Saksien teroitus on kallista

Ensimmäinen viikko töissä. Minun tekisi mieli kontata perjantaina pihaportaat ylös, mutta sataa ja olo on jo valmiiksi kurja. Tiesin että se on tällaista, tiesin minä, en vain muistanut. Ei sitä pysty muistamaan, kuinka väsynyt on joskus ollut. Tietää vain että joskus on ollut väsynyt. Se tunne ei säily, pelkkä haalea varjo vain, kunnes se on taas päällä ja muistaa aivan tarkkaan, että tältä se silloinkin tuntui. Jalat painavat kuin lyijy, kädet ovat turhat puupölikät sivuilla ja vetävät minua maata kohti. Aivoja pakottaa, aivan kuin olisi lukenut kvanttifysiikkaa kymmenen tuntia putkeen, vaikkei siitä mitään ymmärrä. Ne eivät enää toimi, ne sanoivat itsensä irti sinä samana hetkenä kun vaihdoin pois pistelevät ja kutittavat työvaatteeni, kuten ne ovat parina viimeisenä iltanakin tehneet. Niitä - saati raajojani - ei kiinnosta pätkän vertaa se, että olisin taas sen verran terve että voisin käydä lenkillä. Mikään minussa ei jaksa välittää, että nyt pitäisi alkaa tehdä esityötä valintoihin tai että kirja olisi hyvä lukea vielä kolme kertaa läpi. Yhdessä ne päättävät että oikea paikkani on sohvannurkassa tyynyjen ja vilttien alla, jossa makaan kunnes kello sanoo, että voin siirtyä sänkyyn. 

Miksi tämän piti mennä tähän, minä mietin ja tuijotan kattoa, koska vaikka olen kuoleman väsynyt, ei kukaan minussa suostu nukahtamaan. Miksi, vaikka minä olen niin paljon parempi kuin vuosi sitten, kun minulla on niin paljon enemmän apuja ja keinoja? Onko kyse siitä, että Omistaja on niin tuskastuttavan vaativa, että minun tekisi mieli heittää sakset sen naamaan, kun se tulee kertomaan pölyhuiskusta ja hyllyistä minulle, vaikka minulla on juuri asiakas edessäni. Ei, minä en nyt ala pyyhkimään hyllyjä. Mokomalla ei edes ole omaa asiakasta sillä hetkellä, pyyhkiköön itse omat hyllynsä. Minä kuitenkin vain nyökkään, nyökkään aina. En minä silti enää mitään tee, tehköön omat hanttihommansa, minä en sille työskentele, olen yrittäjä.

Niin minä yritän itselleni kertoa kerta toisensa perään, ja silti löydän itseni tyhjentämässä laatikoita varastossa, vaikka minun pitäisi olla ylhäällä päivystämässä sitä päivän palkkaa, joka voisi kävellä sisään hetkenä minä hyvänsä.

Kiukutti ja kyyneleet kihosivat silmiin, paiskasin tyhjän laatikon lattialle ja laahustin portaat ylös, nyt saa riittää. 

Ehkä se johtuu asiakastyöstä, siitä että täytyy hymyillä ja keskustella, pitää yllä ainaista smalltalkia. On asiakkaita, jotka eivät tiedä mitä haluavat, jotka ovat tyytymättömiä jo ennen kuin mitään on tehty, jotka luulevat tuntevansa parturi-kampaajan ammatin itse paremmin. Ja siltikin täytyy hymyillä ja olla miellyttävä ja tehdä miten asiakas toivoo ja päässään vain käydä läpi tilanteen, jossa asiakkaan aivot valuvat pitkin lattiaa.

Vaikka turha sellaisia pohtia, minä ne sieltä joutuisin kuitenkin siivoamaan.

Kesäkukkia kesäsateessa kesäpäivänä

No niin, tuhrustelin terassilla auringossa uuden bannerin, sopii paremmin näihin keleihin. Tuon perjantain heikon hetken - joka oli kestänyt jo viimeisen viikon - jälkeen lähdin tapaamaan kummityttöäni. Hän oli kasvanut vaikka kuinka, äitinsä maha oli jo ihan pullollaan. Puhaltelin sitten hänen isosiskonsa kanssa saippuakuplia ja naurettiin yhdessä kun se osasi jo liikuttaa kulmakarvojaan ylös alas. Se on vekkulein kaksi vuotias jonka tiedän.

Huomenna alkaa työt kahdeltatoista, lisäksi voin vihdoin hakea uudet silmälasini. Ne on pyöreät burberryt, sormia syyhyttää, niin herkulliset ne ovat.

Ei minulla mitään oikeita ajatuksia päässäni liiku tänään, on liian kuuma siihen.

Katkeruuden kaiku kaiku kaiku

Tänään oli minun valmistujaiset ja juhlatkin. Kakkukaffet sukulaisille, jo oli mummit, mummut ja ukkit ja pappat, sekä tädit ja sedät istuskelemassa terassilla. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun nuorin koko illan kesteilläni oli 44 vuotta, minua lukuunottamatta. Ainakin sain pienen pesämunan, kun kerran tuonne muualle olen vihdoin itseni repimässä. Haluaisin sanoa että ihan sama, mutta oikeasti se ei ole.

Tänään on sekä hyvä päivä, että sellainen kun saunassa humalassa kiroan ääneen jokaisen, joka on niin ultimaattisen typerä, niin uskomattoman itsekäs ihminen, ettei näe itseään pidemmälle jotta on muista puhuttava pahaa. Sellaiset, joiden elämään ei mahdu mitään muuta kuin oma mehevä mahansa, minun on aivan vitun sama vaikka tukehtuisitte siihen ettei mikään ole koskaan tarpeeksi hyvin. Siihen katkeruuteen, että ne ihmiset, jotka osaavat olla ystävällisiä muille, saavat elämäänsä enemmän kuin te. Se johtuu yksinkertaisesti ainoastaan siitä, ettei osaa olla kuin haluaisi itselle oltavan, ja minä en edes ole raamatullinen ihminen. Se nyt vain on niin, että jos haluaa muiden pitävän itsestään ja saavansa hyvyyttä itseään kohtaan, on oltava ystävällinen ja hyväksyvä. Ja nämä eivät ole kirosanoja, ne ovat sellaisia yksinkertaisen pieniä asioita kuin: ' mitä kuuluu? ' Ei luulisi olevan vaikeaa.

Sääli tässä nyt on se, että joillekin se on. On paljon helpompaa puhua ihmisestä muiden seurassa kuin kysyä rehellisesti 'miksi?' Luulen, että suuri syy siihen mikseivät ihmiset ihan oikeasti kysy, on koska he ajattelevat sen olevan röyhkeää tai ihan vain hauskempaa puhua ja ajatella mitä huvittaa. Jos oikeasti saakin perustelun johonkin, putoaa perättömyydeltä pohja ja siinä ollaankin kohta ihan ilman sitä paskaa, joka tekee elämästä niin paljon hauskempaa ja huvittavampaa.

Siinä vaiheessa joudutaan myös kasvokkain sen ihmisen kanssa, josta on ties mitä jo mennyt sanoneeksi. Saatetaan nähdä, että tässä on nyt ihan oikeasti satutettu jotakuta. Että se nyt ihan oikeasti tajusi että se äkillinen puheenaiheenvaihdos johtui siitä että se tuli paikalle tai että sille ei kerrottu aika tärkeitä juttuja kun oikeasti olisi tarvinnut. Se, ettei sitä kutsuttu kun kaikki muut kutsuttiin.

Tämä on se, miksi minä vihaan ihmisiä, minä vihaan kaikkia ja viha on niin suuri tunne että meinaa repeytyä kappaleiksi. Ja siinä sitä sitten ollaan, eikä tiedetä mikä pala kuuluu minnekin. Minä en jaksaisi vihata ja yritän olla kaikille ystävällinen. Miksi se on niin väärin?

Minä en haluaisi, en jaksaisi olla enää se väärä, kun se sattuu niin kamalasti.

Hukkis on vielä aika hulvattoman talvinen, vaikka täällä kukkii jo kirsikkapuut, mutta kyllä minulla on jo päässä millaisen bannerin kehittelen.

Valmis PPH

Minä olen täten päässyt läpi perhepäivähoitajan ammattitutkinnosta. Eilen illalla kyllä hirvitti, kun opettaja soitti että hupsis, oli unohtanut yhden monisteen näyttösuunnitelman kokoamisnipusta, ja tekaisin sitten illasta tekstiä yleisimmistä kehitysvammoista ja sensorisen integraation häiriöistä itkua vääntäen. Kyllä vitutti ja kiukutti, miten hankalaksi tämä voidaan minulle tehdä. Tuntui siltä että miten minua voidaan koetella perä perään, ja kuka edes haluaa.

Niitä opettajia kai hävetti, kun niiden vika tämä oli. Varsinkin kun se oli jo kertaalleen hyväksytty ennen kuin arvioijana toimiva opettajani huomasi jutun. No jaa, sen vuoksi kai pääsinkin sitten aika helpolla kyseisestä alueesta ja nyt ei pitäisi olla mitään valittamista - viikon päästä saa juhlia paperi kädessä.

Enää tämä viikko työharjoittelussa, tulee niin ikävä näitä lapsia. Niin hauskoja ja kekseliäitä löytyy, että luulen päivieni muuttuvan aika tylsiksi. Olen nyt harkinnut aika kovasti otanko oman ryhmän, jos nyt ei kouluun pääse. Muitakin vaihtoehtoja tietenkin on, menen nyt kesäksi parturi-kampaamoon takaisin, ei sitä tiedä vaikka sille tielle jäisin kokonaan. Toisaalta kiinnostaisi jonkin verran lähteä vähän seikkailemaan, voisi au pairiksi mennä. Britteihin mieluiten, Amerikka on pelottava ja hullu ja Australiassa on niin paljon tappavia olentoja, että kuolisin viikossa kun astuisin lapsen lemmikkitarantulan päälle.

Ensi viikonloppuna minä matkustan Kikuconiin vähän myymään asioita. Sitäkin odotan innolla, hirmuisesti iloisia asiota nyt elämässäni, kaikki on taas kääntynyt ylämäkeen.

Punainen uni

Seisomme pimeällä kujalla, sen on ehkä viisitoista ja tummatukkainen. Minä en tiedä kuka olen. Se kutsuu minut mukaan, kertoo että niitä on jo monta juonessa mukana. Ei me kiinni jäädä, koska sillä on Suunnitelma. Niinpä me hiivitään katoilla ja kiivetään lankkua pitkin sisälle tavarataloon hiljaa ja peräkkäin, aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Sisällä ne kahmivat tavaroita taskuihinsa ja nyrkkeihinsä, näen kun yksi tytöistä kantaa kourallista lyijykyniä, toinen hamuaa kylmäkaapista siiderin ja kaljan.
'Saisitteko te edes ottaa niitä?' Minä kysyn epäilevästi ja se katsoo minua kuin tyhmää. Takaani kuulen tutun äänen, mutten tiedä kuka se on, se on vain tuttu. 'Minä ainakin otan mieluummin jäätelöä', se sanoo ja nappaa pakkauksen kinuskijäätelöä. Se tuntuu ihan parhaalta ystävältä, ja minäkin otan jäätelöä.
Olen toimisto- ja taideosastolla ja yritän etsiä tuhansista kynälaatikoista tavallisia tussauskyniä. En löydä ainuttakaan. Yhtäkkiä kuuluu valtava pamaus, joku ampuu kiväärillä hyllyä. Tölkkejä ja paperinriekaleita lentelee kaikkialla.
Minua pelottaa, kaikki juoksentelevat sinne tänne, yrittävät juosta pakoon. Se on omistaja! Luulen että se osuu muutamaan. Vaikea sanoa, niin paljon huutamista ja kirkumista
Kohta siellä sisällä ovat enää minä, Ystävä ja pieni tyttö. Sillä on punainen mekko. Me olemme kiivenneet katonrajaan ja edessämme on kattoikkuna, josta pitkät tikkaat vievät ulos maan pinnalle. Omistaja ei jostain syystä pääse enää sisään, siellä se seisoo punaisten maatalojen keskellä pihamaalla ja huutaa pää punaisena kivääri heiluen. Taloissa on valkoiset pielustat.
Minä sanon että meistä ei kukaan mene minnekään, että se tappaa meidän jos mennään. Pieni tyttö itkee, sitä kai pelottaa myös.
Omistaja huutaa että tulkaa nyt alas, ei hän mitään tee. Minä yritän kieltää, mutta punamekkoinen tyttö kiipeää siitä huolimatta alas. Sitten se kuolee ja maa lainehtii verta.
Minä juoksen ja juoksen ja juoksen kulman taa, keltainen maa pöllyää ja minä pelkään että se saa minut kiinni. Kuulen kun ovi aukeaa jossain ja ryömin punaisen kontin alle, pistän käden suun eteen ja yritän olla aivan hiljaa.
Mukavan näköinen vanha setä kumartuu katsomaan minua kontin alta ja hymyilee. Sen kasvot ovat aivan ryppyiset. Sen takana minä näen kuistilla sen vaimon, se näyttää samalta kuin maatalojen emännän vanhoissa suomalaisissa filmeissä, pitkä mekko ja essu päällä, tukka nutturalla se pyyhkii käsiään liinaan. Sekin talo on punainen valkoisilla pieluksilla.
'Kaksitoista kultaa ja kuusi hopeaa', vanha mies sanoo hymyillen ja minä kysyn, 'mitä?'
'Kaksitoista kultaa ja kuusi hopeaa teidän piilottamisestanne', se sanoo rauhallisesti. Minä katson toiselle puolelleni ja Ystävä katsoo minua silmät suurina takaisin.