Tänään olen niin surullinen etten tiedä mitä tehdä. Tahdon itkeä ja huutaa ja kipristyä kokoon ja viillellä käteni ja jalkani irti, koska mitä hyötyä niistäkään on. Vihaan elämistä koska se on niin vaikeaa, miksi se on niin vaikeaa?
Kuuluuko sen olla näin vaikeaa?
Miksei se ole kaikille vaikeaa?
Vihaan sitä että terapia saa minut miettimään asioita ja huomaamaan asioita, vihaan sitä että huomaan ettei kukaan kuuntele minua kun puhun ja vihaan ihmisiä jotka ovat kuin minua ei olisi olemassa.
Haluan maata sängyssäni ja nukkua, mutten uskalla koska näen painajaisia joita kukaan ei halua ottaa minulta pois. Haluan rikkoa tavaroita ja repiä lakanani taas riekaleiksi.
Haluan kaivaa mustan sisimpäni ulos lusikalla ja lukita se vaatekaappiini. Katsoa kuinka se luikertelee minusta ulkona ja kärsii yksikseen.
Haluan ottaa kaikki unilääkkeeni kerralla ja unohtaa että lupasin mennä töihin huomenna. Minä aina lupaan mennä töihin vaikka lääkärini kielsi. Miksi minä olen niin typerä?
Vihaan naamaani joka tuijottaa peilistä punaisena ja pilkullisena ja märkänä, kuinka ihminen voikin olla niin ruma, en jaksa ymmärtää. Heitän peilin päälle pyyhkeen ettei minun tarvitse katsoa rujoutta ja rikkoa kuvaani. En tahdo enempää epäonnea kuin minulla jo on, hukun siihen, uin siinä ilman ainuttakaan vesilelua.
Tahtoisin mennä makaamaan lumeen.
