Itke itke sinilintu

Useinkin nykyään minun on vaikea muistaa, etten aina jaksa asioita, jotka iso osa muista ihmisistä vain ravistelevat selästään. Se kertoo siitä että voin nykyään tasaisemmin, ymmärrän omaa jaksamistani ja tietynlaista rajoittuneisuuttani paremmin. Tunnen itseni huomattavasti paremmin. Kuitenkin luulen, että saan koko loppuelämäni huomata uusia rajoja omassa elämässäni ja keksiä keinoja niiden ylittämiseen, ilman että riskeeraan oman hyvinvointini. 

Luulen tämän oleva keskeinen asia jokaisen ihmisen elämässä, oman itsensä tunnustaminen ja sen kehittäminen, vaikka sitten vain alitajuisesti. Vaikka olen kyllä tavannut niitäkin ihmisiä, joille itsekehityksen ajatuskin on allergisoiva.

Olen viimeisten kuukausien aikana oppinut itsestäni muun muassa sen, että kahden viikon taiteellinen työskentely ja iltojen kuluminen yliopiston luennoilla saa minut ensimmäisenä vastaan tulevana vapaapäivänä nukkumaan kuusitoista tuntia kahdestakymmenestäneljästä.

Se, että vaikea grafiikantyö, jossa on etsaus ja kaksinkertainen akvatinta, laatta joka on joka ikisessä työvaiheessa mennyt tavalla tai toisella pieleen, on aivan mahtava kun sen saa vihdoin valmiiksi puolentoista viikon tuskastelun ja hampaiden kiristyksen jälkeen. Onnistuneen koevedoksen ja yhden ensimmäisen kunnon vedostuksen jälkeen on sydän keveä, vaikka pitää rientää koko illaksi yökoulua toteuttamaan. Ja että minä saan, ilman epäilystä, hermoromahduksen kun vain yhden vedoksen jälkeen joku muu on käynyt pilaamassa laattani ja tehnyt siihen viikonlopun aikana valtavan, syvän naarmun, jota ei ole mitään mahdollisuutta korjata. 

Kun siinä vedin takin päälle ja menin autooni itkemään, etten nolostuttaisi itseäni yhtään enempää (koska itkevät ihmiset saavat muut ihmiset kiusaantumaan), mietin että näin siinä vain minulle käy. Ja luultavasti tulee käymään vielä monta kertaa elämäni aikana että istun autossani itkemässä, ihan vain että saan itkeä rauhassa kun itkettää. Ja ei se itkeminen nyt loppujen lopuksi ihan hirveän noloa ole, kyllä sitä saa mielestäni itkeä kun turhauttaa ja vituttaa ja väsyttää ja on menettänyt jotain minkä vuoksi on tehnyt valtavasti duunia. 

En minä silti osaa muiden edessä itkeä, mutta ei kai vielä tarvitsekaan.

Lisäksi minun kannattaa vain syödä kipulääkkeitäni kun jalat ja selkä kipunoivat ja säkenöivät. Se, että yritän olla ilman johtaa pitkälti muiden ihmisten loukkaamiseen, piikittelyyn ja tiuskimiseen. Ja tietysti ihan vain mieltä tylsyttävään kipuun. Ja on parempi ettei missään vaiheessa ole kenellekään vaaraa mattopuukosta silmässä, aivan sama onko niin tyhmä että piirtää paspispöydällä vai ei.

Olen oppinut myös, että kasvatuspsykologian opiskelu saa minut hieman kiukkuiseksi, sillä samalla lailla kuin lapsen kehitystä opiskellessanikin. Turhaudun siitä ettei suurin osa vanhemmista ymmärrä ihmisen kehityksestä hölkäsen pöläystä, eivätkä edes yritä auttaa asiaa opiskelemalla. Sitten se kiukku vähän kytee sisälläni ja yhtyy siihen turhaumukseen joka tulee kivuistani ja johan on soppa valmis. Kihisen pääni sisällä ja käyn siellä keskusteluja asioista joista haluaisin joillekin huomauttaa.

Ja opin että olen ikävöinyt kirjastoja ja sitä huumaavaa tunnetta, että yhdessä paikassa voi olla niin valtava määrä tietoa ja se kaikki tieto voisi olla minun. Täytyy muistaa, että vaikka minulla melko kattava kirjasto jo itselläni onkin, ei kaikkea opi fiktiosta ja fantasiasta.

Oppia ikä kaikki, niin se kai menee, oli sitten kyse isoista tai pienistä asioista.

No ei se laatta iha nii hirviä ollukkaa

Tökkään itteeni kohta kuivaneulalla silmään

Kuukauden ajan olen opiskellut metalligrafiikkaa. Aloitettiin kuivaneulalla, joka ei ollut yhtään minun juttu. Hyi hirveää, miten rumaa jälkeä sitä saa aikaan kun ei ole hajuakaan siitä mitä tekee. Kun sitten vihdoinkin päästiin kovapohjien pariin, oli oloni huomattavasti kotoisampi.

Ensin valmistelin kuparilaatan, leikkasin ja viilasin sen. Ensimmäisestä tein melko pienen, en uskaltanut isompaa kokeilla ensimmäiseen työhöni, kun se kuparilaatta maksoi niin että hyvä kun en kieleen vahingossa puraissut. Ei sitten harmittaisi niin pahasti jos pieleen menisikin.

Tein luonnoksen (oikeasti ensin tuskastelin päivän verran luonnoksen aihetta) kevyelle paperille 8B-lyikkärillä, jonka sai mukavasti painettua kovapohjaan prässin läpi.

Kun se siinä sitten komeili, raaputtelin sen miten taisin. Kovapohjalla tulee herkullista, pientä viivaa, jota on huomattavasti helpompi kontrolloida kuin tökkimällä suoraan neulalla kuparilevyä. 

Tämmöinen siitä sitten tuli. Vähän jännitti miltä se näyttäisi valmiina, kun piti miettiä koko homma väärinpäin, mustat vaaleiksi ja vaaleat mustiksi. 

   

 Sitten piti valmistella laatta syövytystä varten, teipata sen selkämys ja oksalakata reunat. Lisäksi onnistuin söhräisemään karhun kuonoon viirun, mutta senkin onnistui pelastamaan syövytykseltä lakalla. Oli helpottavaa, että vaikka vähän möhlisi tuon pohjan kanssa, lakalla sen pystyisi melko hyvin pelastamaan.

Sitten happoon lilluttelemaan! Annoin takimmaisten puiden olla vähemmän aikaa, olisiko ollut joku vartin (en muista enää) ja lakkasin ne sitten piiloon että ne jäisivät hieman haaleammiksi.

Valmiista työstä vedostin kolmella eri värillä, halusin kokeilla miten eri värit toimivat. Oli myös hauska kokeilla mikä väri sopisi parhaiten karhuherrani tunnelmiin. Väreinä olivat musta, lämmin seepia ja ja ja jokin vihreä joka näytti kartassa kivalta.

Vasemmalla sumuisena musta, oikealla lämmin seepia.

 Viimeisen viikon olen sählännyt akvatintan kanssa. Minä ja hartsi ei oikein tulla toimeen, kolmeen kertaan olen nyt laatan pölyttänyt. Ensimmäisellä kerralla pölytyskaappia avatessa putosi iso köntsä laatalle, toisella kertaa sulatin hartsia liikaa joten se syöpyi epätasaisesti. Laatta meni siis pilalle, mutta ajattelin että aivan sama, tämä viedään loppuun vaikka väkisin. 

Tuossa vasemmalla on harjoitusvedos pelkästä etsauksesta ja syövytyskartta jonka laatalle suunnittelin. Syövytysajat eivät tietenkään paikkansa pitäneet sitten lopulta, koska pidin koko laattaa kauemmin hapossa aluksi, jotta aikaisemmat syövytykset hieman tasoittuisivat. Noh, saa nähdä, koska saakelin hidasta tämä akvatinta on sen oksalakan takia. Aina muutamaa syövytyssekuntia vasten pitää odotella 15-30 minuuttia oksalakkakerroksen kuivumista ennen kuin voi syövyttää seuraavan asteen. Voi odottamisen tuskaa. Sellainen joutilaisuus johtaa vain kahvin liika-annosteluun ja snarryn lukemiseen. Maanantaina saan varmaan akvatintan valmiiksi asti ja saan koevedoksen, josta näkee kuinka tummaksi se ensimmäinen pilalle mennyt syövytys jotkin alueet veti. Täytyy ajatella harjoittelun kannalta.