Tänään Hesalainen teki sen taas. Ihan vain ilmoittaakseni etten ole pelkästään katkeroitunut ja vainoharhainen. Se sanoi minulle olevansa Hipsuttajan kanssa.
Soitin äsken Womballe joka kertoi olevansa kahvilla Hipsuttajan kanssa.
Minä menen nyt vetämään Railin kanssa perseet.
lauantai 18. helmikuuta 2012
perjantai 17. helmikuuta 2012
Transparent
Joskus minä mietin olenko olemassa, sillä samalla tavalla kuin kaikki muut. Vai onko minun lävitseni helpompi katsoa, onko minut jotenkin helpompi unohtaa. Luisunko minä mielestä ihan vain vahingossa vai olenko minä siellä ollenkaan missään vaiheessa.
Hesalainen teki minulle tänään oharit, oltiin suunniteltu menevämme neljän porukalla katsomaan vanhojen tansseja, koska minä tein tänään tuttavaperheen tyttärelle kampauksen ja meikin ja olisin sitä mennyt katsomaan ja kaksi jätkää - Hesalaisen luokkakavereita - eivät ole paikkakuntalaisia ja halusivat mennä katsomaan. Aamulla kun sitten pistin viestiä ja kysyin homman nimeä, sanoi hän että toinen jätkistä on töissä ja toinen humalassa ja että hän menee kaverinsa kanssa.
Aha. Just.
Minä olen niin täynnä vihaa ja pettymystä ja loukkausta, haluaisin olla sille ilkeä ja huutaa ja lyödä. Miten se voi aina tehdä minulle näin, miten se voi aina unohtaa minut, miten? Joka helvetin kerta. Ja minä en osaa suuttua sille, pääni lyö tyhjää shokista vaikka pitäisi olla jo ymmärtänyt että ihmiset nyt ovat mätiä, ettei kukaan pidä lupauksiaan ellei sitten kiristämällä tai lahjomalla.
Minä olen niin väsynyt tähän touhuun, ihmisiin. Siihen etten jaksa enää luottaa, siihen että kaikkiin joutuu pettymään. Siihen että minä teen kaikkeni ja yritän, yritän ihan tosissani vain saadakseni lyijyä niskaani.
Minuun sattuu.
torstai 16. helmikuuta 2012
Minun kanarianlintuni kuoli tänään
Minun kanarianlintuni kuoli tänään. Se oli ollut jo jonkin aikaa vähän huonommassa kunnossa, se oli niin vanhakin.
Aamulla minä join teetä ja katselin sen syövän siemeniä. Sillä oli kauniin oranssi höyhenpuku ja se uskalsi laulaa vain yksin. Sitten minä lähdin kotoa kahdeksi tunniksi ja kun palasin löysin sen häkkinsä pohjalta. Sen kauniin persikkainen nokka oli jo muuttunut siniseksi ja silmät olivat kiinni. Otin sen käteeni ja silitin, sen untuvahöyhenet olivat pörrössä tiukkaan puristettujen siipien alla. Se ei tuntunut lainkaan kylmältä ja silittelin sen pehmoista kylkeä enkä tiennyt mitä tehdä. Äiti kaivoi säilytetyn jäätelölaatikon kuppikaapista ja tajusin kastelevani koko lintuparan kyynelilläni.
Vuorasin kopan pehmeillä, valkeilla nenäliinoilla ja laskin sen pienen ruumiin niille, sitten painoin kannen naksahtaen kiinni. Jätin sen terassille koska ei minulla ole sydäntä heittää lintuani roskikseen ja maa on roudassa.
Suny oli minulla kuusi ja puolisen vuotta, iältään se oli jo varmasti kahdeksan. Viimeisen vuoden aikana se on muuttunut koko ajan vanhemmaksi, sitä ei enää voinut edes päästää lentämään kun sen koordinaatiokyky oli niin sumentunut. Joten en voi sanoa ettenkö sitä olisi odottanut, eivätkä pienlinnut ikuisuuksiin elä. Mutta on se silti kamalaa kun lemmikki kuolee, varsinkin jos se on ollut sinulla niin pitkään, oli se sitten lintu, kani, koira tai hevonen. minä jotenkin aina ajattelin, etten suuremmin surisi sen kuolemaa, onhan minulta ennenkin kanarianlintuja kuollut. Niin käy usein kun ulkomailta tuotuja lintuja ostaa, ne eivät ole kehittäneet tähän ympäristöön soveltuvaa vastustuskykyä ja niiden sieltä hankkiminen on aina riskipeliä.
Mutta kun tottuu siihen että ovesta sisään katsoessa näkee kirkkaan oranssin höyhenpallon valkoisessa häkissä, näyttää tyhjä häkki lohduttoman pimeältä.
Vuorasin kopan pehmeillä, valkeilla nenäliinoilla ja laskin sen pienen ruumiin niille, sitten painoin kannen naksahtaen kiinni. Jätin sen terassille koska ei minulla ole sydäntä heittää lintuani roskikseen ja maa on roudassa.
Suny oli minulla kuusi ja puolisen vuotta, iältään se oli jo varmasti kahdeksan. Viimeisen vuoden aikana se on muuttunut koko ajan vanhemmaksi, sitä ei enää voinut edes päästää lentämään kun sen koordinaatiokyky oli niin sumentunut. Joten en voi sanoa ettenkö sitä olisi odottanut, eivätkä pienlinnut ikuisuuksiin elä. Mutta on se silti kamalaa kun lemmikki kuolee, varsinkin jos se on ollut sinulla niin pitkään, oli se sitten lintu, kani, koira tai hevonen. minä jotenkin aina ajattelin, etten suuremmin surisi sen kuolemaa, onhan minulta ennenkin kanarianlintuja kuollut. Niin käy usein kun ulkomailta tuotuja lintuja ostaa, ne eivät ole kehittäneet tähän ympäristöön soveltuvaa vastustuskykyä ja niiden sieltä hankkiminen on aina riskipeliä.
Mutta kun tottuu siihen että ovesta sisään katsoessa näkee kirkkaan oranssin höyhenpallon valkoisessa häkissä, näyttää tyhjä häkki lohduttoman pimeältä.
tiistai 14. helmikuuta 2012
Jumala on selvä diktaattori
Minä raotan silmiäni väsyneenä ja yritän hahmottaa punaiset numerot digikellossani ilman silmälaseja. Seitsemän ja minä vihaan nukkumista ja sitä kuinka vaikeaa se on, kuinka se on hankalaa lääkkeillä ja ilman. Pistän itseni kauniiksi, sidon nutturan niskaani ja keitän aamuteen, ilman sitä en enää pääse minnekään. Sitten ajan kansanopistolle ja etsin epätoivoisena oikeaa luokkaa, ulkomaalainen poika ei ymmärrä pätkääkään kun yritän kysyä siltä ohjeita ja kun viimein löydän perille, hymyilen ja tervehdin, otan vaatteet pois ja kiipeän korokkeelle.
Ilma täyttyy hiljaisesta lyijyn kahinasta paperia vasten ja toisinaan vähän höpsähtäneen näköinen nainen selittää minulle omiaan. Pidemmällä tauolla se tulee kertomaan kuinka senkin tytär on joskus ollut surullinen ja viillellyt ja että jos haluan puhua niin hän asuu tuossa ihan lähellä. Somaahan tuo, mutta ei kiitos. Varsinkaan siinä vaiheessa kun se kertoo kuinka ei tietäisi missä tyttärensä olisi jos hän ei olisi rukoillut sen vuoksi niin paljon, että olisi hyvä rukoilla aina ja jos joku pelottaa niin kädet ristiin ja isä meijjän ja se katsoo minua suoraan silmiin. Minä hymyilen kohteliaasti ja käännän katseeni takaisin ulos ikkunan takana seisovaan mäntyyn ja lumisateeseen.
Minä en kestä, en vain kestä tuollaisia ihmisiä. Kiehun vain hiljaa ystävällisen ja kuuntelevan ilmeeni takana ja nielen jokaisen ilkeän sanan joka nousee jo pitkin kurkkuani. Minä pidän siitä että uskonnoista ja uskonnollisuuksista jutellaan, mutta minä en siedä oletuksia, sitä kuinka joka helvetin ihminen olisi ensinnäkään kristitty tai enää tätä maailmaa rukoilisi joka ilta. Sitä että "Kyllä kaikki vaa tarvittee Jumalaa joka antaa voimaa ja valoa kun meitä kuitenki koetellaa niin palijo. Sen takija kannattaa aina, vaikkei isä meijjää ihan ulkoa muistaiskaa." Ja merkitsevä katse.
Minun on kuitenkin sanottava että muistan Isä meidän -rukouksen ulkoa, mutta niin muistan myös karjankutsu-loitsun.
Juteltiin tänään terapiassa minun viikonlopustani ja miehistä ja suhtautumisestani ihmissuhteisiin. Terapiatätiä ihmetytti kun kerroin ihastustunnustustilaisuuksissa sanovani automaattimesti Ei must saa tykätä. Mutta niin se vain on, ei minusta saa tykätä - romanttisessa mielessä siis - se on kiellettyä. Sellainen saa minut ahdistumaan ja ajattelemaan mitä se toinen haluaa, mitä se minulta odottaa. En minä halua antaa itsestäni toisellekin ihmiselle, minä hädin tuskin riitän itsellenikään. Ja se ajatus että joutuisin näkemään jotakuta ihmistä joka päivä, joka ikinen päivä on jotenkin ylitsevuotavan ahdistava. Se että joku olisi minun reviirilläni ja tunkisi minun asioihini ja vaatisi minulta jotain. Miten sellainen muka onnistuu? Mieluummin istun viisi tuntia putkeen tietokoneella, teen keramiikasta teepannun ja pusuttelen koiraani. Eikö se muka riitä?
Katuviittana
Ahdistus,
asennevika,
itsekeskeisyys,
lääkkeet,
työt,
usko
perjantai 10. helmikuuta 2012
Itkuparkurakkaus
Käytiin Memerin kanssa tänään eläinlääkärillä. Kaksivuotias poikani joutui käymään läpi nukutuksen, kastroinnin ja kamalampaakin kamalamman kaulurin, jota joutuu pitämään yötä päivää kymmenen vuorokautta. Minä en tiedä miten päin olla kun poika itkee kipulääkkeistä huolimatta, ei halua mennä ulos eikä juoda vettä. Se sai jo kerran irrotettua laastarinkin paikoiltaan, pitkäkuonolainen. Siskonsa on ihan kummissaan kun ei pikkuveli halua leikkiä ja juosta, eipä tuo ihmekään kun muniin sattuu.
Aika säälittävät kipulääkkeet annettiin, iltaisin puolikas tabletti, on siinäkin sitten tasainen kipulääkitys. Minun pääni ei kestä kohta kun en tiedä mitä voisin tehdä kun lapsi itkee lattialla.
Ostin uuden kirjan, Peter Franzenin Tumman veden päällä ja sitä olen nyt pari päivää lukenut. Upeasti kirjoitettu, melko surullinen tarina. Kirja on kirjoitettu lapsen näkökulmasta ja keskittyy siis niihin asioihin jotka lapsi huomaa. Hajut, värit, lämmöt. Kaunista ja surullista.
sunnuntai 5. helmikuuta 2012
Mikä sul o ko sä oot koko päivän ollu tämmöne, sanoo äiti ja vetää naamansa nyrpylleen ja pitää typerää ääntä. Tällä äitini tarkoittaa että olen sarkastinen ja tyly. Minä katson sitä hiljaa hetken ja tukahdutan haluni alkaa riidellä. Sen sijaan että kerron että minulla on tänään todella huono päivä, että oloni on raskas, väsynyt ja masentunut, olen levoton enkä voi keskittyä mihinkään, että haluan juoda pullon suomiviinaa ja mennä makaamaan lumeen yöksi, sanon että olen aina ollut tällainen.
Katsotaan pressan vaaleja ja minä kyden raivossani hiljaa äidin ensin pilkatessa Haaviston seksuaalisuutta ja sitten sanoen perään että eihän se tietenkään haittaa. Luulen että se pelkää minun olevan homo ja loukkaavansa minua, ja tietyllä tavalla nautin siitä että se tuntee tarpeekseen olla varovainen seurassani. Ylempi käsi äiti-tytär -suhteessamme on aina ollut väännön ja tuskan takana ja sen kerran saatuani olen varma tehdäkseni kaikkeni pitääkseni asian niin.
keskiviikko 1. helmikuuta 2012
Kuolen joka yö yhä uudelleen
Olen viime öinä nähnyt painajaisia, koko pitkän yön.
Minä melkein kuolen koko ajan, minua poltetaan raudoilla ja haistan palaneen lihan hajun, kuolleet ihmiset uhkaavat häpäistä minut, enkä uskalla katsoa niitä silmiin.
Kiemurtelen itseni ylös pelosta hereille ja nukahdan taas vain jatkaakseni siitä mihin jäin.
William, would you like to die? Ne kysyvät ja minä vastaan
I don't know, ja pyyhkäisen tummat hiukseni kasvoiltani.
William, would you like to die? Ne kysyvät ja minä vastaan
I don't know, ja pyyhkäisen tummat hiukseni kasvoiltani.
torstai 26. tammikuuta 2012
What freaking normal people
Minä olen tässä vähän miettinyt. Päivässä on kaksikymmentäneljä tuntia. Minä nukun niistä vähintään kaksitoista, useimmiten enemmän. Olen kuullut että normaalit ihmiset nukkuvat keskimäärin kahdeksan tuntia. Se tarkoittaa, että minun päivässäni on ainakin neljä tuntia vähemmän kuin heidän.
Ongelma on, että ne samat normaalit ihmiset valittavat ajan loppuvan kesken. Ehkä odottavien aika vain kuluu hitaammin.
Näin unta että Matruusi kuoli syöpään. Aamulla kysyin siltä oliko se vielä hengissä ja se vastasi että niiden perhe on syöpäaltis.
keskiviikko 25. tammikuuta 2012
En ollut alasti
Jotkut poseeraa alasti, kurssin ohjaaja sanoo ja katsoo minuun sillä lailla läpitunkevasti kuin vain jotkut osaavat. Minä mietin kuumeisesti sekunnin sadasosan ennen kuin sanon pitäväni alusvaatteet päällä. Se nyökkää ja hymyilee. Ota vaan vaatteet pois.
Mallina oleminen on yllättävän hauskaa. Kurssilla on seitsemän henkeä ja minä istun, makaan ja seison pehmustetulla korokkeella korsettiliiveissäni ja stringeissäni ja poseeraan. Ensin kolmen minuutin luonnoksia ja sitten puolitoista tuntia yhdessä asennossa.
Siinä sitten istuessani ohjaaja tulee ja kohentaa lämpöä puhaltavaa metelöivää kojetta, joka estää minua jäätymästä. Nostaa katseensa ja kysyy: Oho, sä oletkin satuttanu itsesi.
Se puhuu minun silvotusta oikeasta reidestäni ja minä sanon vain että juu, kun en muuta jaksa. Nykyään en jaksa nolostella tai suuremmin häpeilläkään arpiani, siinä ne ovat ja pysyvät, paksuina punaisina viivoina ihollani.
Mist se on tullu?
Onnettomuudesta, minä sanon niin kuin aina kun joku arvistani suoraan kysyy ja katson sitä pitkään.
Aijai, auto vai skootteri? Se kysyy ja hyppää mieluummin siihen järkevämpään sananselitykseen.
Skootteri.
Sen silmistä näen ettei se usko, enkä ihmettelekään. Kyllä ihmisen aika tyhmä täytyy olla jos sellaisen uskoo, suoria pitkiä viivoja ei ihan helposti liikenneonnettomuudesta saada.
Yritän olla keskittymättä siihen kuinka varpaani alkavat pistellä, mahdollisimman luonnollinenkin asento on hieman hankala, laulan mielessäni Imogen Heapia kun ohjaaja keskeyttää kertosäkeeni.
Millon sun onnettomuus tapahtui?
Hmm siis mä sain ajokortin viistoist vee nii... joku viitise vuot sitte? Ja vasta sitten lasken mitä se tekisi.
Onks sulle mitää traumoja jääny?
Ei oo onneks, on mulla ajokorttiki. Ja tul sil skotullaki viel ajettuu. Sen verra hurjapää et ei ko takas satulaa, naureskelen ja se naureskelee kanssani.
Joskus minua hämmästyttää kuinka helppoa valehteleminen voikaan olla.
maanantai 23. tammikuuta 2012
Melankolinen vesimeloni
Minä selaan avoimia työpaikkoja ja opiskelumahdollisuuksia ja tunnen kuinka ahdistukseni nousee vatsasta kyynelkanaviin. Kieltäydyn itkemästä kun äiti ja iskä istuu kolmen metrin säteellä, mutta ei se paljoa pelasta kun käsi painaa päätä ja sormet harovat hiuksia.
Minä vihaan elämää hetki hetkeltä enemmän, vihaan sitä niin että sattuu. En tiedä mitä haluan vai haluanko mitään, eikö olisi vain ihanan helppoa leijua pois ja unohtaa ihan kaikki?
Pakko sitä rahaa on saada, pakko sitä on kai hanttihommia tehdä ennen kuin voi yrittää saada opiskelupaikan. Olla yksi viidestäsadasta samaan paikkaan hakijasta, viidestäsadasta joista ei selviä kuin korkeintaan 30 henkeä, onnea yritykseen. Mietin kannattaako se edes hakea vai tehdä jotain aivan muuta.
Ei se maailma jaksaisi loppua juuri nyt.
Huomenna menen eläväksi malliksi piirrustuskurssille, saa siitä lantin pari.
Katuviittana
koulu,
riittämätön,
tulevaisuus,
työt,
väsymys
keskiviikko 18. tammikuuta 2012
Kolottaako?
Minä olen ollut saamaton. Kaikilta muilta elämäni osa-alueilta kuin siltä että matkustin viettämään viikonlopun Womban luo. Huonon vastustuskykyni ansiosta olen lisäksi taistellut nenäliinojen ja Finrex-kylpyjen kanssa, mikä on toiminut mitä mahtavimpana tekosyynä kaikenlaiseen saamattomuuteen.
Kaappasin silti ihania asioita alennusmyynneistä, katseltiin How I Met Your Motherin ykköskausi kahdessa ja puolessa päivässä ja käytiin testaamassa toisen lääkäriopiskelijan uusi espressokeitin.
Nyt minulla on kai hyvä olla. En osaa oikein sanoa, se tulee ja menee, niinkuin näköjään kaikki tässä maailmassa. Ainakin minulla oli hyvä fiilis kun ajoin tänään terapiaan. Sieltä tullessa se oli melkoisen taitavasti karkoitettu. Juuri ennen kellon loppuunjuoksemista päädyimme taas pettymykseeni ihmisistä, ystävyyssuhteista ja mentorisuhteista. Ensimmäinen sellainen muistoni on hoitoajaltani, mahdoinkohan olla neljän. Minä vihasin haalareita, ja vielä niitä enemmän minä vihasin kurahousuja. En muista kunnon syytä, yksi oli että housuntrumput nousivat inhottavasti. Toinen oli luultavasti vain sen vuoksi, etten koskaan ole pitänyt komentelusta. Surullista on, etten muista kertaakaan että hoitajani olisi yrittänyt kysyä minulta syytä. Sen sijaan hän nappasi minua kiinni käsivarresta ja roikotti portaita alas. Venäytin käteni, ja uskon että sain hoitajan tuntemaan olonsa kivuliaammaksi kuin itse koskaan tunsin.
Mitäs kävi käsiksi, sanonpahan vain.
Kävin tänään hakemassa piilolinssit, melkoisen viekkaat vekottimet. Olin aika ylpeä kun sain ne kerralla silmään ja ulos.
tiistai 10. tammikuuta 2012
Sweet dreams are made of this
Saaksä yhtää kii niistä ajatuksista?
Istun hetken hiljaa kallonkutistajahuoneen vaappuvassa nojatuolissa ja kerään rohkeutta.
Semsii itsetuhosii, mumisen ja se kehottaa jatkamaan. No ainaki aina ko ajan, pidempii matkoi. Et painais vaa kaasuu ja rysähtäis puuhu.
Toinen on nuo lääkkeet, jotka kummittelevat kaapissani. Lukitsin ne sinne piiloon, ihan kuin se etten näkisi niitä tekisi niistä olemattomat. Ihan kuin ne eivät sieltä huutaisi minulle ihan yhtä kovaa kuin pöydältäkin.
Ideaaliha olis et sairastuis vaa syöpää ja kuolis, sit kukaa ei vois syyttää ketää.
torstai 5. tammikuuta 2012
Pillerinpyörittäjä
Lääkäri käyttää etunimeäni useammin kuin kolmesti ja mietin että yrittääkö se inhimillistää, minua vai itseään. Sain sairaslomaa tämän kuun loppuun.
Se puhuu ja puhuu ja puhuu, enkä jaksa keskittyä sen sanoihin, suoraan sanottuna en jaksa keskittyä mihinkään. Ajatukseni ajelehtivat ja seuraavan kerran rekisteröin sen vetäessä reseptivihkonsa esiin.
Nii että ottaisiksä mieluummi sit sen sadan ko ne kympin, tuleeha se edullisemmaks.
Minä nielaisen ja yritän rassata aivojani. Sata pilleriä lisää omistukseeni, onkohan se ihan viisasta, mutta nyökkään silti, halvempihan on aina parempi.
Uskomaton listaus H/D fanficcejä, jos joku muukin kokee elämänsä sijaitsevan ennemmin Hogwartsissa kuin kotosuomessa.
tiistai 3. tammikuuta 2012
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
