Kriisit kuuluvat mangustien elämään

Viikko aikaa miettiä ja jahkailla mihin päin tulevaisuuttaan haluaa nyhjäistä, ahdistaa ja kuristaa ja väitän itselleni että se riittää että on välilehtiä auki. Ei riitä, mutta itku siinä tulee kun lukee mitä kaikkea pitäisi lukea ja tehdä ja rakentaa ja opiskella ennen kuin voi kouluun edes toivoa pääsevänsä. Ongelma on se että olisi niitä helpompia asioita, mutta ei halauisi mennä helpoimman kautta tätä elämää läpi. Haluan olla hyvä ja haluan ammatin jossa pidän itsestäni ja kanssaihmisistäni. Hauan ammatin jossa voin olla oma itseni ja näyttää tältä miltä näytän ilman että minun täytyy päässäni käydä joka päivä läpi että pitäisi olla konservatiivisempi. Aivan naurettavaa. Mietin aivan liikaa sellaisia, tänään en kehdannut laittaa kouluun uutta aivan upeannäköistä kirkkaan liilaa huulipunaa (tarvitsin kaksi uutta huulipunaa koska värjäsin hiukseni, nyt ne liukuvat vaaleasta punaiseen ja siitä lilaan) koska olen keskellä metsää eikä metsään kuulu laittaa huulipunaa. Pitäisi saada päähäni että kyllä helvetissä saa metsään laittaa huulipunaa vaikka sieneen menisi, ei sen pitäisi olla kenenkään muun asia kuin minun ja huulipunani. 

Olen kuluttanut aikaa ja ahdinkoa värikyniin, pitkästä aikaa otin ne esille ja koitan taas oppia mitä ihmettä niillä oikein kuuluu tehdä. Hauskaa se on, olin jo unohtanut millaista jälkeä niillä saa aikaan. 

Murumuu

Nukuin tiedä kuinka pitkästä aikaa yön heräilemättä, kun sitten herätyskello soi oli minun naamani uponneena Memerin turkkiin, nenässä sen unen tuoksu olisin voinut maata siinä vaikka koko päivän. Aamupalan syötyäni se tuli hakemaan minut takaisin sänkyyn köllöttelemään, istui ja kurisi tuolini vieressä kunnes suostuin nousemaan ja heti se kipitti sängyn päälle tuijottamaan. Sitten se käpertyi kainalooni tyynyn päälle. 

Luulen että Memer on se syy miksi nykyään huonot päivät eivät jatku ikuisuuksiin, se pitää minusta ja stressitasojeni laskusta niin hyvää huolta ettei siihen mikään muu kumppani kykenisi.

Äitin pieni murumuupupunen.

Ojassa istun ajattelemassa

Täällä sitä tajuaa että jos ei ole huono niin ei kyllä ole oikeasti hyväkään. Aina löytyy joku joka on pirusti parempi ja sitten ei kehtaa näyttää omia töitään hetkeen kenellekään. Samalla haluaisin että joku sanoisi että ihan paska, koita uudelleen ja toisaalta on paljon mukavampaa jos hymyillään ja nyökytellään. Kaikista paras ja pahin on jos ei sanota mitään. Sitä meidän toinen opettaja tekee. Se vain katsoo ja ojentaa takaisin. Silloin minä tiedän että tämä on täysi susi, revi ja heitä roskiin. 

Sain tänään toisenkin pienlehteni valmiiksi, sitten menin katsomaan kun Metsinkäinen kokosi omaansa ja masennuin niin etten kehdannut näyttää lehteäni sille lainkaan. Lähdin kotiin ja haahuilin Memerin kanssa ympäriinsä peltoja ja pientoja pari tuntia ennen kuin uskalsin takaisin yksin omaan kämppään etten riko tätä hienoa pitkää taukoa jota olen viettänyt. 

Typerää kun tiedostaa että on aivan naurettavaa vedellä pohjamudissa yksinkertaisesti sen takia ettei ole tarpeeksi hyvä jossain asiassa, järki sanoo että voi jumalauta harjoittele sitten äläkä itke siinä verta. Silti on vain raskas olo ja kurjuuttaa, eikä edes harjoittele kun avaa vaan tietokoneen että jos se sillä menisi ohi. Onko ihmekään että on vain keskinkertainen jos siitä huolimatta että tietää voivansa parempaan ei edes yritä kehittää itseään.

Joskus raivostutan itse itseäni.

Whooppiedoo sinne meni se tauko.

Työvaihejuttuja

Oletan aina olevani melko näkymätön. Sellainen jonka nimeä ei oikein saa mieleensä vaikka olisi sen kuullutkin joskus. Olen uusien ihmisten kanssa niin häilyväinen ja ujo, kaikki lihakset niin jäykkänä jännityksestä että hyvä kun pystyn liikkumaan, saati sitten puhumaan. 

On todella pelottavaa kun joku muistaakin nimeni, sellainen ihminen jolle olen puhunut ehkä kaksi lausetta puoli vuotta sitten. Ne ovat sellaisia hetkiä kun hetkeksi koko maailma muljahtaa outoon kulmaan ja täytyy tovi räpiköidä sen todellisuuden perään jota kuuluisi elää sen sijaan johon on pudonnut. On se kuitenkin kiva ettei olekaan ehkä ihan sellainen hiiri kuin itse luulee.

Tänään sain toisen pienlehditä valmiiksi, sen yksinkertaisemman. Vielä on paljon toisesta tekemättä, vaikken muistanutkaan ottaa tämänpäiväisestä työvaiheesta kuvaa, sain jo mustattua koko tuon arkin joka tuossa valopöydällä näkyy.

Tykkään pienlehtien tekemisestä, ne vaativat paljon töitä ja miettimistä, mutta sitten on niin onnistunut fiilis kun pitelee taiteltua, niitattua ja siistittyä versiota kädessään. 

Laiska sunnuntai

Olisi voinut imuroida, tampata matot ja pestä lattiat. Olisi voinut siivota teepöydän ja pedata pedinkin. Ikkunatkin on niin likaset että hyvä kun aurinko paistaa sisään. Mutta miksi kun sen sijaan voi nukkua päivälle, katsoa stand-up-komiikkaa ja tehdä pitkän kävelylenkin Memerin kanssa auringossa. Lukea kirjaa ja syödä papuja ja spagettia. Selailla facebookkia ja tumblria, tuijotella vähän ikkunasta ulos. Heilutella varpaita ja naureskella kun Memer temppuilee lelun kanssa. Ihan vain oleskella sillä tavalla kun useimmiten unohtaa tehdä.

Rauhalliset päivät ovat niitä jotka menevät nopeiten, ne ovat niitä joiden toivoisin vain jatkuvan ja jatkuvan vielä hieman kauemmin ennen kuin on pakko laittaa kirja kiinni ja valot pois. 

Luonnoksia ja tuhruja

Yritän kasata kokoon paria pienlehteä, mutta enemmän aikaa menee turhuuksien töhertelyyn. Vaikka eihän yksikään viiva turha ole.

Kyllä se kesää jo katselee

Minä olen kriisikirjoittaja. Silloin kun elämä on ihan siedettävää ja mukavaa ei minulle tule mieleenkään kirjoittaa. Sen takia tätä blogiakin lukiessa tulee sellainen olo että minua aina vain vituttaa ja kurjuuttaa. Oikeasti on melko hienoa huomata mitä se tarkoittaa että kirjoitan tännekin enää melko harvoin. Onhan se myös ihan laiskuuttakin, myönnettävä se on, mutta myös sitä etten koe yksinkertaisesti tarvetta kirjoittaa ja purkaa. Olisi se hienoa osata purkaa sitä hyvääkin oloa muille luettavaksi, että ihan oikeasti itsekin tajuaisi että onhan niitäkin päiviä kun kaikki on hyvin ja aurikokin paistaa. Nykyään minulla on useimpina päivinä sellainen olo että minähän olen ihan normaali ja fiksukin ihminen.

Loma tuli ja meni, minä olen vieläkin flunssassa, se tekee yli kaksi kuukautta yskimistä ja niistämistä. Olin töissäkin, taas omistaja pyysi jäämään vakituiseksi. Se sanoi että olen sen paras työntekijä ja kanssani on aina kiva olla töissä, mitä ei voi sanoa muista. Totesi vielä että kyllä sen huomaa kuka on asiakaspalvelutyössä ollut ja että olen äitini tytär. Minä kiitin ja kieltäydyin epäsuorasti. Nyt on sitten elämänkriisi, melkein voisi sanoa että on liikaa vaihtoehtoja mitä tehdä seuraavaksi. Koulu kiinnostaisi, toimintaterapeutin hommat, lapsiin erikoistuneena. Jos en sinne pääse niin jään tänne vielä vuodeksi maalaamaan. Sitten voisi tietenkin aina mennä töihin, koska minulla on sellainen harvinainen mahdollisuus tässä maassa että todella voin vain mennä töihin. Mutta sitten sinne jää kiinni, siihen että on sitä rahaa, vaikka ei sitä oikeasti olisi kuin sen tonnin kuussa kituuttamalla, ja opiskelut on aina parempi hoitaa nuorena. Minullahan on se ongelma että olen hyvin juurtunut siihen etten halua olla köyhä. En halua elää siinä köyhyysrajalla, jossa täytyy aina miettiä pystynkö vielä syömään viikon makaroonia että koira saa lääkkeensä ja ruokansa. Se ei tässä maassa pienyrittäjänä tai lastenhoitajana miksikään muutu.

Minä sain tänne vihdoinkin suihkukaapin, harmi vain että ne eivät saaneetkaan sitä tänään toimimaan kun pitää tilailla puuttuvia osia. Märkää on ja Memer kurainen, mutta sekään ei harmittanut etten sitä saanut kunnolla pestyä kun sain houkuteltua kaverit meidän kanssa lenkille ja sen jälkeen istumaan kanssani juomaan teetä ja höpöttämään. 

Oli kiva tulla takaisin omaan kotiin.