yhyy

Unohdan että aamulla pitäisi olla terapiaa, koska nyt on maanantai ja vielä aamu, ei maanantai-aamuina kuulu olla yhtään mitään. Minä en löydä lompakkoa ja tilillä nyt ei ole yhtään mitään, ei senkään vertaa kun toinen asiakas peruu tämän illan ja vituttaa, ottaa päähän niin paljon että aamuparkumisten jälkeen olen synkistellyt parhaani mukaan. Vanhempi koirakin karkasi pihasta, se on ollut hukkateillä nyt jo tunnin. Minä kierrän koko saatanan naapuruston ja huutelen ja houkuttelen ja maanittelen ja vituttaa vielä enemmän kun naapurin mummo sanoo että näki sen niiden rannassa vartti sitten. Olisit vittu ottanut sen kiinni sitten. Kuolkoon pois, typerys.

Sitten se tulee häntää heiluttaen takaisin pihaan ja minä kiristelen hampaita kun ei sitä saa torua siitä että se tulee kotiin.

Pitäisi tehdä asioita, mutta minä en osaa. Olen kädetön ja jalaton ameeba, joka haluaa vain hajottaa tavaroita, mutta makaa lattialla kykenemättömänä jakaantumaan. On täysin naurettavaa että kaikkialla muualla osaan kaiken ja kotiin päästyäni regressoidun taas viisivuotiaan tasolle. Harkitsen itkupotkuraivareita, mutta ehkä on vain helpompi ynistä lattialla nälkäänsä, kun on liian laiska tehdäkseen ruokaa.

Existential Crisis

Päiväni ovat sulautuneet yhdeksi stressin, aurinkoisten päivien, HIMYMin ja eksistentiaalisen kriisin ketjuksi. Olen vuoroin energinen ja valmis ja vuoroin itken peittoni alla kaihtimet kiinni. Pitää tehdä töitä ihan oikeasti, tai ainakin pitäisi jos ei olisi niin pirullisen tyhmä ja laiska. Pitäisi tehdä suuria tulevaisuuteen vaikuttavia päätöksiä, jotka saavat rinnan puristamaan niin ettei henkeä saa. Pitää kinuta sitä työpaikkaa kesäksi, että rahaa tulisi vihdoin edes vähän paremmin. Pitää tehdä ennakkotöitä ja lukea kirjoja ja kirjoittaa näyttösuunnitelmia. 

Kaikki se mikä pitää tehdä hukkuu kuitenkin nopeasti How I met Your Mother -putken alle, kun minä juoksen pakoon todellisuuttani ja vastuuta joka siihen kuuluu huutaen. 

Kaikista kamalinta on se ettei vain tiedä. Minä en tiedä mitä haluan, vaihtoehtoja vain lyödään eteeni enemmän ja enemmän ja tiedän vain sen että minun pitäisi hävetä sitä että mietin helppoja pakokeinoja kaikesta tästä paineesta, mutta en häpeä ollenkaan. Ne huonot opitut keinot nousevat aina kriisitilanteissa, kun ei niitä hyviä ole tarpeeksi ajoissa opetettu tilalle. Ne ovat niitä mukamas ainoita keinoja ratkaista nämä tilanteet että jaksaa huomiseen. Nykyään minä vain yritän mennä nukkumaan.

Tänään on niitä päiviä kun et ole käynyt viikkoihin ulkona, kun et oikein ole jaksanutkaan ja nyt haluaisit niin kovasti että olet alentunut kuuntelemaan spotifyn dancehits-listaa. Mutta kukaan ei enää asu täällä ja se yksikin joka asuisi on työvuorossa. Joten kahden sidukan jälkeen mietit että mitä minä tässä viinaa hukkaan, pese naamasi ja mene nukkumaan.

Bitch please

Minä hain tänään yliopistoon mutta oikeastaan en haluaisi kirjoittaa siitä, koska voi olla että vähän romahdan jos saan hylkäyskirjeen. Se nähdään sitten, ensin täytyy tehdä ja valita näytetöitä ja lähettää ne ja kirjoittaa essee ja muita papereita ja vain jännittää. Kestää sitä jännitystä ja ahdistusta ja mikäli en pääsekään sisään, täytyy kestää vuosi töitä ja yrittää uudelleen. Tämä on nyt sellainen asia mitä oikeasti haluan, en näitä välivaiheita ja päivientäyttämisiä. On parturikampaajan ja perhepäivähoitajan ammattitutkinnoista varmasti paljon hyötyä viiden ja puolen vuoden kandi ja maisteriopintojen ohella, kun töitä on kuitenkin pakko tehdä.

Minä luulen, että vaikka saisin hylkäyksen, muuttaisin silti siihen kaupunkiin missä tuo yliopisto on ja yrittäisin saada sieltä töitä. En jaksa enää olla täällä, haluan muualle. En sitten tiedä haluanko pois tästä tilanteesta vai itsestäni. 

Minä annoin sen kuulla ettei sovinismi ole "hauskaa kiusoittelua", sanoin että se on alistamista ja nöyryyttämistä, ettei tällä vuosituhannella naisen paikka ole hellan ja nyrkin välissä. Se kun nainen vastaa nasevasti takaisin autotalleista ja matolla nukkumisesta harvoin on muuta kuin puolustautumista omaan vapauteensa kohdistuvaan hyökkäykseen, vaikkei sitä siinä hetkessä tajuaisi.

Olin ihan rakentava ja nätisti sen sanoin, ei olisi tarvinnut kun se pyöritteli vain silmiään. Olisin voinut olla kiukkuisempikin, varsinkin kun sanoin sille siitä sen rasismista. Se yrittää selittää että ei se ole rasisti, on sillä niitä "tummaihoisia" ystäviä. Minä katson sitä ja sanon "vitun saatanan neekeri." Niin se huusi televisiolleen kun joku oikea ei voittanutkaan skicrossia ja minä lähinnä tuijotin sitä silmät ymmyrkäisinä. Se ei katso minua kun sanon ettei minulla ole väliä jos se ystäviensä kesken sitä sanaa jakelee, jos niiltä kerran on tullut okei, mutta yhdyskunnallisesti 'neekeri' on kääntynyt loukkaavaksi sanaksi valkoisen suussa. Se ei katso minua, hymisee vain hmm-m sillä lailla alentavasti ja minä siemaan chai-latteani etten heitä sitä sen naamaan.

Lopuksi kuitenkin halataan ja huokaisen helpotuksesta, että pääsin tuostakin eroon.

Illalla se sekoilee kännissä vielä facebookissa ja minä lähinnä luen että se kehottaa minua vaan etsimään sitä helvetin yksisarvistani, en ikinä tule kyllä löytämään.

Juu, hyvä rupuisen suomenhevosruunan on siinä päätään kännissä aukoa.

Leivoin myslivadelmakuppikakkusia ja nyt teen niille ruusukuorrutuksen. Niitä voin syödä odotellessani Prinssi Valkoista.