti haluaisin mennä takaisin.

Olen onnellinen ja se pelottaa minua, pelottaa ihan hurjasti. En ole koskaan ennen tuntenut tällä tavalla, kukaan ei ole koskaan saanut minua tuntemaan näin.

Sillä lailla että hymyilyttää kun ajattelee toista ja sitä että sen näkee taas. Ihan naurattaa kun se pistää viestiä, eikä meinaa saada henkeä kun se sanoo että sillä on kanssani hauskaa. 

Tämä on ihan hassua.

Pelkään että se loppuu ja minuun sattuu kamalasti, pelkään että se lopulta päättää etten olekaan riittävä tai tarpeeksi. 

Olen kauhuissani näyttää kuka oikeasti olen, mutta haluan tehdä niin, ensimmäistä kertaa koko pienen elämäni aikana.

Taas on äitienpäivä

Meidän äiti lähti iskän kanssa Ranskaan viikoksi sillä lailla että minä törkkäsin sille käteen levyn tummaa suklaata ja suukon poskelle lauantaina, meillä ei paljoa herkistellä.

Kahvit ja Code: Breaker maratooni

Olen saanut flunssan.

Kahvilla on kivaa, vaikka molemmat kärsii krapulasta ja liian vähästä unesta, sovitaan että mennään ensi viikolla terassille.

Puoli välissä kotimatkaa olen jo onnistunut ylianalysoimaan ja miettimään niin paljon että olen hermoromahduksen partaalla. Miksi, miksi minä sanoin niin?! Voi luoja kuulostin varmasti naurettavalta. Miksi sinun täytyy aina olla niin typerä, olisit vain hiljaa. Pitäisit suusi kiinni ja hymyilisit.

Sitten se pistää viestiä ja voin taas hengittää.

Tämän takia olen huono uusien ihmisten kanssa, en tiedä mitä ne haluavat ja miten minun pitäisi olla. Niin kuin mukamas päähäni ei olisi jo hakattu että sitä kuuluu olla ihan vain oma itsensä. Mutta mitä sitten kun omana itsenään olosta seuraa pelkkää epävarmuutta ja pelkoa ja ahdistusta, mitä sitten? Pelkään olla oma itseni, koska en pidä siitä kuka olen. Miksi siis kukaan muukaan pitäisi?

Pelkään aina että puhun liikaa, olin sitten kenen seurassa tahansa. En saa puhua itsestäni paljoa, se on itsekästä. Täytyy kuunnella toista ja esittää tarkentavia kysymyksiä hänen kokemuksestaan, ei kertoa omastani. 

Myöhemmin käyn aina läpi sanomisiani ja mietin mitä olisin voinut jättää sanomatta.

Voisin aina olla niin paljon parempi.