What freaking normal people

Minä olen tässä vähän miettinyt. Päivässä on kaksikymmentäneljä tuntia. Minä nukun niistä vähintään kaksitoista, useimmiten enemmän. Olen kuullut että normaalit ihmiset nukkuvat keskimäärin kahdeksan tuntia. Se tarkoittaa, että minun päivässäni on ainakin neljä tuntia vähemmän kuin heidän.

Ongelma on, että ne samat normaalit ihmiset valittavat ajan loppuvan kesken. Ehkä odottavien aika vain kuluu hitaammin.

Näin unta että Matruusi kuoli syöpään. Aamulla kysyin siltä oliko se vielä hengissä ja se vastasi että niiden perhe on syöpäaltis.

En ollut alasti

Jotkut poseeraa alasti, kurssin ohjaaja sanoo ja katsoo minuun sillä lailla läpitunkevasti kuin vain jotkut osaavat. Minä mietin kuumeisesti sekunnin sadasosan ennen kuin sanon pitäväni alusvaatteet päällä. Se nyökkää ja hymyilee. Ota vaan vaatteet pois.

Mallina oleminen on yllättävän hauskaa. Kurssilla on seitsemän henkeä ja minä istun, makaan ja seison pehmustetulla korokkeella korsettiliiveissäni ja stringeissäni ja poseeraan. Ensin kolmen minuutin luonnoksia ja sitten puolitoista tuntia yhdessä asennossa.

Siinä sitten istuessani ohjaaja tulee ja kohentaa lämpöä puhaltavaa metelöivää kojetta, joka estää minua jäätymästä. Nostaa katseensa ja kysyy: Oho, sä oletkin satuttanu itsesi.

Se puhuu minun silvotusta oikeasta reidestäni ja minä sanon vain että juu, kun en muuta jaksa. Nykyään en jaksa nolostella tai suuremmin häpeilläkään arpiani, siinä ne ovat ja pysyvät, paksuina punaisina viivoina ihollani. 

Mist se on tullu?

Onnettomuudesta, minä sanon niin kuin aina kun joku arvistani suoraan kysyy ja katson sitä pitkään. 

Aijai, auto vai skootteri? Se kysyy ja hyppää mieluummin siihen järkevämpään sananselitykseen.

Skootteri.

Sen silmistä näen ettei se usko, enkä ihmettelekään. Kyllä ihmisen aika tyhmä täytyy olla jos sellaisen uskoo, suoria pitkiä viivoja ei ihan helposti liikenneonnettomuudesta saada.

Yritän olla keskittymättä siihen kuinka varpaani alkavat pistellä, mahdollisimman luonnollinenkin asento on hieman hankala, laulan mielessäni Imogen Heapia kun ohjaaja keskeyttää kertosäkeeni.

Millon sun onnettomuus tapahtui?

Hmm siis mä sain ajokortin viistoist vee nii... joku viitise vuot sitte? Ja vasta sitten lasken mitä se tekisi. 

Onks sulle mitää traumoja jääny?

Ei oo onneks, on mulla ajokorttiki. Ja tul sil skotullaki viel ajettuu. Sen verra hurjapää et ei ko takas satulaa, naureskelen ja se naureskelee kanssani.

Joskus minua hämmästyttää kuinka helppoa valehteleminen voikaan olla.

Melankolinen vesimeloni

Minä selaan avoimia työpaikkoja ja opiskelumahdollisuuksia ja tunnen kuinka ahdistukseni nousee vatsasta kyynelkanaviin. Kieltäydyn itkemästä kun äiti ja iskä istuu kolmen metrin säteellä, mutta ei se paljoa pelasta kun käsi painaa päätä ja sormet harovat hiuksia.

Minä vihaan elämää hetki hetkeltä enemmän, vihaan sitä niin että sattuu. En tiedä mitä haluan vai haluanko mitään, eikö olisi vain ihanan helppoa leijua pois ja unohtaa ihan kaikki? 

Pakko sitä rahaa on saada, pakko sitä on kai hanttihommia tehdä ennen kuin voi yrittää saada opiskelupaikan. Olla yksi viidestäsadasta samaan paikkaan hakijasta, viidestäsadasta joista ei selviä kuin korkeintaan 30 henkeä, onnea yritykseen. Mietin kannattaako se edes hakea vai tehdä jotain aivan muuta.

Ei se maailma jaksaisi loppua juuri nyt.

Huomenna menen eläväksi malliksi piirrustuskurssille, saa siitä lantin pari.

Kolottaako?

Minä olen ollut saamaton. Kaikilta muilta elämäni osa-alueilta kuin siltä että matkustin viettämään viikonlopun Womban luo. Huonon vastustuskykyni ansiosta olen lisäksi taistellut nenäliinojen ja Finrex-kylpyjen kanssa, mikä on toiminut mitä mahtavimpana tekosyynä kaikenlaiseen saamattomuuteen.

Kaappasin silti ihania asioita alennusmyynneistä, katseltiin How I Met Your Motherin ykköskausi kahdessa ja puolessa päivässä ja käytiin testaamassa toisen lääkäriopiskelijan uusi espressokeitin.

Nyt minulla on kai hyvä olla. En osaa oikein sanoa, se tulee ja menee, niinkuin näköjään kaikki tässä maailmassa. Ainakin minulla oli hyvä fiilis kun ajoin tänään terapiaan. Sieltä tullessa se oli melkoisen taitavasti karkoitettu. Juuri ennen kellon loppuunjuoksemista päädyimme taas pettymykseeni ihmisistä, ystävyyssuhteista ja mentorisuhteista. Ensimmäinen sellainen muistoni on hoitoajaltani, mahdoinkohan olla neljän. Minä vihasin haalareita, ja vielä niitä enemmän minä vihasin kurahousuja. En muista kunnon syytä, yksi oli että housuntrumput nousivat inhottavasti. Toinen oli luultavasti vain sen vuoksi, etten koskaan ole pitänyt komentelusta. Surullista on, etten muista kertaakaan että hoitajani olisi yrittänyt kysyä minulta syytä. Sen sijaan hän nappasi minua kiinni käsivarresta ja roikotti portaita alas. Venäytin käteni, ja uskon että sain hoitajan tuntemaan olonsa kivuliaammaksi kuin itse koskaan tunsin.

Mitäs kävi käsiksi, sanonpahan vain.

Kävin tänään hakemassa piilolinssit, melkoisen viekkaat vekottimet. Olin aika ylpeä kun sain ne kerralla silmään ja ulos.

Sweet dreams are made of this

Saaksä yhtää kii niistä ajatuksista?

Istun hetken hiljaa kallonkutistajahuoneen vaappuvassa nojatuolissa ja kerään rohkeutta.

Semsii itsetuhosii, mumisen ja se kehottaa jatkamaan. No ainaki aina ko ajan, pidempii matkoi. Et painais vaa kaasuu ja rysähtäis puuhu.

Toinen on nuo lääkkeet, jotka kummittelevat kaapissani. Lukitsin ne sinne piiloon, ihan kuin se etten näkisi niitä tekisi niistä olemattomat. Ihan kuin ne eivät sieltä huutaisi minulle ihan yhtä kovaa kuin pöydältäkin.

Ideaaliha olis et sairastuis vaa syöpää ja kuolis, sit kukaa ei vois syyttää ketää.

Pillerinpyörittäjä

Lääkäri käyttää etunimeäni useammin kuin kolmesti ja mietin että yrittääkö se inhimillistää, minua vai itseään. Sain sairaslomaa tämän kuun loppuun.

Se puhuu ja puhuu ja puhuu, enkä jaksa keskittyä sen sanoihin, suoraan sanottuna en jaksa keskittyä mihinkään. Ajatukseni ajelehtivat ja seuraavan kerran rekisteröin sen vetäessä reseptivihkonsa esiin.

Nii että ottaisiksä mieluummi sit sen sadan ko ne kympin, tuleeha se edullisemmaks.

Minä nielaisen ja yritän rassata aivojani. Sata pilleriä lisää omistukseeni, onkohan se ihan viisasta, mutta nyökkään silti, halvempihan on aina parempi.

Uskomaton listaus H/D fanficcejä, jos joku muukin kokee elämänsä sijaitsevan ennemmin Hogwartsissa kuin kotosuomessa.

Minä en halua että vuosi vaihtuu. En halua tätä tulevaa vuotta, josta en tiedä mitään. En sitä mitä teen huomenna enkä mitä tapahtuu vuoden päästä. Pelkkä ajatuskin selviytymisestä pelottaa. Mitä minä nyt teen?

Yksi punerva pilleri ei anna minun herätä kuutentoista tuntiin.

Boom Boom Boom

Meidän telkkari särisee ja puolet minusta toivoo että se vain räjähtäisi nyt ja säästäisi raketeilta vaivan. Naapurin pojalla on meluisat pirskeet jo kuuden aikaan pystyssä, kuuntelen niiden ääniä kun seison pihalla polttamassa vitutussätkää ja katselen harvoja raketteja. Kai ne on ihan kauniita.

Sain taas lääkityksen, jos minulla ennen oli tässä talossa paljon pillereitä, nyt niitä on ylitsevuotavasti. Välillä ne suorastaan huutavat nimeäni ja kieltäminen on aina vain kamalampaa. 

Ketipinoria nukkumiseen yksi pilleri ja nukun kellon ympäri, Escitalopramia mielialaan enkä huomaa mitään eroa. En huomannut ennenkään, yhtä tuskaisena, surkeana ja ahdistuneena sitä eteenpäin olen mennyt jo vuosien ajan. En jaksa uskoa että kaksi pilleriä päivässä auttaisi mitään, muutama kymmen ehkä.

Ai niin, hyvää uutta vuotta 2012.

Kaunista joulua kaikille

Oli ihana joulu, paljon kivoi lahjoi ja hyvää ruokaa.

Pitäkää kivaa.

Kinkkuu.

Partyrocklesbian

Pahoittelen heti alkuun, olen liian kännissä, tulin juuri kotiin, kello on puoli viisi.

Se hetki kun ensimmäisen moin jälkeen kuulet:

Moi käännyi sit just tänää lesboks.

Minä tuijotan kolmenvuodentakaisen tuttavan vieruskaveria silmät pyöreänä ja se tuijottaa yhtälailla takaisin, ennen kuin tajuan näyttää flirttailevalta, heitän tukkaa ja nikkaan silmää ja pakenen baaritiskille.

Voi pyhät, olen aina pitänyt ihmisiä täysin lokeroimattomana, että ihmiset ovat vain yhteisön painostuksesta kasvaneet heteroiksi eivätkä tajua että ihminen noin yleensä haluaa vain toista ihmistä. Ettei sukupuolella ole oikeasti mitään väliä.

Loppuiltana sitten toinen täällä tunnettu naisiinpäin menevä riipi minut koko ajan tanssimaan.

Wakeupcall.

Olen itsekin  seurustellut samaa sukupuolta edustavan kanssa, mutten koskaan ole tositoimista kyseisen kanssa itseäni yllättänyt. Silloin vain pussailtiin ja oltiin söpöjä. Siitä on siis jo aikaa.

Nyt kuitenkin mietin, miten se olisi erilaista? Ja tykkäisinkö oikeasti harrastaa seksiä sellaisen kanssa, jolta puuttuisi se osa, joka työnnetään sisään asti? 

En oikein tiedä.

Linkkivapa ja nettikoukku

Mikä on ensimmäinen asia jonka teet kun tulet kotiin?

Minä avaan tietokoneeni.

Tiedän että minulla on tietokoneriippuvuus, siihen ei tarvita ainuttakaan testiä tai kyselylomaketta. Olen tätä ikäluokkaa joka katsoi ihmetyksellä tietokoneiden kehitystä ja internetin kasvua. Nuorempina oli supercoolia pelata Lara Croftia ja Quakea iskän tietokoneella tunteja kavereiden kanssa, sitten meille kolmelle sisarukselle tuli jaetut tietokoneajat kun norkuttiin Habbo Hotellissa. Onneksi meillä oli jo todella varhaisessa vaiheessa kaksi pöytäkonetta, muuten olisi syntynyt helvetinmoinen valtataistelu. Nettiin nuori tutustuu nopeasti, varsinkin siihen maailmanaikaan. Tällainenkin syrjäytynyt napero oppi äkkiä isosiskoltaan, joka oli löytänyt kavereidensa kanssa ties mitä jännittävyyksiä. Silloin joskus me tehtiin jopa omat nettisivut, se oli virtuaalitalli, oikein kunnon heppatytöt ja puskajuntit.

Heti kun löysin Harry Potter fanfic-maailman olin myyty sille tielle. ii2 oli toinen löytö joka vei yhtäkkiä hurjasti aikaa, sitä seurasi Galleria ja ht.net oli foorumien kiistaton kuningas.

Nykyään aikani menee suurimmassa määrin Youtubessa, Bloggerissa, Facebookissa, HPff:ää lueskellessa, Wikipediassa tutkimassa sekä erillisillä taidesivustoilla. Niin pieni on maailmani. En ole erityisen tunnettu missään, vaikka suurimman osaa elämästäni olen täällä viettänytkin, osaan olla anonyymi niin internetissä kuin oikeassakin maailmassa. 

Minun oikea maailmani vain tuntuu toisinaan olevan tämä ruudun tämän puoleinen paikka. Täällä kaikki on helpompaa, hauskempaa ja selkeämpää. Löydät kaiken mitä haluat tietää vain muutaman napin painalluksella, seuraa yhtä helposti. Seuraa joka on aamukolmelta samalla aaltopituudella ja kiinnostunut samoista asioista, paljon helpommin kuin ulkona. Oikeastaan minun kohdallani miltei sataprosenttisesti helpommin. Esimerkkinä lauantainen baarireissu; kaljupäinen, lyhyt ja tanakka mies vaati väkisinkin päästä juttusilleni. Annoin sen ostaa minulle juoman ja tanssia minun ja kaverini kanssa. Kun sitten menin tupakalle niin se seurasi perässä kuin hyvä lakeija tekee. Väistämätön kysymys; no mitäs sä vapaa-ajallas teet?

No mä enimmäksee luen ja sit oon tietokoneel, minä vastaan ja katson huvittuneena sen naamaa.

Siis ihan kirjoja vai?

Voi pyhät, mikseivät nuoret ihmiset lue enää kirjoja? Sen suusta sana kuulosti kuin täysin vieraalta esineeltä, antropologiselta käsitteeltä lapsen suusta. Ala siinä sitten keskustelemaan omasta näkökannastasi Hal Duncanin Vellumista (jota luen muuten tällä hetkellä enkä pidä pätkääkään, kirjoitan arvosteluni siitä tänne parissa päivässä kunhan saan sen loppuun), kun toinen ei edes tiedä ettei kirja ole sama asia kuin pokkari.

Sen takia minä rakastan internettiä, voin käydä täällä älyllisiä väittelyitä asioista joista olen itse kiinnostunut, mistä osaan puhua ja mistä omaan mielipiteitä. Vaikka internet sisältääkin miljoonittain täysin naurettavaa ja hyödytöntä sisältöä, löydät niin paljon älyllisyyttä ja mielenkiintoa herättävää asiaa, ettei sille vain voi kääntää selkäänsä.

Kaikki tuttuni, joihin olen minkäänlaisessa yhteydessä löydän facebookista. Sieltä löydän myös noin 95 muuta henkilöä jotka ovat halunneet lisätä minut kaveriksi, vaikkeivät edes selvinpäin minua kadulla tervehdi. Se on vähintään yhdeksänkytäviisi 102 hengestä. Ja olen nyt tullut niihin termeihin, että nämä loput seitsemän henkeä lasken kai kavereikseni, koska he sentään toisinaan kysyvät perääni vaikka olisivatkin selvinpäin.

Ja sekin noin kerran kuussa.

Joten voiko minua muka syyttää siitä, että vietän mieluummin kymmenen tuntia tietokoneella, kuin istun yksin kahvilassa? 

Voiko minua syyttää siitä että istun ennemmin neljältä aamuyöllä tietokoneella kuin tanssin baarista toiseen? 

Mitä muuta elämässä muka on, kun siitä on riistetty ihmiset pois.

Pilipompelipim

Kiitos Antulle aivan superihanastasöpöstä joulukortista joka kilahti postilaatikkooni tänään. Nyt minulla on kestohymy koko lopun päivää! Kiitos, tuossa se nojailee yölamppuuni. Anteeksi vääristynyt kuva, mutta sen ihanuus onkin nyt minun, lällyslää.

Nukuin taas puoli kolmeen, vaikka herätyskello soi kahdeltatoista. Ainakin lupasin mennä kahville Womban kanssa, on pakko pistää naamansa ulos ovesta vaikka kipeää tekeekin.

Threesome

Tönäisen sen filippiiniläisen pois, toinen nukkuu jo. Minä en edes muista sen nimeä ja silti se jaksaa vielä inttää, mutta minä kiellän, sanon sille pahasti ja se pyytää anteeksi, pyytää jäämään. Minä en halua, minä haluan itkeä mutten pysty, haluan nukkua ja unohtaa ja mennä suihkuun. Upottautua kanaaliin, sekin on puhtaampi kuin minä, saastainen. Iljettää oma itseni, puhun englantia Marcin kanssa puhelimessa kun kävelen jonnekin, pois ja mahdollisimman kauas. Se on unenpöpperössä koska kello on vasta kuusi ja kysyy

Honey what's wrong?

Ja minä sanon

Nothing, I just really need a hug right now.
C'mere, there's plenty of room.
Why do I keep doing this?

Ja sitten minä itken vähän, Marc kuuntelee toisessa päässä ja sanoo että ne rakastavat minua, vaikken minä uskokaan. Pääsen sen ja Tommyn väliin nukkumaan ja ne rutistavat minut kainaloonsa ja vihdoin uskallan nukkua.

Beyond sleepless and over

Taas minä valvon kun en saa untakaan, nukun vain joka toinen yö ja silloinkin vain siksi etten pysy hereillä vaikka mieli juoksee ja jalat sätkivät. Niin on ollut viimeiset kaksi kuukautta ja nyt se alkaa jo tuntua nahoissa ja päässä. Eritoten päässä. Minusta se on stressiä ja yleistä masennuskauttani, ensin valmistumisen takia ja nyt tulevaisuuden. Terapeutin mielestä se on sekä stressiä että seksuaalista turhaumusta. Minä en usko, mikä turhaumus se sellainen on jos ei halujakaan riitä. 

Tulevaisuus on taas niin kaukana, tekee mieli hakata omaa päätään, niin paljon harmittaa. Harmittaa että hetken minulla oli jo tulevaisuus otteessa ja nyt minun pääni on pilannut senkin. Tiedän etten halua olla parturi-kampaaja, mutten tiedä mitä haluan. Haluan kai kouluun, mutta mitä haluan elämältäni? Mitä haluan tehdä monta vuotta? Mitä jaksan tehdä monta vuotta? Tuskin mitään, tällä hetkellä jaksan juuri ja juuri nousta sängystä. Enkä sitäkään tee muuta kuin mennäkseni terapiaan tai satunnaisesti töihin, niitäkään ei paljoa nyt löydy. 

Huomenna on puolen vuoden jälkeinen katsastuskäynti polilla, täytyy kysellä lääkärin perään ja kauniisti pyytää unettavia jotka tyrmäisivät hevosenkin. Tässä maassa niitä ei ole vaikea saada. Sitten voin tunkea mahani täyteen havunneulasia ja nukkua kolme vuorokautta putkeen ennen kuin terapiaan on taas mentävä.

Minä tietyllä tavalla jo pelkään nukkumaanmenemistä, sitä kuinka ajatukset kajahtavat kymmenkertaisina kun makaat hiljaa täkin alla, eikä kuulu muuta kuin kello ja Memer. Kun ei voi enää keskittyä mihinkään muuhun, ja yht'äkkiä muistat kaikki ne asiat jotka olet päivän mittaan unohtanut - mistä muistuikin mieleeni että minun pitää pistää postin valtuutuskaavake laukkuun nyt tai aamulla unohdan - ja nykyään minä unohdan kaiken. Se on yksi monista asioista joita pelkään, eikä tämä jatkuva unohtelu auta tätä tärinätilaa ollenkaan.
Ei auta kuin ottaa päivällä viiden tunnin torkut niin illalla jaksan meikata puolet kavereistani ennen keikalle lähtöä.

Niin muuten! Kirjoitan kyllä sen uskontotekstin, minä nimittäin kovasti haluan sen kirjoittaa. Mutta sain huomata ettei se ollutkaan ihan niin helppo nakki kuin ensin ajattelin. Nyt kokoan sitä pala palalta aina kun sille päälle satun, eiköhän se kohta ilmesty. Toivottavasti se vielä myöhemminkin kiinnostaa. Ja jos ei teitä niin ainakin saan itselleni ajatuksia kirjaimiksi.

Ja tervetuloa uudelle lukijalle!