Joulupäivä

Joskus minusta tuntuu ettei henkieläimeni olekaan peura - vaikka sekin asuu hiljaa piilossa - vaan hiiri. Hiiret liikkuvat seinää vasten, sillä lailla ne ovat turvassa enimmiltä saalistajilta. Minä luulen että sitten ne piiloutuvat saunatupaan piiloon, istuvat siellä ja näpräävät kännykkäänsä ja miettivät että laittaisivatko terapeuttitädeilleen viestiä.

Hei, olen kauhuissani ja harkitsen kuolemista.

Catch your personal butterfly

Tässä kämäinen joululahja teille, olkaa hyvä. Hyvää, rauhallista joulua kaikille. Minä aion syödä hyvin, olla rakkaiden ihmisten kanssa ja vaihtaa monta lahjaa perheen kesken!

Joulu koputtelee sängyn alla

Tiedättekö niitä pieniä pakkomielteitä arkiasioissa, jotka eivät oikeastaan suoranaisesti vaikeuta arjen kulkua, mutta olisi se elämä silti helpompaa jos niistä ei välittäisi. 

Luulen että niitä on kaikilla, sillä minä ainakin itse lohduttaudun kun petaan petiä ja yritän etsiä värikoodatut lakanat, ja saan mielessäni jo itkupotkuraivarin koska en voi nukkua jos pussilakana on punainen ja aluslakana sininen. Ja sitten kun löydän valkoisen lakanan, tajuan että oi kamala, en minä ikinä saa unta tuon peiton kanssa, se on punainen ja oranssi. Silmiä kirvelee kun sellaista katsoo. Joten se on vaihdettava, ja sitten myös on etsittävä toiset tyynyliinat jotka sopivat siihen uuteen pussilakanaan. Ja on tajuttoman vaikea löytää tästä huushollista kolme yhteen sopivaa tyynyliinaa.

Onneksi tätä ei tarvitse tehdä ihan liian usein.

Koulussa oli joulujuhlat ja toinen osa koulutuksesta alkaa sitten keväällä, silloin on erityislapset vuorossa. Mutta ensin minä nollaan kaikki mahdolliset ajatukset kahdeksi viikoksi ja yritän muuttua taas jokseenkin keskimäärin rentoutuneeksi stressipalloksi.

Paketoin kaikki lahjatkin ja huomena tuodaan kuusi sisälle, kokkailin tänään rosmariinilammasta ja pekoni-sieni-valkosipulinkynsi-lisuketta ja kahvi-kerma-mustaherukkakastiketta ja perunamuusia. Sillä toipuu krapulasta oikein mainiosti, jaksaa taas seuraavat kuusi tuntia upouudella mahtavalla tietokoneella.

There is no living, only enduring

Ihan näin aikaisin sanin Hukkiksen talvikuntoon. En ehkä vielä tykkää taustasta, en ole vielä päättänyt. Teki mieleni piirrellä ja raapustelinpa sitten uuden bannerin. Oli kyllä jo aikakin.

Minun pitäisi mennä tietokoneostoksille, kun tämä romu hajoaa käsiin ja joka kerta kun sen avaan, ilmenee uusi ongelma. Ei tällaista mekaniikkaihminen jaksa, vaikka olisi kuinka muutosvastainen hakamies. En vain tiedä haluanko taas läppärin, joka hajoaa kahden vuoden päästä, mutta on pirun kätevä vai pöytäkoneen joka mahdollisesti kestää kauemmin, mutta vie valtavasti pöytätilaa, jota minulla ei ole. 

Harjoittelu ja näyttö loppui ja minä läpäisin, tulee vielä todella kova ikävä lapsia ja hoitajaa. Olen silti onnellinen että se loppui, väheni ahdingot puolella. En silti saanut taaskaan minkäänlaista onnistumisen tunnetta, en ikinä ole saanut. 

Jotenkin minä vain teen asioita ja sitten ne ovat ohi. Ihan kun vain seisoo jossain ja ajattelee, että nyt minä olen tässä ja muutaman tunnin päästä tämä hetki on ohitse ja minä olen jossain aivan muualla. Toisinaan se tekee siitä hetkestä erityisen, mutta useimmiten se menettää täysin merkityksensä. Sitä uppoaa niin täysin lineaariseen aikakäsitykseen ettei sen kulumisessa ole mitään järkeä. Koska joka hetki elämästäsi teet jotain uutta tai uudelleen ja se jää aina taakse, etkä tee sitä samaa enää koskaan.

Doodledoo

Aivan unohdin tämän.

Värikynillä piirtelin vähäsen.

Happy removal day loser

Oli synttärini ja vaikka olenkin niitä angstaillut tässä viikon päivät, niin hauskaa minulla oli. Jotenkin olen kuitenkin taas muuttunut vähän ilkeäksi, sillä lailla siis että kun yleensä siedän paljon ja enemmänkin, niin lauantaihin mennessä en enää ottanut vastaan yhtään paskaa ja taisin olla tosi vittumainen. Suurin syy siihen oli se, että olen tässä ollut vuoden päivät Matruusin terapeuttina. Nyt valehtelen, olen ollut tässä neljä vuotta Matruusin terapeuttina. Vuosi sitten se erosi neljävuotisesta suhteesta, ja viimeisen vuoden olen kuunnellut sen valittavan ja marmattavan ja vellovan siinä. 

Minä osaan olla kärsivällinen, minä osaan kuunnella, mutta ei jumalauta en minun syntymäpäivänäni jaksa keskustella jonkun eksästä, josta viimeksi puolikuuntelin (koska jo silloin alkoi vituttamaan) viime viikon keskiviikkona. Minä halusin pitää hauskaa, minä halusin olla kavereideni kanssa, minä halusin tanssia ja nauraa hyvässä seurassa. Sitten Matruusi päättää tulla baariin, vaikka se vihaa baareja ja ensimmäinen asia mitä se minulle sanoo, on että voi vittu kun eksä soitti taas. 

Sitten se mökötti siellä ja minä kieltäydyin taipumasta siihen kuvioon, jossa minä istun sen vieressä ja kuuntelen empaattisena ja nyökyttelen ja voivottelen. Onneksi Homssu oli tullut tänne ja oli luonani yötä ja Homssun kanssa ei voi olla kuin hauskaa.

Lopulta Matruusi söi vielä puolet pitsastani, ja on muuten saatana velkaa neljä euroa nyt minulle.

Ja nyt minä yritän vielä vakuutella itselleni, että oli minulla hauskaa. Siis oli oikeasti, alkuillasta ja keski-illasta ja alkuyöstä. Ja sitten seuraavana aamuna.

Minä en pidä syntymäpäivistä, jos se enää ketään yllättää. Minulla on niitä synttäritraumoja, kun kukaan ei tule paikalle. Pariin otteeseen. Sitten minulla on niitä traumoja kun jotkut tulevat, mutta eivät oikeasti halua olla siellä. Se on melkein pahempaa kuin se, ettei kukaan tule, koska minulle puhkeaa sellainen miellyttämisen tarve, että lopulta olen revetä liitoksista. Minä haluan että ihmiset viihtyvät, haluan että kaikilla on hauskaa, ja yleensä silloin minulla ei enää ole hauskaa.

Olen jotenkin tullut siihen tulokseen että minun syntymäpäiväni on jotenkin kirottu, se ei koskaan ole täydellinen päivä. Siis edes sillä lailla kun aina yleensä meidän tyttöjen illat on. Silloin aina tapahtuu jotain.

Luulen että minä itse manaan sen päivän, ihan vain sillä että aina odotan sitä kauhulla, odotan koska jotain tapahtuu, odotan koska kaikki menee persiilleen. Ja sen takia pienemmätkin asiat kasvavat valtaviin mittasuhteisiin, jolloin ne on vaikea saada takaisin sellaisiksi murusiksi kuin ne oikeastaan ovatkaan.

Toisaalta minua ärsyttää se ajatus, että minun pitäisi ottaa kaikki vastaan ja olla aina se rauhallinen ja ymmärtävä ihminen. Seesteinen Om-ihminen, joka vain sietää ja sietää ja sietää.

Kun en ole.