Haru ja Miki keskustelee rasismista

Haru: Go to sleep you oh you. G night

 

Miki: i'm going i'm going

just not tired.

 Same

aaand i was watching the american big brother episode with all the racism.

and it lasted for TWO HOURS

and those girls should be slapped.

Didn't watch the thing but it sounded pretty incredible how they treated her

yeap

I don't understand racism do u write it like that racism

Though I am prejudjiced over swedish folks...

 But I count that as a Finn thing

yeah it's racism. i dont get it eather.

it is.

it's been woven in to us.

like treeroots.

all wonky.

:D:D

But it's more like rivalry

yeah, there is a difference.

it's likebetween two cities or hockeyteams

But to think that some folk are different 'cos their skin is darker

Or something less

Don't make sense

yeah. how can u justify being mean to someone for that kind of a reason?

u know, i hate you 'cos you got a big nose.

It's all very strange

that's it. that's the reason.

 Oi

i don't like your nose. hide it.

My nose isn't that big

it makes me have nightmares.

*runs away sobbing*

and because your nose is soo huge, my life sucks and i don't have a job

and that's also the reason for the on coming apocalypse.

With these thoughts I leave and bid you good night madame

just sayin'

Yes... I shall now rest my weary head, thus it's filled with evil plans of destroying the world as it lays

Mwaha

mWAHA

MWAHAHAHAHAHAHAHAHAAAHAHAAAAAA

yes yes.

just go rest you big ass nose.

and give us one night to live.

I just might be feeling as generous to give you one last night. Then after you shall fear the revenge of me

And my big ass nose

Btw I got to beating alduins ass at skyrim

And sucked

So freaking bad

I died like ten times before I decided to try it later

sounds fun.

Sano "Juusto"

Minä olen pitkään miettinyt, miksi sosiaalinen kanssakäyminen uusien ihmisten kanssa on niin uuvuttavaa. Miksi se on niin vaikeaa jutella ja hymyillä ja nauraa, ihan vaikka oikeasti on hauskaa ja mielenkiintoista ja hupaisaa. Kolme tuntia jo imee minut aivan kuiviin, kuusi tuntia ja minulla on päänsärky, ahdistus ja naamaani sattuu, kuin sen lihakset olisivat jo kaikki päättäneet että hymyily on täysin turha harrastus, kun kerran voi murjottaa kulmat kurtussa niin paljon mukavammin.

Kuusi tuntia aktiivista sosiaalisuutta tarkoittaa seuraavaa vuorokautta mahdollisimman yksinäisissä ja suljetuissa merkeissä, mieluiten tietokoneen, television ja koiran kanssa. Ruokakaan ei ole pahitteeksi. Kaikkein tärkeintä on, ettei tarvitse kuunnella vakavissaan yhtään ketään.

Vaikeinta on kestää ne kolme tuntia, jolloin se uupumus vain kasvaa ja kasaantuu. Se miten tilanteesta voi irrottautua huomaamattomasti, miten sanotaan kohteliaasti ja hienotunteisesti että minä haluan nyt heti kotiin. Lopulta huomaan vain vähän niinkuin töksäyttäväni sen keskelle pientä hiljaisuutta ennen kuin pakenen pimeyden pehmoiseen linnaani turvaan.

En minä välttämättä jännitä uusien ihmisten tapaamista siinä perinteisessä mielessä. Ei minun käteni tärise tai perhosia lentele vatsassa, saati sitten mitään norsuja tömistele. En minä hermohikoile tai ole erityisen levoton. Minä hermoilen unissani, näen sellaisia kummallisia painajaisia, jotka eivät oikeasti ole painajaisia, mutta hipovat sitä rajaa. Toinen saattaa olla että heräilen yön mittaan tunnin välein ja olen sitten kiukkuinen seuraavana päivänä. Se ei erityisemmin helpota hymyilemisen ja juttelemisen komboa, jos sekaan heittää sarkasmia ja kyynisyyttä ja lasersäteitä.

Ja tervetuloa taas uusille lukijoille!

You is kind, you is smart, you is important

Minä vihaan sellaisia Positive Thinking -päivityksiä facebookissa. Sellaisia kun kaverit jakaa kuvia joissa lukee täysin tyhjänpäiväisiä asioita, kuten "rakasta itseäsi koko sydämestäsi" ja "elä joka päivä täysillä" tai "löydä syy hymyillä tänäänkin". Sellainen saa minut vetämään naamani ruttuun ja rullaamaan alas niin nopeasti kuin suinkin tietokone sallii.

Minä en pidä siitä että minua kehotetaan olemaan onnellinen, varsinkin silloin kun olen kivuliaan tietoinen siitä, etten ole. Ja luulen etteivät niitä postaavat ihmisetkään ole oikeasti, sen takia he tuntevat pakonomaista tarvetta vakuutteluun.

Minä silti uskon siihen, että ihmisen pitäisi opetella rakastamaan itseään. Koska tottahan se on, että suurimman osan meistä täytyy se opetella, kun se ei tule luonnostaan. Siihen minä en kuitenkaan usko, etteivät muut voisi rakastaa sinua, jos et itse rakasta itseäsi. Se on itse asiassa oikein hyvä asia ihmiselle, joka vasta opettelee, jos lähellä on joku näyttämässä esimerkkiä. Joku joka voi kertoa mitä rakastaa sinussa, jotta voit itsekin löytää ne asiat joita rakastat itsessäsi.

Minä uskon siihen, että ihmiselle on tärkeää elää joka päivä. Haluaisin huomauttaa, ettei eläminen ole niitä kohokohtia, niitä suuria hetkiä kuten kumppanin löytäminen tai työn saaminen tai kallis matka Balille. Eläminen on sitä että nukkuu, syö ja liikuttaa sormiaan. Sitä että sitoo kengännauhat ja tekee voileivän, jossa on päällä sitä mistä itse pitää. Se on sitä että istuu alas ja katsoo telkkarista mitä haluaa, tai on tietokoneella sen verran kuin kehtaa. Sitä että kastelee kukat tai ei.

Ne isot asiat, Hetket, tekevät kyllä elämästämme mielekkäämpää. Ne helposti toimivat merkkipaaluina niin eteenpäin kuin taaksepäin. Ne ovat usein niitä asioita, jotka jäävät muistiin, niitä joita eniten muistellaan. Mutta joskus ne ovat niitä pieniä asioita. Minä muistan kuinka ajelimme leikkimopoilla pitkin käytävää lapsena. Miksi se on niin tärkeä muisto? Se oli silkkaa arkipäivää silloin, mutta muistan sen silti hämmästyttävällä tarkkuudella. Ne on niitä tärkeitä asioita.

Tiedättekö ne Hetket, joita sattuu täysin vieraiden ihmisten kanssa? Kun vain kävelet ohi ja katseet kohtaavat ja koittaa ihmeellinen salainen hetki. Niitä ei tule kovin usein, luulen että siihen tarvitaan kaksi ihmistä, jotka ovat ihmeellisesti kytköksissä.

Viimeksi minulle kävi niin syksyn alussa, kun lähdin kuumeessa koulusta ajamaan kotiin. Minulla oli uskomattoman kurja olo, koska atk-opettaja ei ollut päästänyt minua luokkaansa ja olin varma etten pääse läpi kurssista.

Ajelin sitten sen puolen tuntia kotiin päin itkua tihrustaen, kunnes käännyin kotikadulle. Siinä oli jo viikon verran tehty jotain putkitöitä, mutta ennen siinä vain oli  ollut sellaisia keski-ikäisiä kaljuuntuvia kaljamahoja. Nyt siinä kykki jonkun verran nuorempi herra. Hassua on se, etten minä muista sen naamaa juurikaan. Muistan että sillä oli vaaleat hiukset ja pieni sänki. Täysin kirkkaasti minä muistan sen, kuinka hidastin kapeassa kohdassa, se nosti katseensa ja hymyili. Minä hymyilin automaattisesti takaisin ja sen suu leveni niin kirkkaaseen hymyyn, etten ole ennen toista nähnyt. Sillä oli siniset silmät ja minä vastasin sen ilmeeseen.

Sitten minä ajoin kotiin nukkumaan. Nykyään aina kun se hetki tulee mieleen, minun suuni vääntyy väkisinkin ylöspäin. En minä tiedä kuka se mies oli, enkä varmasti tule koskaan tietämäänkään, mutta tulen aina muistamaan sen hymyn ja sen Hetken.

Me mörököllit asumme verhot kiinni

Minulla on noin kolmekymmentäviisi

tuntia ennen kuin koulu taas alkaa. Olen noin sataprosenttisen varma, että näinä kyseisinä tunteina tulen nukkumaan, syömään ja tuijottamaan kurjana tyhjyyteen. Mahdollisesti tapaan luokkakaveria.

Kysehän ei ole siitä etten pidä opiskelusta, olen aina ollut ihan hyvä koulussa ja silloin kun on todella pitkään sairaslomalla, eikä sinua päästetä sinne - taikka mihinkään, koska sairaslomalainen ei saa näyttää naamaansa missään - jotenkin kummasti se kutsuu aina vain kovemmin luokseen. Mutta mitä sitten tehdään kun ollaan oltu koulussa ja vähän jo käyty rajoilla, tulee loma ja loma loppuu? 

Silloin ollaan kauhuissaan ja suruissaan ja raskaina, koska ei jaksaisi eikä haluaisi. Haluaisi olla seuraavatkin kuukaudet keskellä lapin autiota metsää Harun ja Memerin kanssa, käydä neljä kertaa päivässä koiran kanssa lenkillä ja tehdä hyvää ruokaa. Pelata kuusi tuntia Skyrimia ja toiset kuusi tuntia katsoa Supernaturalin kolmoskautta pitkästä aikaa läpi uudelleen. 

Uuden vuoden vaihtuessa katsotaan naapurien raketteja, ne putoaa puiden rankoihin ja kytee siellä hetken ennen kuin sammuvat kokonaan. Pelataan Harun luokkakaverin kanssa GTA vitosta, minä ajan autoa pitkin autiomaata ja alas kiellekkeeltä.

Lopulta voisin unohtua siihen maailmaan kokonaan.

Mutta lopulta ne kuusi tuntia ja vähän vielä päälle pitää käyttää siihen että ajaa takaisin oikeaan maailmaan, eikä taivaalta tule enää valkoista pumpulia vaan vettä. Aina vain vettä ja vettä ja vettä, kaikki uppoaa kuraan ja mustaan limaan, miten täällä mukamas on tarkoitus edes hengittää?

Uutisissa setä kyllä sanoi että loppuviikosta tulisi jo pakkaset, minä suutun jos se valehtelee taas.

 

Oli kyllä mukava uusi vuosi, en valittanut juuri lainkaan.

Joulupäivä

Joskus minusta tuntuu ettei henkieläimeni olekaan peura - vaikka sekin asuu hiljaa piilossa - vaan hiiri. Hiiret liikkuvat seinää vasten, sillä lailla ne ovat turvassa enimmiltä saalistajilta. Minä luulen että sitten ne piiloutuvat saunatupaan piiloon, istuvat siellä ja näpräävät kännykkäänsä ja miettivät että laittaisivatko terapeuttitädeilleen viestiä.

Hei, olen kauhuissani ja harkitsen kuolemista.

Catch your personal butterfly

Tässä kämäinen joululahja teille, olkaa hyvä. Hyvää, rauhallista joulua kaikille. Minä aion syödä hyvin, olla rakkaiden ihmisten kanssa ja vaihtaa monta lahjaa perheen kesken!

Joulu koputtelee sängyn alla

Tiedättekö niitä pieniä pakkomielteitä arkiasioissa, jotka eivät oikeastaan suoranaisesti vaikeuta arjen kulkua, mutta olisi se elämä silti helpompaa jos niistä ei välittäisi. 

Luulen että niitä on kaikilla, sillä minä ainakin itse lohduttaudun kun petaan petiä ja yritän etsiä värikoodatut lakanat, ja saan mielessäni jo itkupotkuraivarin koska en voi nukkua jos pussilakana on punainen ja aluslakana sininen. Ja sitten kun löydän valkoisen lakanan, tajuan että oi kamala, en minä ikinä saa unta tuon peiton kanssa, se on punainen ja oranssi. Silmiä kirvelee kun sellaista katsoo. Joten se on vaihdettava, ja sitten myös on etsittävä toiset tyynyliinat jotka sopivat siihen uuteen pussilakanaan. Ja on tajuttoman vaikea löytää tästä huushollista kolme yhteen sopivaa tyynyliinaa.

Onneksi tätä ei tarvitse tehdä ihan liian usein.

Koulussa oli joulujuhlat ja toinen osa koulutuksesta alkaa sitten keväällä, silloin on erityislapset vuorossa. Mutta ensin minä nollaan kaikki mahdolliset ajatukset kahdeksi viikoksi ja yritän muuttua taas jokseenkin keskimäärin rentoutuneeksi stressipalloksi.

Paketoin kaikki lahjatkin ja huomena tuodaan kuusi sisälle, kokkailin tänään rosmariinilammasta ja pekoni-sieni-valkosipulinkynsi-lisuketta ja kahvi-kerma-mustaherukkakastiketta ja perunamuusia. Sillä toipuu krapulasta oikein mainiosti, jaksaa taas seuraavat kuusi tuntia upouudella mahtavalla tietokoneella.

There is no living, only enduring

Ihan näin aikaisin sanin Hukkiksen talvikuntoon. En ehkä vielä tykkää taustasta, en ole vielä päättänyt. Teki mieleni piirrellä ja raapustelinpa sitten uuden bannerin. Oli kyllä jo aikakin.

Minun pitäisi mennä tietokoneostoksille, kun tämä romu hajoaa käsiin ja joka kerta kun sen avaan, ilmenee uusi ongelma. Ei tällaista mekaniikkaihminen jaksa, vaikka olisi kuinka muutosvastainen hakamies. En vain tiedä haluanko taas läppärin, joka hajoaa kahden vuoden päästä, mutta on pirun kätevä vai pöytäkoneen joka mahdollisesti kestää kauemmin, mutta vie valtavasti pöytätilaa, jota minulla ei ole. 

Harjoittelu ja näyttö loppui ja minä läpäisin, tulee vielä todella kova ikävä lapsia ja hoitajaa. Olen silti onnellinen että se loppui, väheni ahdingot puolella. En silti saanut taaskaan minkäänlaista onnistumisen tunnetta, en ikinä ole saanut. 

Jotenkin minä vain teen asioita ja sitten ne ovat ohi. Ihan kun vain seisoo jossain ja ajattelee, että nyt minä olen tässä ja muutaman tunnin päästä tämä hetki on ohitse ja minä olen jossain aivan muualla. Toisinaan se tekee siitä hetkestä erityisen, mutta useimmiten se menettää täysin merkityksensä. Sitä uppoaa niin täysin lineaariseen aikakäsitykseen ettei sen kulumisessa ole mitään järkeä. Koska joka hetki elämästäsi teet jotain uutta tai uudelleen ja se jää aina taakse, etkä tee sitä samaa enää koskaan.

Doodledoo

Aivan unohdin tämän.

Värikynillä piirtelin vähäsen.

Happy removal day loser

Oli synttärini ja vaikka olenkin niitä angstaillut tässä viikon päivät, niin hauskaa minulla oli. Jotenkin olen kuitenkin taas muuttunut vähän ilkeäksi, sillä lailla siis että kun yleensä siedän paljon ja enemmänkin, niin lauantaihin mennessä en enää ottanut vastaan yhtään paskaa ja taisin olla tosi vittumainen. Suurin syy siihen oli se, että olen tässä ollut vuoden päivät Matruusin terapeuttina. Nyt valehtelen, olen ollut tässä neljä vuotta Matruusin terapeuttina. Vuosi sitten se erosi neljävuotisesta suhteesta, ja viimeisen vuoden olen kuunnellut sen valittavan ja marmattavan ja vellovan siinä. 

Minä osaan olla kärsivällinen, minä osaan kuunnella, mutta ei jumalauta en minun syntymäpäivänäni jaksa keskustella jonkun eksästä, josta viimeksi puolikuuntelin (koska jo silloin alkoi vituttamaan) viime viikon keskiviikkona. Minä halusin pitää hauskaa, minä halusin olla kavereideni kanssa, minä halusin tanssia ja nauraa hyvässä seurassa. Sitten Matruusi päättää tulla baariin, vaikka se vihaa baareja ja ensimmäinen asia mitä se minulle sanoo, on että voi vittu kun eksä soitti taas. 

Sitten se mökötti siellä ja minä kieltäydyin taipumasta siihen kuvioon, jossa minä istun sen vieressä ja kuuntelen empaattisena ja nyökyttelen ja voivottelen. Onneksi Homssu oli tullut tänne ja oli luonani yötä ja Homssun kanssa ei voi olla kuin hauskaa.

Lopulta Matruusi söi vielä puolet pitsastani, ja on muuten saatana velkaa neljä euroa nyt minulle.

Ja nyt minä yritän vielä vakuutella itselleni, että oli minulla hauskaa. Siis oli oikeasti, alkuillasta ja keski-illasta ja alkuyöstä. Ja sitten seuraavana aamuna.

Minä en pidä syntymäpäivistä, jos se enää ketään yllättää. Minulla on niitä synttäritraumoja, kun kukaan ei tule paikalle. Pariin otteeseen. Sitten minulla on niitä traumoja kun jotkut tulevat, mutta eivät oikeasti halua olla siellä. Se on melkein pahempaa kuin se, ettei kukaan tule, koska minulle puhkeaa sellainen miellyttämisen tarve, että lopulta olen revetä liitoksista. Minä haluan että ihmiset viihtyvät, haluan että kaikilla on hauskaa, ja yleensä silloin minulla ei enää ole hauskaa.

Olen jotenkin tullut siihen tulokseen että minun syntymäpäiväni on jotenkin kirottu, se ei koskaan ole täydellinen päivä. Siis edes sillä lailla kun aina yleensä meidän tyttöjen illat on. Silloin aina tapahtuu jotain.

Luulen että minä itse manaan sen päivän, ihan vain sillä että aina odotan sitä kauhulla, odotan koska jotain tapahtuu, odotan koska kaikki menee persiilleen. Ja sen takia pienemmätkin asiat kasvavat valtaviin mittasuhteisiin, jolloin ne on vaikea saada takaisin sellaisiksi murusiksi kuin ne oikeastaan ovatkaan.

Toisaalta minua ärsyttää se ajatus, että minun pitäisi ottaa kaikki vastaan ja olla aina se rauhallinen ja ymmärtävä ihminen. Seesteinen Om-ihminen, joka vain sietää ja sietää ja sietää.

Kun en ole.

Ota sinä minun paloni, minä otan sinun valosi

Taas on yksi viikko takana, kaksi vielä edessä. En minä rauhoittunut ole, tällainen stressipallo nyt pomppii niin kauan kuin vaan jostain vauhtia saa ja vähän kauemminkin. 

Lisäksi on ollut muutenkin kipuiluviikko, minä olen sellainen rakennevammainen. Minulla on lonkissa vikaa ja polvissa vikaa ja selässä vikaa, ja nyt olen hankkinut oikeaan käsivarteenkin jonkin sortin rasitusvamman. En minä mitään härskiä ole tehnyt, se on yksinkertaisesti tullut kai siitä että noita pikkuisia lapsia joutuu nostelemaan joka paikkaan. Mutta aisaatana kun tänään sain todeta tässä illalla että juu ei nukuta.

Se on semmoista kun elää kroonisen, joka ikisenkunttisen kivun kanssa, että sitä ei oikein jaksaisi välittää ja se pruukkaa viemään vielä itsessäänkin voimia. Sitten vielä kun on kyseessä asiat, joille ei itse voi mitään, sitä on pakko vain alistua. Terapiatäti ei tajunnut tätä, se luuli että olisin vihainen kaikesta sattumisesta ja särystä ja halusta sahata jalkani irti, mutta minä vain olen jo aikoja sitten todennut että näin se on ja minun vain kuuluu kärsiä - satunnainen (lue: jokapäiväinen) valittaminen auttaa aina välillä ja jos ei auta niin ainakin muillakin on ihan yhtä kurjaa. Koska sehän on reilua.

Nykyään minä yritän syödä mahdollisimman vähän särkylääkkeitä, kun ei ne oikeasti auta, masu vain on pipi. Sitä pitää purra hammasta ja leikkiä urheaa, että on mukamas jotenkin hyvä kun kestää kipua ja selviää ilman apua, siitä saa olla ylpeä että sattuu ja kestää. 

Se on kai jokin suomalainen syndrooma.

Minulla se on kyllä osittain mennyt ihan häpeän puolelle, ei sitä enää edes kehtaa sanoa jos ei polvi taivu. Sitten se ei taivu eikä sille astuta, mutta työt täytyy tehdä silti, koska ei sitä voi olla vain poissa ja poissa ja poissa. Se on noloa ja muut ei tykkää, sitten jos on saikulla enemmän kuin kolme päivää on lusmu ja luuseri ja kusipääkin sitä paitsi, eikä edes ansaitsisi tehdä töitä. 

Ei kukaan tässä maailmassa jaksa välittää että sinuun sattuu, varsinkaan jos sille asialle ei mitään voi tehdä. Silloin on parempi vain pitää turpa rullalla ja heittää menemään, itkeä sitten yksin kotona, kun lääkäritkään eivät jaksa vaivautua edes yrittämään.

Lisää vähän kiukkua arkeenne, ser.

Ei jumalauta nyt menee hermot niin nopeaan, että ne läimäyttää naamaan mennessään. Minä olen raidallinen seepra tällä viikolla, ja raitoja tulee lisää stressin mukana, ja tuntuu ettei stressistä tule loppua koskaan. Minun päälleni on kai niin helppo kaataa kaikki, minähän olen tyhjä vati, tänne vaan kaikki saatana! Kyllä supermies hoitaa!

Olen taas kuumeessa ja flunssassa, olen ollut kesästä asti ja aina se pomppaa takaisin kun luulen että se on mennyt. Se veisi kaiken ylimääräisen energian jo itsessään, jos sellaista edes olisi, mutta ehei, kun se jakaa saaliinsa organisoinnin ja kirjoittamisen ja tiedonhankinnan ja töissäkäymisen kanssa. Minulle ei käteen jää mitään ja haluaisin vain nukkua, mutta enhän minä voi, minulla on liikaa tekemistä joka pitää saada tehdyksi. Se kaikki menee sellaiseen solmuun minun päässäni, että haluan huutaa ja kiljua näille idiooteille, jotka eivät mitään suostu hoitaakseen ottamaan. Haluan lyödä sitä ihmistä joka on kaiken tämän alku ja juuri, jolla ei ole sen vertaa aivoissaan liikettä, että ymmärtäisi miten saatanallisen mahdottomaan tilanteeseen se on minut saattanut. 

Tai eihän se mahdoton ole, ihan niin kuin tänään lääkärillekin sanoin hampaat irvessä kun se kysyi että mitäs, selviänkö.

Kyllähän minä aina selviän, vaikka väkisin.

Ihan vaikka en haluaisikaan.

Mörrin ärrin ja niin edelleen

Raivosin tiistain ja kiukuttelin keskiviikon, sen voimalla saa ihmeellisesti tehtyä asioita. Sain pelastettua hurjat neljä sivua, muut kirjoitin uudelleen ja keskiviikkona loput monta monta sivua. Lähetin opettajalle, joka lähetti pahaenteisesti sähköpostissa, että puhutaan siitä huomenna kun tulen työssäoppimispaikkaan käymään. 

Pelkään että olen kusessa, miksi se haluaisi kasvokkain keskustella, kun kerran sen täytyy lukea se läpi ja kritisoida se ja lähettää se minulle takaisin?

Minä halkean tähän stressiin. Opintopäiväkirjan päivitin ja tulostin huomista varten, nyt pitäisi kirjoittaa mitä aion kahden näyttöviikon aikana tehdä minuutti minuutilta. Sehän onnistuu hyvin neljän todella minimaalisen pienen lapsen kanssa. Sellaisten jotka asustaa vielä vanhempiensa taskussa.

Ja nyt minä kiukuttelen taas.

Vaihdoin tänään muuten elämäni ensimmäisen kakkavaipan. Selvisin siitä ihan kunnialla, mutta hohtoa en näe siinä että yökkäilee koko pyllypesun ajan. Syöminen on paljon kivempaa.

Ja halusin vielä sanoa etten tehnyt mitään pahaa terapeutilleni että se itkisi, puhuimme vanhoista muistoistani. On koskettavaa huomata että joku välittää, vaikka sille siitä maksetaankin.


Niin ja lämmin tervehdys, sinä uusi lukija!

Minä en halua elää tänään

Tänään minä taisin saada terapiatätini itkemään.

Ja nyt minä menen viiltelemään sitten kesän alun, koska muuten pääni hajoaa ja minäkin itken, koska tietokoneeni päätti heittää koko näyttösuunnitelmani risuaidaksi. Sen, johon olen käyttänyt nyt päälle kaksitoista tuntia ja jossa oli kaksikymmentä sivua tekstiä. Sen, jonka pitäisi olla perjantaina valmis.