Bitch please

Minä hain tänään yliopistoon mutta oikeastaan en haluaisi kirjoittaa siitä, koska voi olla että vähän romahdan jos saan hylkäyskirjeen. Se nähdään sitten, ensin täytyy tehdä ja valita näytetöitä ja lähettää ne ja kirjoittaa essee ja muita papereita ja vain jännittää. Kestää sitä jännitystä ja ahdistusta ja mikäli en pääsekään sisään, täytyy kestää vuosi töitä ja yrittää uudelleen. Tämä on nyt sellainen asia mitä oikeasti haluan, en näitä välivaiheita ja päivientäyttämisiä. On parturikampaajan ja perhepäivähoitajan ammattitutkinnoista varmasti paljon hyötyä viiden ja puolen vuoden kandi ja maisteriopintojen ohella, kun töitä on kuitenkin pakko tehdä.

Minä luulen, että vaikka saisin hylkäyksen, muuttaisin silti siihen kaupunkiin missä tuo yliopisto on ja yrittäisin saada sieltä töitä. En jaksa enää olla täällä, haluan muualle. En sitten tiedä haluanko pois tästä tilanteesta vai itsestäni. 

Minä annoin sen kuulla ettei sovinismi ole "hauskaa kiusoittelua", sanoin että se on alistamista ja nöyryyttämistä, ettei tällä vuosituhannella naisen paikka ole hellan ja nyrkin välissä. Se kun nainen vastaa nasevasti takaisin autotalleista ja matolla nukkumisesta harvoin on muuta kuin puolustautumista omaan vapauteensa kohdistuvaan hyökkäykseen, vaikkei sitä siinä hetkessä tajuaisi.

Olin ihan rakentava ja nätisti sen sanoin, ei olisi tarvinnut kun se pyöritteli vain silmiään. Olisin voinut olla kiukkuisempikin, varsinkin kun sanoin sille siitä sen rasismista. Se yrittää selittää että ei se ole rasisti, on sillä niitä "tummaihoisia" ystäviä. Minä katson sitä ja sanon "vitun saatanan neekeri." Niin se huusi televisiolleen kun joku oikea ei voittanutkaan skicrossia ja minä lähinnä tuijotin sitä silmät ymmyrkäisinä. Se ei katso minua kun sanon ettei minulla ole väliä jos se ystäviensä kesken sitä sanaa jakelee, jos niiltä kerran on tullut okei, mutta yhdyskunnallisesti 'neekeri' on kääntynyt loukkaavaksi sanaksi valkoisen suussa. Se ei katso minua, hymisee vain hmm-m sillä lailla alentavasti ja minä siemaan chai-latteani etten heitä sitä sen naamaan.

Lopuksi kuitenkin halataan ja huokaisen helpotuksesta, että pääsin tuostakin eroon.

Illalla se sekoilee kännissä vielä facebookissa ja minä lähinnä luen että se kehottaa minua vaan etsimään sitä helvetin yksisarvistani, en ikinä tule kyllä löytämään.

Juu, hyvä rupuisen suomenhevosruunan on siinä päätään kännissä aukoa.

Leivoin myslivadelmakuppikakkusia ja nyt teen niille ruusukuorrutuksen. Niitä voin syödä odotellessani Prinssi Valkoista.

Pumpulia kengässä

En tiedä kumpi on parempi, se että on kuin saisi oikeasti henkeä kun miettii sitoutumista vai että  kertoo että oikeasti haluaa juosta pois. Järjellisesti keskustelu on paras keino näissä asioissa, mutta entä sitten, kun kaikkea ei pitäisi sanoa? On paljon parempi vain nyökätä ja hymyillä, luulenkin että juuri nyt se on oikein. Ei ole oikein että me molemmat joudumme epäilemään minua, parempi että vain minä hyperventiloin pääni sisällä. Uskon että se menee ohi jossain vaiheessa, kunhan nyt sinnittelen vain tässä mahdollisimman kunniallisesti.

Minä en pidä ihmissuhteista, siis uusista vakavista ihmissuhteista. En ole koskaan ymmärtänyt ihastumista saatika rakastumista. Sitä että jotkut pystyvät ihastumaan uuteen ihmiseen kerran kuussa ja rakastuvat ihmisiin joita eivät edes tunne. 

En minä osaa sellaista tehdä, enkä edes haluaisi. On ahdistavaa kuitenkin olla aina se osapuoli jonka täytyy perustella joko toiselle sitä ettei se voi olla minuun ihastunut, tai itselleen sitä miksi minun nyt pitäisi olla ihastunut vaikken ole. 

Toisinaan se vituttaa että on henkisesti niin rampa ettei edes uskalla ihmisistä tosissaan välittää.

Marginaali

Se on hauskan näköinen ja kun minä sanon, ettei minuun saa koskea, se vain kohauttaa olkiaan, nyökkää päätään ja jää siihen käsivarren mitan päähän hyppimään. Minä hymyilen ja olen iloinen, vaikka kaverini onkin agressiivinen tänään ja aina välillä antaa minulle ilkeää silmää. Minä olen niin kuin en huomaisikaan, se toimii parhaiten, on kuin ei huomaisi. Ei minun tarvitse miellyttää joka saatanan sekunti, ei oikeasti tarvitse. Ravistelen henkisesti aivojani että saan sen ajatuksen uppoamaan sinne jäädäkseen. Se on kärsinyt niin paljon, että sille pitäisi antaa paljon anteeksi, varsinkin kun se itse tietää omat vikansa. Se ei vain niinä hetkinä vaivaudu niille mitään tekemään, enkä minä ole tullut sitä kouluttamaan vaan pitämään hauskaa.

Tanssin hitaatkin sen hipin kanssa, joka ei ole lähtenyt vaikka ne yleensä lähtevät jos eivät saa puolikovaa kaluaan johonkin hinkata. Minä vihaan hitaita, olen aina vihannut. Ne luovat kiusallisen läheisen tilanteen, oli sitten kyseessä tuttu tai vieras. Silti minä kärsin nyt heiluen puolelta toiselle ja nauretaan jollekin typerälle jutulle, koska minä en halua olla hiljaa ja antaa hetken kasvaa intiimiksi. Lopuksi niiaan ja lähden narikalle minkä jaloistani pääsen, nappaan vain istumassa olleen kaverin mukaan.

Ja silti se löytää minut, kysyy nätisti nähtäisikö joku päivä ja enhän minä voi siihen sanoa ei.

Joten nähdään ja nähdään uudelleen ja yhä vain uudelleen. Minusta se on nyt mukava poika, vaikka ensin se yritti huonointa tapaa saada minut kiinnostumaan ja hetken mietin että onko se fasisti, rasisti ja sovinisti. Olen kuitenkin nykyään aika tarkka siitä mitä mieltä itse olen näistä ajatusmalleista, että se tajusi edes raottaa silmiään. Ehkä se vielä kouluttaa ja sivistää itseään lisää, pakko sen on jos se aikoo psykologiaa opiskella. Ei ole paljoa homofoobikolla ja ahdasmielisellä asiaa nuorten mielenterveyspuolelle mielestäni, ellei halua ihmisten elämää vielä enemmän hajottaa.

Mutta ilmeisesti ei se ole niin pöljä kuin ensitapaamisella pelkäsin, nyt se on miellyttävää seuraa ja taidan katsoa mihin tämä tie menee.

Lähden huomenna Matruusin kanssa laivalle, on siinäkin kokemus.

PS. Kuka kertoo minulle mikä tuo blogloving.com on, kun teitä pulppuaa sieltä?

Miki on pipi

Minä olen nyt viimeisen viikon sairastanut vesirokkoa. Kyllä, vesirokkoa. Kaikki paikat kutisee ja olo on heikko kuin linnunpoikasella. Hyvä kun sängystä pääsee nousemaan ennen kuin jalat alkavat hakata siihen tahtiin että voisi luulla viettäneensä kokonaisen vuorokauden salilla jalkatreeneissä. Ei niin että olisin ikinä käynyt salilla jalkatreeneissä.

Lääkäriltä sain onneksi sellaiset tropit, etten edes halua miettiä millaista olisi ollut sairastaa ilman. Ollaan sitten köllötelty Memmun kanssa yhdessä lattialla odottamassa kuolemaa, mutta elossa ollaan vieläkin.

Memer on pipi

Olen ollut poissa täältä ja itsestäni ja kaikkialta muualtakin, koska Memer on ollut todella kipeänä. Sillä on selkärangassa tyrä, ja olen siitä pitänyt huolta ja hajoillut omaan avuttomuuteeni. On hirvittävää painia toisen pienen olennon elämästä kun tuntuu että omakin lipeää käsistä. Päässä pyörivät osittain itsekkäät ajatukset siitä, miten minun käy jos Memer kuolee, pelkään miten se vaikuttaa minuun kun jo nyt olen hajalla.

Ei Memmu nyt kuole, ei toivottavasti vuosiin kun kiikutin sen lääkärille niin pian kuin autosta lähti. Viikon verran se on nyt ollut häkkihoidossa ja on vielä seuraavat viisi viikkoakin. Sellaiset mömmöt sille annan joka ilta ettei se ole ensimmäisten kolmen päivän jälkeen enää itkenyt ja tärissyt kivusta. Olen makoillut sen kanssa häkissä lukemassa, sillä lailla se varmimmin pysyy paikallaan kun se käpertyy kiinni minun kylkeeni nukkumaan. Sain tädiltä ja sedältä niiden seefferille tarkoitetun häkin, joten mahdutaan mukavasti molemmat sinne vilttien ja tyynyjen kera.

Uskalsin kuitenkin sitten jättää Memerin äidin hoitoon perjantaina ja kävin Womban luona, sinne tuli kaksi muutakin likkaa, jotka ovat kavereita peruskouluajoilta. Oli ihanaa nähdä niitä ihmisiä, kun ei enää asuta edes suunnilleen samoissa suunnissa. Kikattelua ja hihittelyä ja sitä naurua, mitä ei vain pysty lopettaamaan vaikka poskiin ja kylkeen sattuu.

Silti minusta tuntuu, etten minä osaa. En osaa puhua oikein, en osaa kertoa oikein, en osaa vastata oikein. Tuntuu, etten niiden ihmisten kanssa osaa hahmottaa missä menee oman itsekkyyteni raja, vaikka en edes kertonut mitä oikeasti elämässäni on menossa juuri nyt. Että minulla on ollut hirveä viikko, että minun on taas aina toisinaan vaikea olla ajattelematta kiellettyjä asioita, että olen oikeasti vain itkenyt kaksi viikkoa putkeen. On hirveän vaikeaa puhua, kun pelkää olevansa ärsyttävä, pelkää että sieltä tulee vin silmien pyöräytys ja toteamus Get over it, kaikilla on vaikeaa. Silti minä kuuntelin kyllä niiden ongelmat ja elämäntapahtumat taas, se oli minusta mukavaa. Se että kuulee ettei kaikilla ole niin vaikeaa, että heidän elämässään on hauskoja asioita ja iloisia asioita joille saatiin yhdessä nauraa.

Huomaa vain miten paljon on vielä itsellä opittavaa ja miten niihin tilanteisiin pitäisi ajautua useammin. Olla vielä tiukempi itsensä kanssa näistä asioista, niistä mitä oikeasti haluaisi sanoa ja miten. Tietenkään en itse kykene vaikuttamaan siihen jos se toinen ei halua kuunnella, mutta pitäisi vain jaksaa yrittää omalta osaltani.

Tässä jotain pipertämääni vielä loppuun.

Haru ja Miki keskustelee rasismista

Haru: Go to sleep you oh you. G night

 

Miki: i'm going i'm going

just not tired.

 Same

aaand i was watching the american big brother episode with all the racism.

and it lasted for TWO HOURS

and those girls should be slapped.

Didn't watch the thing but it sounded pretty incredible how they treated her

yeap

I don't understand racism do u write it like that racism

Though I am prejudjiced over swedish folks...

 But I count that as a Finn thing

yeah it's racism. i dont get it eather.

it is.

it's been woven in to us.

like treeroots.

all wonky.

:D:D

But it's more like rivalry

yeah, there is a difference.

it's likebetween two cities or hockeyteams

But to think that some folk are different 'cos their skin is darker

Or something less

Don't make sense

yeah. how can u justify being mean to someone for that kind of a reason?

u know, i hate you 'cos you got a big nose.

It's all very strange

that's it. that's the reason.

 Oi

i don't like your nose. hide it.

My nose isn't that big

it makes me have nightmares.

*runs away sobbing*

and because your nose is soo huge, my life sucks and i don't have a job

and that's also the reason for the on coming apocalypse.

With these thoughts I leave and bid you good night madame

just sayin'

Yes... I shall now rest my weary head, thus it's filled with evil plans of destroying the world as it lays

Mwaha

mWAHA

MWAHAHAHAHAHAHAHAHAAAHAHAAAAAA

yes yes.

just go rest you big ass nose.

and give us one night to live.

I just might be feeling as generous to give you one last night. Then after you shall fear the revenge of me

And my big ass nose

Btw I got to beating alduins ass at skyrim

And sucked

So freaking bad

I died like ten times before I decided to try it later

sounds fun.

Sano "Juusto"

Minä olen pitkään miettinyt, miksi sosiaalinen kanssakäyminen uusien ihmisten kanssa on niin uuvuttavaa. Miksi se on niin vaikeaa jutella ja hymyillä ja nauraa, ihan vaikka oikeasti on hauskaa ja mielenkiintoista ja hupaisaa. Kolme tuntia jo imee minut aivan kuiviin, kuusi tuntia ja minulla on päänsärky, ahdistus ja naamaani sattuu, kuin sen lihakset olisivat jo kaikki päättäneet että hymyily on täysin turha harrastus, kun kerran voi murjottaa kulmat kurtussa niin paljon mukavammin.

Kuusi tuntia aktiivista sosiaalisuutta tarkoittaa seuraavaa vuorokautta mahdollisimman yksinäisissä ja suljetuissa merkeissä, mieluiten tietokoneen, television ja koiran kanssa. Ruokakaan ei ole pahitteeksi. Kaikkein tärkeintä on, ettei tarvitse kuunnella vakavissaan yhtään ketään.

Vaikeinta on kestää ne kolme tuntia, jolloin se uupumus vain kasvaa ja kasaantuu. Se miten tilanteesta voi irrottautua huomaamattomasti, miten sanotaan kohteliaasti ja hienotunteisesti että minä haluan nyt heti kotiin. Lopulta huomaan vain vähän niinkuin töksäyttäväni sen keskelle pientä hiljaisuutta ennen kuin pakenen pimeyden pehmoiseen linnaani turvaan.

En minä välttämättä jännitä uusien ihmisten tapaamista siinä perinteisessä mielessä. Ei minun käteni tärise tai perhosia lentele vatsassa, saati sitten mitään norsuja tömistele. En minä hermohikoile tai ole erityisen levoton. Minä hermoilen unissani, näen sellaisia kummallisia painajaisia, jotka eivät oikeasti ole painajaisia, mutta hipovat sitä rajaa. Toinen saattaa olla että heräilen yön mittaan tunnin välein ja olen sitten kiukkuinen seuraavana päivänä. Se ei erityisemmin helpota hymyilemisen ja juttelemisen komboa, jos sekaan heittää sarkasmia ja kyynisyyttä ja lasersäteitä.

Ja tervetuloa taas uusille lukijoille!

You is kind, you is smart, you is important

Minä vihaan sellaisia Positive Thinking -päivityksiä facebookissa. Sellaisia kun kaverit jakaa kuvia joissa lukee täysin tyhjänpäiväisiä asioita, kuten "rakasta itseäsi koko sydämestäsi" ja "elä joka päivä täysillä" tai "löydä syy hymyillä tänäänkin". Sellainen saa minut vetämään naamani ruttuun ja rullaamaan alas niin nopeasti kuin suinkin tietokone sallii.

Minä en pidä siitä että minua kehotetaan olemaan onnellinen, varsinkin silloin kun olen kivuliaan tietoinen siitä, etten ole. Ja luulen etteivät niitä postaavat ihmisetkään ole oikeasti, sen takia he tuntevat pakonomaista tarvetta vakuutteluun.

Minä silti uskon siihen, että ihmisen pitäisi opetella rakastamaan itseään. Koska tottahan se on, että suurimman osan meistä täytyy se opetella, kun se ei tule luonnostaan. Siihen minä en kuitenkaan usko, etteivät muut voisi rakastaa sinua, jos et itse rakasta itseäsi. Se on itse asiassa oikein hyvä asia ihmiselle, joka vasta opettelee, jos lähellä on joku näyttämässä esimerkkiä. Joku joka voi kertoa mitä rakastaa sinussa, jotta voit itsekin löytää ne asiat joita rakastat itsessäsi.

Minä uskon siihen, että ihmiselle on tärkeää elää joka päivä. Haluaisin huomauttaa, ettei eläminen ole niitä kohokohtia, niitä suuria hetkiä kuten kumppanin löytäminen tai työn saaminen tai kallis matka Balille. Eläminen on sitä että nukkuu, syö ja liikuttaa sormiaan. Sitä että sitoo kengännauhat ja tekee voileivän, jossa on päällä sitä mistä itse pitää. Se on sitä että istuu alas ja katsoo telkkarista mitä haluaa, tai on tietokoneella sen verran kuin kehtaa. Sitä että kastelee kukat tai ei.

Ne isot asiat, Hetket, tekevät kyllä elämästämme mielekkäämpää. Ne helposti toimivat merkkipaaluina niin eteenpäin kuin taaksepäin. Ne ovat usein niitä asioita, jotka jäävät muistiin, niitä joita eniten muistellaan. Mutta joskus ne ovat niitä pieniä asioita. Minä muistan kuinka ajelimme leikkimopoilla pitkin käytävää lapsena. Miksi se on niin tärkeä muisto? Se oli silkkaa arkipäivää silloin, mutta muistan sen silti hämmästyttävällä tarkkuudella. Ne on niitä tärkeitä asioita.

Tiedättekö ne Hetket, joita sattuu täysin vieraiden ihmisten kanssa? Kun vain kävelet ohi ja katseet kohtaavat ja koittaa ihmeellinen salainen hetki. Niitä ei tule kovin usein, luulen että siihen tarvitaan kaksi ihmistä, jotka ovat ihmeellisesti kytköksissä.

Viimeksi minulle kävi niin syksyn alussa, kun lähdin kuumeessa koulusta ajamaan kotiin. Minulla oli uskomattoman kurja olo, koska atk-opettaja ei ollut päästänyt minua luokkaansa ja olin varma etten pääse läpi kurssista.

Ajelin sitten sen puolen tuntia kotiin päin itkua tihrustaen, kunnes käännyin kotikadulle. Siinä oli jo viikon verran tehty jotain putkitöitä, mutta ennen siinä vain oli  ollut sellaisia keski-ikäisiä kaljuuntuvia kaljamahoja. Nyt siinä kykki jonkun verran nuorempi herra. Hassua on se, etten minä muista sen naamaa juurikaan. Muistan että sillä oli vaaleat hiukset ja pieni sänki. Täysin kirkkaasti minä muistan sen, kuinka hidastin kapeassa kohdassa, se nosti katseensa ja hymyili. Minä hymyilin automaattisesti takaisin ja sen suu leveni niin kirkkaaseen hymyyn, etten ole ennen toista nähnyt. Sillä oli siniset silmät ja minä vastasin sen ilmeeseen.

Sitten minä ajoin kotiin nukkumaan. Nykyään aina kun se hetki tulee mieleen, minun suuni vääntyy väkisinkin ylöspäin. En minä tiedä kuka se mies oli, enkä varmasti tule koskaan tietämäänkään, mutta tulen aina muistamaan sen hymyn ja sen Hetken.

Me mörököllit asumme verhot kiinni

Minulla on noin kolmekymmentäviisi

tuntia ennen kuin koulu taas alkaa. Olen noin sataprosenttisen varma, että näinä kyseisinä tunteina tulen nukkumaan, syömään ja tuijottamaan kurjana tyhjyyteen. Mahdollisesti tapaan luokkakaveria.

Kysehän ei ole siitä etten pidä opiskelusta, olen aina ollut ihan hyvä koulussa ja silloin kun on todella pitkään sairaslomalla, eikä sinua päästetä sinne - taikka mihinkään, koska sairaslomalainen ei saa näyttää naamaansa missään - jotenkin kummasti se kutsuu aina vain kovemmin luokseen. Mutta mitä sitten tehdään kun ollaan oltu koulussa ja vähän jo käyty rajoilla, tulee loma ja loma loppuu? 

Silloin ollaan kauhuissaan ja suruissaan ja raskaina, koska ei jaksaisi eikä haluaisi. Haluaisi olla seuraavatkin kuukaudet keskellä lapin autiota metsää Harun ja Memerin kanssa, käydä neljä kertaa päivässä koiran kanssa lenkillä ja tehdä hyvää ruokaa. Pelata kuusi tuntia Skyrimia ja toiset kuusi tuntia katsoa Supernaturalin kolmoskautta pitkästä aikaa läpi uudelleen. 

Uuden vuoden vaihtuessa katsotaan naapurien raketteja, ne putoaa puiden rankoihin ja kytee siellä hetken ennen kuin sammuvat kokonaan. Pelataan Harun luokkakaverin kanssa GTA vitosta, minä ajan autoa pitkin autiomaata ja alas kiellekkeeltä.

Lopulta voisin unohtua siihen maailmaan kokonaan.

Mutta lopulta ne kuusi tuntia ja vähän vielä päälle pitää käyttää siihen että ajaa takaisin oikeaan maailmaan, eikä taivaalta tule enää valkoista pumpulia vaan vettä. Aina vain vettä ja vettä ja vettä, kaikki uppoaa kuraan ja mustaan limaan, miten täällä mukamas on tarkoitus edes hengittää?

Uutisissa setä kyllä sanoi että loppuviikosta tulisi jo pakkaset, minä suutun jos se valehtelee taas.

 

Oli kyllä mukava uusi vuosi, en valittanut juuri lainkaan.

Joulupäivä

Joskus minusta tuntuu ettei henkieläimeni olekaan peura - vaikka sekin asuu hiljaa piilossa - vaan hiiri. Hiiret liikkuvat seinää vasten, sillä lailla ne ovat turvassa enimmiltä saalistajilta. Minä luulen että sitten ne piiloutuvat saunatupaan piiloon, istuvat siellä ja näpräävät kännykkäänsä ja miettivät että laittaisivatko terapeuttitädeilleen viestiä.

Hei, olen kauhuissani ja harkitsen kuolemista.

Catch your personal butterfly

Tässä kämäinen joululahja teille, olkaa hyvä. Hyvää, rauhallista joulua kaikille. Minä aion syödä hyvin, olla rakkaiden ihmisten kanssa ja vaihtaa monta lahjaa perheen kesken!

Joulu koputtelee sängyn alla

Tiedättekö niitä pieniä pakkomielteitä arkiasioissa, jotka eivät oikeastaan suoranaisesti vaikeuta arjen kulkua, mutta olisi se elämä silti helpompaa jos niistä ei välittäisi. 

Luulen että niitä on kaikilla, sillä minä ainakin itse lohduttaudun kun petaan petiä ja yritän etsiä värikoodatut lakanat, ja saan mielessäni jo itkupotkuraivarin koska en voi nukkua jos pussilakana on punainen ja aluslakana sininen. Ja sitten kun löydän valkoisen lakanan, tajuan että oi kamala, en minä ikinä saa unta tuon peiton kanssa, se on punainen ja oranssi. Silmiä kirvelee kun sellaista katsoo. Joten se on vaihdettava, ja sitten myös on etsittävä toiset tyynyliinat jotka sopivat siihen uuteen pussilakanaan. Ja on tajuttoman vaikea löytää tästä huushollista kolme yhteen sopivaa tyynyliinaa.

Onneksi tätä ei tarvitse tehdä ihan liian usein.

Koulussa oli joulujuhlat ja toinen osa koulutuksesta alkaa sitten keväällä, silloin on erityislapset vuorossa. Mutta ensin minä nollaan kaikki mahdolliset ajatukset kahdeksi viikoksi ja yritän muuttua taas jokseenkin keskimäärin rentoutuneeksi stressipalloksi.

Paketoin kaikki lahjatkin ja huomena tuodaan kuusi sisälle, kokkailin tänään rosmariinilammasta ja pekoni-sieni-valkosipulinkynsi-lisuketta ja kahvi-kerma-mustaherukkakastiketta ja perunamuusia. Sillä toipuu krapulasta oikein mainiosti, jaksaa taas seuraavat kuusi tuntia upouudella mahtavalla tietokoneella.

There is no living, only enduring

Ihan näin aikaisin sanin Hukkiksen talvikuntoon. En ehkä vielä tykkää taustasta, en ole vielä päättänyt. Teki mieleni piirrellä ja raapustelinpa sitten uuden bannerin. Oli kyllä jo aikakin.

Minun pitäisi mennä tietokoneostoksille, kun tämä romu hajoaa käsiin ja joka kerta kun sen avaan, ilmenee uusi ongelma. Ei tällaista mekaniikkaihminen jaksa, vaikka olisi kuinka muutosvastainen hakamies. En vain tiedä haluanko taas läppärin, joka hajoaa kahden vuoden päästä, mutta on pirun kätevä vai pöytäkoneen joka mahdollisesti kestää kauemmin, mutta vie valtavasti pöytätilaa, jota minulla ei ole. 

Harjoittelu ja näyttö loppui ja minä läpäisin, tulee vielä todella kova ikävä lapsia ja hoitajaa. Olen silti onnellinen että se loppui, väheni ahdingot puolella. En silti saanut taaskaan minkäänlaista onnistumisen tunnetta, en ikinä ole saanut. 

Jotenkin minä vain teen asioita ja sitten ne ovat ohi. Ihan kun vain seisoo jossain ja ajattelee, että nyt minä olen tässä ja muutaman tunnin päästä tämä hetki on ohitse ja minä olen jossain aivan muualla. Toisinaan se tekee siitä hetkestä erityisen, mutta useimmiten se menettää täysin merkityksensä. Sitä uppoaa niin täysin lineaariseen aikakäsitykseen ettei sen kulumisessa ole mitään järkeä. Koska joka hetki elämästäsi teet jotain uutta tai uudelleen ja se jää aina taakse, etkä tee sitä samaa enää koskaan.

Doodledoo

Aivan unohdin tämän.

Värikynillä piirtelin vähäsen.