Boom Boom Boom

Meidän telkkari särisee ja puolet minusta toivoo että se vain räjähtäisi nyt ja säästäisi raketeilta vaivan. Naapurin pojalla on meluisat pirskeet jo kuuden aikaan pystyssä, kuuntelen niiden ääniä kun seison pihalla polttamassa vitutussätkää ja katselen harvoja raketteja. Kai ne on ihan kauniita.

Sain taas lääkityksen, jos minulla ennen oli tässä talossa paljon pillereitä, nyt niitä on ylitsevuotavasti. Välillä ne suorastaan huutavat nimeäni ja kieltäminen on aina vain kamalampaa. 

Ketipinoria nukkumiseen yksi pilleri ja nukun kellon ympäri, Escitalopramia mielialaan enkä huomaa mitään eroa. En huomannut ennenkään, yhtä tuskaisena, surkeana ja ahdistuneena sitä eteenpäin olen mennyt jo vuosien ajan. En jaksa uskoa että kaksi pilleriä päivässä auttaisi mitään, muutama kymmen ehkä.

Ai niin, hyvää uutta vuotta 2012.

Kaunista joulua kaikille

Oli ihana joulu, paljon kivoi lahjoi ja hyvää ruokaa.

Pitäkää kivaa.

Kinkkuu.

Partyrocklesbian

Pahoittelen heti alkuun, olen liian kännissä, tulin juuri kotiin, kello on puoli viisi.

Se hetki kun ensimmäisen moin jälkeen kuulet:

Moi käännyi sit just tänää lesboks.

Minä tuijotan kolmenvuodentakaisen tuttavan vieruskaveria silmät pyöreänä ja se tuijottaa yhtälailla takaisin, ennen kuin tajuan näyttää flirttailevalta, heitän tukkaa ja nikkaan silmää ja pakenen baaritiskille.

Voi pyhät, olen aina pitänyt ihmisiä täysin lokeroimattomana, että ihmiset ovat vain yhteisön painostuksesta kasvaneet heteroiksi eivätkä tajua että ihminen noin yleensä haluaa vain toista ihmistä. Ettei sukupuolella ole oikeasti mitään väliä.

Loppuiltana sitten toinen täällä tunnettu naisiinpäin menevä riipi minut koko ajan tanssimaan.

Wakeupcall.

Olen itsekin  seurustellut samaa sukupuolta edustavan kanssa, mutten koskaan ole tositoimista kyseisen kanssa itseäni yllättänyt. Silloin vain pussailtiin ja oltiin söpöjä. Siitä on siis jo aikaa.

Nyt kuitenkin mietin, miten se olisi erilaista? Ja tykkäisinkö oikeasti harrastaa seksiä sellaisen kanssa, jolta puuttuisi se osa, joka työnnetään sisään asti? 

En oikein tiedä.

Linkkivapa ja nettikoukku

Mikä on ensimmäinen asia jonka teet kun tulet kotiin?

Minä avaan tietokoneeni.

Tiedän että minulla on tietokoneriippuvuus, siihen ei tarvita ainuttakaan testiä tai kyselylomaketta. Olen tätä ikäluokkaa joka katsoi ihmetyksellä tietokoneiden kehitystä ja internetin kasvua. Nuorempina oli supercoolia pelata Lara Croftia ja Quakea iskän tietokoneella tunteja kavereiden kanssa, sitten meille kolmelle sisarukselle tuli jaetut tietokoneajat kun norkuttiin Habbo Hotellissa. Onneksi meillä oli jo todella varhaisessa vaiheessa kaksi pöytäkonetta, muuten olisi syntynyt helvetinmoinen valtataistelu. Nettiin nuori tutustuu nopeasti, varsinkin siihen maailmanaikaan. Tällainenkin syrjäytynyt napero oppi äkkiä isosiskoltaan, joka oli löytänyt kavereidensa kanssa ties mitä jännittävyyksiä. Silloin joskus me tehtiin jopa omat nettisivut, se oli virtuaalitalli, oikein kunnon heppatytöt ja puskajuntit.

Heti kun löysin Harry Potter fanfic-maailman olin myyty sille tielle. ii2 oli toinen löytö joka vei yhtäkkiä hurjasti aikaa, sitä seurasi Galleria ja ht.net oli foorumien kiistaton kuningas.

Nykyään aikani menee suurimmassa määrin Youtubessa, Bloggerissa, Facebookissa, HPff:ää lueskellessa, Wikipediassa tutkimassa sekä erillisillä taidesivustoilla. Niin pieni on maailmani. En ole erityisen tunnettu missään, vaikka suurimman osaa elämästäni olen täällä viettänytkin, osaan olla anonyymi niin internetissä kuin oikeassakin maailmassa. 

Minun oikea maailmani vain tuntuu toisinaan olevan tämä ruudun tämän puoleinen paikka. Täällä kaikki on helpompaa, hauskempaa ja selkeämpää. Löydät kaiken mitä haluat tietää vain muutaman napin painalluksella, seuraa yhtä helposti. Seuraa joka on aamukolmelta samalla aaltopituudella ja kiinnostunut samoista asioista, paljon helpommin kuin ulkona. Oikeastaan minun kohdallani miltei sataprosenttisesti helpommin. Esimerkkinä lauantainen baarireissu; kaljupäinen, lyhyt ja tanakka mies vaati väkisinkin päästä juttusilleni. Annoin sen ostaa minulle juoman ja tanssia minun ja kaverini kanssa. Kun sitten menin tupakalle niin se seurasi perässä kuin hyvä lakeija tekee. Väistämätön kysymys; no mitäs sä vapaa-ajallas teet?

No mä enimmäksee luen ja sit oon tietokoneel, minä vastaan ja katson huvittuneena sen naamaa.

Siis ihan kirjoja vai?

Voi pyhät, mikseivät nuoret ihmiset lue enää kirjoja? Sen suusta sana kuulosti kuin täysin vieraalta esineeltä, antropologiselta käsitteeltä lapsen suusta. Ala siinä sitten keskustelemaan omasta näkökannastasi Hal Duncanin Vellumista (jota luen muuten tällä hetkellä enkä pidä pätkääkään, kirjoitan arvosteluni siitä tänne parissa päivässä kunhan saan sen loppuun), kun toinen ei edes tiedä ettei kirja ole sama asia kuin pokkari.

Sen takia minä rakastan internettiä, voin käydä täällä älyllisiä väittelyitä asioista joista olen itse kiinnostunut, mistä osaan puhua ja mistä omaan mielipiteitä. Vaikka internet sisältääkin miljoonittain täysin naurettavaa ja hyödytöntä sisältöä, löydät niin paljon älyllisyyttä ja mielenkiintoa herättävää asiaa, ettei sille vain voi kääntää selkäänsä.

Kaikki tuttuni, joihin olen minkäänlaisessa yhteydessä löydän facebookista. Sieltä löydän myös noin 95 muuta henkilöä jotka ovat halunneet lisätä minut kaveriksi, vaikkeivät edes selvinpäin minua kadulla tervehdi. Se on vähintään yhdeksänkytäviisi 102 hengestä. Ja olen nyt tullut niihin termeihin, että nämä loput seitsemän henkeä lasken kai kavereikseni, koska he sentään toisinaan kysyvät perääni vaikka olisivatkin selvinpäin.

Ja sekin noin kerran kuussa.

Joten voiko minua muka syyttää siitä, että vietän mieluummin kymmenen tuntia tietokoneella, kuin istun yksin kahvilassa? 

Voiko minua syyttää siitä että istun ennemmin neljältä aamuyöllä tietokoneella kuin tanssin baarista toiseen? 

Mitä muuta elämässä muka on, kun siitä on riistetty ihmiset pois.

Pilipompelipim

Kiitos Antulle aivan superihanastasöpöstä joulukortista joka kilahti postilaatikkooni tänään. Nyt minulla on kestohymy koko lopun päivää! Kiitos, tuossa se nojailee yölamppuuni. Anteeksi vääristynyt kuva, mutta sen ihanuus onkin nyt minun, lällyslää.

Nukuin taas puoli kolmeen, vaikka herätyskello soi kahdeltatoista. Ainakin lupasin mennä kahville Womban kanssa, on pakko pistää naamansa ulos ovesta vaikka kipeää tekeekin.

Threesome

Tönäisen sen filippiiniläisen pois, toinen nukkuu jo. Minä en edes muista sen nimeä ja silti se jaksaa vielä inttää, mutta minä kiellän, sanon sille pahasti ja se pyytää anteeksi, pyytää jäämään. Minä en halua, minä haluan itkeä mutten pysty, haluan nukkua ja unohtaa ja mennä suihkuun. Upottautua kanaaliin, sekin on puhtaampi kuin minä, saastainen. Iljettää oma itseni, puhun englantia Marcin kanssa puhelimessa kun kävelen jonnekin, pois ja mahdollisimman kauas. Se on unenpöpperössä koska kello on vasta kuusi ja kysyy

Honey what's wrong?

Ja minä sanon

Nothing, I just really need a hug right now.
C'mere, there's plenty of room.
Why do I keep doing this?

Ja sitten minä itken vähän, Marc kuuntelee toisessa päässä ja sanoo että ne rakastavat minua, vaikken minä uskokaan. Pääsen sen ja Tommyn väliin nukkumaan ja ne rutistavat minut kainaloonsa ja vihdoin uskallan nukkua.

Beyond sleepless and over

Taas minä valvon kun en saa untakaan, nukun vain joka toinen yö ja silloinkin vain siksi etten pysy hereillä vaikka mieli juoksee ja jalat sätkivät. Niin on ollut viimeiset kaksi kuukautta ja nyt se alkaa jo tuntua nahoissa ja päässä. Eritoten päässä. Minusta se on stressiä ja yleistä masennuskauttani, ensin valmistumisen takia ja nyt tulevaisuuden. Terapeutin mielestä se on sekä stressiä että seksuaalista turhaumusta. Minä en usko, mikä turhaumus se sellainen on jos ei halujakaan riitä. 

Tulevaisuus on taas niin kaukana, tekee mieli hakata omaa päätään, niin paljon harmittaa. Harmittaa että hetken minulla oli jo tulevaisuus otteessa ja nyt minun pääni on pilannut senkin. Tiedän etten halua olla parturi-kampaaja, mutten tiedä mitä haluan. Haluan kai kouluun, mutta mitä haluan elämältäni? Mitä haluan tehdä monta vuotta? Mitä jaksan tehdä monta vuotta? Tuskin mitään, tällä hetkellä jaksan juuri ja juuri nousta sängystä. Enkä sitäkään tee muuta kuin mennäkseni terapiaan tai satunnaisesti töihin, niitäkään ei paljoa nyt löydy. 

Huomenna on puolen vuoden jälkeinen katsastuskäynti polilla, täytyy kysellä lääkärin perään ja kauniisti pyytää unettavia jotka tyrmäisivät hevosenkin. Tässä maassa niitä ei ole vaikea saada. Sitten voin tunkea mahani täyteen havunneulasia ja nukkua kolme vuorokautta putkeen ennen kuin terapiaan on taas mentävä.

Minä tietyllä tavalla jo pelkään nukkumaanmenemistä, sitä kuinka ajatukset kajahtavat kymmenkertaisina kun makaat hiljaa täkin alla, eikä kuulu muuta kuin kello ja Memer. Kun ei voi enää keskittyä mihinkään muuhun, ja yht'äkkiä muistat kaikki ne asiat jotka olet päivän mittaan unohtanut - mistä muistuikin mieleeni että minun pitää pistää postin valtuutuskaavake laukkuun nyt tai aamulla unohdan - ja nykyään minä unohdan kaiken. Se on yksi monista asioista joita pelkään, eikä tämä jatkuva unohtelu auta tätä tärinätilaa ollenkaan.
Ei auta kuin ottaa päivällä viiden tunnin torkut niin illalla jaksan meikata puolet kavereistani ennen keikalle lähtöä.

Niin muuten! Kirjoitan kyllä sen uskontotekstin, minä nimittäin kovasti haluan sen kirjoittaa. Mutta sain huomata ettei se ollutkaan ihan niin helppo nakki kuin ensin ajattelin. Nyt kokoan sitä pala palalta aina kun sille päälle satun, eiköhän se kohta ilmesty. Toivottavasti se vielä myöhemminkin kiinnostaa. Ja jos ei teitä niin ainakin saan itselleni ajatuksia kirjaimiksi.

Ja tervetuloa uudelle lukijalle!

Ei enää

Istun sängyllä paikoillani, kuulen kellon tikittävän sekuntteja, minuutteja ja tunteja. Milloin viimeksi tein näin, milloin viimeksi tunsin näin? En muista, en jaksa yrittääkään. En halua olla täällä, en halua enää olla missään. En enää halua olla onneton, en taistella joka päivä, en miettiä syitä jaksaa. 

Minkä takia, soi päässäni enkä tiedä vastausta, minkä takia vaivautua. Olenhan minä nyt saanut tehtyä sen mikä pitikin, näyttänyt ihmisille että minä kykenen. Miksi käydä sama läpi uudelleen ja uudelleen, kärsiä vuodesta toiseen yhtälailla. Laitetaanhan kituvat eläimetkin uneen, enkö minä kärsi tarpeeksi? Eikö nyt olisi hyvä hetki, täydellinen aika. Olen vienyt sen päätökseen, ei enää keskeneräisiä töitä. Muita kuin tämä ikuisuuksiin venyvä tyhjä elämä jota en halua, auringonnoususta laskuun. Vihaan aurinkoa, sitä joka nousee aina ja yhä uudestaan vaikken suostuisi menemään nukkumaan että tämä päivä jatkuisi mahdollisimman pitkään, ettei huomista tulisi koskaan. 

En jaksa olla näin vahva, en jaksa olla näin heikko. 

Antaa tulla lunta tupaan vaan

Herään Memerin kaivautuessa salaliittolaisen elkein peittoni alta naamalleni ja vielä paremmin kun se työntää kylmän kuononsa korvaani hyväksi huomeneksi. Huokaisten yritän saada silmäni pysymään auki, vaikka ei sillä niin väliä. Olen päättänyt että loppuviikon nukun pois kaikki univelkani, vaikka pitäisi vuorokauden ympäri nukkua, niitä kun on aikamoinen kasa takataskussa. Tuuli heiluttaa ikkunalasia ja mietin uskallanko kurkata ulos. Ruudun takana riehuu sellainen lumipyry etten voi kuin tuijottaa hetken joka suuntaan lentäviä hiutaleita. Nielaisen. Minun pitäisi tänään hakea Haru kotia.

Mutta ainakaan ei tule musta joulu.

Voin kirjoittaa kyllä uskonnostani, siinä minulla ei ole ongelmaa. Lupaan tehdä sen nyt viikonloppuna. Olisi myös kiva kuulla lukijoiden uskomuksia. Joten, mihin sinä uskot?

Tulipas ihmeen kaupallinen olo.

Tämän onnen seppä

Tein tämän 2007

Tashee haastoi lukijansa niinkin vaativaan tehtävään, kuin positiiviseen ajatteluun. Minuthan tunnetaan aina niin hurjana riskinottajana, että tietysti hyväksyin haasteen hetimiten. Enkä vain synttärieni aiheuttaman alkuhumalan takia (pelkkä osasyy, tietenkin), vaan siksi että tätäkin on hyvä aina välillä miettiä. Olen niin hyvä murjottamaan, uimaan itsesäälissä ja paisuttelemaan kaiken negatiivisen elämässäni syömään yksinkertaisesti sen kokonaan.

Minulla oli ihan kaunis lapsuus, siitä olen onnellinen. Koluttiin pitkin metsiä siskojen naapurinlasten kanssa, tunnettiin joka paikka ja joka kolo, oli majoja ja piilopaikkoja ja tuhansittain leikkejä. Kotiin tultiin metsäntuoksuisina illalla kun aurinko alkoi laskea.

Memer on elämäni ilo ja onni. Ainoa ehdottoman rakkauden lähde. Memer on myös tärkeä päivärutiinini jaksottamisessa, ja ilman rutiineja en saisi mitään aikaiseksi.

Pari vuotta takaperin minulla oli hirveä kriisi oman uskonnollisuuteni kanssa, en tiennyt mihin haluan uskoa, minkä huolisin itselleni totuudeksi ja mitä itse halusin. Taisin tännekin muutaman kerran pillereissä siitä jotain sekavaa kirjoitella, nyt en edes kehtaa etsiä niitä tekstejä. Mutta nyt tiedän minne oma uskoni suuntautuu, olen tutkinut paljon eri uskontoja, ottanut selvää, punninnut omaa elämänkatsomustani ja poiminut asiat jotka ovat minulle tärkeitä. Itse koen että uskontoja on niin monta kuin on ihmisiäkin, ja vihdoin olen omani löytänyt.

Minä tosiaan valmistuin, vihdoin. Tosin tämän voi todeta onneksi vain jos ei ajattele elämää eteenpäin, koska silloin iskee uskomaton stressi ja kriisi. Mutta ainakin olen koko loppuelämäni nyt virallisesti parturi-kampaaja.

Kirjat. Kirjat ovat lapsiani ja ystäviäni melkein siinä missä Memerkin, niiltäkin saa paljon rakkautta ja ystävyyttä. Niiden kautta saan elää ihan eri elämää ja pääsen täysin eri maailmoihin. Lisäksi ne tuovat materiaalista mielihyvää, se että niitä on pinoissa ympäri huonetta kun ei enää kirjahyllyihin mahdu, tuo minulle tyytyväisyyden tunteen.

Sitten on tietenkin ne asiat, joita pitää itsestäänselvyytenä vaikkei ne kaikille sitä olekaan; hyvä talo kotina, tarpeeksi rahaa mukavaan elämään, keskinkertainen terveys, perhe ja kuppi teetä aamuisin.

Hmh, iloja ne pienetkin ilot, mutta piti silti kaksi tuntia miettiä näitäkin. Kun ei niitä tule ajateltua niin ei niitä meinaa enää muistaakaan. 

On niitä varmasti enemmänkin, pakko niitä on olla kun täällä vielä kituutetaan..

Hyvää syntymäpäivää, minä!

No miltäs ny tuntuu?

Ei syntymäpäivät tunnu miltään. Ei vanhenemista huomaa kuin kymmenen vuoden välein peilistä, ryppyjen määrästä ja tukan harmaantumisesta. Luiden kolotuksesta ja maksavaivoista. Kun kuvajaisesta tuijottaa ulkokuoreltaan paljon vanhempi versio kuin luulitkaan. Joskus minulla on tosin sellainen olo, että lähenen sataa ja viittäkymmentä.

Kävin laittamassa Isosiskolle ja sen koulukaverille kampaukset, tuli upeat. Huomasin ottaa vain isosiskon nutturasta kuvan, ja tuossahan se nyt on takaapäin. Toinen oli niskaan viuhkanuttura, johon tein päälle ristikkoa erillisistä hiusliuskoista. Sitä tukkaa oli niin valtavasti etten ensin tiennyt mihin sen oikein laitan. Mutta olen tyytyväinen, ehkä salaa jopa hieman ylpeä. 

Paras synttärilahja minulle, tykkään tehdä kampauksia ja joulugaala-kampaukset voi olla niin ihanan glamourisia. Vaikka Isosiskon kampaus onkin enemmän moderni, se toinen oli enempi klassinen.

Tänään minä juhlin, aivan varmasti vaikka porukka onkin kateissa. On se isoskoni kuitenkin siellä samassa paikassa sitten seuranani, jos en muuta keksi.

Nyt minun pitää kestitä sukulaisia ja sitten laitan itselleni maskin naamaan ja muutan itseni kauniiksi.

PS. sain kolmosen äidinkielenkurssista ja nyt minulla ei ole enää ollenkaan koulua. Olen täten valmistunut parturikampaaja!

Memer, koirat ja koulutus

Memer on minun koirani. Rodultaan poika on kääpiömäyräkoira, mutta vain juuri ja juuri. Se on niin pikkuinen että melkein lasketaan kaniinimäyräkoiraksi, joka sen emokin on. Pentueen pienin, ja ainut jota ei oltu vielä kenellekään luvattu. Se ei haitannut, pentukehässä sen kaverina oli enää emo ja toinen emon värinen mustakultainen pentu. Vaikka minulla olisi ollut valinnanvaraa, pieni suklaanruskea pentu kirkkaanvihreine silmineen vei sydämeni heti. Siellä se istui puukehikossa kuluneella viltillä toisen pennun juostessa sen yli ja ympäri. Sitten minä ojensin sille käteni ja se kiipesi minun syliini. Minun pieni lapseni.

Sillä oli pehmeä vauvanturkki, suuret vihreänruskeat silmät ja pitkä, ruipelo vartalo jonka se pisti kerälle syliini kun istuin autossa ja ajoin äitin kanssa kotiin. Ensimmäisen tunnin se piilotteli eteisen jakkaran alla, toisen minun huoneessani selkäni takana kun nojasin lattialla nojatuoliini. Sitten se tuli sieltä esiin ja kiipesi taas syliini. 

Siitä sen nimikin tuli, Memer on Ursula LeGuinin hahmon nimi, ja se hahmo on hurjan rohkea. 

Papereita Memellä ei ole, sen ostin ihan vain ystäväkseni, minä en ole näyttelytyyppiä, vaikka minulle onkin sanottu että Memer pärjäisi kisoissa todella hyvin. Sillä on ideaalinen turkki, rakenne ja sen naama on niin nätti, että Isosiskon mies kutsuu sitä Pikkuprinssiksi. Sen kiharainen tukka kun tykkää liehua tuulessa, kun se seisoo kesällä kalliolla ja katselee ylväänä kadulle.

Memer on syntynyt 12.10.2009, ja on siis vähän päälle kaksivuotias.

Kun ostin sen, olin melko huonossa jamassa, vaikken tainnut ihan joka päivä sitä itselleni myöntääkään. Hoidin Memen kuitenkin hyvin, koulutin sen tulemaan luoksi ja istumaan käsimerkeistä, sisäsiistiksi ja olemaan syömättä lempikenkiäni. Kaikesta tästä huolimatta masentunut ihminen on usein heikko, ja minun tapauksessani joskus myös vähän arvaamaton. Koirat eivät pidä arvaamattomasta, viallisesta käyttäytymisestä, se on vastoin lauman käyttäytymiskoodia ja sellainen käytös kitketään ulos laumanjohtajan toimesta mahdollisimman nopeasti. Minulle ei edes laumanjohtaja osaa tehdä mitään, minä en osaa olla aina rauhallinen ja tyyni, itsevarma. Näin ollen minä en ole Memerin laumanjohtaja, sen kunnian saa äitini, ainakin niin kauan kuin asun kotona tai opin hallitsemaan tunteeni myös kodin sisällä enkä vain ulkopuolella. 

Minä rakastan Cesar Millania, sitä koirankouluttajaa siis. Tai en häntä, lähinnä hänen uskomatonta taidokkuuttaan ja rauhallisuuttaan. Hänen metodinsa ovat yksinkertaisia, toimivia ja sisältävät koko eläinkunnan järjestyksen maalaisjärjen. Minulle ne ovat olleet hyvin hyödyllisiä, Memer osaa hänen takiaan kävellä nätisti vieressä ja on kotona tasapainoinen vaikka minä olenkin vähän vähemmän. Minua on väkisinkin naurattanut nyt noussut hulabaloo siitä, kuinka Cesar hankkii kouluttamiensa häiriökoirien huomion näpäyttämällä koiria jalallaan. Siitä kuinka hän näpäyttää juuri siihen kohtaan missä on munuaiset tai jotain. Miettikääs nyt sattuisikohan koiraa enemmän jos sitä näpäyttäisi suoraan kylkiluille? En ole kertaakaan nähnyt että se koiria siellä potkiskelisi kuin jalkapalloa. Olen itse täysin fyysistä väkivaltaa vastaan mutta täytyy olla tarpeeksi järkeä päässään erottaakseen mikä on väkivaltaa ja mikä ei. Se että lyöt koiraa kuonolle on jo melkoisen monta astetta pahempaa kuin se että saat koiran hankkimisen tökkäämällä sitä kevyesti kylkeen. Minä kerran juttelin koirankouluttajan kanssa kahvilassa töissä ollessani ja hän sanoi että ei hyväksy koulutuksessa minkäänlaista väkivaltaa, mutta kuristaminen on kuulemma hyvin kätevää. Seisoin hetken silmät levälläni enkä ollut uskoa korviani. Verratkaahan siinä nyt sitten. Voi pyhät, koira ilmoittaa jos siihen sattuu. Minusta tuntuu ettei kukaan näistä yliaktivisteista ole todella katsonut Cesarin työtä. Jos koiraan sattuu, se pitää ääntä, ihan niinkuin mikä tahansa eläin. Oletteko koskaan kuullut kuinka ahdingossa oleva kani huutaa? Sellaista ääntä osaa pitää koirakin. Ei Cesar niitä koiria ilkeäkseen potki, eikä edes kovaa. Se napauttaa saadakseen huomion. Katsokaa yksikin video ja näette kuinka koiran huomio napsahtaa heti mieheen. Se on uskomatonta. Se miten yksi ihminen voikin käsitellä koiraa niin, siinä täytyy ymmärtää niin paljon. Minun kohdallani se on osoittanut todella käteväksi, koska Memer on niin lyhyt. En ikinä ehtisi alas ajoissa saadakseni sen huomion, en tällä lonkkavialla kun jokainen kyykky on työtä.

No nyt meni niin ihkutukseksi että. Mutta mitä voin sanoa, ihailen häntä ja hänen lahjaansa. Jos kehtaisin, myöntäisin että omistan hänen kirjansa, ja että olen lukenut sen ja nauttinut siitä. Cesar Millan on opettanut minulle paljon koirista ja niiden käyttäytymisestä, kehotan jokaista koiranomistajaa katsomaan edes yhden jakson hänen ohjelmaansa, niitä tulee nykyään liviltä. 

Tosiaan on näitä ihmisiä, jotka oikeasti kuvittelevat että koirat ovat ihmisiä, ja sanonhan minäkin Memeä lapsekseni. Mutta en minä antaisi ihmislapsenikaan syödä herkkuja päivästä toiseen, haukkua ihmisiä keskellä katua tai purra ketään. En minä antaisi ihmislapsenikaan olla piloille lellitty läskikasa, joka pompottaisi minua joka suuntaan kuin kumipalloa. Maapallo olisi kaaoksessa, ellei täällä olisi joka laumaeläinlajille automaattisesti kehittynyt arvot, käytöstavat ja hierarkia. Tämä koskee niin ihmisiä, koiria kuin puhveleitakin.

Nyt järki käteen, kun useimmat ihmiset sellaisen omistavat.

Tervetuloa uudelle lukijalle! Toivottavasti et säikähtänyt.