Kyllä se kesää jo katselee

Minä olen kriisikirjoittaja. Silloin kun elämä on ihan siedettävää ja mukavaa ei minulle tule mieleenkään kirjoittaa. Sen takia tätä blogiakin lukiessa tulee sellainen olo että minua aina vain vituttaa ja kurjuuttaa. Oikeasti on melko hienoa huomata mitä se tarkoittaa että kirjoitan tännekin enää melko harvoin. Onhan se myös ihan laiskuuttakin, myönnettävä se on, mutta myös sitä etten koe yksinkertaisesti tarvetta kirjoittaa ja purkaa. Olisi se hienoa osata purkaa sitä hyvääkin oloa muille luettavaksi, että ihan oikeasti itsekin tajuaisi että onhan niitäkin päiviä kun kaikki on hyvin ja aurikokin paistaa. Nykyään minulla on useimpina päivinä sellainen olo että minähän olen ihan normaali ja fiksukin ihminen.

Loma tuli ja meni, minä olen vieläkin flunssassa, se tekee yli kaksi kuukautta yskimistä ja niistämistä. Olin töissäkin, taas omistaja pyysi jäämään vakituiseksi. Se sanoi että olen sen paras työntekijä ja kanssani on aina kiva olla töissä, mitä ei voi sanoa muista. Totesi vielä että kyllä sen huomaa kuka on asiakaspalvelutyössä ollut ja että olen äitini tytär. Minä kiitin ja kieltäydyin epäsuorasti. Nyt on sitten elämänkriisi, melkein voisi sanoa että on liikaa vaihtoehtoja mitä tehdä seuraavaksi. Koulu kiinnostaisi, toimintaterapeutin hommat, lapsiin erikoistuneena. Jos en sinne pääse niin jään tänne vielä vuodeksi maalaamaan. Sitten voisi tietenkin aina mennä töihin, koska minulla on sellainen harvinainen mahdollisuus tässä maassa että todella voin vain mennä töihin. Mutta sitten sinne jää kiinni, siihen että on sitä rahaa, vaikka ei sitä oikeasti olisi kuin sen tonnin kuussa kituuttamalla, ja opiskelut on aina parempi hoitaa nuorena. Minullahan on se ongelma että olen hyvin juurtunut siihen etten halua olla köyhä. En halua elää siinä köyhyysrajalla, jossa täytyy aina miettiä pystynkö vielä syömään viikon makaroonia että koira saa lääkkeensä ja ruokansa. Se ei tässä maassa pienyrittäjänä tai lastenhoitajana miksikään muutu.

Minä sain tänne vihdoinkin suihkukaapin, harmi vain että ne eivät saaneetkaan sitä tänään toimimaan kun pitää tilailla puuttuvia osia. Märkää on ja Memer kurainen, mutta sekään ei harmittanut etten sitä saanut kunnolla pestyä kun sain houkuteltua kaverit meidän kanssa lenkille ja sen jälkeen istumaan kanssani juomaan teetä ja höpöttämään. 

Oli kiva tulla takaisin omaan kotiin.

Metsinkäinen

Sekin on sellainen aito ihminen, jotka vetävät minua kuin liekki yökköstä. Se yrittää ja onkin aina ystävällinen, oli kyse kenestä vain ja vielä silloinkin kun itse jo istun pyörittelemässä silmiä tuskastuneena ihmisten heikkoudelle ja typeryydelle. Pakko on sellaista ihastella, sellaista ihmistä keneltä löytyy niin paljon kärsivällisyyttä ja hyvyyttä aikuisten ihmisten kanssa, sellaista jota minulla riittää lapsille. Itse taidan odottaa aikuiselta ihmiseltä jo tiettyä tasoa, ja kun siihen ei yllä ei minulta sellaiselle riitä empatiaa ja sympatiaa. Se että joku sietää sillä tavalla aikuisen miehen jatkuvaa itsesääliä ja syyttelyä on minusta uskomattoman voimakasta. 

Se on muutenkin ihan sellaisen oloinen kuin se olisi kömpinyt esiin metsän sammalikosta, sellainen metsinkäinen. 

Draamakuningatar

Yksin sairastaminen on ikävää. Kaikki nivelet on traktorin alle jääneet, pää sattuu, niska on jäykkä, nenä tukossa, tasapaino on olematon käsite ja rintaa raastaa jokainen henkäys. Yskimisen kera sitä miettii koska keuhkot toteaa että ei käy, ja oksentavat itsensä ulos verisenä möykkynä. Kuumeesta en edes mainitse, kun se saa minut itkemään.

On paljon ihanampaa nutuuttaa peittokasan alla, kun joku muu keittää sitä teetä tai tuo nenäliinan kun itsellä loppuu kesken. Kömpii viereen katsomaan sitä viidettä leffaa ja pitää seuraa ilman että täytyisi olla tippaakaan sosiaalinen. Sellainen jolta saa vähän sympatiaa ja hiustensilittelyä kun itsesäälin vallassa valittaa kurjuuttaan. Lukisi minulle ääneen Tuhannen ja yhden yön satuja. Käy kaupasta ostamassa sen mehukeittotölkin ja uuden nenäliinapaketin kun itselle seisominenkin on vähän riskaapelia hommaa. 

Mutta ei, sitä täytyy itse keittää teensä ja raastaa nenää vessapaperiin. Imeskellä ne viimeiset strepsilsit harkitsevasti ja leikkiä että myntholit auttaa. Ulos minä en lähde, kaadun vielä hankeen ja jään siihen. Jos en tästä viikossa tokene niin sitten harkitsen.

Vihaan olla kipeä ja eniten vihaan olla kipeä yksin.

Para

Ennen lomia koulussa oli tehtävänä tehdä kaksi sivua mytologiasta. Valitsin tarun suomalaisesta parasta. Talon isäntä tai emäntä saattoi kutsua paraa ja paran tehtävänä oli talon vaurastuttaminen ja isäntäväen auttaminen. Toisin kuin kotitontut yms kodin henkiolennot para kuvataan usein voimalliseksi ja pelottavaksi. Suomen tarustossa para useimmiten ottaa eläimen muodon (kissa, lintu tai sammakko), Ruotsin puolella para tavataan usein tuohirullan tai lankakerän muodossa. 

Paran saattoi lähettää varastamaan naapureilta maitoa, kermaa, voita tai munia. 

Paraa pidettiin myös noitien kumppanina tai sielueläimenä ja Suomen noitavainoissa surmattujen ihmisten on usein väitetty omistavan paran. Mikäli paraa vahingoitti, myös sen omistaja loukkaantui.

Koko orionin vyö

Tyhjä päivä, koulussa kuitenkin ihan hauskaa. Luovaa kirjoittamista ja improa. On vaikeaa kirjoittaa yhdessä toisen ihmisen kanssa kun tyylit ovat niin erilaiset ja on tottunut tekemään oman päänsä mukaan. Osasin kuitenkin tehdä myönnytyksiä, ehkä siihen pisteeseen etten jaksanut enää välittää niin hirveästi. Saatiinpahan ainakin tehtyä.

Täällä on hurjat pakkaset, aamulla vaati hirveän määrän rohkeutta lähteä ulos. Kolmet kalsarit, kaksi villapaitaa, kaksi huivia ja kaksi pipoa. Villasukat. Vielä fleecevuoratut tumput ja viisi minuuttia vetkuttelua ennen kuin lähdin kävelemään kouluun. En kuitenkaan myöhästynyt vaikka olin ihan varma. Naama oli jäätyä irti ja lumi narisi jalkojen alla, mutta selvisin hengissä.

En saa mitään oikeaa aikaiseksi, niin hirveät alemmuuskompleksit ja artblockit että tekisi mieli hakata päätä valopöytään. Hirvittää että pitäisi nyt saada kaksi pidempää sarjakuvaa aikaiseksi, kun ei saa edes omaksi huvikseen tuhrittua a4-sta aikaiseksi. Pitäisi palata perusasioihin, tehdä jotain yksinkertaista, mutta aivot sanovat ettei se riitä. Ja jos se ei riitä, parempi kun ei tee mitään. Joten nukuin kolme tuntia pois iltapäivästä ja luin drarrya (Draco In Darkness by Plumeria) loput. 

Mietin pitäisikö pyytää Harun essit itselle, ei se niitä syö ja jos tämä melodraamaelämä loppuisi itselääkityksellä. Onhan minulla ollut samat pöperöt ennenkin, olisi vieläkin kaapit piukassa ellen olisi heikkona (tai vaihtoehtoisesti vahvana) hetkenä kiikuttanut niitä takaisin apteekkiin ja luukusta alas. On ikävä ketipinoreita, niillä voisin nukkua koko päivän ja yön pois, kun melatoniinilla vain nukahtaa ja herää taas.

Memer kuulemma itkee iltaisin ikävää, oli lähellä etten vain hypännyt bussiin ja ensimmäiseen junaan hakemaan sitä kotiin. Sitten meidän ei tarvitsisi molempien itkeä iltaisin.

She's the last true mouthpiece

Tällaisina päivinä minä makaan koko päivän sängyssä. Katson sarjoja ja elokuvia, ehkä luen. Jään ajattelemaan asioita enkä pysy enää kärryillä joten kelaan taaksepäin. Ylös en nouse kuin vessaan ja hakemaan ruokaa kun havahdun siihen että on nälkä. Silloinkin menee keskimäärin kaksi tuntia ennen kuin jaksan kammeta itseni ylös syömään. Mihin se nälkä menisi, samalta se tuntuu parin tunnin päästä kuin nytkin. Typerintä on se että tiedän mitä kuuluisi tehdä - tai paremminkin että kuuluisi vain tehdä asioita. Pakottaa itsensä tekemään, sillä lailla päiväosastolla opetettiin. Mutta miten sitä itseään pakottaa kun ei ole mitään pakkoa, ja on niin paljon helpompaa vain maata tässä.

Huomenna se sitten loppuu, täytyy taas palata arkeen, mikä sekin nyt muka on. Memer jäi toiseen päähän Suomea, ei minulla ole enää mitään arkea, ei ole puoleentoista kuukauteen. Minulla oli ikävä jo seistessä eteisessä kun piti lähteä ja ikävä on vieläkin. Olen hirveä äiti, jättää nyt lapsi siksi että äiti pystyy elämään vapaammin, ei niin tee kuin hirviöt.

Olen yhä hirveämpi ihminen, olen sellainen ihminen joista en itsekään pidä. Joskus pelkään sitä kuinka ilkeä voin olla, kuinka hyvä olen manipuloimaan muita ihmisiä. Se ällöttää minua että teen asioita miettimättä, sanon asioita miettimättä enkä tajua niiden vaikutusta kuin vasta myöhemmin. Joskus olen niin vieras itsellenikin. En tiedä olenko aina ollut tällainen vai onko näin vain siksi että täällä on niin paljon turmeltuja ihmisiä jotka ovat heikko kohde ja se herättää minussa tällaisen puolen, jota en ole ennen tarvinnut. Kun kerran olen yleensä itse ollut se heikko kohde. 

En haluaisi huomata että jotkut ihmiset ovat typeriä. Se kuulostaa jo omassa päässä niin omahyväiseltä. En minäkään ole mikään fiksuin apina tässä häkissä. Olisi ihanaa pystyä katsomaan ihmistä ja nähdä ne hyvät asiat, keskittyä niihin. Sen sijaan minä näen iskukohdat, näen ne asiat jotka voi laskea vain heikkouksiksi. Ja ihan huomaamattani käytän niitä hyödykseni. Kuka tekee niin? Millainen ihminen täytyy olla tehdäkseen niin? Minä en halua olla se ihminen. 

Onko mikään ihme että makaan tässä, ehkä ihan hyvä vain. Itserangaistusta itseinhoon ja itsesääliin, parempi se on maata kuin leikellä paloja irti itsestä tai muista ihmisistä.

Valkoista tekojeesuksen synttäriä kaikille!

Hyvää ja suurinpiirtein rauhallista joulua teille kaikille! Syökää hyvin ja jos siltä tuntuu niin juokaa mukavat kännit, niin minä aion tehdä.

Vitutuksen alkusoitto

Taas on tullut se tuttu sykli, sellainen jolloin päivällä väsyttää, uuvuttaa ja itkettää kunnes vihdoin saa luvan raahautua petiin. Heti silmät suljettua tietää ettei taas nukuta vielä hyvään aikaan. Ei se ole niinkään että päässä huudetaan, se on ennemminkin loputonta pulputusta joka jatkuu ja jatkuu vaikka yrittäisi keskittyä pelkkään hengittämiseen. Mutta ei hengittämiseen keskittyminen olekaan koskaan ollut minulle hyvä keino, minua alkaa ahdistaa ja tuntuu että hukun. Niinpä on parempi nousta ylös ja piirtää tai kirjoittaa niitä typeriä, kehää kiertäviä ja täysin merkityksettömiä asioita pois sieltä aivoista paperille. 

Tämä ja viime viikko on mennyt väsymykseen ja vitutukseen, on suorastaan ihailtavaa kuinka paljon voi toista ihmistä inhota. Siten että joka kerta kun sen vain näkeekin vääntyy oma naama norsunvitulle ja sappi maistuu suussa. Kun se kehtaa liittyä samaan porukkaan missä minä istun ja auta armiaat kun se kehtaa avata suunsa. Minä joko en ole näkevinäni tai yritän myrkyttää sen mielen, mutta kun voi ihminen olla niin typerä ettei ymmärrä. Miksei voi vihjeistä ottaa vaarin, kyllä minä osaan niitä lukea, miksei se? Miksi pitäisi sanoa suoraan mene pois, eikö muka ihminen ymmärrä jos kukaan ei päin katso tai jutteluun kummemmin vastaa että nyt ei ole minun kavereita? Mutta ei, ehkei se ole ihminen, jokin hyönteinen vain. Minä vihaan hyönteisiä, minä litistän niiden pienet ruumiit paperin väliin.

Inhottaa etten ole saanut mitään kunnollista omaa valmiiksi aikoihin, eivätkä koulutyönikään ole olleet mitään kehuttavaa. Olen hukuttanut itseni kirjoihin, ihan eri maailmoihin ja toisten elämiin ettei tarvitsisi elää tätä omaani, se tuntuu niin turhalta ja saamattomalta. Asiaa ei tietenkään auta se että hukkaa tunnin toisensa jälkeen kirjojen sisällä. Olen lukenut Torey Haydenin tuotannon, Robin Hobbin Dragon keeperit ja Hunger Gamesit uudelleen ja Haru laittoi minut jostain syystä lukemaan Salamavarkaan joka oli oikeastaan aika viihdyttävä nuorisokirjaksi. Aloitin nyt Arto Paasilinnaa. Luen sen tänään yöllä kun en taas osaa nukkua eikä unilääkkeet auta.

Oikeastaan en haluaisi mennä kotiin, tiedän jo nyt millainen joulu on edessä ja minä vihaan sitäkin, ainakin odotan kauhulla ja väsyneen varautuneena.

Sitten pitäisi siivota ja syödä jääkaappi tyhjäksi ja pestä pyykkiä ja valmistautua joululomaan. Hankkia loput joululahjat ja paketoidakin ne. Selvittää miksi vitussa varaston ovi ei mene lukkoon. Pakata. Tankata auto. Käpertyä lattialle kahvipöydän alle itkemään.

Pimeää ja märkää

Viikon verran minä sain lunta ja valoa ja nyt on taas pimeää ja märkää ja mutaista. Tätä vuodenaikaa minä vihaan, miksei voi olla jo pakkasta niin että nenä jäätyy ja lumi narskuu jalkojen alla. Sen sijaan on vain ikuisesti kostea ilma ja hiekkaa Memerin masukarvoissa. Pimeys vetää minut väsyneeksi ja vähän kiukkuiseksi ja lyhytpinnaiseksi. En haluaisi lainkaan avata verhoja, enkä mennä ulos. En saa oikein mitään aikaan ilman että pakotan itseni, tänään ja eilen sain sentään vähän läträttyä akvarelleilla. Kuvapäiväkirjaa pitäisi täyttää, mutta mitä sinne piirtää päivistä jotka ovat vain pelkkää mustaa ja pimeää ja märkää. Ei niitä mustia ruutuja jaksa ikuisuuksiin väritellä.

Ensi viikolla tulee veronpalautukset, niitä minä odotan koska saan kunnon köntin kivasti juuri joululahjaostosten aikaan. Rakastan hankkia rakkailleni lahjoja, se on paras tunne kun löytää sellaisen joka on aivan täydellinen ja saa antaa sen toiselle. 

Eniten nyt tekisi kyllä mieli joulutorttuja.

Aiheenanto 'uudelleen tekeminen'

Tässä vielä monta viikkoa sitten tekemäni koulutyö. Se on taas todella huono kuva koska koulun a3-skanneri on ala-arvoinen enkä osannut silloin käyttää senkään vertaa photaria.

Kuvitteellinen murha päivässä pitää lääkärin lähellä

Tänään on ollut ikävä psykiatritätiä, sitä että voi sanoa niitä oikeita asioita ja miettiä niitä ilman että kuulostaa siltä kuin valittaisi. Sitä että joku osaa kysyä oikeita asioita ja minä säästyn siltä etten halua kuolla häpeään. Haluan sen tunteen joka tulee kun joku kuuntelee mitä puhun, mutta ei sitä ole oikeasti edes olemassa, se on ihan typerä illuusio johon olin tarpeeksi tyhmä tottuakseni. Yritän olla vihaamatta ihmisiä mutta ei se yrittäminen mitään auta kun on jo niin kauaa vihannut kaikkea ettei enää muuta osaa. 

Miki sano et se on ärsyttävä ihminen, mut en uskonu ennen tätä. Miki kun ei yleensä muutenkaan tykkää ihmisistä, Haru sanoo ja minua hymyilyttää siinä hetkessä, koska tottahan se on. Myöhemmin minua vähän kuristaa, koska mitä jos en pidä myöskään niistä hyvistä ihmisistä ja mistä minä sen tiedän? Ei kaikista tarvitse pitää, mutta toimeen täytyy tulla. Niin minulle on opetettu pienestä pitäen sen rinnalla että jos jätän lautaselle ruokaa, Afrikassa kuolee lapsia nälkään. Joskus minusta tuntuu että tulen liian hyvin toimeen niidenkin kanssa joista en tippaakaan pidä ja silloin kiehuu yli ja mietin mitä sanoisin jos kehtaisin, ja miksen kehtaa kun mitä minä muka välitän mitä se minusta miettii? Silti en kehtaa, ehkä vähän nälväsen, katson pahalla silmällä tai olen katsomatta kokonaan, sillä lailla kuin tyhjää ilmaa ollaan katsomatta. 

On niin väsyttävää inhota koko ajan, minua vain väsyttää niin paljon.

Nyt saisi jo talvi tulla

Talvisemmat bloginäkymät oli jo aikakin laittaa, Memer on jo ihan valmiina jouluun vaikka minä en vielä anna itseni laittaa minijoulukuustani piirongin päälle. Muru raukka tärisee kylmissään kylpypyyhkeen sisällä kun käytiin lenkillä ja koko koira on joka kerta pelkkä hiekkalaatikko kun kotiin päästään. 

Hirveä vaiva on Photoshopin käyttö, minä tulen aina vain kiukkuiseksi ja ilkeäksi kun sillä täytyy asioita tehdä. Minä olen ollut kyllä kiukkuinen koko viime viikon, eikä ole piikittely loppunut vielä tälläkään viikolla. On hirveää olla tällainen, en minä ollut lainkaan näin ilkeä viime vuonna, mutta silloin se oli helppoa kun sillon kaikki muut olivat niitä ilkeitä ihmisiä niin itseä ei haluttanut olla sellainen ollenkaan. Kamalinta on se etten tajua olleeni ärsyttävä kuin vasta jälkeenpäin ja silloin vain tekee mieli lyödä päätä seinään. Jos kerran huomaa että voisi toisinki tehdä niin eikö se ilmiö voisi tulla siinä tilanteessa ennen kuin toisesta tuntuu siltä kuin voisin purra sen pään poikki?

Perjantai on meillä vapaa, tekisi mieli soittaa Harulle että menen sinne viikonlopuksi, mutta taitaa olla niin että rahaa on vain hiljaiseen, rauhalliseen viikonloppuun, jossa kävelen koirien kanssa kylän ympäri kolmeen kertaan ja katson Netflixiä. Kurjuuttaa hiukan olla keskellä omakotitaloalueita ja peltoja, täällä ei edes pääse metsään kävelemään koirien kanssa ellei ensin kävele viittä kilometriä maantietä. Meidän vanhuksen (äidin koira Bimi on minulla täällä) limiitti on aika lailla se kymmenen kilometriä ennen kuin se väsähtää. Joten vaikka olisi kiva mennä vaikka koko päiväksi metsään samoilemaan, se on tehty kummallisen vaikeaksi tällaisessa pienessä maalaiskylässä.

Miksi kaupassa käyminen on niin vaikeaa?

Mitä mitä mitä luulet tekeväsi?

Monta päivää on ollut tämä auki tässä enkä ole saanut kirjoitettua. En oikein tiedä miten paljon kirjoittaa ja mitä olla kirjoittamatta,  mitä vihaan koska yleensä vain kirjoitan ja myöhemmin häpeän. 

Olen vain ehkä oppinut etten pysty asumaan toisen ihmisen kanssa. Ainakaan sellaisen joka on niin itsekäs ettei osaa ajatella sitä että tämä on minun kotoni, eikä kuuntele jos pyydän olemaan mutiloimatta voitani. Oivariiniparkani. Tai ottaa uuden lasin kaapista joka kerta kun juo vettä. Eikä tiskaa sen jälkeen, vaikka on käyttänyt joka lasin ja mukin kaapistani. Kuka ei ota vessan lattialta mattoa ylös ennen kuin käy suihkussa? Eikö se ole ilmiselvää? Onko se ilmiselvää vain minulle, pitäisikö siitä kertoa ihmisille jotka käyttävät suihkuani? Miksei voi ripustaa pyyhettä naulakkoon kun naulakoita riittää vaikka armeijalle? Ja miksen minä saa kuunnella omaa musiikkiani vaan pitää kuunnella sen musiikkia jota minä en kestä, koska en pysty kuuntelemaan koko päivää huutavia ihmisiä, omassa päässäni kiljutaan jo ihan tarpeeksi. Miten nämä asiat eivät ole muille selviöitä, kun minä ymmärrän ne jos olen jonkun luona vieraana. Eivätkö nämä ole ihan perusasioita, peruskohteliaita käytöstapoja? 

Eivät kai sitten.

Eikä se lopu siihen, sitten on se toinen puoli josta minä en nyt kirjoita muuta kuin että vihaan itsekkäitä miehiä joilla ei ole hajuakaan mitä tekevät mutta eivät suostu vastaanottamaan ohjeita.

Luulen että olisi parempi jos kutoisin kyselylomakkeen ja jakaisin sen jokaiselle ennen kuin huolin niitä kotiini käymään. Menemme juomaan parit.

A. Vietämme kivan koti-illan sen sijaan.

B. Kävelemme kotiin tarpeeksi aikaisin jotta voimme tehdän sen mitä suunnittelimme huomiseksi.

C. Puen sinulle vaatteet päälle ja joudun taluttamaan sinut kotiin, ettet kaadu puiston lampeen, kompastut pihaportaisiini ja sammut vaatteet päällä heti kun olen auttanut sinut sänkyyn.

Ympyröi oikea vastaus.

Nimi

Ristiäiset olivat hienot, menin päivää ennen ja autoin serkkua leipomisessa ja askartelussa ja siivoamisessa ja lastenhoidossa. Vauva oli vauva, suloinen, ihmeellinen ja kaunis. Itki ja kiemurteli siunauksen ajan ja kakkasi kovaan ääneen vaippaansa protestiksi papin annettua ristinmerkkejä. En olisi voinut olla ylpeämpi.