Ota sinä minun paloni, minä otan sinun valosi

Taas on yksi viikko takana, kaksi vielä edessä. En minä rauhoittunut ole, tällainen stressipallo nyt pomppii niin kauan kuin vaan jostain vauhtia saa ja vähän kauemminkin. 

Lisäksi on ollut muutenkin kipuiluviikko, minä olen sellainen rakennevammainen. Minulla on lonkissa vikaa ja polvissa vikaa ja selässä vikaa, ja nyt olen hankkinut oikeaan käsivarteenkin jonkin sortin rasitusvamman. En minä mitään härskiä ole tehnyt, se on yksinkertaisesti tullut kai siitä että noita pikkuisia lapsia joutuu nostelemaan joka paikkaan. Mutta aisaatana kun tänään sain todeta tässä illalla että juu ei nukuta.

Se on semmoista kun elää kroonisen, joka ikisenkunttisen kivun kanssa, että sitä ei oikein jaksaisi välittää ja se pruukkaa viemään vielä itsessäänkin voimia. Sitten vielä kun on kyseessä asiat, joille ei itse voi mitään, sitä on pakko vain alistua. Terapiatäti ei tajunnut tätä, se luuli että olisin vihainen kaikesta sattumisesta ja särystä ja halusta sahata jalkani irti, mutta minä vain olen jo aikoja sitten todennut että näin se on ja minun vain kuuluu kärsiä - satunnainen (lue: jokapäiväinen) valittaminen auttaa aina välillä ja jos ei auta niin ainakin muillakin on ihan yhtä kurjaa. Koska sehän on reilua.

Nykyään minä yritän syödä mahdollisimman vähän särkylääkkeitä, kun ei ne oikeasti auta, masu vain on pipi. Sitä pitää purra hammasta ja leikkiä urheaa, että on mukamas jotenkin hyvä kun kestää kipua ja selviää ilman apua, siitä saa olla ylpeä että sattuu ja kestää. 

Se on kai jokin suomalainen syndrooma.

Minulla se on kyllä osittain mennyt ihan häpeän puolelle, ei sitä enää edes kehtaa sanoa jos ei polvi taivu. Sitten se ei taivu eikä sille astuta, mutta työt täytyy tehdä silti, koska ei sitä voi olla vain poissa ja poissa ja poissa. Se on noloa ja muut ei tykkää, sitten jos on saikulla enemmän kuin kolme päivää on lusmu ja luuseri ja kusipääkin sitä paitsi, eikä edes ansaitsisi tehdä töitä. 

Ei kukaan tässä maailmassa jaksa välittää että sinuun sattuu, varsinkaan jos sille asialle ei mitään voi tehdä. Silloin on parempi vain pitää turpa rullalla ja heittää menemään, itkeä sitten yksin kotona, kun lääkäritkään eivät jaksa vaivautua edes yrittämään.

Lisää vähän kiukkua arkeenne, ser.

Ei jumalauta nyt menee hermot niin nopeaan, että ne läimäyttää naamaan mennessään. Minä olen raidallinen seepra tällä viikolla, ja raitoja tulee lisää stressin mukana, ja tuntuu ettei stressistä tule loppua koskaan. Minun päälleni on kai niin helppo kaataa kaikki, minähän olen tyhjä vati, tänne vaan kaikki saatana! Kyllä supermies hoitaa!

Olen taas kuumeessa ja flunssassa, olen ollut kesästä asti ja aina se pomppaa takaisin kun luulen että se on mennyt. Se veisi kaiken ylimääräisen energian jo itsessään, jos sellaista edes olisi, mutta ehei, kun se jakaa saaliinsa organisoinnin ja kirjoittamisen ja tiedonhankinnan ja töissäkäymisen kanssa. Minulle ei käteen jää mitään ja haluaisin vain nukkua, mutta enhän minä voi, minulla on liikaa tekemistä joka pitää saada tehdyksi. Se kaikki menee sellaiseen solmuun minun päässäni, että haluan huutaa ja kiljua näille idiooteille, jotka eivät mitään suostu hoitaakseen ottamaan. Haluan lyödä sitä ihmistä joka on kaiken tämän alku ja juuri, jolla ei ole sen vertaa aivoissaan liikettä, että ymmärtäisi miten saatanallisen mahdottomaan tilanteeseen se on minut saattanut. 

Tai eihän se mahdoton ole, ihan niin kuin tänään lääkärillekin sanoin hampaat irvessä kun se kysyi että mitäs, selviänkö.

Kyllähän minä aina selviän, vaikka väkisin.

Ihan vaikka en haluaisikaan.

Mörrin ärrin ja niin edelleen

Raivosin tiistain ja kiukuttelin keskiviikon, sen voimalla saa ihmeellisesti tehtyä asioita. Sain pelastettua hurjat neljä sivua, muut kirjoitin uudelleen ja keskiviikkona loput monta monta sivua. Lähetin opettajalle, joka lähetti pahaenteisesti sähköpostissa, että puhutaan siitä huomenna kun tulen työssäoppimispaikkaan käymään. 

Pelkään että olen kusessa, miksi se haluaisi kasvokkain keskustella, kun kerran sen täytyy lukea se läpi ja kritisoida se ja lähettää se minulle takaisin?

Minä halkean tähän stressiin. Opintopäiväkirjan päivitin ja tulostin huomista varten, nyt pitäisi kirjoittaa mitä aion kahden näyttöviikon aikana tehdä minuutti minuutilta. Sehän onnistuu hyvin neljän todella minimaalisen pienen lapsen kanssa. Sellaisten jotka asustaa vielä vanhempiensa taskussa.

Ja nyt minä kiukuttelen taas.

Vaihdoin tänään muuten elämäni ensimmäisen kakkavaipan. Selvisin siitä ihan kunnialla, mutta hohtoa en näe siinä että yökkäilee koko pyllypesun ajan. Syöminen on paljon kivempaa.

Ja halusin vielä sanoa etten tehnyt mitään pahaa terapeutilleni että se itkisi, puhuimme vanhoista muistoistani. On koskettavaa huomata että joku välittää, vaikka sille siitä maksetaankin.


Niin ja lämmin tervehdys, sinä uusi lukija!

Minä en halua elää tänään

Tänään minä taisin saada terapiatätini itkemään.

Ja nyt minä menen viiltelemään sitten kesän alun, koska muuten pääni hajoaa ja minäkin itken, koska tietokoneeni päätti heittää koko näyttösuunnitelmani risuaidaksi. Sen, johon olen käyttänyt nyt päälle kaksitoista tuntia ja jossa oli kaksikymmentä sivua tekstiä. Sen, jonka pitäisi olla perjantaina valmis.

Perhepäivähoitajan anatomia

Näin siinä käy kun kirjoittaa näyttösuunnitelmaa kaksi tuntia putkeen, sitä harhauttaa itseään ja piirtää jotain turhaa.

Tämä on tuskaa, avata sellaiset sata kohtaa perusteellisesti asioista, jotka ovat niin arkipäiväisiä, ettei niitä edes mieti. 

Olin tänään ryhmäperhepäiväkodissa ja se on mielenkiintoista havainnoida niitä aikuisia. Koska lapsista minä en tänne voi kirjoittaa, se rikkoo vaitiolovelvollisuutta, niin minä ajattelin että kerronpa mitä olen huomannut eri lastenhoitajien rooleista. 

Siellä on niitä tätejä, jotka ulospäin ovat herttaisia ja hymyileviä, mutta kun katsoo tarkemmin, sitä huomaa ettei se hymy yllä lähellekään silmiä ja tädit muuttuvat hetkessä pelottaviksi. Ne eivät pidä lasten levottomuudesta tietenkään ollenkaan, mutta eivät osaa juuri kontrolloida sitä tarpeeksi. Tällaisen tyypin minä koen hankalaksi, minusta tuntuu että teen koko ajan väärin, enkä osaa löytää sitä oikeaa paikkaani ollenkaan, koska sekään ei löydä omaansa.

Sitten on niitä kun eivät juuri edes hymyile, kun ovat sellaisia tomeria ja tuimia. Ne osaavat olla auktoriteettina ja saavat lapset hiljaisiksi hetkessä. Ne eivät ole pelottavia, sellaisten kanssa minä osaan olla.

Osa on höpsöttäjiä, herttaisia ja lapsirakkaita näkyvällä tavalla. Vaikka ryhmiksessä ollaan kauhean tiukkoja sen suhteen ettei syliä saisi antaa, nämä vähän salaa halailevat, koska kokevat sen olevan yksi lapsen perustarpeista. Nämä ovat lemppareitani, kun olen itsekin sellainen halailija ja sylittäjä. Se on paras tunne kun lapsi itse kipuaa viereen ja kaivautuu kainaloon nutuuttelemaan.

Sen näkee että siellä on stressaantuneita ihmisiä ja väsyneitä ihmisiä, ja kaikkia pännii palkkatilanne. En ihmettele, palkkahan on kaikkine lisineenkin aivan naurettava verrattuna siihen mitä päivän aikana tekee. Nykyään niin monet lapset oireilevat erilaisista syistä, ettei ainutkaan päivä kulu ilman jonkinlaista haastetta. Paljon puhutaan jaksamisesta, miten se tehdäänkään. Huumorilla ja itsestään huolta pitämällä ja sosiaalisella verkostolla.

Minulla on kamalan kahtaallevetävä mieli, lasten kanssa on ihana olla ja se tuo minulle hyvää mieltä saada lapset viihtymään ja itsekkäästi nautin siitä, miten nopeasti lapset minuun tykästyvät. Tänäänkin kotiin lähtiessäni sain kahdelle tytölle vakuutella että tulen vielä takaisin, mukaani sain molemmilta piirustuksia ja haleja. Sitten taas kaikki se stressi ja murheet ja liiallinen myötäeläminen on minulle vaikeaa. Pitäisi osata rakentaa sellaiset muurit ettei itseään sattuisi kun toisiin sattuu, mutta se on minulle vielä vaikeaa. Ehkä tämä on juuri sen vuoksi että nyt oppisin sen vihdoin.

PS. Minä lähden nyt hakemaan Harun kotiin!

Minä en ole muurahainen

Eilen alkoi työssäoppiminen, olin varahoidossa päiväkodissa ja tänään perhepäiväkodissa. Ihania lapsia, paljon saa haleja ja pusuja ihan vain istuutumalla lattialle. Koruni kiinnostavat ja niskasta pilkottavaa tatuointia käytiin vuoronperään hivelemässä useampaan otteeseen. Isompaa tyttöä kiinnostaa kauheasti minun letitetyt hiukseni.

Mikä tämä on? se kysyy ja hipelöi lettikruunuani.
Ne on mun hiukset, minä sanon ja kumarrun hiukan että se yltää paremmin.
Mikä tämä on? se kysyy uudelleen. Ne on punaiset.

Perushoitoa niin pienten lasten kanssa se enimmäkseen on, syömistä ja leikkimistä, vaipan vaihtoa, potalla istumista, syömistä ja nukkumista ja leikkimistä. Kahvitaukoa ja kotiruokaa. Siivoamista, kodinhoitoa. Siellä olen ihan tyytyväinen ollut, vaikka koko sunnuntain stressasin ja stressaan vieläkin kirjallista puolta. 

Olen ollut uupunut, sillä lailla että tänään kotiin päästyäni istuin sohvalle parkumaan ja merkkaamaan asioita ylös kalenteriini. Sitten vielä Bimi karkasi, vaikka yleensä se ei edes suostu menemään ulos jos sataa. Ja nyt siellä on myrsky. Ja minä sitten väsymyskiukuissani koluan koko tien päästä päähän ja romuan metsässä ja karjun sen paskakoiran perään, vaikka tiedän ettei se mistään tule, kun ei äiti sitä koskaan ole kouluttanut. Autot ajaa tiellä liian kovaa ja tunnin kuluttua olen jo varma että se on kuollut, jäänyt auton alle. 

Sitten hullu naapurin mummo kipittää ulos ovestaan ja kiertää ison kiven taa ja heittää koiran sisään meidän portista. Minä olen niin väsynyt ja vihainen ja säikähtänyt että valun alas seinää vasten ja huutoitken seuraavat viisitoista minuuttia.

Elämäni on niin hohdokasta.