Hunajata ja Harry Potteria

Hurraa, hurraa, hurraa!

Tänään oli kahden tunnin palaveri luokanvalvojani kanssa, ja arvatkaa mitä! Ne oli ihan kokonaan unohtanut käyttää minun edelliskesän työpäivät! Joiden ansiosta - lisättynä nyt käymiini työpäiviin - minulla olisi topoa enää vain seitsemän päivää. Seitsemän! Lisäksi minun pitää käydä neljässä museossa taide ja kulttuuri -kurssin takia, mikä on ihan pirun vaikeaa kun pääsee töistä viiden jälistä, mutta nyt sitten ei ole mitään hätää senkään takia. Ja sitten on äidinkielenkurssi ja liikunnan kurssi, jotka suoritan itsenäisesti. Olin niin helpottunut että meinasin itkeä, mutta sainpa itseni pidettyä sen verran koossa etten ainuttakaan kyyneltä mennyt tirauttamaan. 

Huhhuh, on ihmeen helpottunut olo, ei enää jokahetkistä stressiä tuon koulun takia, voin siirtyä painajaisissa niihin seuraaviin aiheisiin joissa pakenen murhamiehiä tai hukun.

Ja sitten jotain mitä olen nyt viimeiset kaksi päivää lukenut: aivan uskomattoman taidokas Harry/Snape ficci, Nc-17, mutta sellaiset kohdat on helppo hypätä yli jos ei kestä. Itse olen ihan täysin ihastunut ja vain vetänyt sitä sisääni kuin ilmaa. Englanniksi tosin kirjoitettu, mutta helppolukuista ja kaunista tekstiä kaikin puolin.

Tässä tuo kirjoittajan lyhyt kuvaus ja linkki, olkaa hyvä kaikki kiinnostuneet:

Tempus Fugit Praeterhãc by Quill Lumos

Based on the amusing idea on the US cover of Deathly Hollows. Harry's Horcrux hunt leads him to Rome. However, he hadn't expected the sudden trip back through time thanks to a booby-trapped Diadem. Neither had Severus Snape, who gets dragged into the backlash of the spell. Now they are both stuck in the past, what are they going to do? Together they struggle to earn a living and have to learn to survive, whilst continuing for a way home.

Kirjoitan myöhemmin jotain järkevää, piti vain hehkuttaa hyvää oloani.

Kuka jaksaa itkeä joka päivä

Minun on nyt pakko, koska itkin typeränä tämän takia koko eilisen illan. Eikä itkemisestä minun kohdallani tule mitään muuta kuin musta silmäkulma ja lievä aivotärähdys, joten en halua tehdä sitä tänäänkin - vaikka myönnän parkuneeni heti kun astuin ulos töistä ja istuin autoon, olen niin väsynyt. En osaa sanoa ei, menen huomennakin sitten kahdeksaksi töihin. Jaa mikä syysloma?

Niin että kun Anttu pisti minulle tällaisen viestin:

Anttu kirjoitti...

Kai kuitenkin tajuat että KELAn terapia on "once in a lifetime"-juttuja, ja se että olet sen nyt aloittanut myös tarkoittaa sitä, ettet enää koskaan elämässäsi saa rahallista tukea pääsi hoitoon. Että se onkin tarkoitus hukkua tunteisiinsa ja käydä maailman suurin myllerrys läpi, pitää uskaltaa päästää turvastaan ja repäistä se napanuoransa vihdoin irti. Jos et sano tuntevasi tyhjää, ei terapeutillasi ole koskaan mahdollisuutta auttaa sinua eteenpäin ja tuhlaat hänen ja sinun aikaasi sekä kansan rahoja, joilla olisi voitu auttaa jota kuta joka oikeasti on valmis tekemään töitä voidakseen paremmin. Niin, sitä ei voi lopettaa kesken ja juosta karkuun, se on nyt aloitettu joten kannattanee viedä se myös loppuun kunnialla.

Ps. Sossulta rahan hakeminen ei ole heikkoutta, jos sieltä jotakin saa irti, kannattaa tuntea ylpeyttä ja itsensä voittajaksi. Suurin osa sitä tarvitsevista kun ei ole siihenkään oikeutettuja.

Olen marttyyriluonne, ja totta kai minulle tuli heti sellainen olo että jokapäiväisiä ponnistelujani on nyt vähätelty. Sitten keskustelin iskän kanssa koulusta, eikä siitä seuraa koskaan mitään hyvää. Seuraavaksi olinkin sitten täysin vakuuttunut, että kyllä, olen täysin epäonnistunut yksilö ja velloin itsesäälissä ja inhossa sen verran että löin ja paruin itseni tainnuksiin. Päätäni on särkenyt armottomasti koko päivän.

Niin että haluan nyt pistää tähän vastauksen jonka Antullekin kirjoitin, koska minua häiritsee hirveästi jos joku muukin ajattelee noin, enkä halua sitä.

Nyt varmaan käsitit vähän väärin, mutta se on vaan minun syytäni kun en kirjoittanut tarpeeksi. Olen hyvin tietoinen ettei kela vain heittele niitä terapiarahoja ympäriinsä ja että tämä on minun tilaisuuteni ja siitä tulee ottaa vaarin.

Lisäksi olen ollut täysin valmis ottamaan apua vastaan viimeiset kaksi vuotta kun lopulta suostuin itselleni myöntämään sitä tarvitsevani, mutta minun on vieläkin vaikea puhua monista asioista, mikä koskee varmasti useaa ihmistä. Yksi niistä on tunteeni, ja vaikka toisinaan kuvailisin niitä olemattomiakin, jo se on askel eteenpäin että ymmärrän sellaisten tunteiden olemassaolon. Otan aina irti kaiken terapiakäynneistäni ja olen tehnyt paljon töitä voidakseni paremmin, koulutukseni valmistuminen ja työni todistavat sen. En siis koe tuhlaavani niin hänen kuin minunkaan aikaani.

Minun on vaikea lämmetä uusille ihmisille, ja uudella terapeutillani olen käynyt vasta alle kymmenen kertaa. Tähän verrattuna olemme päässeet hurjasti eteenpäin minun lukoissani, ja voin vakuuttaa, etten tuhlaa ainoankaan kansalaisen rahoja.

Ps. Kiitos sinä Anonyymi, jaksoin koko tämän päivän lounastauosta eteenpäin sinun kommentillasi!

Pollalogiaa

Matruusi soittaa minulle ja kuulostaa puhelimessa sekavalta ja oudolta, kysyy jälkeenpäin viestillä

Lähekkö röböl?

Ja minä lähden heti, koska olen sellainen sankari villapöksyissä ja kalsareissa, mitä ystäviini tulee. Se on sekaisin ja säikähtänyt, ehkä vähän hämillään. Se oli käynyt Kelassa ilmoittautumassa työttömäksi työnhakijaksi kun ne oli heittänyt sen satamasta ulos kymmenen muun miehen kanssa, ei ole enää töitä. Sitten se oli joutunut käymään sossullakin, mikä oli saanut sen ihan tolaltaan. Aikuinen mies ei saa käydä sossulla, niin se sanoo minulle häpeissään ja kysyy sitten ahdistuneena tunnenko ketään toista ihmistä kuin sen, joka olisi käynyt.

No en oikeestaan--- minä änkytän ja kuulen sen synkän hiljaisuuden joka huokuu Matruusin onnettomuudesta ---mut päiväosastol kyl muutama oli joo, minä lisään äkkiä, koska se näyttää niin kurjalta. Ei se mitään pelasta ja hetken hiljaisuuden jälkeen autan sitä puhumaan asiansa läpi, ei se muuten ikinä rauhoittuisi.

Kai se lama alkaa näkyä, töitä on pirun vaikea löytää ja Kela tekee asian hirmuisen vaikeaksi, niilläkin löytyy niitä autettavia varmaan ihan pirunmoisesti. Itselläni on kai asiat hyvin, olen sellainen pummi että saan kuitenkin Kelalta päivärahaa tukemaan opiskeluani ja terapiaani, minulla on takuuvarma työpaikka ja vanhempani eivät välitä että syön heidän ruokiaan, minä saan onneksi asua kotona niin kauan kuin tässä kylässä pysyn. Mikä ei toivon mukaan ole enää kauan. Saa Matruusikin kotona asua, mutta kaiken muun se hommaa itse, eikä sen ylpeys varmaan antaisi niiden porukoiden sille muuta maksellakaan. 

Minulla on mieliala taas pirun matala, ihan ottaa itseään päähän kun oikeasti pitäisi olla kaikesta kiitollinen, kun kaikilla muilla menee oikeasti paskemmin ja itse sitä liihottaa rahoineen näennäisen terveenä. Kamalalta kuulostaa, mutta joskus toivoisin katkaisevani jalkani tai sarastuvani lupukseen, niin että kaikki näkisivät minun sattuvan ja olevan sairas. On väsyttävää tuntea koko ajan syyllisyyttä.

Minulla on terapiaa normaalisti kahdesti viikossa, tällä ja ensi viikolla pelkästään tiistaisin. Joskus kun juttelen terapeuttini kanssa kaipaan hirmuisesti Omahoitajaa, sitä kuinka se osasi kysyä juuri oikeat kysymykset, käyttää juuri oikeaa tekniikkaa saadakseen minut ajattelemaan, ymmärtämään ja puhumaan. Kun terapetuttini ensimmäisen kerran sanoi:

Ja miltä se susta tuntuu?

meinasin alkaa nauramaan. Lähinnä siksi, että se on jo yläasteajoilta ollut minun ja Womban sisäpiirivitsi, mutta myös siksi, että se on myös täysin yleismaallinen vitsi kallonkutistajista ja siis täysi naurettavuus. Olen saattanu mainita, että vihaan kysymystä Onko kaikki hyvin. Alan pikkuhiljaa rinnastaa edellisenä mainittua kysymystä samaan kategoriaan. Sinällään se kai on hyvä kysymys, koska olen aina ollut huono puhumaan tunteistani ja se pakottaa minut sanomaan niistä kai jotain. Huono puoli vain on se, että kun ei ole koskaan puhunut tunteistaan, ei ole kiinnittänyt niihin pätkääkään huomiota, jolloin et osaa nimetä suurintakaan osaa. Ja joskus minusta tuntuu etten tunne mitään, ja silloin minun on kuvailtava terapeutille se tunne, jonka luulen ihmisten tuntevan samanlaisessa tilanteessa. Jälkeenpäin tunnen sekä ylpeyttä huijauksestani että syyllisyyttä siitä, ettei pääni suostu kertomaan totuutta.

Turhan paljon tunteita näin pienessä ihmisessä, ja jos minä päästäisin ne täysin valloilleen minä varmaan hukkuisin.

Mistä tietää olevansa oikeasti ulkona toisen kanssa

kun se toinen kieltäytyy leffalipun hinnan takaisinmaksusta ja sitten maksaa ruoat kysymättä mitään, vaikka aina olen luullut että se on seksuaalisuudeltaan täysin homo? Tai ehkä se on sitten bi, tai täysin lokeroimaton. Ja jos koko ilta tapahtuukin ihan yhtäkkiä, ajetaan naapurikaupunkiin asti katsomaan leffaa ilta yhdeksältä. Maailma on muuttunut ihan mahdottomaksi.

Viime viikon olin ensiksi vihainen, sitten lamaantunut, surullinen ja lopulta päätin että kyllä, kaikki ovat oikeassa ja miehet ovat vain kaikki typeriä olentoja, ainakin nuorina. Ja suurin osa pysyy samassa henkisessä tilassa koko loppu elämänsä.

Minä nimittäin menin viime viikon lauantaina sitten Railin kanssa tanssimaan ja siinä sitten kärvistelin sitä iltaa, koska olen tarpeeksi tyhmä lähteäkseni vaikka minua ei oikeasti huvita. Ja vielä tyhmempi jäädäkseni ihan vain koska enhän voi lähteä ennen pilkkua kun olen maksanut sisälle liian suuren summan rahaa, ja olen pihi ja otan kaiken mitä saan. 

Kaikki olisi kai ollut täysin hyvin, ellei muutaman viimeisen biisin aikana mies olisi tullut kourimaan minua, ja vaikka huusin sen korvaan että minulta ei saa, se ei päästänyt minu irti vaikka kuinka tönin, jatkoi vain aneluaan. Seuraavaksi sen kaveri tuli siihen sen selän taa ja sanoi näin:

Lakkaa tanssimast sen huoran kanssa.

Minä en tiennyt kuka se oli. Eikä se tasan tiennyt minua, koska pysyttelen tarkoin mahdollisimman anonyymina ihmisenä. En ensin tajunnut että se eläin oli todella sanonut niin, se oli ensimmäinen kerta kuin minulle on elämäni aikana sanottu mitään niin loukkaavaa. En osannut käsitellä sitä. Lisäksi olin humalassa, vaikka en kovassa. Kun sain asian sitten läpi sumuisen kalloni, sihisin sen ärsyttävän miehen korvaan jonka kanssa olin lopulta alistunut tanssimaan että sen kaveri oli juuri pilannut sen illan. Työnsin sen pois vähän turhan kovaa, olin niin vihainen etten ihmettelisi vaikka se olisi ihan säikähtänyt kun katsoin sitä. Sitten tuijotin hetken tyhjänä sitä jätkää joka oli kutsunut minua huoraksi, se kyykki lattialla enkä tiedä mitä se teki, näin vain sen typerän lihavan selän, jota peitti musta-punaruudullinen paitis. Järkevä puoleni yritti huutaa minulle että älä tee nyt mitään typerää, minä kihisin raivosta, puristin sormet nyrkkiin ja---

-- potkaisin sitä täysillä pohkeeseen ja lähdin pois ennen kuin ehdin lyödä sitä samalla kun lätkin minua havittelevat kädet irti mekostani. Hurjaa, eikö?

Sitten seisoin ulkona ja poltin puoli askia tupakkaa ketjussa samalla kun yritin vakuuttaa itseäni olemaan vahtimatta ovea, jos ne sovinistisiat tulisivat ulos sieltä ja voisin lyödä niiltä nurkan takana ilman että saisin porttikieltoa yökerhoon. Anteeksi, siat ovat oikeasti hyvin siistejä ja kilttejä eläimiä ja on hyvin epäreilua haukkua niitä noin.

Mutta olin aika järkyttynyt, kuinka nykymaailmassa joku voi sanoa noin ihmisestä, jota ei tunne. Enkä ymmärrä miten, tai siis, olin ihan säädyllisesti pukeutunutkin. Ja se oli vielä joku korkeintaan kahdeksantoista vuotias pulska ruma pikkupoika, kuka sille on sellaisen sanan opettanut?

Olen nyt yrittänyt saada asioitani järjestykseen, ne kun eivät tykkää pysyä siisteissä riveissä. Olen siis töissä nyt parturi-kampaamossa, siinä samassa kuin aina ennenkin. Meillä oli Työnantajan kanssa kunnon heart-to-heart ja tulemme hyvin toimeen. Sanoin sille suoraan etten aio jatkaa alalla, kun se sanoi toivovansa että jäisin pidemmäksi aikaa, ja sain myös sanottua että ihmisten kanssa työskenteleminen vie minulta hirveästi voimaa.

Koulussa olen laiskempi, en ole jaksanut käydä, koska vitutus nousee päähäni sillä samalla sekunnilla kuin vain näenkin jonkun opettajistani. Tänään sitten kävin tekemässä yhden asiakkaan, ja näytin jo valmiiksi siltä kuin kultakalani olisi kuollut kolmasti päivässä. Asikkaani oli nuori nainen, jonka kanssa en jutellut muusta kuin sen hiusten värjäyksestä, ripsien värjäyksestä ja uudesta mallista. Ei kai minua voi syyttää, olen vankasti sitä mieltä ettei maanantaiaamuina puhuta mitään, vaan mökötetään hiljaa paikoillaan ja ryystetään teetä. Siis jos on ihan pakko nousta ylös sängystä.

Mutta joka tapauksessa siis, sain olla tänään edes jostain tyytyväinen itseeni, koska heti kun pääsin kotiin nukahdin viideksi tunniksi. Vaikka minun piti mennä Hesalaiselle kahville. Kai ihan hyvä vain, olisin ollut niin koomassa etten olisi kyennyt leikkimään empaattista korvaa kun se olisi taas väistellyt minun ongelmiani.

En ole vieläkään jaksanut siivota huonettani. Minua melkein houkuttaa laittaa tänne kuva siitä, niin järkyttävä se on, mutta en taida kehdata.

En vaihtanutkaan eilen viihteelle, muistin tarpeeksi ajoissa että tänään olikin töitä.
Olin siellä parturi-kampaamossa missä aina ennenkin, siivosin koska tiistaina tulee terveystarkastaja.

Nyt mietin jaksanko lähteä Railin kanssa tanssimaan.

Yhyyangstimauelämänionpaskaajaaha

Minne muualle minä nyt muka valittaisin, mutta alan pikku hiljaa oikeasti sääliä jos joku vielä näitä jaksaa lukea. Minä en ainakaan jaksaisi, jos joku kirjoittaisi tällaista tekstiä ja minä lukisin sitä, minun tekisi mieli antaa sille henkilölle hervoton litsari naamaan ja heittää niskaperseotteella ulos ovesta ja maailmalle. Oma vikanihan tämäkin on, mitäs en jaksa raahautua polille uusimaan reseptiä että saisin lääkityksen takaisin kohdalleen. Idiootti vain valittaa siitä kuinka elämä on niin kamalaa, vaikka ei itse onnistu syömään viikkoon lääkkeitään. Tai mahdollisesti nyt on jo toinen viikko, en pysy laskuissa mukana kun en edes muista viikonpäivää.

Tänään kävin koulussa piipahtamassa, jakso nimittäin vaihtuu eikä minulla ollut hajuakaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Onnekseni yksi opettajistani oli vielä paikalla, se oli se minun vanha luokanvalvojani joka on tähän mennessä ollut joten kuten perillä asioistani. Harmi vain että luokanvalvojani on jäänyt kuuden viikon sairaslomalle, ja hän vaikuttaa olevan ainut joka tietää tulevistani kursseista paskan vertaa, tosin alan epäillä sitäkin. Kun kuitenkin kysyin josko paikalla oleva opettaja tietäisi mitään seuraavasta jaksostani, vastaus oli pyöreä silmäinen 

En minä vaan tiedä. 

Minä kiristelin hampaitani ja yritin olla läväyttämättä sitä kansiollani päähän tai heittämällä kaikki tavarani lattialle mitä mahtavimmassa raivonpuuskassa. Koko tämä touhu on niin naurettavaa, lopulta minä jouduin selittämään sille kuin heikkopäiselle että jos minä nyt sitten vaikka katson asiakaspalvelulistoja, jos niitä olisi jo tullut ja osallistun niihin, loput päivät menen sitten vaikka oppipajalle. Se vain nyökytteli ja pakenin sieltä mahdollisimman nopeasti ennen kuin päästäisin suustani jotain mitä katuisin. Valkoinen ovi pamahti kiinni takanani ja minä löin kalenterini palvelutiskiin niin kovaa että koko käsi tärähti. Kiukutti niin pirusti, että piti varoa repimästä sivuja varauskansiosta. Sitten minä köröttelin Hesalaisen uudelle asunnolle. Kiitos kaikille kuunteleville, ettei sen kahdeksannen kerroksen asunnossa ollut parveketta, ei niin että itse olisin hypännyt, olisin heittänyt opettajani sieltä alas, kaikki mieluummin peräkanaa. Jääköön sitten sairaslomilleen ja eläkkeelleen.

Olenpa tänään raaka ja epäreilu.

Mikään ei ole ärsyttävämpää ja loukkaavampaa kuin se, kun on kertomassa ongelmistaan ystävälleen, ja tämä kääntää puheenaiheen joko itseensä tai johonkin muuhun. Kuten porkkanakakkuun, säähän tai siihen kuinka hänelläkin on kamala stressi. Minä rakastan Hesalaista ja on varmaan kamalan vaikeaa jos ystävä kärsii masennuksesta eikä itse tiedä edes sanan sanakirjaselitystä.

Ainakin osaan esittää asianmukaisen innostunutta Hesalaisen uudesta kodista, hienohan se on. Kateus on kuulemma paha tunne.

Jos ei sauna, viina ja terva auta, on tauti kuolemaksi

Itsepäiset kyyneleet kihoavat silmäkulmiini kun sanon terapeutille että mikäli opintojani joudutaan lykkäämään kevääseen, minä en enää ilmesty kouluun. Että sitten olen saanut tarpeekseni ja luovutan. Yritän näyttää siltä kuin en välittäisi että olen tuhlannut kolme ja puoli vuotta koulutukseen josta en tule hyötymään mitään ja jota olen oppinut vihaamaan sydämeni pohjasta. 

En tänäänkään kouluun asti päässyt, mutisin seitsemältä iskälle jotain sinne päin että jos en tänään menisikään ja seuraavaksi heräsin varttia yli yksi. En jaksa mitään, en pysty mihinkään, olen kädetön ja jalaton kastemato sadevesitynnyrissä, ja ihan yhtä hyödyllinenkin. 

Tänään minun tekisi mieli hukuttautua kylpyammeeseen. Tänään minun tekisi mieli avata suoni ja valuttaa itseni kuiviin. Tänään minun tekisi mieli ajaa rekkaa päin.  Tänään minun tekisi mieli mennä autotalliin ja hirttää itseni. Minun tekisi niellä kaikki pannaamani lääkkeet ja mennä nukkumaan niin ettei tarvitsisi enää herätä. 

Ryven itsesäälissä, koska mikä olisikaan otollisempaa. Matruusi kertoo kuinka sillä on ollut kurja päivä, sillä meni farkut rikki ja se ei enää saa töitä satamasta, lisäksi sen tekee mieli vain yhtä tupakkaa eikä koko askia. Minä kuuntelen ja yritän olla empaattisen näköinen, sanon että väsyttää kun se kysyy jotta väsyttääkö ja yritän muistaa ettei ihmisten murheita voi mitata keskenään eikä toisen tunteita voi koskaan ymmärtää todella.

Eikä sitä aina jaksa saati haluakkaan.

Menen nyt saunaan ja yritän olla heittäytymättä kiukaalle.

His face was long and thin, ending with a hooked chin

Älkää pelätkö, kyllä minä tiedän.

Suorastaan typerää valittaa, totta kai nainen baarissa nähdään pelkkänä seksiobjektina.

Sen alkuperä ihmisluonnossa

Saan kaksi kutsua tulla viereen nukkumaan, käännytän molemmat pois vitsailulla ja leveällä hymyllä. Haluaisin lyödä jotain vain saadakseni tyydytystä tähän typeryyteen joka näyttää seuraavan minua kaikkialle.

Kihisen kiukusta kun ne eivät jätä minua rauhaan edes seuraavana päivänä, selitän Memerille että vihaan nukkua kenenkään kanssa, mutta ei se haittaa niin kauan kuin se on ainut minun vieressä ja jaloilla ja kiinni mahaani vasten käpertyneenä. Ei oma koira juonittele minua vastaan tai näe minua kun minä nukun, se rakastaa ja kaivautuu lähemmäs lämpöä, eikä välitä pätkääkään mitä puhelen unissani, itkenkö vai huudanko vai kiemurtelenko peittoni ulos lakanastaan ja petarin lattialle. 

Minä en enää jaksa kiimaisia miehiä, mutta kai se on vain oma vikani. Baariin mennessä pitäisi kai aina pukeutua norjavillapaitaan ja verkkareihin, vaikka kuinka välttelisi jokaisen pojanklopin katsetta ja flirttiä. Olen vain niin väsynyt siihen, että vaikka itse haluaisi vain lähinnä jonkun jonka kanssa saisi ihan vain olla, ihmiset ovat taipuvaisempia seurassani jostain syystä lääppimiseen ja liian selviin vihjailuihin, vaikka itse en antaisi ymmärtää mitään. 

Välillä tunnen itseni vain niin likaiseksi ettei edes kylpy auta.

En ole tehnyt mitään pahaa itselleni, en sitten kesän puolivälin kai, jos oikein muistan. 

Ei kun oli se viimeksi vähän ennen kuin lähdin päiväosastolta. En vain kertonut siitä omahoitajalle, koska en halunnut että se ajattelee että ne lähettää minut ulos sieltä vaikken ole valmis. Itse uskon etten tule koskaan olemaan täysin valmis yksilö, useimmiten sosiaalisesti rajoittuneet, itsetuhoiset ihmiset ovat tai niin olen ainakin kuullut.

Haluukko et soitetaa ukkille, jos se veis? Kysyy iskä teehuoneen ovelta.

No ei ko kyl mä vien! Tiuskaisen, haluan leikkiä uhria ja sen minä sitten teen, vaikka itku kurkussa.

Sen ei vaa tarvi huomen herät nii aikasi. 

Katson sitä kulmien alta, lupasin jo Harulle.

Ei siihe mee ko pari tuntia. Sitä paitti on se ukkillekki myöhä.

Mut se o eläkkeel.

En vastaa mitään, mutisen vain iskän selälle Mäki haluun jo eläkkeel.